Tunteilla on väliä

Sydänsuru ei ole sairaus vaan normaali reaktio, totesi lääkäri-ihminen vähän aikaa sitten uutisissa. Kyllä näin on. Eikä synnytyskään ole sairaus vaan normaali, suorastaan iloinen perhetapahtuma. Muistakaahan se, äidit, ennen kuin alatte kivunlievitystä vaatimaan! Myös saattohoito on tällä logiikalla ilmeisen turhaa. On luonnollista ja normaalia kuolla kun elinpäivät tulevat täyteen niin kuin ne jokaisella joskus tulevat, ja suuretkin tuskat voivat olla aivan normaali osa vakavien sairauksien taudinkuvaa.

Haluaisin vain sanoa, että kärsimys on kärsimystä ja piste. Ja vaikka on tavallaan lohdullista kuulla olevansa normaalin rajoissa, on jotenkin kömpelöä puhua normaaliudesta samassa lauseessa sellaisten tilojen -niin fyysisten kuin henkistenkin- yhteydessä joita luonnehtii voimakas, lamaannuttava kärsimys. Sellaiset tilat voivat olla tavallisia ja päätyä osaksi joka ikisen ihmisen elämäntarinaa, mutta se tieto ei kärsimystä lievitä. Erot esimerkiksi traumatisoivuudessa ovat selitettävissä yksilöllisillä eroilla ja kärsimyksen kokemuksellisuudella. Esimerkiksi sydänsuru on kuitenkin lavea käsite joka voi tarkoittaa mitä tahansa parin päivän alakulosta pysyvään, vakavaan traumaan- ja kumpikin ääripää voi olla kokemuksellisesta näkökulmasta arvioituna "normaali reaktio". Vastaavasti, olen ymmärtänyt että on naisia joille synnytys on ollut suhteellisen kivuton, helppo ja voittopuolisesti positiivinen kokemus, siinä missä se on toisille ollut vaikea, äärimmäisen tuskallinen ja traumatisoiva kokemus. Tässäkään tapauksessa kumpikaan ääripää ei ole toista oikeampi tai normaalimpi, vaan kysymys on kokemuksellisesta asiasta jossa vaikuttavat sekä olosuhteet että kokija psykofyysisenä olentona. Lääketiede olisi tässäkin tapauksessa viisas keskittyessään miettimään, miten auttaa ja lievittää niiden kärsimystä joiden synnytyksestä tulee tavalla tai toisella vaikea. Normaalista puhuminen on siis kärsimyksen yhteydessä parhaassa tapauksessa triviaalia ja pahimmassa tapauksessa kovia kokeneita ihmisiä syyllistävää ja heidän kärsimystään lisäävää. Lokeroimisen sijaan pitäisi ottaa tunteet ja kokemukset annettuina, pyrkiä lievittämään elämän tuskallisuutta ja katsomaan, saisiko kovia kokemuksia käsiteltyä jotenkin rakentavasti niin että ne saisi käännettyä hyväksi.

Tässä on tietysti opettelemista jopa tasaisen arjen keskellä. Olen itse saanut perisuomalaisen huonon kasvatuksen jonka ansiosta kasvoin uskomaan, ettei tunteilla, sen paremmin omilla kuin muidenkaan tunteilla, pohjimmiltaan ole väliä. Ihminen on parhaimmillaan Rationaalinen Toimija, ja jos hän on jotain muuta se on ongelma tai toimintahäiriö joka pitää ohittaa mahdollisimman sujuvasti. Yhteiskunta tuntuu olevan tätä mieltä vieläkin, mutta minä olen vähitellen tullut järkiini. Yhteiskunnassamme voimakkaat tunteet eivät kuulu oikein mihinkään. Eivät ainakaan työpaikalle, asioiden hoitamiseen tai normaaliin perhe-elämään. Ihanne on, että kaikki käy tasaisesti kuin kellokoneisto. Vain silloin kun elämässä on suuri kriisi tai suuri juhla, tunteet voivat näkyä, mutta silloinkin mahdollisimman hiljaisesti. Viimeistään parin viikon jälkeen, tai sitten kun hautajaiset on pidetty ja muuttotomu laskeutunut, on korkea aika palata normaaliin möllötykseen. Tunteiden esittämisen rajat ovat ahtaat, niiden ulkopuolella aukenevat sopimattomuuden, hävettävyyden ja epänormaaliuden laajat maat. Sopimattomat tunteet tulee tukahduttaa: pakenemalla, olemalla ajattelematta niitä ja haukkumalla ne hölmöydeksi jota ei pidä viljellä hetkeäkään. Eiväthän tunteet ole aivan todellisia, toisin kuin sormeen menneet tikut, flunssavirukset ja predikaattilogiikan perusteet. Puhumattakaan siitä että tunteitaan tutkiskelemalla voisi oppia jotakin arvokasta itsestään, ihmisyydestä ja elämästä.

En voi nykyäänkään kehua suurella tunneälyllä (ne jotka vaikuttuvat kirjoituksistani ovat viisaita muistaessaan etteivät ole tosielämässä läheisiä ystäviäni). Hyvinvointini on kuitenkin parantunut harppauksina sitä mukaa kun olen alkanut ymmärtää, että vaikka tunteeni olisivat pikemminkin inhimillisiä kuin arjalaisen supersankarin sielunmaisemasta reväistyjä, minun on syytä välittää niistä. Ottaa ne vakavasti huomioon, tuntui niissä olevan suurta järkeä tahi ei. Yrittää elää kuten opetan: olla arvostelematta ja moralisoimatta tunteita ja keskittyä miettimään, miten käsitellä ja ilmaista niitä rakentavasti ja hyvää tuottavilla tavoilla. Lähteä siitä ettei ole olemassa positiivisia ja negatiivisia, sallittuja ja kiellettyjä, soveliaita ja vääränlaisia tunteita vaan vain viisaampia ja hölmömpiä tapoja käsitellä niitä tunteita mitkä minua kulloinkin liikuttavat. Järjettömyys, ei tunne, on järjen vastakohta. Pahe, ei tunne, on hyveen vastakohta. Ja tunteiden käsitteleminenkin on taitolaji, ei luonnonlahja jonka valossa toiset ovat tunneälykkäitä ja toiset tuomittuja ikuiseen tumpelouteen. Toisilla meistä voi olla huonommat eväät kuin toisilla, mutta harjoittelemalla tunnehölmöydestäkin voi parantua. Jos niin valitsemme. Moni toki valitsee olla ikänsä pavlovinkoira jolle on olemassa vain yksi luonnollinen ja itsestäänselvä tapa reagoida vastaantuleviin ärsykkeisiin.

Pari vuotta sitten vakava sairastuminen jätti jälkeensä itsetunto- ja kehonkuvaongelmia. Joskus nuorempana olisin vain sanonut itselleni että moiset ongelmat ovat typerää ja pinnallista murehtimista ja se että koko asia ylipäätään vaivaa minua on vain osoitus luonteeni heikkoudesta, mikä varmasti korjaantuu sättimällä itseä vähän ja keskittymällä sitten tiukasti muihin asioihin. Tällä kertaa toimin toisin: otin pari reilua askelta takapakkia yksinkertaistamisesta ja aloin huolehtimaan itsestäni uudella intensiteetillä. Kuuntelin itseäni: mikä tuntuu pahalta ja milloin, ja yritin vastata tunteisiin rakentavasti. Viime aikoina olen huomannut oloni palautuneen hyväksi. Ei aivan samanlaiseksi kuin ennen sairastumista, mutta itsevarmuus ja perushyvinvointi ovat palanneet. Kun maltoin tehdä juuri päinvastoin kuin minulle on luontaista. Kun otin nämä "turhanpäiväiset" tunteeni vakavasti ja ryhdyin rakentaviin toimenpiteisiin niiden pohjalta sen sijaan että olisin yrittänyt paeta, vähätellä, kieltää ja selitellä tuntemukseni kuoliaiksi. Pitkään olin huolissani siitä että vanhojen virheiden toistamisen sijaan tekisin uusia: antaisin periksi paheille kuten turhamaisuudelle ja mukavuudenhalulle, unohtaisin yksinkertaisuuden ja loppujen lopuksi ampuisin itseäni komeasti nilkkaan pehmoilullani. No, niin ei käynyt, ainakaan haitallisessa määrin. Sen sijaan "uusien virheiden" ansiosta saatoin onnistua kehittymään hiukan parempaan suuntaan.

Tunteet eivät ole aina helposti ymmärrettäviä, mutta ne ovat osa ihmisyyttä. Jos todellisia tunteitaan lähestyy siltä pohjalta sen sijaan että ajattelisi niiden olevan kaaoksen agentteja jotka kaipaavat vain rajojen asettamista, vähättelyä ja ahkeraa paimentamista, ne eivät katoa kiltisti vaan todella muuttuvat vaikeiksi asioiksi. Ne eivät ole vain kiusallisia häiriötekijöitä zoon logon ekhonin elämässä, vaan usein ne sisältävät oman viisautensa. Jos sitä etsii, voi löytyä kaikenlaista järkiolentoakin jalostavaa. Niin, ja uusi tapani ilahduttaa itseäni säännöllisesti tekemällä kivoja juttuja pelkästään huvin vuoksi, sen sijaan että ajattelisin sellaisen olevan ihan hölmöä ajantuhlausta jonka takana ei ole mitään hyöty- tai edes terveyspäämäärää, on sekin osoittautunut järkeväksi tavaksi eikä turhaksi lellittelyksi. Sillä hyötyä sittenkin on: hyvinvoivana olen kaikin puolin parempi versio itsestäni. Hetkittäin on jopa ollut sellainen olo, että olen alkanut ymmärtää muita ihmisiä vaikkeivät he aina toimisikaan suoraviivaisen rationaalisesti...

posted under , , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments