Ajasta toiseen

Olen kevään keskellä ehtinyt lukea vähän hartauskirjallisuutta, nimittäin Gaudeamuksesta taannoisella Helsingin-retkellä mukaan tarttuneen Risto Pulkkisen teoksen Suomalainen kansanusko shamaaneista saunatonttuihin. Komeasta koostaan huolimatta teos osoittautui nopeaksi ja miellyttäväksi luettavaksi- ehkä toki osaksi siksi että monet siinä käsitellyt asiat olivat jo entuudestaan tuttuja.

Päällimmäiseksi kirjasta jäi mieleeni otsikkoonkin kiteytetty aikaperspektiivi. Pulkkinen käsittelee kansanperinteessä tapahtuneita suuria muutoksia: siirtymistä pyyntikulttuurista agraariaikaan, kristillistymistä ja hieman siirtymää teollis-tieteelliseen nykyaikaan. Muutosaikoina perinne on muuttunut voimakkaasti. Paljon vanhaa on unohtunut, ja paljon siitä mikä on säilynyt on muuntunut. Uusia ideoita on syntynyt. Kirjaa lukiessani minulle valkeni entistä selvemmin, ettei suomenuskon ehkä ole tänäkään päivänä tarpeen pyrkiä rekonstruoimaan menneen maailman kulttuuria. Kansan usko on ollut kaikkina aikoina pohjimmiltaan varsin käytännöllistä ja ”tämänpuolista” –pyrkimystä tulla toimeen Todellisuuden kanssa. Ajasta ja oloista sitten riippuu, mitkä puolet Todellisuudesta kulloinkin kääntyvät ihmisen ulottuville sekä se mikä koetaan merkityksellisenä. Kyse ei ole siitä että Näkymätön olisi (välttämättä) kuvitelmaa, vaan siitä että tulkitsemme kaikki kokemuksemme, myös kokemuksemme pyhästä ja näkymättömästä kulttuurin ja aikakauden muovaamasta näkökulmasta, ja pyrimme etsimään tarpeisiimme apua myös myyttisestä maailmasta. Jälleen mieli kuvittaa maailman- ei ehkä suoraan haluamansa kaltaiseksi, mutta silti oman ajan ja kulttuurin kuvajaiseksi. Juuri tästä syystä perinteeseen tutustuminen on arvokasta tämän päivän luonnonuskovalle. Sen avulla voimme hiukan ymmärtää sitä miten Esivanhempamme ovat maailman nähneet ja kokeneet. Heidän maailmansa on tietysti ollut hyvin erilainen –mutta aina jotakin myös säilyy. Nyt, maanviljelysyhteisöjen maailman jäätyä menneisyyteen, on aika taas katsella ympärilleen avoimella mielellä uudenlaisena näyttäytyvää Todellisuutta. Menneitä unohtamatta, mutta myöskään niihin jähmettymättä.

Suurin osa säilyneestä perinteestä edustaa agraariaikaa, joka on ollut paitsi kristillistynyttä, myös monin tavoin kovaa ja julmaa aikaa. Nykypakanan perspektiivistä katsottuna, sen ajan kansanuskon harjoituksessa on paljon sellaista minkä joutaakin vaipua unholaan. Tilalle ei kuitenkaan ole tarjolla pelkkää tyhjää: Esivanhempien esimerkki ohjaa katsomaan Todellisuuteen, ihmettelemään ja yrittämään elää sen kanssa sovussa. Tällöin ymmärrämme myös ettei tieteellinen maailmankatsomuskaan ole myyttisen maailmankuvan vihollinen, vaikka onkin sitä tomuttanut reippaalla otteella. Tiede vain –ainakin toistaiseksi – vaikenee myyttisen maailmankäsityksen rakennuspalikoista. Pulkkisen teoksen sulkiessaan on lohdullista ajatella, ettei suomenuskossa oikeastaan ole menetettyä kulta-aikaa jonka perään nykyihminen voi vain kaihoisasti kaivata. Kuten Pullkkinen toteaa, myyttinen aika on täällä aina, ja historiasta voi oppia ainakin sen että kulttuurisen muutoksen keskellä oma tie on aina löytynyt. Sen tosin osaa kertoa omalla tavallaan metafysiikkakin: vaikka aika näyttää marssivan eteenpäin ja mittaavan muutosta, samalla kaikki mikä on kerran ollut olemassa, kuuluu maailmankokonaisuuteen, siihen ilmiöiden joukkoon joka on onnistunut kerran loikkaamaan mahdollisesta todelliseksi ja jonka olemassaolo seurauksineen on tullut osaksi ajan virtaa. 

Tänään postiluukusta pudonnut Tiede-lehti  muistutti siitä että ajasta toiseen-teema on kyllä myös läsnä monoteistisissa maailmanuskonnoissakin kun vähän pintaa raaputtaa, vaikka tällä hetkellä moni monoteisti onkin mieltynyt ajatukseen ikiaikaisista totuuksista, muuttumattomista moraaliperiaatteista ja muusta sellaisesta. Oppi yhdestä ikuisesta totuudesta jonka muuttaminen ja uudelleentulkinta on pyhäinhäväistys on niidenkin historiassa nuorempaa kerrostumaa. Dosentti Juha Pakkala tekee selkoa tekstilöydöistä ja tieteellisestä tutkimuksesta joka on osoittanut, että uusi että vanha testamentti ovat olleet aikanaan huolettoman muokkauksen ja vaihtuviin yhteiskunnallisiin oloihin sopeuttamisten kohteena. Aikojen saatossa vanhan testamentin kirjoista on siivottu Jahve-jumalan tausta auringonjumalana sekä hänen puolisonsa Asera, ja naisten kuten 1.Samuelin kirjassa esiintyvän Elkanan vaimon Hannan roolia on häivytetty yhteiskunnallisten olojen muuttuessa. Pakkala toteaalkin, että nykypäivänäkin raamatun tekstejä voisi mainiosti sopeuttaa ja päivittää nykymaailmaan, ja että ikuiset totuudet kertovat usein enemmän tulkitsijasta kuin totuudesta.


Nämä ajatukset aukenevat suomenuskoisellekin, joskin lisäisin omasta puolestani sen ettei uskonnon ole käsittääkseni tarkoitus olla edes kulttuurin tai yhteisön palvelijameemi. Perinteen elävyys vaatii muutosta, mutta toisaalta määrätietoinen muokkaaminen on hyvä tapa hävittää mysteeri ja ihmetys. Ehkä parasta olisi jos uskonnon maailma vain ymmärrettäisiin orgaaniseksi ja muuttuvaiseksi? Olisi ehkä hyvä pohtia, miksi kaipaamme niin kovin muuttumattomia ja ikuisia totuuksia? Miksi ennallistamme mieluummin vääjäämättä unholaan painuvaa mennyttä "kulta-aikaa" sen sijaan että yrittäisimme tulla toimeen ympäröivän todellisuuden kanssa?

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments