Kysy mitä vain, vastaukset osa 1: Lapsista, väestöräjähdyksestä ja vähän lasinpuhalluksestakin

No nyt on nukuttu ja syöty ja nautittu rauhaisista päivistä sen verran että jaksaa alkaa vuoden Kysy mitä vain-tempauksen kysymyssadon läpi käymisen. Tänä vuonna verkkoon tarttui useampi oman postauksensa vaativa kysymys. Aloitetaan pinon selvittely kuitenkin aikajärjestyksessä, jolloin ensimmäisenä vastausvuorossa on Anan kysymys. Ana kysyi:


Miten voi kunnioittaa ympäristönsuojelijaa, joka tekee omia lapsia? Koska voidaanhan katsoa, että uusi ihminen on ympäristöä rasittavin teko.

Minulla onkin vähän sellainen tunne että tämä on niitä kysymyksiä joita aika moni miettii, vaan ei kehtaa kysyä. Hyvä että Ana kehtasi! Tässäkin kysymyksessä on pieneen tilaan mahdutettu monta puolta, joita pitää tarkastella erikseen.

Lasten hankkiminen tosiaan vaikuttaa epäekologiselta valinnalta ihan sillä perusteella että ihmiset, etenkin pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kasvavat ihmiset, kuluttavat paljon luonnonvaroja. On totta, että hyvin suuri osa ympäristökatastrofina tunnetusta ongelmavyyhdistä liittyy tavalla tai toisella siihen että ihmisten määrä ja kulutustaso ylittää ympäristön kestokyvyn. Tarkemmin ajatellen asia on kuitenkin monimutkaisempi. Esimerkiksi, on oletettavaa että valveutuneet ihmiset kasvattavat lapsistaankin ympäristötietoisia kansalaisia, millä perusteella on parempi että jos jonkun tähän maailmaan kannattaa lapsia hankkia, niin eikö mieluiten ympäristötietoisten kansalaisten jotka osaavat antaa lapsilleen hyvät eväät kohtuullisempaan elämään?

Toinen tärkeä pointti on, että lapsista ei koskaan tiedä mitä niistä tulee. Toisin sanoen, ihmisolentoja ei voi pitää vain kuluerinä vaan lasten tekeminen on eräänlaista uhkapeliä. Lottovoiton mahdollisuus on olemassa: on olemassa mahdollisuus siihen että lapsesta kasvaa (joko vanhempien tuella tai heistä huolimatta) sellainen ihminen josta on maailmankaikkeudelle paljon enemmän iloa kuin harmia. Tietysti toisinkin päin voi käydä. Humanistista ja myönteistä ajattelua edustaa nähdä lapset mahdollisuuksina eikä riskeinä. Toisin sanoen, on lähtökohtaisesti ekologisesti järkevää kannattaa ikäpyramidiongelmien paikkaamista maahanmuutolla (ja kulttuurin jatkumista tukevilla toimenpiteillä) lapsitehtailun sijaan ja puhua lapsivapaudesta hyvänä vaihtoehtona elää täysipainoinen elämä...mutta on ihmisvihamielistä ajatella että tiettyjen, jo syntyneiden lasten ei tulisi olla olemassa. Lapsikysymys voi siis olla niitä asioita jotka sopivat pohdittavaksi yleisellä tasolla mutta joissa elävän elämän tasolla kannattaa välttää jyrkkyyttä. Tätä asennetta tukee sekin, että vaikka lastenhankkimispäätökset suuntaan tai toiseen ovat rationalisoitavissa, ne eivät yleensä pohjimmiltaan ole rationaalisia. Eivätkä kaikki voi valita ollenkaan. Kaikki eivät tee päätöstä lasten hankkimisesta aidon vapauden tilassa, ja jotkut jäävät lapsettomiksi vasten tahtoaan.

Omasta puolestani voin sanoa, että en mielelläni ota vastaan eettisiä irto-tai uskottavuuspisteitä lapsivapaudestani juuri sillä perusteella että vaikka osaan perustella valintaani pitkästi järkisyillä, aivan perimmäinen syy lapsivapauteeni on se, että koko juttu ei vaan kiinnosta minua millään tasolla. Äitiys, lapset ja lapsiperhe-elämä eivät vaan nappaa. Tietyssä mielessä lapsivapaus ei minullekaan ole siis valinta, vaan kysymys on vain siitä että olen kuunnellut itseäni ja elän rehellisesti sen mukaan ajoittaisista ympäristön paineista huolimatta. Itsetuntemus ja rehellisyys ovat tietysti hyveitä (jotka parantavat elämää monessa muussakin yhteydessä), mutta vapaaehtoinen lapsettomuus ei kohdallani sitä ole, koska vaikka joku toinen voisi tehdä päätöksen moraalisena valintaprosessina, omalla kohdallani kysymys on tavallaan yhtä absurdi kuin jos joku haluaisi ihailla minua siksi että en ole opiskellut lasinpuhaltajaksi. Periaatteessa olisin voinut mennä opiskelemaan, periaatteessa lasinpuhaltajat tekevät mielestäni oikein hienoja esineitä, periaatteessa voisin keksiä joitakin hyviä syitä miksi en niin tehnyt...mutta käytännössä valintatilanteen konstruoiminen filosofian ja lasinpuhalluksen välillä olisi silti kohdallani täysin keinotekoista. Mutta puhun taas vain itsestäni, sillä toisaalta lasinpuhaltajia on olemassa, ja voi olla että on olemassa sellaisiakin lasinpuhaltajia jotka ovat joutuneet ankarasti miettimään, lähtisivätkö lukemaan käytännöllistä filosofiaa vai lasinpuhallusta...

 Lisäksi lapsivapaaksi jättäytymisessä on kyse päätöksestä joka on joillekin helppo mutta toisille äärimmäisen tuskallinen. Eri asiat ovat eri ihmisille helppoja tai vaikeita, ja siksi periaate "en minä muilta enempää vaadi kuin itseltäni" toimii paikoitellen aika heikosti. Minusta ihmisten arvottaminen sellaisten suoritusten perusteella jotka ovat toisille hyvin helppoja ja toisille ylivoimaisen vaikeita, on aika ongelmallista. Etenkin kun meillä ihmisillä on paha taipumus painottaa arvioissamme niitä asioita jotka ovat itsellemme helppoja. Minä voisin kerätä runsaasti hyvisirtopisteitä lapsivapaudellani...ja olla vastaavasti hyvin hissukseen sellaisissa seurapiireissä joissa luonteen erinomaisuutta mitataan vaikka sillä kuka laihduttaa puolessa vuodessa 20 kiloa. Ehkäpä on parempi pysytellä tällaisten sosiaalisten pelien ulkopuolella ihan kokonaan, myös silloin kun itse pääsisi loistamaan, ja koittaa nähdä ihmisissä se hyvä mikä heissä on. Kanssaihmisten paheiden luetteloimisesta tulee yleensä vain itselle paha mieli. Yleensä suuretkaan pahantekijät eivät paheksumalla parane. Isojen elämänvalintojen kuten lasten hankkimisen paheksuminen on sitä paitsi ongelma siltäkin kantilta, ettei paheksumisesta parhaimmillaankaan seuraa kuin pahaa mieltä kaikille. Mihin ne tehdyt lapset pitäisi pistää? Tältäkin kantilta katsottuna näyttää perustellulta lähteä siitä että lastenhankintapäätökset ovat perustavalla tavalla yksityisasioita, mutta väestöräjähdysongelmaan voi ja kannattaa puuttua yleisemmällä tasolla. Keinoja on, ja työtä on tehtäväksi sekä arjen asenteissa että yhteiskunnan tasolla. Lapsivapaasta elämästä pitäisi tehdä nykyistä normaalimpaa ja turvallisempaa.

Kysymykseen sisältyy toinenkin tärkeä näkökulma: millaisten ihmisten ideoita meidän kannattaa kuunnella? Pitääkö vaikka moraalisten esikuvien osata paitsi puhua viisaita myös elää esimerkillisesti? Vastaan lyhyesti että ei, sillä perusteella että puhuminen on niin paljon helpompaa kuin tekeminen että jos heittäydymme valikoiviksi, huomaamme äkkiä ettei ole ketään jota voisimme kunnioittaa. Paitsi tietysti omasta mielestään erityisen esimerkilliset ihmiset- sillä varauksella että itse en ole ehtinyt tähän mennessä tavata ketään lajin edustajaa joka tosiaan olisi enemmän esimerkillinen kuin tekopyhyyden paheesta kärsivä... Ajatellaanpa filosofi Jean-Jacques Rousseauta jonka tuotantoon kuului vaikutusvaltainen lasten hyviksi kansalaisiksi kasvattamista käsittelevä teos Émile. Teos oli omana aikanaan todella merkittävä ja sisälsi tärkeitä uusia ajatuksia. Rousseaun oma perhe-elämä sujui sitten heikommin: hän puhui kumppaninsa toimittamaan kaikki jälkeläisensä laitokseen...eivätkä 1700-luvun lastenkodit varmaankaan olleet kovin hyviä kasvuympäristöjä. Epic fail. Pitäisikö tästä siis päätellä etteivät Rousseaun ajatukset olleet hyviä ja omaksumisen arvoisia? Pitäisikö meidän päätellä että Rousseaun olisi pitänyt olla hiljaa kasvatukseen liittyvistä asioista? Vai onko järkevämpää ajatella, että yksityiselämänsä isoista sähläyksistä huolimatta Rousseau oli hyvä ja maailmaa parantamaan onnistunut filosofi sillä perusteella että hänen ajatuksensa olivat erinomaisia ja edistyksellisiä? Ehkä Rousseaun tapauksesta voi oppia senkin, että ihmisissä kannattaa arvostaa sitä hyvää mikä heissä on- ja että ihminen on siitä merkillinen otus että samaan yksilöön voi mahtua sekä suuria munauksia että suurta hyvää. On kaikin tavoin ikävää, jos annamme sen suuren hyvän näivettyä ja hiipua siksi että valitsemme pitää virheitä ja munauksia tärkeämpinä.

Pesäpäivätervehdys Pientilalta

Ensiksi kiitokset kaikille teille jotka lähetitte kysymyksiä tämän vuoden Kysy mitä vain-karnevaaliin. Kysymyksiä oli ilo lukea, vastauksia alkaa tippumaan sitä mukaa kun jaksan ja ehdin niitä miettimään. 

Sillä näidenkin pesäpäivien alla jaksun määrä tässä taloudessa on yleisesti aika lailla tämä.

 photo DSCN8801_1.jpg

Tässä vaiheessa haluaa Pientilan väki kuitenkin toivottaa teille kaikille rauhallisia pesäpäiviä, hyvää joulua, iloista saturnaliaa, rauhaa ja rakkautta lähipäivien viettoon.

 photo DSCN8791.jpg

Pieniä tekoja hitauden puolesta

Vuosituhannen vaihtumisen optimistinen samppanjahiprakka tuntuu lopullisesti haihtuneen. Tulevaisuus tuntuu päämäärältä jossa kellään ei ole kivaa. Pakolaiskriisi ja kotouttamisen ongelmat, suurtyöttömyyden muodostuminen pysyväksi, hyvinvointivaltion siirtyminen historiaan ja siitä seuraava kurjistuminen, epävarmuus ja epävakaus- kuka tuollaiseen tulevaisuuteen oikein haluaa? Silti pääministeriäkin kuunnellessa oppii että juuri sinne, tulevaisuuteen, on hirvittävä kiire. Ettei entropiaan olekaan luottamista vaan maailma pysähtyy ja kokee ihmeellisen nopean lämpökuoleman jos emme tohise, pöhise, aseta ja saavuta deadlineja, tee nopeita ja jämäköitä päätöksiä jotka joudutaan tosin pian perumaan koska ne oli valmisteltu luvattoman huonosti. Kuluttaa pitää samalla kun pitää säästää ja torjua ilmastonmuutosta. Sosiaaliseen mediaan pitää suoltaa päivityksiä että olisi sosiaalisesti olemassa vaikka mitään sanottavaa ei olisi ja vaikka informaatioähky ahdistaa niin ettei siitä selviä vyötä löysäämällä. Kuka kohta jaksaa tarttua filosofian tai edes talousteorian kirjoihin kun on tottunut siihen että kommunikaatio on läppää, heittoja ja servaamista? Ratkaisuiksi ongelmiin tarjotaan enemmän kaikkea: enemmän kiirettä, enemmän raadantaa, ahdistusta voi lohduttaa haalimalla lisää uutuuskrääsää, levottomuuteen auttaa varmaan se jos vaihtaa puolison tai ainakin olohuoneen värimaailman. Vai löytyisikö apu addiktion kehittämisestä tai vihaamisesta? Piristeistä ja raivosta saa ainakin hetkellisen energiaboostin. Eikö se ole hyvä, kun horisontissa siintävää uutta uljasta maailmaa ei ainakaan köyhille, kipeille ja hitaille rakenneta?


Mikään yllä mainitusta ei ole pakollista. Kaoottinen tulevaisuus ei ole väistämätön. Se on vain se mikä on tohottamalla tulossa. Nykyään muutoksen agentit ovat erilaisia kuin ennen, paljon hitaampia ja paljon hiljaisempia. Emme metsästä epätoivolla viittä minuuttiamme valokeilassa, riittävää on se huomio mikä meille vapailta ihmisiltä liikenee omia aikojaan. Emme ole nälkäisiä emmekä kunnianhimoisia vaan kylläisiä ja kunniallisia. Emme tiivistä sanomaa keskeisiin pointteihin, vaan kirjoittelemme pitkiä, kuvattomia juttuja jotka jo itsessään ovat kuvia siitä mitä ajatteleminen myös voisi olla. Emme halua menestyä kilpailussa vaan toivomme että kaikki voisivat kokea olevansa voittajia elämässä. Ajattelumme on ylpeästi hidasta, syvenevää, sellaista joka sekä vaatii lukijaa pysähtymään ja pureskelemaan hetken ajan että samalla luottaa siihen että yhä löytyy niitä joilta tämä ei ole liikaa vaadittu. Teemme pieniä, hiljaisia tekoja hitauden puolesta. Harkitsemme huolella miten ja millä tavoin olemme mukana maailmanmenossa. Vaalimme hiljaisuutta ja rakennamme siitä tiloja joihin suuret ja hitaatkin ajatukset mahtuvat. Leikkaamme turhan touhottamisen omasta elämästämme, ymmärrämme että päämääriin voi päästä harkitusti etenemällä vähintään yhtä nopeasti kuin näyttävällä höseltämisellä. Emme rakenna omilla valinnoillamme sellaista tulevaisuutta josta emme pidä vaan toimimme valoisan tulevaisuuden puolesta. Emme edes vaivu lohduttomaan epätoivoon synkkien kehityskulkujen edessä, sillä kaikessa hiljaisuudessa olemme oppineet jotakin valona olemisesta...

ETA: Vielä on viikonloppu aikaa kysyä mitä vain!

Kaksi astetta

Tänään lämpötila on täällä Virkkalassa +2 astetta ja taivaalta tulee vettä. On siis oikein hyvä hetki miettiä ilmastonmuutosta. Pariisin ilmastokokouksessa YK:n jäsenvaltiot sitoutuivat toimiin joiden tarkoituksena on pysäyttää ilmaston lämpeneminen kahteen asteeseen, mieluummin sen alle. Lukuja makustellessa on hyvä muistaa että ilmasto on jo lämmennyt ja että se tulevaisuudessä lämpenee täällä Pohjolassa keskimääräistä enemmän, vieläpä siten että eniten lämpenemistä ennustellaan tapahtuvaksi joulukuussa. 

Kaksi astetta plussaa joulukuussa tietää pimeyttä ja sadetta. Nollan alapuolella odottaisi talven ihmemaa. Se karkaa kauemmaksi. Sanomattakin on selvää että lyhenevällä, pimenevällä ja vetistyvämmällä talvella on vaikutuksensa lajistoomme. Pohjoiseen sopeutuneet lajit joutuvat väistymään -tai pahimmassa tapauksessa katoamaan kun Lapin ääret tulevat vastaan. Ehtivätkö lajit sinnitellä edessä olevat vuosikymmenet kunnes ne päättäväiset toimenpiteet joihin toivon mukaan yhteistuumin ryhdymme, alkavat kantaa? Kaksi astetta on kunnianhimoinen tavoite, mutta kun muutkaan ympäristöuhkat eivät ole varsinaisesti kadonneet mihinkään, on kysyttävä riittääkö se pitämään potentiaalisten ilmastopakolaisten kotiseudut asuttavina ja jääkö pohjoisille lajeille riittävästi turvapaikkoja joihin ne ehtivät siirtyä ennen kuin sukupuuttoaallon uhriluettelo saa taas uusia jäseniä.

Ilmasto on vaihdellut aikaisemminkin. Se minkä ilmastoskeptikot sujuvasti unohtavat on, että ihmisen masinoimassa ilmastonmuutoksessa ongelmallista ei ole se että muutosta on vaan muutoksen nopeus ja rajuus yhdistettynä muuhun ihmisen toimintaan joka vähentää lajien sopeutumiskeinoja. Ei ole mikään ongelma, että kotikulmillani sinnittelee yhä jälkiä edellisestä lämpökaudesta eikä se että jalopuille ja lehtimetsille tyypillisille linnuille on luvassa suotuisampia säitä. Ongelma on, että ihmisen toiminta ei näy vain lämpömittarissa. Se on myös populaatioiden pirstoutumista, saastumista, luonnon jäämistä rakentamisen ja viljelemisen alle. Se on välinpitämättömyyttä, kulutushumalaa ja mällätään kun vielä voidaan-mentaliteettia, krääsän arvostamista elämää korkeammalle. Ilmastonmuutoksella on omat seurauksensa, mutta ympäristökatastrofi viittaa kielenkäytössäni ihmisen toiminnan aiheuttamien ongelmien summaan jotka sekä muuttavat ilmastoa että ovat heikentäneet luonnon keinoja sopeutua siihen.

Jouluksi Virkkalaan on luvattu viitisen astetta plussaa. Meteorologit vakuuttavat, että valkeat joulut eivät ole kadonneet ikiajoiksi. Ne ovat vain harvinaistumaan päin. Marrasaika on kalenterin mukaan jo ohi, mutta ulkoa sitä ei näe. Selviytymiskeinojen pakkiin on alettava lisätä myös keinoja selviytyä masentumatta pitkässä, märässä pimeydessä. Yksi hyvä keino on tehdä ilmaston eteen voitavansa, ei enempää eikä vähempää.

ETA: Niinjuu, Kysy mitä vain-tempaus on taas käynnissä ja kommenttilaatikossa on vielä runsaasti tilaa.

posted under , , | 2 Comments

Kysy mitä vain 2015

Jopa on aika vierähtänyt niin että taas on aika Kysyä Mitä Vain. Suuret, pienet, helpot ja mahdottomat- kaikenlaiset kysymykset ovat taas tervetulleita joko tämän postauksen kommenttilaatikkoon tai sähköpostiin (osoite saarapistejpistereimanätgmailpistecom) viikon loppuun asti. Vastailen sitten parhaani mukaan, mutta tietysti ilman laatutakuuta.

Edellisten vuosien karnevaalitunnelmiin pääsee vaikka tästä

posted under | 4 Comments

Pesäpäivien lähestyessä

Suomenuskoinen perheemme viettää joulua perinteisen sukulointireissun verran. Kotiin päästyämme heittäydymme hartaan uskonnollisiksi ja vietämme huolella pesäpäiviä. Siis rentoudumme ja retkotamme antaumuksella. Kaikki ohjelmallisuus on peruttu: kävelyllä käydään jos siltä tuntuu, syödään kun on nälkä, nukutaan kun väsyttää. Ulkomaailman kanssa ei liiemmin kommunikoida. Haaste on tietysti siinä että jotta tämä onnistuisi, tulee edeltävinä viikkoina helposti koohotettua senkin edestä. Jotta voisi levätä laakereillaan edes pari päivää, talon pitäisi olla supersiisti ja ruokakomeron pullistella lämmittämistä vailla valmiita herkkuja useammaksi päiväksi. Kaikkien tekemättömien pikku tehtävien pitää olla tehtynä. Edistystä on tapahtunut siinä että itse pesäpäivinä osaamme jo rentoutua paremmin. Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä että myös näinä edeltävinäkään viikkoina maailmanlopun meininki ei ole suotavaa. Pesäpäivien perusidea on lepo ja hengähdyshetki ennen kuin päivät alkavat taas pidentyä. Eikö tästä menekin vähän maku, jos ensin on uuvuttanut itsensä oikein urakalla?

Olen tässä alkanut epäillä, että pesäpäivien ideana ei ole pelkästään lepo vaan ne ovat myös tilaisuus tarkistaa virittyneisyystilansa. Käykö leppoistamisajattelun puolestapuhujakin todellisuudessa vähän ylikierroksilla, todellisten lisäksi myös itse keksittyjen aikataulujen piiskaamana? Onnistuuko rentoutuminen auringon perässä vai annanko itselleni luvan rentoutua vasta sitten kun elämä on täydellisessä järjestyksessä? Kumpi on todella pienempi paha: stressata siivouksesta, ruuanlaitosta ja sekalaisista tekemättömistä puuhista koko joulukuun ajan, vaiko tehdä pikku tehtävä tai pari pesäpäivien aikana jos tarvis on? Mitä tapahtuu, jos tänä vuonna en koitakaan saada maailmaa valmiiksi pesäpäiviin mennessä jotta voin jouluvierailulta palatessani romahtaa sohvan pohjalle, vaan yrittäisin pitää mielessä auringon tekemiset ja rauhoittua hiljalleen kohti pesäpäiviä? 

Tätä voisin tänä vuonna kokeilla.

posted under , , | 0 Comments

No logo vai logo okei?

Olette ehkä huomanneet että postaukseni ovat viime aikoina olleet maailmantilanteeseen nähden hiukan kevyenpuoleisia. Syynä tähän on se että maailmantilanteen murehtimisen lisäksi elän yksityiselämässänikin rasittavia aikoja. Yritän siis elää kuten opetan ja pitää huolta itsestäni. Tästä huolimatta, niissä (minulle) kevyemmissä aiheissakin on kaikenlaista tärkeää. Niille joiden mielestä pukeutuminen on tylsä aihe, muistutan heti alkuun että pukeutuminen on vain kätevä esimerkki arkisesta kulutuksesta ja että eettisen pohdinnan kannalta monet mietteet jotka sopivat pukeutumiseen toimivat ihan hyvin myös mietittäessä muita arkisen kuluttamisen muotoja.

Pitsiunelmien Rinna pohti postauksessaan hyvää makua ja sitä miten siihen on aiemmin kuulunut myös tietty pidättyvyys. Nykyään tämä ajattelu on väistynyt ja muodissa ovat logotuotteet, joiksi lopun postauksen ajan laskemme myös ikoniset design-tuotteet ja kuosit jotka ovat niin tunnistettavia että useimmat muotia seuraavat osaavat yhdistää ne tiettyyn, kalliiseen merkkiin. Tämä määritelmä tietysti vuotaa kaikista nurkistaan: on paljon muodin ystäviä, esimerkiksi alakulttuureihin tai historiallisiin tyyleihin mieltyneitä jotka eivät taatusti tunnista tämän vuodet IT-laukkua kun sellaisen näkevät. Kalliskin on hyvin suhteellinen käsite. Monelle 20 euroa on vaatteesta tosi iso raha, eivätkä kaikki varakkaatkaan ole todellakaan valmiita maksamaan kolminumeroista summaa mistään vaatteesta tai asusteesta. Hinnan sijaan on ehkä parempi ajatella eksklusiivisuutta: tunnettu keskihintainenkin merkki voi saada statuslisää jos sen hankkiminen Suomesta käsin on hankalaa. 

Ei kuitenkaan hirttäydytä täydellisen määritelmän metsästämiseen, vaan yritetään eteenpäin. Rinna toi postauksessaan esiin logotuotteen mainoksellisuuden. Logo on valmistajansa, valmistajan arvomaailman ja muiden saman valmistajan tuotteiden mainos. Tältä kantilta katsottuna Hankkijan lippis ja Vuittonin logokuosinen laukku toimivat täsmälleen samalla tavoin. Ne liittävät kantajaansa tiettyyn elämäntapaan ja arvoihin -ja kuten sosiologiasta voi oppia, maku ei ole pelkkä mieltymys vaan makuasiat voidaan sijoittaa hierarkkisesti. Hankkijan lippis voisi edustaa epälegitiimiä makua: maalaisuutta, matalasti koulutettua vanhempaa henkilöä jolle pukeutumisessa ovat tärkeitä ennen muuta käytännöllisyys ja edullisuus, ja jolle mainoslippis on siksi ihan hyvä kapine. Vuittonin laukku taas viestii kaupunkilaista elämäntapaa, muodikasta kansainvälisyyttä ja varakkuutta. Rajat eivät tietenkään ole tiukkoja ja niillä voidaan jopa leikitellä. Kyllä sitä Vuittonia voi kantaa kirkonkylälläkin, ja mökiltä napattu isän hankkijalippis voi olla Punavuoressa ironinen hipster-statement. Mainostamiskysymys ei ehkä kuitenkaan ole eettisesti kovin merkittävä, eikä mainoksen viesti ole aivopesua vaan viesti johon voidaan reagoida monin tavoin: ihailevan lisäksi myös ironisesti, huvittuneesti ("luuleeks toi olevansa hianoki?") tai jopa paheksuvasti ("siinä sitä mainostetaan taas riistofirmaa"). Logotuotetta käyttämällä voi pyrkiä rakentamaan itsestään myönteistä kuvaa, mutta se mikä viesti katsojalle perille tulee on toinen juttu. Myönteisintä palautetta voinee taas odottaa omilta viite- ja vertaisryhmiltä. Se mitä katsoja logotuotteessa näkee on tosiaan hänen omassa päässään...ainakin melkein.

Tuotteiden eettisyydestä puhuttaessa on perinteisesti tarkoitettu valmistusolosuhteiden päivänvalonkestävyyttä sekä tuotteen elinkaareen liittyviä konkreettisia seikkoja kuten laatua ja kierrätettävyyttä. Hyve-eetikon silmiin tässäkin käsityksessä on vielä hieman laajentamisen varaa. Hyve-etiikassahan ajattelemme että teon eettisessä arvioinnissa keskeistä ovat motiivit sekä ne hyveet tai paheet joita teot ilmentävät. Onko logotuotteen käyttö mökki-tai kotivaatteena mielekäs idea? Useimpien mielestä tuskin on, vaan logot on tehty näytettäväksi. Ehkä logotuotteen valitseva haluaa samaistua logon tunnetuksi tehneeseen julkkikseen. Ehkä hänelle logo on hienostuneen maun symboli ja voimaannuttaa käyttäjäänsä. Tai ehkä hänestä logollinen tuote todella on kaunis ja verrattoman laadukas. Ainakin itse olen tätä mieltä muutamasta huivistani. Merkki ei estä minua käyttämästä niitä ilolla...kunhan ensin olen taitellut logon piiloon.

Sillä koska tämän postauksen määritelmän mukaisesti logotuotteet ovat massatuotettua luksusta, siihen on sisäänrakennettuna yksi tosi ikävä puoli: ylellisyysmerkin logon tarkoitus on erotella. Ja tahtoipa käyttäjä sitä tahi ei, logotuote viestii sellaisesta varakkuudesta joka on monen ulottumattomissa.

Tällä hetkellä Suomen asiat ovat aika kurjasti. Eriarvoisuus on kasvussa, massatyöttömyys jyllää ja kaikki ovat sitä mieltä että leipäjonot ovat täällä jäädäkseen. Moni joutuu tinkimään perustarpeistaan, monen elintaso on lasku- pikemminkin kuin noususuunnassa. Ja tutkimuksesta tiedämme, että länsimaisessa köyhyydessä ei pahinta ole jatkuva huoli toimeentulosta vaan juuri osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne, niistä nouseva kateus ja katkeruus. Moni syrjäytyy ilman omaa syytään, ja toisaalta monen "menestyjän" takaa löytyy iso annos hyvää onnea. Nämä tunteet vaikuttavat monien yhteiskuntaamme vaivaavien isojen ongelmien taustalla, alkaen poliittisesta passiivisuudesta ja syrjäytymisestä pakolaisvihaan. Logot ovat yksi tapa joilla eriarvoisuus näkyy katukuvassa -näkyypä sittenkin vaikka logon käyttäjä ajattelisi vain olevansa muodikas. 

Toiseksi, logotuotteiden esittäminen haluttavina aiheuttaa paineita etenkin nuorille, ja mahdollisesti heidän elämäänsä rahoittaville vanhemmille. Moni miettii onko kiinnostava ja suosittu jos haluttuihin merkkeihin ei ole varaa. Moni sijoittaa luksuslaukkuun tai logohuiviin rahat joille paljon parempi osoite olisi säästötili. Monet luksuksen himo tai tulotasoa ylellisempään kulutustasoon tottuminen ajaa talousvaikeuksiin -jotkut jopa tekemään vakavia rikoksia (ei, en liioittele. Muistattehan että olen myös maallikkotuomari...) Tältä pohjalta voi vakavamminkin miettiä, olisiko maailma hieman parempi paikka jos varallisuutta näytettäisiin hillitymmin eikä sen näyttäminen rajoittuisi massatuotettuun luksukseen. Voisivatko asiat olla paljon paremmin jos yrittäisimme arjen pienissä valinnoissa toimia tavalla joka ei ole omiaan lisäämään kanssaihmisten kärsimystä, osattomuuden tai eriarvoisuuden tunnetta? Hyve-etiikassahan emme mieti mikä on sallittua tai kiellettyä, vaan sitä millainen toiminta olisi mahdollisimman hyvää.

Jos merkkituotteen on ostanut kauneuden ja laadun takia, tarkoituksena hankkia vähän ja upeaa mieluummin kuin kasa krääsää, tämä asenne näkynee siinä että pystyy nauttimaan hankinnastaan hillitysti. Näin voi tehdä ainakin joko piilottamalla logot tai käyttämällä tuotetta sellaisissa tilaisuuksissa joissa mielipahan aiheuttaminen on epätodennäköistä. Jos näyttämisen halua ei yhtään ole, voi ehkä olla näyttämättä -ja jos sitä on, sen tiedostaminen on hyvä lähtökohta syvällisemmille tutkiskeluille. Koska logo ei ole laadun tae vaan toisinaan pelkkä rahastuskeino, laatua ja kauneutta voi löytää myös logottomina versioina. Massaluksustuotteen hinnalla saisi usein myös teetettyä ammattilaisella upean, uniikin tavaran. 

Lopuksi pitää ehkä ottaa kantaa siihen yleiseen syvään vakaumukseen että kalliiden tavaroiden, etenkin vaatteiden ja asusteiden, ostaminen on automaattisesti eettisesti arveluttavaa sillä se on turhamaista. Ainakin useimmat voisivat ostaa tarvitsemansa käytettynä ja käyttää yli jäävät rahat hyväntekeväisyyteen. Tässä postauksessa olen pohdiskellut sitä miten "nyt lähtee halvalla"-mielenmaisemassakin on omat ongelmansa ja miten muotipohdinnatkin voivat olla vain pieneltä osin ulkonäkö- ja makuasioiden märehtimistä ja suuremmalta osin enemmän tai vähemmän harkittuja kannanottoja suuriin kysymyksiin. Tunnen kyllä tiettyä sympatiaa tätä näkemystä kohtaan, mutta viime vuosina olen pehmentynyt. Ja sitten on tietysti se ongelma, että väärässä paikassa pihistäminen tarkoittaa helposti sitä että ostaa tuotteen hintaan jolla eettisen vastuullisen tuotantotavan noudattaminen on mahdotonta. Sen paikkaaminen hyväntekeväisyydellä on vähän nurinkurista... Tässä postauksessa olen pohtinut asioita jonkin verran.
Arjen tasolla jatkan yhä tasapainottelua eettisen järkevyyden, kauneuden tavoittelun ja rajallisten resurssien fiksun käyttämisen välillä...tietysti toivoen että jos vain jaksaa ajatella ahkerasti, monimutkaisissakin mietinnöissä on mahdollista edistyä.

"Sivistysvaltiossa" tapahtuu

Tämän päivän uutisvirtaan on ehkä monelta hukkunut tämä pikku-uutinen jossa kerrotaan että Suomea edustetaan tänä vuonna Miss Maailma-kisoissa pilailupuodista hankitussa halvassa lapinpukujäljitelmässä. Näin me täällä Suomessa kunnioitamme alkuperäiskansamme kulttuuria ja oikeuksia. Ei nimittäin ole ihan ensimmäinen kerta tämän lajin tunarointia. Eikä meidän täällä Suomessa tarvitse edes pitää turhaa kiirettä ILO:n itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskevan yleissopimuksen ratifioinnin kanssa. Kun meillä ollaan niin sivistyneitä ja oikeudenmukaisia ihan luonnostaan. Ainakaan ei olla tarkoitettu loukata ketään...

Voisin narista tästä aiheesta pidemmältikin piikikkäästi. Sofia sanoo kuitenkin paremmin, Voi olla peräti niin, että pienet sorretut saamelaisraukat eivät tarvitse valtaväestöä edustavaa bloggaajaa edes puolustamaan saamelaisten oikeuksia niin kuin etelän bloggaaja parhaiten osaa ja hyväksi näkee. Ainakin juuri nyt minusta tuntuu kaikin puolin paremmalta idealta lopettaa tähän ja tyytyä antamaan vähemmistölle tilaa tässä pienessä blogiavaruuden nurkassa jotta he voivat puhua itse omasta puolestaan.

ETA: Löysin minä Sofialta upotettavankin pätkän. Tässä hyvin ajankohtaisessa videossa Sofia näyttää miten oikea lapinpuku puetaan vikkelästi, ja kertoo samalla valaisevia asioita.

posted under , | 2 Comments

Ostoshuumaa ja -tylsyyttä

Nostelin paketista tilaamiani vaatteita, päällimmäisenä tunteena tylsyys. Maalaismekkojen ompeluprojekti jatkaa yhä siirtymistään hamaan tulevaisuuteen, kuukausi toisensa jälkeen. Siispä ostovaatteille oli tarvetta. Ostoskoriin oli päätynyt klassisia, hyvälaatuisia perusvaatteita ilman mitään trendikkäitä jujuja, jippoja tai juttuja. Olin vain miettinyt mitä minulta puuttuu ja hankkinut tarvitsemani. Ostoksissani ei ollut yhtään mitään nähtävää tai fiilisteltävää. Kotiutin kamat, maksoin laskut ja arki jatkui astetta miellyttävämmin. Uudet kamppeet sujahtivat vanhojen jatkoksi ja pääsivät heti ahkeraan käyttöön. Ompelulamaannuksen madaltama mielialani alkoi nousta huomatessani että tylsä ostoslistani oli ollut oikeassa ja uudet hankinnat olivat oikein onnistuneita. Elämäni tosiaan oli muuttunut hieman mukavammaksi. Sitten huomasin sen muuttuneen hieman kauniimmaksi sillä huomasin parin vähälle käytölle jääneen korun sopivan loistavasti yhteen uuden puseron kanssa... Sen minkä olin shoppailun elämysvajeessa menettänyt, sain korkoineen takaisin arjessa. Odotellessani sitä päivää jona pääsen taas täyttämään vaatekaappia kotitekoisella, voisin elää mukavasti ja nauttia niistä hyvistä puolista joita tämänhetkiseen elämäntilanteeseen sisältyy.

Sitten silmiini sattui tämä kirjoitus jossa kerrottiin millaista oli tehdä ostoksia H&M:n maailmanlaajuisesti tunnissa loppuunmyydystä yhteistyömallistosta. Kirjoittajalle pitäisi ehkä myöntää kulttuuripalkinto ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Siellähän se oli, kaikki se draama mikä omista ostoksistani oli puuttunut, kaikki kimallus myöskin. Yritin kuvitella, millaista olisi taistella vaatteista muiden fashionistojen kanssa, jonottaa tunti sovituskopille käsissäni sekalainen pino vaatteita, yrittää päästä epätoivoisesti läpi kävijäryntäyksen alla kaatuilevaan nettikauppaan, koittaa saada käsiin "edes jotakin" tai perustella miksi vaate kannattaa sittenkin hankkia väärässä koossa huomatessani että havittelemani tuote oli myyty loppuun. Ymmärsin saaneeni arvokkaan tilaisuuden kurkistaa omille tavoilleni täysin vastakkaiseen maisemaan jossa onni tulee ostamisesta pikemminkin kuin hyvin pukeutumisesta. Tämä on se mielenmaisema mikä on viime vuosina vahvistunut. En oikein ymmärrä, miten niin on edes päässyt käymään. On irvokasta että tavara- ja jätevuorten alle hukkumaisillaan olevassa maailmassa ihmiset voidaan helposti ajaa ostoshysteriaan luomalla illuusio siitä että massatuotettu, epäkäytännöllinen tavara on jotenkin arvokasta ja ainutlaatuista. Että alennusmyynnit jotka koittavat samaan aikaan joka vuosi tarjoaisivat juuri tällä kerralla jotakin ainutlaatuista ja korvaamatonta. Sellainen todellisuus kuitenkin on, ja jostakin etiikan ystävien pitäisi löytää juuri oikeat sanat joilla rikkoa lumous ja saada tolkku vaikuttamaan huumaa houkuttelevammalta.

Mielessä alkoi hahmottua ajatus: vaikka markkinakoneisto mitä väittäisi, ostamisen ei ole tarkoitus olla elämyksellistä. Ehkä sen ei ole tarkoitus olla edes erityisen kivaa. Kokemani tylsyys olikin ehkä päin vastoin merkki siitä että nyt olen toimimassa fiksusti ja harkitusti. Sen sijaan on katsottava arkea. Täyttyykö kotitölli vähitellen roinasta jos ei tavaraa ole jatkuvasti raivaamassa? Tuottaako omaisuus iloa ja tekeekö sen läsnäolo arjesta paremman? Millaisia tunteita omien tilitapahtumien seuraaminen herättää? Olenko tuhlannut vai onnistunut sijoittamaan viisaasti hyvinvointiin? Seuraako ostoshuumaa ostoskrapula vai onko havaittavissa merkkejä lisääntyneestä hyvinvoinnista? Haukkaako tavaran kantaminen pirttiin ja pirtistä ulos elämästäni kallista aikaa ja jaksamista jolle olisi parempaa ja hauskempaa käyttöä? Jos on vilpittömästi sitä mieltä että ostaminen on merkittävä elämänilon ja endorfiinipöllyn lähde, on hyvä ymmärtää kärsivänsä paheesta jota kannattaa alkaa korjaamaan. Jos ei muuten niin siksi että kerskakulutus on niin tuhoavaa. On olemassa niin paljon parempiakin ilon lähteitä, alkaen siitä paremmasta arjesta josta nauttivat ne jotka ovat onnistuneet tekemään erinomaisen onnistuneita ostoksia.

Alkaneeseen Pariisin ilmastokokoukseen on ladattu paljon toiveita ja paljon huolta. Päättäjien viisaudesta ei koskaan tiedä. Omaansa voi kuitenkin yrittää kehittää. Kulutusyhteiskunnassa niin paljon riippuu kuitenkin siitä mitä me valinnanvaraa omaavat rikkaiden maiden kansalaiset arvostamme ja millaisia kuluttajia olemme. Presidenteillä ja suuryritysten toimitusjohtajilla on paljon enemmän vaikutusvaltaa kuin meillä- mutta onko se ero paljoakaan suurempi kuin se ero joka vallitsee meidän ostospäätöksiä tekevien vapaiden kansalaisten ja kaukoidän hikipajoissa raatavien orjien välillä? 

Miten hurmata psykologi

Maailmankaikkeus on suonut minulle vikojeni ja rasittavien piirteideni vastapainoksi muutaman avun joilla minun on pitänyt itselleni Puoliso hurmata ja hänet tyytyväisenä pitää. Olen hyvään pyrkivä ja aika kehityskelpoinen ihminen. Tykkään hieroa väsyneen niskoja ja hartioita. Osaan ja tykkään leipoa. Minulla on rikas sisäinen maailma. Näillä olen pärjännyt. Lisäksi jaan pienen ystäväni Koksun kanssa superylläribonuspiirteen: osaan olla huvittava paitsi valveilla, myös nukkuessani. Viisi vuotta sitten Puoliso lahjoittikin minulle unipäiväkirjan johon voisin ikuistaa parhaat uneni (hän on työ-ja organisaatiopsykologi eikä mikään psykoanalyytikko, joten tämän kynnyksen ylittäminen vasta lähes vuosikymmenen jälkeen on ihan ymmärrettävää).

Viime yönä unipäiväkirjalle oli taas käyttöä. Näin unta siitä että istuin isossa luentosalissa jossa oli alkamassa luento. Suurin osa läsnäolijoista oli teekkareita, mutta jostain syystä kurssi tulisi käsittelemään mielen filosofiaa ja metafysiikkaa. Luennoitsija aloitti kertomalla:”Olen tullut siihen tulokseen etten ole oikeasti olemassa. Esimerkiksi, olisi äärettömän epätodennäköistä että juuri minun ominaisuuksillani varustettu henkilö olisi todella olemassa. Mitä enemmän asiaa miettii, sitä helpompi on ymmärtää että olemassaoloni on käytännössä mahdottomuus.”

Viittasin reippaasti. ”Kuulostaa vakuuttavalta. Minäkin uskon, että sinua ei taida olla olemassa. Sen sijaan olen aika varma siitä että itse olen olemassa. Onhan tämmöinen opiskelijanplanttu paljon todennäköisempi olio kuin kuuluisa kirjailija-professori. Mutta miten selittäisit havaintoni sinusta? Olenko mielestäsi erehtynyt arvellessani että olen olemassa? Vai onko minulla meneillään vain hauska hallusinaatio? Vai... *pof* Tässä vaiheessa heräsin. Uni oli sitten päättynyt omaan mahdottomuuteensa. Kysyessäni Puolisolta, mitä uni mahtoi merkitä, hän kertoi tulkitsevansa sen niin että alitajunnallani on hyvä mielikuvitus ja rakkaus huonoon huumoriin. Itse vähän epäilen että näin yhdeksännen hääpäivän aatonaattona kyse saattaa olla myös siitä että alitajuntani yrittää yhä vokotella tuota kotonani kuljeskelevaa psykologia.

Tämmöisillä esityksillä olen siis lunastanut paikkani pientilan Viihdyttävien Nukkujien kerhossa. Kerhon kunkun viran olen toki joutunut luovuttamaan Koksulle. Mikä ettei, itselleni on ihan lohdullista ajatella että alitajunta on jälleen ystävä ja liittolainen joka tekee oman, vähän vinksahtaneen osansa Puolison viihdyttämisen eteen. Se taitaa olla sitä parempi juttu, mitä enemmän yhteisiä vuosia kertyy ja mitä pimeämpien marrasaikojen keskellä hääpäivää vietämme. Siis ei muuta kuin hyvää hääpäivää ja sen odotusta, Puoliso!

Jotain ihan muuta

Tänään on taas niitä marraskuun päiviä joina valoisa aika tuntuu olevan kokonaan peruttu. Aamulla tuli räntää, päivemmällä sade on vaihtunut vedeksi. Tulevaisuudessa on luvassa lisää tätä samaa. Ilmastoennusteet lupaavat, että kuluvan vuosisadan aikana Suomessa lämpenevät eniten joulukuut. Ensilumen saapuminen viivästyy. Samaan aikaan pilvisyyden ja sateisuuden ennustetaan lisääntyvän. Marrasajan harvoista aurinkoisista tunneista on lähdössä peräti neljännes. Koska ilmastonmuutos on käynnissä jo nyt ja jatkuu parhaassakin tapauksessa vielä vuosikymmeniä, nämä kehityskulut on käytännössä taputeltu valmiiksi. Suuremmat katastrofit joita vastaan voimme vielä tehokkaasti toimia, ovat toki sitä luokkaa että niihin verrattuna entisestään pimenevät marrasajat ovat pikkujuttuja.

Huomenna vietetään älä osta mitään-päivää. Meillä tosin ei välttämättä vietetä, sillä perjantai on viikon perinteinen kaupassakäyntipäivä. Sen sijaan päivän blogikierroksen jälkeen päätin tehdä osani hyvän asian eteen kirjoittamalla muutaman sanan siitä miten keskeistä (kerska)kuluttamisesta on tullut identiteetin rakentamiselle. Määrittelemme itseämme ja muita pitkälti ostamisen ja omistamisen kautta. Downshiftaajat tietysti määrittelevät itseään sen kautta miten karsivat ja kenen gurun opeilla. Tavaraa kulkee talosta ulos, mikä on vaihtelua, mutta elämän keskipisteen tietämillä se yhä tönöttää. Miten pääsisi kokonaan pois tästä kilpavarustelun mielenmaisemasta?

Vastaus ei ehkä olekaan karsinta vaan paremman elämänsisällön löytäminen. Mistä voisi puhua tuttujen kanssa jos ei kuluttamiseen liittyvistä aiheista? Mikä muu kuin ostokset, tavarat, sisustus- ja raivausprojektit voisivat tehdä minusta ja jutuistani mielenkiintoisia? Olenko edes oikeassa seurassa jos porukkaan kuulumisen hintana on ostella tavaroita joita en tarvitse? Voisinko löytää luovuuteni toteuttamiselle ja yksilöllisyyteni ilmaisulle muita keinoja kuin ostamisen ja trendien seuraamisen? Millä muulla kuin omaisuudella voisin mitata elämässä onnistumistani? Millaisia ihmisiä osoitan omalla käytökselläni arvostavani: niitä jotka edustavat tuhoavaa, liikakuluttavaa elämäntapaa vai niitä jotka edustavat kestäviä vaihtoehtoja? Onko esimerkiksi "harmittoman hömpän" kuluttaminen todella harmitonta, jos kuluttamalla tuen hömpän tuottajia samalla kun syvällisemmät ja tärkeämmät asiat hukkuvat mediamassaan? Olenko yhä kulutuskeskeisen maailmankuvan vanki, vai näkeekö teoistani, ajatuksistani ja mielenkiinnon kohteistani että edustan jotain ihan muuta?

posted under , , | 0 Comments

Lintusirkus, ensimmäinen näytös

Sunnuntaina säätiedote lupaili vuoden ensimmäistä pakkasjaksoa ja lumimyräkkä riepotteli valtakuntaa. Oli aika kattaa pitopöytä lintusille, kokonaiset kolme viikkoa tavallista myöhemmin. Rahaa säästyi rutosti mutta Lintusirkusta oli ehtinyt jo ikävöidä. No, lunta saatiin Virkkalaan lopulta semmoisen sokerikuorrutuksen verran, ja säätiedotuskin on kääntynyt lupaamaan reilusti lämpenevää. Toisaalta tänä aamuna lämpömittari oli vielä kahdeksan astetta pakkasella, joten ehkei alotusaika ollut ihan pielessä.

Jos säät ovat hämmentäneet lintujen ruokkijat, niin eivät luontokappaleet tunnu olevan tilanteen tasalla yhtään sen paremmin. Puskaradio on toiminut tänäkin vuonna luotettavasti ja nopeasti ja kutsunut syöjät paikalle. Mutta keitä täällä onkaan liikenteessä? Ensimmäinen laudalle lennähtänyt lintu oli talitiainen, mikä Pientilan kansanperinteen mukaan tietää ihan tavallista lintutalvea. Mutta ennen ruokinnan alkua pihalla nähty harmaapäätikkakin oli selvä etiäinen jostakin. En ole varma, mistä. Ensimmäinen omituisuus on varislintujen invaasio. Naakkaparvi kuuluu tietysti lintulaudan peruskalustoon. Varikset ja harakat sen sijaan eivät ole ruokinnalle tulleet vaan ovat vilahdelleet vain kauempana. Nyt ruokinnalla on nähty molempia lajeja syömässä joka päivä, parin-kolmen edustajan voimin. 

Eivätkä pienet kummallisuudet siihen lopu. Pikkuvarpusparven jatkona pyörii perusvarpunen jonka erottaakin joukosta helposti tasaisen harmaammasta värityksestä. Mustarastaiden lisäksi pihalla pyörii yhä muutama räkättirastas. Eivät näytä oikein itsekään tietävän, miksi ne vielä roikkuvat täällä pakkasaamuja ihmettelemässä. Lienevätkö lukeneet liikaa lööppejä kun ei nokan suuntaaminen kohti Keski-Eurooppaa ole vielä houkuttanut?

Pulunryökäleetkin ovat täällä. Ne vaativat lisää arvostusta, nyt kun tiede on mennyt osoittamaan että puluparvi voi diagnosoida syöpiä yhtä luotettavasti kuin onkologian erikoislääkäri. Emme ole oikein vielä keksineet, miten uutiseen pitäisi suhtautua. Onneksi emme ole syöpälääkäreitä- jyväpalkalla toimivat kilpailijat saattavat hieman huolestuttaa nykyisessä kansantalouden tilanteessa. Tosin omat pulumme näyttävät edelleen sen verran pöhköltä porukalta että saavat jyvänsä jatkossakin vailla työvelvoitteita.

Tällaista meillä. Ainakin marrasajan synkkyys on alkanut hieman hellittää omituisten lintujen saapumisen myötä. Joko teilläpäin on aloitettu ruokinnat?

posted under , | 0 Comments

Valonpilkahduksia ja pieniä päivänsäteitä / Little rays of sunshine

Tänä vuonna marrasaika on synkkää paitsi henkilökohtaisesti, myös globaalisti. Meidän perheen työikäiseen päivänsäteeseen, Koksuun, kohdistuu isot paineet sillä se on ainoa perheenjäsen jonka elämässä ei ole isompia haasteita (Lumpparillakin on flunssa ja siihen antibioottikuuri). Pupu on kuitenkin tehtäviensä tasalla!

Ihmisissä istuu sitkeässä käsitys siitä että jopa lemmikkikanit pelkäävät pohjimmiltaan kaikkia ihmisiä ja vain odottavat tilaisuutta juosta karkuun. Tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa. Meillä on totuttu siihen että kanit juoksevat täyttä vauhtia perheenjäsentensä luo (ainakin jos eivät ole lääkekuurilla). Kas näin:

This year novembertime is dark rather globally and not just in my personal life. Our family has currently one able-bodied ray of sunshine, Koksu (even Lumppari is down with flu and taking antibiotics). That's a lot of pressure on one little rabbit, but Koksu is up to the task!

People often think that even houserabbits are mortally afraid of all people including their own humans and are just waiting for an opportunity to run away. Not true! In our household it is more typical to see a rabbit running towards us (unless, of course, said rabbit is on medication...) Like this:

 photo DSCN8638_1.jpg

Uutisissa on näkynyt taas juttuja siitä miten vanhemmat ovat somen lumoissa silloinkin kun huomio pitäisi kiinnittää lapseen. Lapset, ottakaa mallia Koksusta! Napakka naukku hihasta, niin loppuu se älypuhelimen näpräys kesken virallisen leikkihetken.

In recent news, I have seen stories about parents who prefer to spend their time in social media even when their children would need attention. Children, do as Koksu does! A decisive bite and tug from the sleeve cures a human who thinks he can play with his phone in the middle of playtime.

 photo DSCN8647.jpg

Silloin kun ei leikitytä, Koksu pitää yhä kanikonttoriaan, mutta selvää on pienelle kanillekin, että pärjätäkseen tämän päivän työmarkkinoilla pitää olla moniosaaja. Tässä Pikkukoo esittelee hiusmuotoilijan taitojaan. "Kampaus ei saa olla liian jäykkä vaan siinä pitää olla taiteellisuutta. Vähän niin kuin mussa ja mun pilkuissa. Laitettaisiinkos tuohon eteen semmoinen rikottu osio?"

Outside playtime, Koksu still runs his office around the kitchen. But in these days, even a small rabbit knows that in order to survive today's demanding job market, one must possess many skills. Here little K is showing his hairstyling skills. " Hair should not be too stiff, it has to be natural and artistic. Like me and my spots. Let's do a razored section right here in the front!"

 photo DSCN8652.jpg

Minulla on ehkä vähemmän kaupallista potentiaalia kun olen kuitenkin pysynyt lestissäni ja keskittynyt ydinosaamisalueisiini. Tässä talvinen versio limettikakusta. Värjäsin kuorrutuksen tällä kertaa valkoiseksi ja koristelin kakkusen kasalla tähtiströsseleitä. Yksinkertaista mutta tykkäsin!

I probably have less commercial potential, as I have just honed my core skills. Here's a wintery version of lime cake. This time I made white frosting and decorated it simply with stars. Simple (I should really take time to do something more elaborate soon...) but I liked it.

 photo DSCN0192_1.jpg

Jos elämänpolku alkaa tuntua kovin kiviseltä, voi leipoa uunivuoallisen rocky road-brownieta ja jakaa sen ystävien kanssa.

If the life's path starts to feel too hard, you can always bake some rocky road brownie, to be shared with friends. 

 photo DSCN0029.jpg

Lämpötilat ovat pysyneet vielä plussan puolella. Pekka Poudan lisäksi myös siipikansa taitaa kuitenkin olla sitä mieltä että talvi on tulossa. Jos vain on selkeää, puutarhassa on taas nähtävää. Lintujentarkkailusesongin ymmärsi pöntömpikin alkaneen kun viestiä tuli tuomaan harmaapäätikka. Harmaapäätikka on Pientilalla uusi laji, ja olimme yhtä mieltä siitä ettei paremmin voisi lintujentarkkailusesonki alkaa. Ei tullut vielä tästäkään vuodesta ensimmäistä vuotta ilman uusia lajeja! Omenapuilla oli lähes täydellinen katovuosi, mutta linnuille pihlajamarjakoiden runtelemista harvoista omenoista on iloa. Kamera ja määritysopas ovat palanneet
talvisille paikoilleen keittiöön.

So far, we have had to postpone the start of bird feeding season due to warm temperatures. In addition to the awesome weather man Pekka Pouta, birdfolk seems to think that winter will be coming soon. There has been a lot of movement in the garden lately. Even a slower person understands that birdwatching season is here when a grey-headed woodpecker (Picus canus) comes to make the announcement. This is a new species here, and we agreed that the season couldn't have started better. Apple tree harvest was completely lost this year, but birds enjoy of our few apples after insects have gone. Camera and bird guide have returned to the kitchen.

  photo DSCN8712.jpg

Suomenuskoisessa kodissa pyörii tonttuja nurkissa aina. Sekin on niin mukava ajatus että nurkkiin kannattaa asetella parit tällaiset hidasliikkeiset tontut muistutukseksi. Niinäkin päivinä kun sataa kaatamalla eikä lintuja näy, tonttuset muistuttavat siitä että sekopäisten ihmisten ohella maailmaan mahtuu paljon muitakin mielenkiintoisia menijöitä.

This is a traditional Finnish household, complete with home gnomes around the year. That is also a warming thought, so pleasant that I have seen fit to put here and there some slow-moving versions. Even on rainy, birdless days these remind me that in addition to crazy humans, this world of ours is a home to other fascinating creatures...

 photo DSCN8721.jpg

Kaukaisempia sukulaisia

Olen edelleen sitä mieltä että Mauri Leivon Lintulaudan elämää on tämän kirjasyksyn helmi, mutta kilpailu on kovaa. Ajatelkaas vain sitä, että tänä syksynä on ilmestynyt suomeksi kaksikin uusinta neandertalinihmistutkimusta valottavaa populaaritieteellistä teosta. Molemmat päätyivät tietysti aika haipakkaa luettavikseni. Ilo vain kasvoi huomatessani, etteivät kirjat olleet mitenkään häiritsevässä määrin päällekkäisiä vaan pikemminkin täydensivät toisiaan. Svante Pääbon Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä. on omaelämänkerrallisella otteella kirjoitettu kuvaus neandertalinihmisen perimän selvittämisestä geenitutkimuksen menetelmillä sekä muinaisen DNA:n tutkimuksen kehittymisestä. Juha Valsteen Neandertalinihminen. Kadonnut lajitoveri. puolestaan on laajempi katsaus uusimpiin tutkimuksiin neandertalilaisista. Se valottaa myös neandertalinihmisten kulttuuria, elintapoja ja teknologiaa. 

Viime vuosina tutkimus on edistynyt hurjaa vauhtia, ja monet käsityksemme neandertalinihmisistä ovat sitä myötä tulleet perusteellisesti ravistelluiksi. Neandertalinihmisen perimä on selvitetty- ja siinä sivussa on saatu selville, että kaikkien Afrikasta lähteneiden ihmisten jälkeläisten perimässä on tänäkin päivänä muutama prosentti neandertalilaisilta saatua DNA:ta. Neandertalilaisten merkkejä on löytynyt jopa täältä Suomesta, Karijoen Susiluolasta jossa neandertalilaisia on oletettavasti elänyt noin 40 000 vuotta sitten jääkausien välisen lämpimän jakson aikana. Neandertalilaisten kulttuuri, teknologia ja kielelliset kyvyt ovat osoittautuneet aiemmin havaittua edistyneemmiksi- neandertalilainen ei enää ole kovin onnistunut sanavalinta jos tahtoo sättiä jotakuta kehittymättömäksi raakalaiseksi. Neandertalilaiset tunsivat seremoniallisen hautaamisen, koristautuivat, pystyivät koordinoimaan yhteismetsästyksiä ja osasivat valmistaa useista materiaaleista tehtyjä komposiittityökaluja. Aivan kaikkea ei sentään vieläkään tiedetä: selvä syy sille miksi neandertalilaiset hävisivät viimeisimmän Veiksel-jääkauden kylmimmässä vaiheessa vaikka olivat selvinneet kahdesta aikaisemmasta jääkaudesta -lukuunottamatta heiltä perinnöksi saamiamme geenejä- ei vieläkään ole tiedossa. 

Lopuksi tekee mieli mainita siitä että kirjat tarjoavat kurkistuksen myös tieteen metodiikkaan ja sen kehittymiseen. Pääbon teoksessa kuvataan yksityiskohtaisesti tutkimusmenetelmien kehitystyötä ja tutkimusryhmän toimintaa, Valsteen teoksen laaja kuvaus neandertalilaistutkimuksen historiasta ja tutkijoiden kulttuurisen taustan, ennakko-oletuksen ja tutkimusrahoituksen jakoperiaatteiden vaikutus tutkimustuloksiin ja löydösten tulkintaan on mielenkiintoista luettavaa. Tieteen kehitys ei ole vain uusia löytöjä, vaan myös tieteellisen menetelmän parantelua. Meille filosofeille naureskellaan toisinaan siitä että jaksamme yhä jauhaa antiikin ajattelijoista, mutta samalla tavalla empiirinenkin tiede joutuu uudelleenarvioimaan vanhoja löytöjä ja niistä tehtyjä päätelmiä tiedon karttuessa ja tutkimusmenetelmien parantuessa. Juuri näiden teosten lukemisen pohjalta mietteet tieteen metodiikasta päättyvät väistämättä ihmettelemään sitä että loppujen lopuksi ihmisen yritys ymmärtää maailmaa järjestelmällisen järjenkäytön menetelmällä on vasta aivan alussa. 1900-luvun aikana harppauksin edennyt tiede tuntuu entistä suuremmalta ihmeeltä kun on ensin tutustunut ihmisen elämään satojentuhansien vuosien ja kolmen jääkauden aikana.

Mielenkiintoisia tutkimustuloksia on varmasti luvassa jatkossakin. Niitäkin on helpompi ymmärtää, kun taustalla on hieman yleistietoa. Ihmisen varhaishistorian tutkimus on tiedettä, mutta ei eksaktia tiedettä, ja kokeineillakin tutkijoilla on siksi toisinaan taipumus esittää lennokkaita tulkintoja tai sokeutua vaihtoehtoisille selityksille. Jonkinlainen yleiskuva aiheesta auttaa suhtautumaan kiinnostaviin yksittäisiin tutkimuksiin maltilla, mikä onkin se järkevä suhtautumistapa kunnes vertaiskritiikki ehtii tehdä tehtävänsä.

La paix en Paris

"Mitä tässä voi tehdä?", kysyi Puoliso aamiaispöydässä luettuamme uusimmat tiedot Pariisin tapahtumista. Samaa kysymystä miettii varmaan moni muukin, joten ehkäpä minun on taas hyvä hetki jakaa tietoni. Pahan filosofia on alitutkittu, suhteellisen huonosti tunnettu (ja rahoitettu) filosofian ala, mutta tähän mennessä on silti saatu selville, miten käsittämättömän pahuuden rynniessä silmille tulee toimia.


Me tiedämme, mitä terroristit haluavat. He haluavat levittää pelkoa ja vihaa. He haluavat sotaa. He haluavat vetää sivistyneiden maiden ihmiset tasolleen. He haluavat että tavallisia länsimaissa asuvia rauhallisia muslimeja syrjitään ja syrjäytetään niin että he katkeroituvat, eristäytyvät, radikalisoituvat. He haluavat että otamme kopin heidän aloittamastaan hirviömäisyydestä, vastaamme vihaan viattomia kohtaan vihalla toisia viattomia kohtaan ja annamme siten lisää vauhtia pahan kierteelle. He haluavat vaientaa vapaan ajattelun, vapaan elämäntavan ja elämänilon. 

Se mitä nyt pitää tehdä, on yksinkertaisesti olla antamatta pahalle sitä mitä se haluaa. Pahaa ei voi tuhota, sillä tuhoaminen on täsmälleen sitä missä pahuudessa itsessään on kyse. Mutta pahan voi pysäyttää. Se on tietysti vaikeaa, ja siksi sille tielle on lähdetty aivan liian harvoin. Se on ensimmäisten primitiivireaktioidemme vastaista. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole, jos mielimme saada pahan aisoihin ja terroristit perääntymään. Älkää nyt käsittäkö väärin: tämä ei tarkoita sitä etteikö turvatoimien ja tiedustelun tarkistaminen ja parantaminen ole tarpeen. On vain ymmärrettävä, että terroristien ensisijainen kohde eivät ole turvatoimet ja tiedustelu vaan heidän inhoamansa kulttuuri, sivistys ja arvomaailma. Tehtävämme on osoittaa, etteivät kulttuurimme ja arvomaailmamme ole vain pumpulissa elämisen ja länsimaisen velttouden tuotosta vaan olennainen osa sitä keitä me olemme, jotain sellaista mitä ei voi hävittää kun vain tarpeeksi pelottelee ja tuhoaa.

Emme ole järjettömiä automaatteja, eikä se että tunnemme surua, kauhua ja suuttumusta pakota meitä toimimaan typerästi. Nämä tunteet kyllä tekevät pahalle ominaisista reagointitavoista houkuttelevia. Järjelle ja hyvälle on sen sijaan ominaista itsehillintä, harkinta ja pyrkimys toimia viisaasti sen sijaan että pyrkisimme vain tyydyttämään impulssimme. Meidän puolustettava arvojamme ja sivistystämme- mutta ei pahalle ominaisilla keinoilla. Niille meidän ei pidä antaa pikkusormeakaan. Sen sijaan nyt on vaalittava elämäniloa ja kieltäydyttävä pelkäämästä kun pelotellaan. On rakennettava sivistystä ja omaa kulttuuria. On pidettävä kiinni yhteiskunnan vapaudesta, mihin sisältyy se että annamme muslimiemme elää rauhassa muslimeina. On oltava rohkea arjessa, ei vain silloin kun tukena on uusin aseteknologia. On pidettävä kiinni siitä valosta ja elämänilosta mikä terroristeilta totaalisesti puuttuu. On rakennettava rauhaa, tasa-arvoa ja hyvinvointia. Sanalla sanoen, on pyrittävä olemaan kaikin tavoin erilainen kuin ne jotka haluavat hukuttaa maailmamme vihaan ja pelkoon. 

Muistilappuja itselle: olen riittävästi

Uppista! Päädyin marraskuun aluksi pitämään pientä blogilomaa ihan yllättäen. Ja sillä välin lukijakunta vain kasvaa... :D

Takaisin blogin ääreen minut herätteli se kun huomasin päivän nettihesarin luetuimpien uutisten joukossa killuvan pelotteluotsikon siitä miten paistinpannunsa voi pilata vain muutamassa hetkessä. Samassa lehdessä kerrottiin myös, että useimmat toimistotyöläiset syövät ihan väärin. Jos olisin laajentanut kierrosta ajallisesti tai ottanut katsaukseen mukaan muita lehtiä, olisin epäilemättä joutunut huomaamaan että minä, aikuinen ja koulutettu ihminen, en myöskään osaa pukeutua, kuntoilla enkä hoitaa kotiani. Jos tai siis kun näin on, armoa ei yleensä ole luvassa: teet väärin ja olet vääränlainen, korjaa tapasi heti paikalla tai olet kelvoton. Sitten ihmetellään, miksi kansa masentuu ja ahdistuu. Kun useimmilla meistä on elämässämme paistinpannujen ja ripsivärien lisäksi ihan oikeitakin rankkuuksia ja huolenaiheita. Otsikot piiloon klikattuaan olo on hetken halju: miten niistä isoista haasteista on mitään toivoa selvitä kunnialla, jos media vyöryttää päivästä toiseen narinaa siitä miten olemme epäonnistujia jo arjen helpoissa pikkuasioissa.

Sitten Järki jo riensikin muistuttamaan, että ammattieetikkona minulla lienee hieman parempi käsitys hyvästä ja pahasta, kiitettävästä ja paheksuttavasta kuin klikkauksia metsästävillä toimittajanplantuilla. Osaan perustella tosi hyvin sen miten ihminen tarvitsee toimiakseen hyvin ja eettisesti kestävällä tavalla resursseja, alkaen siitä että havaitulle toiminnalle on olemassa todellisia vaihtoehtoja. Ja tärkein resurssi on jaksaminen. Jo pelkkä välittäminen vaatii jaksamista, ja tärkeiden asioiden eteen työskenteleminen ja itsensä kehittäminen vaativat sitä vielä enemmän. Eikö ole jotenkin hölmöä käyttää rajallisia voimavarojaan paistinpannuista tai ulkonäön puutteista stressaamiseen, ainakin niin kauan kuin kehitettävää on isommissa ja tärkeämmissäkin asioissa? Milloin näkisin päivälehden jossa heristeltäisiin vakavasti sormea edes aikamme suurille paheille kuten ahneudelle, kovasydämisyydelle, välinpitämättömyydelle, epärehellisyydelle tai silkalle häijyydelle? Sopiiko minun ihan vapaasti olla vaikkapa älyllisesti laiska, kunhan paistinpannuni on tiptop-kunnossa? Sillä tässä marraskuisessa maassa ympärilleni katsoessani minulle ei ole tullut sellaista oloa että suuret paheet on tämän kansan keskuudessa jo selätetty niin että on aivan järkevä siirto keskittyä hiomaan yksityiskohtia. 

Ei, kukaan ei ole epäkelpo vaikka hän ei osaisikaan syödä, pukeutua tai huoltaa paistinpannujaan asiantuntijan taidolla. Ei niin kauan kuin hän ymmärtää hyvän arvon ja pyrkii sitä kohti parhaansa mukaan. Marraskuun hämärässä on ehkä pikemminkin viisasta paastota hiukan lannistavista otsikoista ja arjen mikromanageeraajista ja panostaa sen sijaan jaksamisesta huolehtimiseen. Joskus päivittäisen D-vitamiininsa syöminen tai rentoutumishetken ottaminen kiireen keskellä ovat eettisesti paljon järkevämpiä vetoja kuin aina vain uusien virheiden uuvuttava etsintä ja paikkailu. Eikä se että elämä ja oleminen ovat aina vain kesken ole mikään este sille etteikö voisi olla riittävän hyvä.

posted under , | 0 Comments

Ajatus teurastamogaten keskelle

Tämän syksyn eläinoikeuskohu tulee suomalaisilta teurastamoilta. Paljon tapahtuu, ainakin hetken ajan. Eläinoikeusväki saa runsaasti palstatilaa eläinten hyvinvoinnista puhumiselle. Hyvä niin, mutta fakta on että meillä on hyvin paljon ihmisiä joita karmeimmatkaan videot eivät pahemmin kiinnosta. Osa heistä on paatuneita tai paatuneen välinpitämättömiä. Hyvin moni on sitä mieltä että niin kauan kuin tässä maassa on yhdelläkään ihmisellä asiat huonosti, on eläinten oikeuksista puhuminen turhanpäiväistä tai ainakin vähäarvoinen huolenaihe. Moni ajattelee, ettei eläimiä kuulukaan kohdella "liian" hyvin- vieläpä siten että niin kauan kuin kaltoinkohtelutapauksia silloin tällöin ilmenee, voidaan olla rauhallisella mielellä siitä etteivät täällä mitkään viherpiiperöt silmille hypi.

Eläinoikeuspuhe ei näitä joukkoja tavoita, joten nostan nyt esiin toisen näkökulman. Jokainen, myös se vakaumuksellisin ihmiset ensin-tyyppi tietää, että eläimillä on kyky kärsiä ja kokea tuskaa. Jokainen ymmärtää että eläinrääkkäyksen uhrit ovat ihmiseen nähden puolustuskyvyttömässä asemassa. Joten, haluaisin kysyä niiltä joita eläinten oikeudet eivät hetkauta, miltä tuntuu ajatus siitä että Suomessa vuonna 2015 eläinrääkkäys voi tilanteesta riippuen olla joko rikos tai normityöpäivän osa? Miltä tuntuu ajatella, että tilanne ei ole ainoastaan se että ihmisiä jotka osallistuvat tavalla tai toisella, usein ihan konkreettisestikin, kärsimiskykyisten olentojen rääkkäämiseen ei ainoastaan juokse vapaalla jalalla vaan että eläinten rääkkäämisestä voi tehdä itselleen kunniallisen uran? Eläimiä voi Suomessa kiusata kirjaimellisesti työkseen, joko täysin laillisesti tai ainakin sellaisissa olosuhteissa joissa lain noudattamatta jättäminen on normi pikemminkin kuin sen tunnontarkka noudattaminen. Miltä tuntuu istua bussissa tai elokuvateatterissa ja ajatella että viereen istahtava tyyppi on saattanut viettää työpäivänsä kiduttaen eläimiä?

Niin. Työpäivänsä. Siis tavallisesti kahdeksisen tuntia päivässä, viisi päivää viikossa, vuodesta toiseen vapaat poislukien. Miten arvelette tämän työn vaikuttavan tekijöihinsä? Mitä mahtaa seurata siitä että ihmiset viettävät niinkin runsaasti aikaa julmuuden kulttuurin vaikutuksen alaisina ja sitä uusintaen? Sillä eihän näitä ihmisiä työpaikoilleen lukita. Kuten sanottua: vapaa-aikanaan he voivat olla seuranamme missä vain. Miten arvelette yhteiskuntamme hyvinvointiin vaikuttavan sen että meillä hyysätään eläinten kiduttamista, että siihen mieltynyt voi valita ammattinsa useista eri vaihtoehdoista ja hankkia jopa suurta arvostusta ansaitsevan uran (usein toki siten että suurin arvostus tulee kollegoilta tai suurelta yleisöltä joka tietää ihmisen työstä lähinnä tittelin verran)?

Ainakin hyve-etiikassa tavataan ajatella, että väärin tekeminen vahingoittaa eniten tekijöitään. Toisin sanoen, on parempi olla eläin joka tulee rääkätyksi hengiltä kuin tähän tekoon syyllistyvä ihminen. Hyve-eetikko ajattelee näin sittenkin kun on vastaanottanut värikkään ja yksityiskohtaisen kuvauksen eläimen kärsimyksistä. Vaikka ne olisivat sanoinkuvaamattomat, niiden aiheuttaminen on vieläkin pahempi. Vaikka tekijä saisi paheksunnan sijasta palkkapussin ja vakituisen työsuhteen edut. Hyve-eetikko ei siis vähättele vaikkapa eläimen tai rikoksen uhrin kärsimystä tippaakaan väittäessään näin vaan toteaa yksinkertaisesti pätevän päättelynsä nojalla: Näin pahaa paha todella on, kun asioita aletaan lähemmin tarkastella. Ja ne teistä jotka ovat minua niin paljon viisaampia että pystyivät ymmärtämään ajatuksen näin nopeasti, voivat ryhtyä pohtimaan seuraavaa kysymystä: millaisissa kantimissa on se maa jossa näin suurta pahaa ei vain siedetä vaan suvaitaan, ymmärretään ja jopa tuetaan riemurinnoin sillä perusteella että sen avulla voidaan saavuttaa ihmiselle suurta hyötyä kuten lihaa joka on niin halpaa että köyhälläkin on varaa ahmia sitä kolmin- tai nelinkertainen määrä siihen nähden mikä olisi terveydelle hyväksi.

Sitten onkin jo marrasaika

Tänä viikonloppuna ruskalla oli vielä hetkensä. Kuitenkin kellastuvien lehtien aika on selvästi vaihtunut jo putoavien lehtien aikaan. Ensi viikonloppuna maisema voi olla jo kovin harmaa ja paljas.

Tänä viikonloppuna saatoin vielä laittaa puolisotreffeille ballerinat jalkaan. Ensi viikolla pakkanen alkaa jo naukkimaan ja tarvitaan lämpimämpiä kenkiä. Kalenteri kertoo, että kekri on jo ovella. Tänään pimeä laskeutui jo kovin varhain, kiitos kellojen siirtämisen. Päivän alkaessa hämärtyä alkoi myös ikkunaan ropista sade. Sateen ja tuulien saattelemana saapuu marras. Enkä minä ole edes ehtinyt tänä vuonna pelätä sitä asianmukaisesti. 

"Mitäs nyt?" ihmettelimme katsellessamme pimeän ja märän ajan esiinmarssia. "Nyt täytyy ryhtyä toimenpiteisiin.", sanoi Puoliso. Olin samaa mieltä. Kun kekri on näin lähellä, voi taloa alkaa jo ihan hyvin koristelemaan. Ovathan kaupatkin jo joulutunnelmissa, vaikka siihen on vielä aikaa. Vuoden synkimmän ajan valaisee meillä kuitenkin kekri. Esiin siis kekripukit, kultaiset köynnökset ja kimaltavat kuppikakut! Lapaskoriostoksilla mukaani tarttui täydennyssatsi tuoksukynttilöitä. Huomenna kaupasta saakin jo kukkia. Marrasajan myötä hiipivä sielunkauhu on ollut seuranani jo niin kauan että olen ehtinyt kehittää muutamia varsin päteviä coping-mekanismeja. Kimaltavan krääsän varhainen ja päättäväinen kaivaminen kaapeista auttaa vähäsen. Samoin vaatekaapilla on syytä olla tarkkana niin että muistaa poimia päälleen jotakin kannettavaa antidepressanttia. Ja vaikka marrasaika on perinteisesti kiireistä aikaa jos vain suinkin on siinä kunnossa että kiirehtiä voi (aina ei ole), on silloin syytä noudattaa entistä hartaammin hyvinvointilistaa, kunto-ohjelmaa, järkevää ruokavaliota ja ylipäätään kaikkia vähintään puolivakiintuneita itsestähuolehtimisprojekteja. Uusien aloittamista en ole itseltäni tavannut vaatia, sillä marrasaikana ei yleensä syystä tai toisesta pysty.

Toisaalta marrasajan synkistelyssäkin on joskus puolensa, sopivina annoksina. Viikate, esimerkiksi, soi meillä näihin aikoihin paljon. Tämä ei ole Viikatteen synkimpiä biisejä, mutta kekrin korvalla kuitenkin ajankohtainen.

posted under | 0 Comments

Syksyn suuri muotinumero: Incognito / Fall Style Report

Tämän muotinumeron inspiraationa on pari hassua tilannetta joihin olen alkusyksyn aikana joutunut. Pikkutakkikansan kokoontumisajoissa on käynyt niinkin että paikalle on saapunut joku joka on sisäistänyt aatteet on mun vaatteet-ajattelun jonka mukaan ihmiset pukeutuvat tilanteesta riippumatta stereotyyppisesti. Tiedättehän: kaikki joilla on kalliin oloisia tavaroita ovat menestyjiä, kaikki vihreästi ajattelevat ovat hippejä, kaikki taiteelliset ihmiset pukeutuvat taiteellisesti. Ja kaikki jotka osaavat pukeutua siististi jos tarve vaatii, ovat ajatuksiltaan patakonservatiiveja joiden seurassa voi vapautuneesti avautua esimerkiksi siitä miten epäilyttäviä tai hölmöjä tapauksia vihreästi ja vasemmistolaisesti ajattelevat ovat. Sellaisissa tilanteissa minä tietysti annan sisäisen aspergerini huolehtia pokerinaamasta sillä välin kun vetäydyn mieleni peräkamariin tarkistamaan oman vihervasemmistolaisen puheenvuoroni pääpointit vielä kerran siltä varalta että niihin saisi vielä ujutettua vähän lisää tehoja.

Tällä kertaa esittelen, minkä tyyppistä kampetta minulla (ja joskus muillakin paikalla olevilla vihervasureilla) on tällöin ollut. Vaivautunut kiemurtelukaan ei ole paljastanut minua, sillä satun oikeasti pitämään siististä toimistotyylistä. Omistan useammankin klassisen bleiserin, mutta kuvan yksilö on alelöytö ja kelpaa siksi muotipostaukseeni. Koska se on trikoobleiseri, siihen on mukava sujahtaa vaikka olisi viettänyt edeltävät kuukaudet kasvimaalla kaukana pikkutakkien maailmasta. Bleiserin kanssa on kuvattu valkoinen paitapusero. Se on tietysti Euroopassa valmistettu ja kankaassa on ekosertifikaatti. Kyllä...tällaisistakin vaatteista löytyy nykyään vihertäviä versioita...tosi kätevää, jos vihervasemmistolaista ajattelua pitää demonstroida kokouksessa eikä kahlehtimalla itsensä petäjään.

This fashion report is inspired by a couple of funny situations I have experienced during the early fall. Sometimes, when People in Blazers meet, there is someone who believes that in spite of occassion, people always dress stereotypically. You know: only successful people carry expensive-looking things, everyone who thinks green loves boho hippie style, every art lover also dresses in an artistic way...and everyone who wears a blazer is a thoroughbred conservative. Therefore, if everyone wears a blazer, everyone will sympathize one who starts talking about how suspicious or stupid green or socialist people are. In such situations I let my inner Asperger tend my poker face and withdraw into back chamber of my mind to review my green-socialist speech just in case I can find a way to add some extra logic in somewhere.

So this time I'll show you what I (and sometimes other green-leftists) have been wearing in such situations. And I don't even look uncomfortable because I actually happen to like neat business looks. Let's start with the iconic blazer! I actually own a few of these, but this sale find is affordable enough for the blog. It's a jersey blazer so it's comfy to wear even if one has fallen out of the habit of blazer-wearing during long month spent hoeing the kitchen garden. You could wear the blazer with a classic white shirt. This one is made in Europe and the fabric has eco certificate. Yes...they actually make these kinds of clothes with eco certificates...

 photo DSCN0189.jpg

Lenkkareiden ja peltokumppareiden lisäksi omistan myös useamman parin korkokenkiä, koska korkokengät ovat ihania. Eniten käytössä kuluvat nämä mukavat arkikorkkarit joilla on ikää jo useampi vuosi. Klassiset kamppeet kestävät hyvin aikaa: tämäkin kenkämalli on yhä myynnissä, ja siis selvästikin hyvin ajankohtainen. 

In addition to track shoes and muck boots I also own several pairs of heels, because heels are lovely.
This is my favorite pair. These are several years old and illustrate nicely how classic style can be green: this model is still in production, and therefore is in no danger of becoming outdated any time soon.

 photo DSCN0187.jpg 

Klassisen asun täydentävät klassiset asusteet. Jos työntää nenänsä kiinni kellooni, voi kyllä alkaa epäilemään minun olevan sittenkin vihervasuri. Kellotaulussa nimittäin mainostetaan pikkuruisella präntillä, että myrkyllisen pariston sijaan kelloni voimanlähteenä on valo.

Nämä klassiset kultaiset korvikset alittivat solidaarisuusrajan helposti. Kulta voi olla kallista, mutta pakkoko sitä ostaa uutena? Nämäkin korvikset elävät kanssani toista elämäänsä, vaikka sitä ei päältä päin huomaa. Kullan louhiminen on toki hyvin epäekologista, mutta kullan huollettavuus, kestävyys ja kierrettävyys korvaavat sitä mielestäni aika hyvin. Aidot korut voi ostaa loppuelämäksi ja jättää sitten perinnöksi. Jos niihin kyllästyy, ne voi muodistaa tai kierrättää. Samaa ei voi sanoa epäaidoista koruista.

Classic accessories finish classic outfits. Though, if you look my watch super closely, you might start suspecting that its wearer might harbor some green thoughts. The tiny print in watch face tells that instead of a poisonous battery, it is powered by light. These classic gold earrings are affordable enough for showing in the blog because though they look shiny as new, they are in fact second hand finds. Mining gold is destructive to the environment, but in these days recycled jewelry (and recycled gold) is available. In addition to being easy to recycle, gold jewelry can be repaired  and renovated and it can last longer than a lifetime. Can't say that about costume jewelry!

 photo DSCN0190.jpg

posted under , , , | 3 Comments

Blogin syyssiivous

Rakkaat Lukijat,


Ainakin tämän päivän ajan blogissa on käynnissä se syyssiivous joka minun oikeastaan piti tehdä jo viime vuonna. Tai viimeistään keväällä. Isoimmat muutokset on nyt tehty, mutta pieni säädäntä jatkuu vielä. 

Isompiin uudistuksiin kuuluvat tägiluettelon täydennykset. Taide, muoti, jäniseläinten logiikka ja rakettitiedettä-otsikoiden alta löytyy jo jonkin verran postauksia, mutta tägit täydentyvät jahka saan käytyä loputkin reiluista 1200 (!) postauksestani läpi. 

Huomatkaa myös uusi sähköpostiosoite johon blogipalautteen saa laittaa tästä lähtien tulemaan! Voit myös suositella blogia +1-napin avulla.

Jos sinulla on toiveita blogin ulkoasuun tai käytettävyyteen liittyen, tämän postauksen kommenttilaatikko on ehdotuksille avoin. Tavoitteena on paitsi ajantasaisempi, myös aiempaa hieman helppokäyttöisempi blogi.

posted under | 2 Comments

Talvivihannekset saapuvat

Blogijulkisuuden arvoiset ekoiluvinkit säästävät luonnon ohella myös rahaa, edistävät terveyttä ja parantavat elämänlaatua. Näin lama-aikana myös kotimaisen työn ja tuotannon tukeminen on tärkeää. Suomalaista ruokakulttuuriakin on hyvä pitää kunniassa. Kuulostavatko vaatimukseni kovilta? No, juuresten ja varastovihannesten käytön lisääminen on vinkki joka täyttää kaikki nämä kriteerit leikiten.

Hyvä merkki talvikauden alkamisesta keittiössä on se kun kaupoissa aletaan mainostaa suuria kotimaisia juurespusseja halvalla. Samoihin aikoihin kesäisten vihannesten hinnat pomppaavat ylös ja pienet, rapsakat kesäkaalit vaihtuvat hinnaltaan reilusti halvempiin peruskaaleihin. Meillä hyödynnetään tarjoukset, sillä kotona varastovihanneksia on vältelty kesän ajan. Syksyn tullen uutta satoa on alettu maistelemaan. Ja nyt jääkaapin ovessa killuva kausiruokakalenterikin on sitä mieltä että seuraavat puoli vuotta ruuanlaitossa painottuvat varastovihannekset: erilaiset juurekset, kaalit ja sipulit.

Keskustelu keittiöekoilusta keskittyy usein kasvissyöntikampanjointiin. Itse olen sitä mieltä, että välillä on hyvä puhua myös siitä miten tärkeää on osata tehdä hyvää ja monipuolista ruokaa varastovihanneksista. Ne ovat kotimaisia, hyvin säilyviä, ravinteikkaita ja hinnaltaan edullisia. On tosi omituista, miten kulutustilastot kuitenkin kertovat, että juureksia syödään yhä vähemmän varsinkin jos niiden kulutusmääriä verrataan tomaatin, salaatin ja kurkun kulutukseen. Satokausikalenteri-sivuston mukaan keskivertosuomalainen syö palsternakkaa vuodessa alle sata grammaa, lanttua kilon. Maa-artisokan, juuripersiljan ja mukulasellerin kulutus on palsternakkaakin vähäisempää. Onko näissä luvuissa järkeä? No ei ole, sillä ne kertovat kansan puputtavan talvellakin kumisia lentotomaatteja ja lasivillassa kasvatettuja salaatteja. Ekocentrian esityksessä (pdf-linkki) huomautetaankin, että Itämeren ruokavalion ja suomalaisten ravitsemussuositusten sekä kestävän kehityksen mukaisen elintarvikkeiden kulutuksen toteutuminen on hidastunut. 

Itse olen tullut siihen tulokseen, että tilanteeseen on kolme toisiinsa liittyvää syytä: muoti, ennakkoluulot ja osaamisen puute jotka ajan kuluessa johtavat vieraantumiseen. "Lanttu on pahaa", luulee moni joka on maistanut lanttulaatikkoa ja -raastetta. Uunissa paahdettu, keittovihannesten joukossa piilotteleva tai padassa muhiva lanttu maistuvat kuitenkin aivan erilaisilta. Mutta niitä pääsee maistelemaan vain hyvällä onnella jos jättää sitkeästi "pahat" lantut kauppaan. Toinen yleinen vastaväite on, ettei vatsa kestä juureksia. Suolistosairaat eivät usein kestäkään, mutta perusterveellä ihmisellä asia on tottumuskysymys. Juurekset ja kaalit ovat vetisiin kesävihanneksiin verrattuna tiivistä tavaraa joiden käytön lisääminen kannattaa aloittaa rauhallisesti totutteluasenteella. Vain niille jotka eivät tartu juurekseen koska niiden käsitteleminen on "liian työlästä", en ole keksinyt hyvää vasta-argumenttia. Paitsi ehkä, että kiinnostaisi vähän tietää, mitä ylivertaisen upeaa he oikein tekevät niiden pariminuuttisten aikana jotka minulta kuluvat juureksia kuoriessa ja pilkkoessa, kaikin puolin erinomaisia aterioita ajatellen.

Osaamiskysymys alkaa tuntua sitä kummallisemmalta mitä enemmän talven vihanneksiin tutustuu. Niin monipuolisia ne ovat. Jos haluaa helpolla päästä, voi vain vaihtaa talvisaikaan viikolla lisukesalaatin kaali- tai porkkanaraasteen versioihin. Kun raastinrauta pysyy kädessä, juuresraastetta voi myös jalostaa erilaisiksi kasvispihveiksi ja paistoksiksi. Ne sopivat myös keittoihin, patoihin, piiraisiin, paistettavaksi, paahdettavaksi ja kastikkeiden jatkoksi. Monet juurekset sopivat sämpylätaikinan jatkoksi, porkkanasta ja punajuuresta syntyy vaikka kakku. Eikö kuulostakin paljon hauskemmalta kuin talven viettäminen lentotomaattien ja kasvihuonekurkkujen varassa?

Tänään meillä syötiin juurespaistosta. Oikeastaan tämäkin paistos syntyi mitä kaapista löytyy-menetelmällä, joten määrät ovat suuntaa-antavia. 

Juurespaistos (4-6 annosta)


4-6 perunaa
2 isoa porkkanaa
palsternakka
juuripersilja
sipuli
½ mukulasellerin palaa (lähtökohtana siis kaupassa myytävät valmiit sellerinpalat)
3 munaa
n.3 dl maitoa
½ pakettia koskenlaskijaa (meillä oli ruohosipuliversiota)
1 tl suolaa 
mustapippuria myllystä
(pinnalle juustoraastetta, esim. emmental)

Kuori ja raasta perunat ja juurekset ja hienonna sipuli ja toimita raasteet kulhoon. Sekoita mukaan muna, maito ja murusta koskenlaskija. Sekoita joukkoon vielä suola ja pippuri.
Kaada seos uunivuokaan, paista 175 asteessa (160 kiertoilmauunissa) noin tunnin verran. Lisää juustoraaste kypsymisen loppuvaiheessa.


Kuvia, pitkästä aikaa / Finally a photo post!

Ajattelin näyttää teille kuvia Virkkalan kauniista syksystä jota tallentelin tämän päivän lenkillä. Mutta kun kuvapostauksia ei ole toviin ollut, oli kameraan jäänyt pari vanhempaakin kuvaa.


Ensiksi tulee tämä kakku jonka tein joskus naistenviikon tienoilla kun minulla oli nimipäivät, Lumpparilla synttärit ja sääkin oli aika kesäinen. Ihan perus mansikkakermakakku rahkatäytteellä.

I thought I'd show you a few beautiful fall photos I snapped today. But I haven't done photo posts for a while, and it turned out there were a couple of older blog-worthy pictures. Here's a basic strawberry cake I baked in July when I had name day and Lumi the rabbit had birthday, and weather was great for once.

 photo DSCN0014.jpg


'












Toinen muistamisen arvoinen juttu kesässä oli Koksun kanikonttori, joka aiemmin tunnettiin lapaskorina. Koksulla oli tapana hiipiä eteiseen tuhoamaan banaaninlehtikoria, ja lopulta kori oli siinä kunnossa että luovutimme sen lopullisesti jänölle. Pian kori olikin muuttunut kanikonttoriksi jossa jänö alkoi päivystää. Välillä siisti sisätyö vähän unettaa, mutta hauskaa on. Tosin nyt näyttää siltä että joululahjaksi kani tarvitsee uuden konttorin, ja me tarvitsemme uuden säilytyspaikan lapasillemme.

Second summery thing worth remembering is Koksu's new office, formerly known as glove basket. Koksu used to sneak to destroy this basked made of banana leaves, and you know how these things end... After the basket was moved into kitchen, it was promptly turned into a rabbit's office. Though now it looks like that the rabbit needs a new office for Christmas present, and we need a new basket for our gloves.


 photo DSCN0031.jpg















Lähemmäksi tätä päivää siirrytään yhä kakkutunnelmissa. Puoliso ansaitsi hiljattain kakkua, ja koska hän pitää suklaasta, tuli tästä sitten suklaakakku lakkahillolla ja vaniljakreemillä. Kakku oli muuten hyvä, mutta dr. Oetkerin suklaakoristeilta näyttävät ruusut ja lehdet osoittautuivat pahanmakuiseksi pettymykseksi. Oikotiet eivät aina toimi ainakaan kakkutaiteessa. Minulla on myös uusi sähkövatkain. Se on paljon hienompi kuin edellinen, mutta erilainen, niin että täydellisen kermavaahdon tavoittelu on taas käynnissä.

Let's move forward, still in baking mood. DH earned a cake, and because he likes chocolate, I made him a chocolate cake with cloudberry jam and vanilla creme. Cake was a success, but I was not impressed with chocolate-looking but cardboard tasting decorations. Shortcuts don't always work in cake art. I also have a new mixer. It's way fancier than my old one, but it's different, and so the secret of perfect whipped cream has escaped me again.

 photo DSCN0097_1.jpg

Sitten lenkille! Tänään oli kylmä, mutta aivan erityisen kaunis sää, ja ruskakin on jo oikein kaunis.

Now it's really time to go out! Today was a cold but unusually beautiful day, and fall colors are at their most beautiful.


 photo DSCN8521.jpg















Kuura viipyili varjoissa. Merkki siitä ettei enää ole "kesä on ohi"-syksy, vaan "talvi tulee tänäkin vuonna"-syksy.

Frost lingered in shadows. It's no longer "summer is over"-fall, but "winter is coming"-fall.


 photo DSCN8523.jpg















Virkkalan pellot olivat niin seesteiset. Kesanto on vielä kullankeltainen, taivas sininen ja vihreät lempeitä.

Fields of Virkkala look so soothing. The field is still golden yellow, sky is blue and greens subtle.

 photo DSCN8525.jpg

Viime yö oli jo pakkasyö, eivätkä kukat jaksa enää kauan. Päätin pelastaa osan näiden pikku kellojen kauneudesta bittiavaruuteen.

Last night was freezing, and flowers won't survive for long now. I decided to save part of the beauty of these brave little bells into cyberspace.

 photo DSCN8540.jpg

Jostain syystä kaupunkilaiselämä on olevinaan tyylikästä. Välillä täälläkin saadaan siitä vaikutteita, mutta toisaalta kaupunkilaiset ilmiöt saavat välillä paikallisväriä. Tässä näyte paikallisesta graffititaiteesta. Levähdyskivi löytyy lenkkireitin varrella.

Urban life is considered so cool, and sometimes it inspires local folks. But not too much. Here's an example of local graffiti art. This "resting rock" makes me feel all warm and fuzzy every time I pass it.

 photo DSCN8542.jpg

Virkkalassa kulkiessa on helppo tuntea itsensä rikkaaksi vaikka olisi millainen talouskriisi.Tässäkin kadulle on lennähtänyt tienvierustan metsiköstä valikoima jalopuiden lehtiä. Ei tarvitse edes tieltä poiketa nauttiakseen kotiseudun lajiston monimuotoisuudesta.

In Virkkala, feeling rich is easy no matter the economic situation. Here' a colorful assortment of leaves from trees that are rare or missing from virtually all continental Finland. I don't even need to leave the road in order to enjoy the diversity of the nature in my area.

 photo DSCN8543.jpg

Kotimatkalla: vielä yksi peltokuva.

Heading towards home again: one more picture of a beautiful field.

 photo DSCN8544.jpg


Kotona huomattiin vielä kummia. Siskonmakkarakeitto ei ole perinteisesti sijoittunut pisteille esteettisimpien ruokalajieni listalla. Mutta yhtäkkiä syksyn värit näyttivät siirtyneen Puolison illallislautaselle.

Strange things happen at this beautiful time. Siskonmakkara soup has not traditionally ranked high on my list of most aesthetically pleasing dishes. Yet, suddenly the colors of the season were discovered from DH's dinner plate.

 photo DSCN0100.jpg

posted under , , | 2 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments