Halpayhteiskunnasta tyytyväisyysyhteiskuntaan?

"Kulutusta koskeva keskustelu on usein ollut kuluttajaa syyllistävää, he ovat kuluttaneet joko liikaa, lliian vähän tai vääriin kulutuskohteisiin.", toteaa Kirsti Ahlqvist artikkelissaan Kulutuksen tilastoinnin kansainvälinen muotoutuminen 1920-luvulta 2000-luvulle. Näyttää siltä, että myös 2010-luvun keskustelussa lähtökohta on se että kuluttaja on aina väärässä ja paimentamisen tarpeessa. Jos kuluttaa vähän, on ehkä ekologinen mutta kansantalouden ja työllisyyden vihollinen. Jos kuluttaa paljon, on vastuuton tuhlari. Jos yrittää panostaa johonkin ja pihistää toisaalla, senkin tekee aina väärin jostakin näkökulmasta katsottuna, olivat panostuksen ja pihistämisen syyt ja kohteet mitkä tahansa. Onhan kaikki panostaminen lähtökohtaisesti turhaa pröystäilyä kun kaikesta on olemassa halpaversiotkin, ja vastaavasti kaikki pihistäminen on kansantalouden alasajoa, riistotuotteiden vastuutonta tukemista ja muuten vain ankeaa. 

Kuluttamisen lisäksi noloja ovat kaikki varallisuusasemat. Keskiluokkaisuus on tympeää kuin haalea puuro. Vähävaraisuus on hävettävää ja selvä merkki yksilön tyhmyydestä ja saamattomuudesta. Rikkaista taas riittää muistaa ettei Suomessa rehellisellä työnteolla rikastumaan pääse. Arjen kulutuskriittisyyden lyhyeksi oppimääräksi riittää siis ymmärtää, että mistä tahansa kulutustyylistä varmasti löytää haukuttavaa vähällä vaivalla. Eri asia sitten on, onko haukkuminen mitenkään rakentavaa ja onko se järkevä keino edes oman pahanolon ja syyllisyyden käsittelyyn. Puheenvuoroille on tyypillistä myös se ettei järkeviä syitä väärintekemiseen mietitä hetkeäkään. Jos et toimi oikein, toimit väärin, ja kaikki selitykset ovat vain tekosyitä.  Näin varmistetaan näppärästi, ettei puheenvuoro vahingossakaan pääse kehittymään keskusteluksi asti sekä tietysti se että fiksut ihmiset päättelevät että turvallisinta on tehdä kulutusvalinnat autopilotilla- jos niitä alkaisi miettimään, huomaisi kuitenkin tekevänsä väärin, ja vähän ajan päästä senkin että katumuksen motivoima korjausliikekin päätyi lepikkoon.

Kiinnostaako minua, näin ympäristöeetikon ominaisuudessa, vaikuttaa kansan kulutustottumuksiin? No toki. Mutta mitä enemmän seuraan kulutuskeskustelua, sitä vähemmän tuntuu siltä että keskustelu kaipaa kipeimmin vielä yhtä syyllistävää, komentavaa ja paheksuvaa ääntä. Kadoksissa ovat ilo, tyytyväisyys ja inhimillisen kukoistuksen näkökulma. Usko siihen että hyviin päämääriin ja kulutuskäyttäytymisen muutoksiin on mahdollista päästä syyllistämällä, vähättelemällä toisten arjen ongelmia ja muilla epäilyttävilä keinoilla, on vankkumaton.

Mitä tästä seuraa? Ympärilleen katsellessa tekisi mieli sanoa, että esimerkiksi se etteivät varakkaat tunnu koskaan olevan niin tyytyväisiä hienoihin ostoksiinsa etteivät he haluaisi jatkuvasti lisää, ettei laadukkaisiin ostoksiin malteta säästää, että laadukkaat hankinnat leimataan kerkeästi turhaksi pröystäilyksi samalla kun ne joilla on vähemmän tuntevat syvää osattomuutta ja riittämättömyyttä. Kaikilla on tavaravuoria, kaikki siirtelevät niitä, mutta kellään ei ole hyvä olla. Tältä pohjalta tekee mieli lausua, että harva kulutustottumus on yhtä haitallinen kuin tämä arvostelun ja tuomitsemisen ilmapiiri jonka johdosta olemme tyytymättömiä siihen mitä omistamme, kaipaamme jatkuvasti uutta ja tunnemme syylisyyttä hankinnoista.

Tavaravuoren mittailulle ja arvostelulle on sitä paitsi olemassa vaihtoehto, nimittäin tyytyväisyyden harjoittelu. Tyytyväisyys siihen mitä omistamme ja olemme on aivan tärkeä kuluttajataito. Kun olemme tyytyväisiä siihen mitä omistamme, meidän ei tarvitse etsiä onnea sen paremmin shoppailusta kuin pois heittämisestä vaan voimme rauhassa hankkia sen mitä tarvitsemme ja käyttää sen rauhassa loppuun nauttien joka hetkestä, vapaana muotivirtausten paineista. Tyytyväisyys siihen mitä olemme taas tarkoittaa muun muassa vapautta tavaralla pätemisestä. Ihmisen on tarkoitus olla paljon mielenkiintoisempi kuin tavaransa, vaatteensa, sisustuksensa, matkansa ja teknolelunsa. Eikä kukaan todella kaipaa sellaisten ihailua ja arvostusta jotka tätä eivät ymmärrä. Kun uskomme olevamme edes tutustumisen arvoisia, meidän ei tarvitse edes voida antaa itsestämme oikeaa ja edullista vaikutelmaa ensisilmäyksellä. Vähitellen tyytyväisyys johtaa kärsivällisyyteen sekä itseä, muita ihmisiä että tavaraa kohtaan. 

Tyytyväisyyden harjoittelussa on vain yksi vika. Se vika on kuitenkin niin paha että epäilen, ettei tyytyväisyyden harjoittelemisesta ehkä koskaan tule todellista vaihtoehtoa huomiotalousmaailmassa. Tyytyväisyyttä voi nimittäin harjoitella vimmatusti hiljaa itsekseen. Evääkään ei tarvitse liikuttaa jos ei halua, puhumattakaan että tyytyväisyydestä saisi järjestettyä näyttäviä ostosretkiä, raivaustalkoita tai muuta syviä tuntoja ilmaisevaa näyttävää tavaransiirtelyä. Päinvastoin, tyytyväisyys hukkuu helposti liikaan kohkaamiseen ja sosiaalisiin peleihin. Kulutustottumuksiaan ei tarvitse näyttävästi muuttaa mihinkään suuntaan- jossain vaiheessa ne vain kohtuullistuvat omia aikojaan, vaikka mitään ryhtiliikettä ei varsinaisesti olla järjestetty. Tyytyväisyysyhteiskunta on inhimillinen, järkevä vaihtoehto sekä halpayhteiskunnalle että luksuksenpalvonnalle. Harmi, että inhimillisyys ei ole ollut näillä main muotia vähään aikaan.

2 kommenttia:

Taru kirjoitti...

Kiitos! Tää oli ihan huippu. Niin justiinsa.

Saara R kirjoitti...

Kiitos, kiva kuulla!

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments