Julmissa tavallisen sävyissä

Tyttö ja poika tapaavat ja rakastuvat. Tyttö haaveilee sormuksesta. Poika on onnellinen siitä että Oikea Mies jolla on nätti nainen. Muutetaan yhteen, kihlaudutaan, vietetään hienot häät, laitetaan ensimmäinen lapsi alulle, hankitaan perheasunto. Tämä päivä on valoisa, ja huominen lupaa vain lisää paistetta. Tämä on oikein, tämä on rakkautta. Elämä etenee juuri niin miten elämän kuuluu edetä.

Häistä jäi kulutusluottoa, hyvään perheasuntoon tarvittiin iso laina vaikka se lopulta järjestyikin. Äidin jäädessä vauvalomalle miehestä tuleekin perheen Elättäjä, vaikka Suomen piti olla tasa-arvoinen maa. No eipä ole ainakaan vanhempainrahakaudella, ja koska velka painaa päälle, on painettava ylitöitä aina kun on mahdollisuus. Työmatkoiltakin saa päivärahoja. Eivätkä äidit tee edes kaikkia kotitöitä. Isyyteenkään ei riitä se että vauvaa kylvettää ja viihdyttää. Ylitöiden lomassa pitäisi yhtäkkiä kehittää mielipiteitä sormiruokailusta, oppia kaikki allergioista ja kehityspsykologiasta, sekä vielä hellittävä vaimoa ja hoidettava parisuhdetta. Joskus kaipaisi itsekin hellyyttä ja seksiä. Mutta hellyys on vauvaa varten ja seksiä ehdottaessa vaimo vain mulkoilee vihaisesti ja sanoo että nyt on liian rankkaa. Treenaamaan ehtii iltakymmeneltä, mutta sekin on pakollista. Pomo katsoo hyvällä jos sanoo treenaavansa puolimaratonille, ja miten tätä arkea jaksaisi jos olisi huonossa kunnossa? Mies miettii, miten sillä vaimolla muka on niin pirun rankkaa.

Häistä jäi kulutusluottoa, perheasuntoa varten piti ottaa iso laina. Äitiä ahdistaa tulotason putoaminen palkan vaihtuessa pieniin tukiin, mutta ei kai ihan pientä voi päiväkotiinkaan sysätä? Raskaus on ohi, mutta keho jatkaa edelleen muuttumista. Hiuksia lähtee. Pidätyskyvyn kanssa on tullut ongelmia, ja se hävettää. Hajuveden tuoksu ärsyttää vauvaa ja vaihtuu vähitellen happaman maidon tuoksuun. Väsyttää koko ajan, sillä töissäkäyvää ei voi pakottaa hoitamaan yöheräilyjä. Neuvolassa sanotaan, että kaikki on hyvin. Onko kaikki hyvin jos tuntee itsensä näin kuvottavaksi? Ajatus seksistä ahdistaa, ja jos mies ei vielä ole huomannut miten kuvottava hänen rouvastaan on tullut, hulluhan sitä olisi jos sen kertoisi. Kyllä tämä tästä. Ja tämä aika on kaikille rankkaa ja menee nopeasti ohi. Tärkeintä on pitää perusasioista huolta. Treeni rajoittuu vaunulenkkeihin. Kohta sitten. Vaimo unelmoi, että olisi niin kuin miehensä jonka tarvitsee töissä käymisen lisäksi vain vähän autella kotona.

Miehellä on ilon päivä: vaimo ilmoittaa palaavansa töihin. Uupumus ylitöistä ja rahahuolista on niin suuri ettei pienen lapsen joutumista päivähoitoon jaksa kauan sääliä. Pian totuus kuitenkin paljastuu. Enää ei riitä että hommaa itsensä ajoissa työpaikalle. Nyt lisäksi on päivähoitorumba joka vaatii molempien osallistumista. Ylitöitäkin on vaikeampi tehdä, ja välillä isänkin on jäätävä hoitamaan sairasta lasta. Onneksi sähköposti ja puhelin toimivat niinäkin päivinä. Pomo ei enää kysele miten treeni kulkee. YT-neuvotteluista huhutaan. Nyt jos koskaan pitäisi skarpata töissä ja saada lainoja hoidettua, mutta vaimolle se ei käy. Vaimon elämä kyllä tuntuu helpottuneen, niin paljon että se painaa nykyään kai yhtä paljon kuin kahdeksannella kuulla. Lisäksi se on alkanut tuhlaamaan. Siitä syntyy ensimmäinen iso riita rahasta. Treenaaminen vaihtuu iltanapsuun. Niin on helpompaa. 

Vaimolla on ristiriitaisia tunteita: töihin menon pitäisi helpottaa kireää ilmapiiriä kotona, mutta pienen puolesta surettaa. Onneksi mies osallistuu arkeen, nyt se on jonkinlaisessa tasapainossa. 
Itselle ei tosin ole vieläkään aikaa, mutta hetkeksi piristyy jos ostaa jotakin kivaa. Sitten mies eräänä iltana katsoo uusia kenkiä kylmästi ja kysyy, onko meillä muka noihinkin varaa. Riitahan siitä tulee. Ihan kuin tällä raatamisella ei olisi nainen ansainnut edes yksiä siistejä työkenkiä. Ei töissäkäyvä nainen voi näyttää samalta kuin äitiyslomalainen hiekkalaatikon reunalla, mutta turha odottaa että mies sen tajuaisi. Sitä paitsi, jos mies on rahasta huolissaan, se voisi kai aloittaa säästämisen niistä iltaviskeistään? Kyllä kotona on huomattu, että entinen sporttinen mies on muuttunut tv:n edessä röhnöttäväksi viskisiepoksi. Hyvähän sen on kun tietää, että kotityöt hoituvat vaimon velvollisuudentunnolla. Hänellä ei ole varaa lojua sohvalla vaikka miten uuvuttaisi. 
Seksielämän olemattomuudelle on saatava stoppi, muuten mies voi kohta pettää. Ihme kai on, että on kestänyt näinkin kauan. Tai niin vaimo ainakin päättää uskoa. "Kyllä se siitä iloksi muuttuu, kun yrittää vain.", vaimo päättää ja tekee aloitteen ensimmäistä kertaa, noh, pitkään aikaan. Mies kääntyy sammuttamaan yöpöydän lampun. Miksi se niin teki? Ei se ennen ole halunnut pimeässä. Johtuuko se siitä että olen lihonut? Että minulla on nyt äidin vartalo? Yhtäkkiä orastava into on kuollut. Toinenkin vaistoaa sen. Molemmat tietävät, että seuraavaa kertaa ei vähään aikaan tule. 

Mies kääntyy sammuttamaan yöpöydän valon, niin kuin on tottunut tekemään jo vuositolkulla. Hänelle tulee mieleen, mitä vaimo mahtaa ajatella siitä ettei sikspäkki ole ihan ennallaan. Aikaisemmin se tykkäsi silitellä hänen vatsalihaksiaan. Nyt se ei ole edes lahna vaan tönkkösuolattu ruutana. Mies ymmärtää että se mikä oli, on mennyttä. Hän miettii, mihin vaimo nykyään tarvitsee ne kaikki kalliit hepenensä. Ei ainakaan omaa aviomiestä varten. Aamukahvilla vaimo kysyy aralla äänellä, pitäisikö mennä juttelemaan terapeutille. "Niinkö huono minä olin?", mies kysyy. "En minä sitä.", vaimo sanoo, ja on hiljaa. "Tässä mitään terapeutteja tarvita. Parempaan päinhän meillä jo mennään." 

Parin viikon päästä mies juuttuu aamuruuhkaan ja hänellä on aikaa miettiä. Eihän heillä hyvin mene. Ei nyt ehkä erityisen huonosti, ei tässä mitään terapeutteja tarvita. Mutta rankkaa heillä on ollut, se on myönnettävä. Kai se kuuluu tähän elämänvaiheeseenkin, mutta ehkä jotain pitäisi tehdä, jos vaimokaan ei ole tyytyväinen. Toisen syyttely ei auta. On etsittävä vikaa itsestä. On muututtava. Hän tulee kotiin kukkakaupan kautta. Illalla, peiteltyään lapsen nukkumaan hän ilmoittaa lähtevänsä vielä lenkille. Sikspäkki saa luvan palata. Siihen tämä liitto ei tule kaatumaan. Vaimo katselee hämmentyneenä maljakkoon tunkemiaan tulipunaisia ruusuja. Mitä tämä tarkoittaa? Ei se ole ennen ruusuilla muistanut, ei aina edes merkkipäivänä. Ja miksi sen piti lähteä nyt yömyöhään lenkille? Hän ei halua epäillä, mutta epäilys hiipii mieleen kuitenkin. Ehkä se on nyt tapahtumassa heillekin.

Vaimo tukahduttaa epäilyksensä, mutta katselee miestä uudella tavalla. Omituinen käytös jatkuu. Mies yrittää, puhuu lomamatkastakin vaikka viikon työmatka riittää viemään hänen matkusteluhalunsa. Mutta vaimo ei ole yhtään mukana. Kyselee enemmän kuin edellisenä viitenä vuotena yhteensä, piikittelee, tuntuu vaivaantuvan huomionosoituksista entistäkin enemmän. Koskemista ei kannata yrittääkään. On lyhytpinnainen. Alkaahan se väkisinkin käydä kärsivällisimmänkin hermoille. Eräänä iltana he ottavat kunnolla yhteen, eivätkä edes huomaa että taapero on seissyt ovensuussa katsomassa riitelyä ennen kuin hän liittyy parkuun. 

Aamulla vaimo on jo rauhoittunut. Hän sanoo aivan tyynellä äänellä haluavansa avioeron. "Me vain ollaan kasvettu erillemme jo pidemmän aikaa.", hän sanoo. Eikä mies ymmärrä. Hänhän on yrittänyt kaikkensa, mutta ehkä mikään ei vain riitä tuolle akalle. Hetken hänen tekee mieli repiä paperi, mutta sitten hän tarttuu kynään ja sutaisee allekirjoituksensa. Jos akka on sitä mieltä että tämä on tässä, olkoon sitten niin. Hän on jo kaikkensa yrittänyt, joten ei kai niitä vaihtoehtoja sitten ole.





posted under , , , |

3 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Valintoja.

Saara R kirjoitti...

Jep. Ja hiljaisuutta.

loistoluoto kirjoitti...

Ja pelkoa ja epävarmuutta. Voi, niin toivoisin, että keksittäisiin jokin toimiva keino tukea perheitä. Siis oikeasti tukea, eikä vain "päästää vanhempia lomalle lapsesta". (No okei, joskus sekin voi olla tarpeen ensiapuna - järkevämpiä ratkaisuja voi syntyä parin tunnin päiväunien jälkeen) Vaan niin, että yritettäisiin saada siitä perhe-elämästä hyvää ja turvallista joka osapuolelle, vaikka se ehkä onkin hetkittäin rankempaa mitä sinkkuelämä joskus oli. Perheen kasvu nyt vaan vaatii jokaisen henkilökohtaistakin kasvamista, siitä ei pääse mihinkään, ja eihän se kasvaminen koskaan ihan kivutonta ole :)
En ole mitään yleispätevää keinoa keksinyt, mutta olen yrittänyt edes olla rehellinen jutellessani muiden perheiden kanssa..Etten itse ainakaan ole levittämässä sitä ahdistusta aiheuttavaa valetta, että kaiken kuuluisi mennä kivuttomasti (ja jos ei mene, niin sitten ainoa vaihtoehto on voida pysyvästi huonosti tai erota). Uskon, että silläkin voi auttaa edes jotenkin. P.S. Hienosti ja osuvasti kirjoitettu teksti.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments