Hyvinvoiva puoliso on ylpeyden aihe

Syksy on ollut kiireinen, mutta olen välillä ehtinyt seuraamaan Suurta Suhdekeskustelua, jonka viimeisimpänä käänteenä voinee pitää seksinostajien puolustuspuheita Hesarissa. Seksiä on ostettava kun vaimo on "väsynyt" eikä seksiä anna. Jos vaimoilta kysyttäisiin, he varmasti kertoisivat että miehet vonkaavat seksiä mutta osallistuminen perhe-elämään on muuten heikonlaista. Asiaan kuuluu olennaisesti se että kumpikin avautuu ärtymyksestään mieluummin vaikka päivälehden palstalla kuin keittiönpöydän ääressä.

En epäile sitä etteivätkö nämä ihmiset (etenkin omasta mielestään) tekisi paljon kotitöitä, hoitaisi lapsia ja kantaisi mökkiin rahaa selkä vääränä. Epäilemättä he suoriutuvat erinomaisesti niistä asioista joista suoriutumisella he mittaavat omaa pätevyyttään puolisona. Mietin vain, että ihminen jolle puolison hyvinvointi olisi kunnia-asia ja ylpeyden aihe, ei taatusti kulkisi ruikuttamassa siihen sävyyn että todellista myötätuntoa tarvitseva on tässä kuviossa "väsyneen ja kiireisen" ihmisen puoliso, ei suinkaan se joka ilmoittaa väsymyksen, kiireen ja muiden murheiden painavan. Ihmisellä jolle puolison hyvinvointi on kunnia-asia olisi nimittäin julmettu kiire sen miettimisessä, mitä voisi tehdä toisen hyvinvoinnin kohentamiseksi. Tosirakkaus on lahja jota ei voi ostaa rahalla eikä edes ahkeralla kotitöiden tekemisellä. Sen sijaan panostamalla voi hankkia puolisolleen lisää hyvinvointia- ja hyvinvoivan on helpompi ilmaista rakkauttaan. Pohjimmiltaan kyse on toisen hyvinvoinnista ja tunteista välittämisestä. Julkisesti puolisoaan haukkuvat sättivät sitä paitsi samalla itseään. Hölmö ei aina mahda mitään hölmöydelleen eivätkä asiat vain tule ajattelemattoman mieleen. Eikö suurempi hölmiäinen siis ole se joka valitsee elää hölmön puolisona (etenkin kun alkuperäinsen hölmön puolesta voidaan sanoa se että hän on arvostelijansakin mielestä ainakin yrittänyt valita itseään viisaampaa seuraa)? Ennen kaikkea: jos suhteessa on kaksi ihmistä, ei ole yhtään rakentavaa selittää ongelmaa toisen parantumattomalla kehnoudella. Se joka suostuu ottamaan vastuuta toisen onnesta on myös ihminen joka myöntää voivansa tehdä tilanteelle jotakin.

Lastenvaateblogissa äiti marssittaa esiin söpöjä lapsia uusissa muotivaatteissa viestittäen samalla hiljakseen että minun äitiyttäni kelpaa esitellä. Jonkun pitäisi ehkä perustaa sellainen blogi puolisostaan. Puolison ilme hänen saapuessaan väsyneenä kotiin ja huomatessaan että aamulla uhannut kaaos on taltutettu ja illan kotityösulkeiset peruttu. Puoliso joka saa työmatkalta hienoja tuliaisia. Puoliso hotkimassa innoissaan uunituoretta piirasta. Puoliso jota on kuunneltu ja halattu rohkaisevasti. Sitä rataa. Trophy wife on termi joka kuvaa tietynlaisia ikäviä suhteita joissa nuoruuden hehkeyttä vaihdetaan korkeaan elintasoon. Ihmissuhteet muokkaavat osapuoliaan, sitä enemmän mitä läheisemmästä suhteesta on kysymys. Hyvän liiton pitäisi tehdä osapuolistaan hyvinvoivia, aiempaa onnellisempia- jopa hyveellisempiä. Kukoistava puoliso on kenelle tahansa loistava palkinto vaivannäöstä. Jos näin ei näytä olevan, syytä pysähtyä miettimään. 

Suhteen rappeutuminen ja puolisoiden etääntyminen on toki tavallista. Normaalia sellainen ei kuitenkaan ole. Normaalia on, että se missä hormonit auttavat vähän alkuun, kasvaa ja kehittyy vuosien varrella vieläkin paremmaksi. Tietyssä mielessä kaikista puolisoista tulee toistensa palkintoja ja mittoja. Nimenomaan tässä mielessä (olosuhteisiin nähden) hyvinvoiva puoliso on ylpeyden aihe. Ihmisen, joka väittää olevansa kunnollinen puoliso, ei siksi pitäisikään luetteloida vaivojaan ja sijoituksiaan, vaan tuoda vaivannäkönsä tulos, eli puoliso, näytille. Voiko hän hyvin, tai ainakin paremmin kuin suhteen alkupuolella? Jos ei, niin perheellinen ei voi vierittää syytä pelkästään toisen luonteenvikojen, kehnouden tai olosuhteiden piikkiin. Perheellisyys on sen myöntämistä, että itselläkin on vastuuta ja vaikutusvaltaa. Se on sen sisäistämistä ettei hyvä puoliso raada ja näe vaivaa vain niillä tavoilla jotka itseä eniten huvittavat, vaan pyrkii vastaamaan juuri niihin tarpeisiin joita toisella on. Jos hellyydestä on hirveä puute, ei paljon lohduta että toinen on ostanut liput kalliille ulkomaanmatkalle. Jos haluaa yhteistä aikaa, ei ehkä ole onnellinen jos puoliso treenaa kaiken vapaa-aikansa pitääkseen vartalonsa kuosissa. Hyvää puolisoa kiinnostaa sen selvittäminen mitä toinen haluaa ja tarvitsee, sekä juuri niihin tarpeisiin vastaaminen. 

Tyypillinen tyytymätön puoliso kuitenkin valittaa kumppanistaan kuin tämä olisi kampaaja joka on laittanut päähän väärää väriä. Minä en nyt ole saanut haluamaani, ja vaikka selitys on olemassa, se jättää Minut tyytymättömäksi. Selitystä arvioidaan vain uskottavuuden kannalta. Mitään todellista huolta toisen hyvinvoinnista se ei herätä, puhumattakaan siitä että puolison pahoinvointi yhtään hävettäisi. Ja miksi se ei hävetä? Koska "jokainen on vastuussa itsestään"-ajattelu on sisäistetty perheelliselle sopimattomalla tavalla. Ei huomata, että perheen pitäisi olla yksi yksikkö jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Sille joka tämän ymmärtää, puolison väsymys ei ole vain selitys sille miksi palvelua ei tipu, vaan Hankaluus jota on heti ryhdyttävä helpottamaan. Sille joka ei näe perhettä yhtenä yksikkönä, on aivan loogista määritellä yhteiset ongelmat miten haluaa ja ryhtyä ratkomaankin niitä itsekseen, ellei peräti toisen selän takana. Tällöin päätetään yksikseen ja etukäteen ettei toisen kanssa "voi" keskustella, eli ettei keskusteleminen voi olla sen vaatiman vaivan arvoista, mistään myönnytyksistä ja sopimisista puhumattakaan. Jos toinen kertookin tarpeensa, mutta ne eivät ole juuri niitä mitä on valmis täyttämään, ne vähätellään kuoliaaksi. Toinen on hölmö ja vaativa pahoittaessaan mielensä asiasta joka on minusta pieni- vaikkei kuitenkaan niin pieni että olisin valmis antamaan periksi jotta toiselle tulisi hyvä mieli. Tai sitten mainittu asia on vähäpätöinen, eikä siitä pitäisi välittää kun teen toisaalla jotakin suurta ja loisteliasta- minulla tietysti on oikeus sanella millä tavalla toisen sopii asioista tuntea. Tässä mielenmaisemassa puoliso ei enää ole tasa-arvoinen kumppani vaan käsiteltävä, manipuloitava, huijattava olento jolla on omat, luultavasti vähintään yhtä itsekkäät päämääränsä. Tämän ajattelutavan sisäistänyt ihminen voi olla naimisissa, mutta perhettä hänellä ei ole. Perheen perusideana kun on asioista puhuminen ja yhdessä tekeminen, sekä tietysti toisen onnellisuudesta välittäminen ja hänen tunteidensa arvostaminen siltä pohjalta että jos asiat ovat tärkeitä hänelle, sitten ne ovat tärkeitä myös minulle. 

Usein syndroomaan liittyy myös taipumus vähätellä omaa vaikutusvaltaa. Ihmettelemme puolison äkillistä vihamielisyyttä, vaikka olemme vain asiallisesti sanoneet asioista, huomauttaneet epäkohdista tai vain kertoneet, mitä hän taas teki väärin . Vaan eikö ole elämän tärkeimmän rakkaussuhteen kontekstissa ihan hullua vaatia että toinen reagoisi sanomisiin viileän rationaalisesti kuin tylsähköihin uutisotsikoihin? Niin kauan kuin puolisolla on tunteita (mikä lienee se toivottava asiaintila), on kuitenkin mahdollista että hän reagoikin tunteella. Säikähtää tyytymättömyyttä, ahdistuu huomautuksesta, heittäytyy puolustuskannalle kun arvostelemme. Entä jos kaiken taustalla onkin epävarmuutta? Entä jos hän on yrittänyt parhaansa mukaan toimia hyvin, mutta tuntee saavansa niskaansa vain kylmää vettä? Perheellisen on hyväksyttävä myös olevansa rakastettu, eli loppujen lopuksi suurten ja monimutkaisten tunteiden kohde, ja opeteltava toimimaan sen mukaisesti. Hyvä alku on lakata käyttäytymästä kotosalla kuin ihminen jonka sanomisilla ja tekemisillä ei ole suurta merkitystä ja alkaa käyttäytymään kuin Tärkeä Ihminen jonka paha katsekin voi suistaa toisen epätoivon alhoon.

Nykyään osaamme tarkasti laskelmoida ihmissuhteiden antoisuutta, miellyttävyyyttä ja palkitsevuutta. Osaamme ajatella oikein hienoja ajatuksia itsestämme ja haluistamme. Ajan myötä olen kuitenkin kallistunut sille kannalle, että paljon rakentavampaa on tehdä puolison hyvinvoinnista kunnia-asia. Elämän ja ihmisten muuttuessa tavoitetta ei tietenkään voi pitää täysin saavutettuna, mutta hyvinvoinnin ja kasvun kyllä näkee. Sellaisten hetkien pitäisi olla ilon, ylpeyden ja onnistumisen hetkiä. Sellaisina hetkinä oma erinomaisuus puolisona ei ole vain omien puheenlahjojen varassa vaan selvästi erottuva fakta, vieläpä sellainen joka on nykymaailmassa kaikkea muuta kuin triviaali saavutus. Perheonnen mitta ei ole oma tyytyväisyys eikä näyttävien riitojen puuttuminen talosta. Mutta säteilevä puoliso? Se se voisi pikemminkin olla.

posted under , | 3 Comments

Marrasaikaa päin

Aamulla heräsin ja tunsin sen luissani: marrasaika on saapunut. Kuulaat syyspäivät olivat tehneet tilaa tihkuiselle harmaudelle ja navakka tuuli oli puhaltanut puut lehdettömiksi. Aamuteellä selvisi että olimme molemmat nähneet yöllä painajaisia. Muitakin merkkejä uudesta, häijystä ajasta alkoi ilmaantua päivän edetessä. Seuraavista viikoista tulee tänäkin vuonna sinnittelyä.

Marrasaikaa ei voi välttää, eikä sen mukanaan tuomiin eeppisiin vastoinkäymisiin voi yleensä varautua. Sitä mukaa kun vuodet ovat tuoneet mukanaan uusia syitä pelätä synkkiä viikkoja ruskan ja ensilumen välissä, olen myös oivaltanut hitaasti että näissäkin viikoissa voi olla valoa, lämpöä ja hyvinvointia- mutta vain sen verran kuin niitä pystyy itse luomaan. Nyt mitataan sekin, mitä kuluneen vuoden aikana on opittu itsestä huolehtimisesta, tyytyväisyydestä, arvokkuudesta ja valona olemisesta. Marrasaika voi olla julma, mutta minä voin olla urhea.

Siispä koitan löytää loppuvuoden kiireisestä kalenterista aikaa myös mukaville menoille ja tehtäville (toki muistaen, että jos ebola iskee tai katon läpi putoaa meteoriitti, sellaiset suunnitelmat menevät uusiksi.) Lämmitän tuvan puilla ja ostan leikkokukkia, sytyttelen kynttilöitä, keitän teetä ja leivon. Heitän värikkäämpää päälle, ja lisää värejä käsitöihin. Etsin ja tarkkailen hyviä hetkiä ja pieniä syitä tuntea kiitollisuutta ja rauhaa. En hetken mielijohteesta vaan määrätietoisesti kuin reseptilääkkeensä nauttiva potilas. Kunhan seuraavista viikoista jotenkin selviydytään, seuraavaan marrasaikaan on kokonainen vuosi.


posted under | 2 Comments

'Ole Laniakea

Ohhoh ku tää maailma on suur,
Vihti ja Lohja,
Karjaa ja Pohja
ja viäl jotaa siäl takaanki

-lohjalainen sananlasku-

On tärkeää tietää paikkansa maailmankaikkeudessa. Onneksi asiaa myös tutkitaan, ja tutkimus tuottaa tulosta. Lohjan Virkkala sijaitsee Suomessa, Planeetta Maassa, Orionin kannuksessa, Paikallisessa Ryhmässä, Neitsyen superjoukossa. Ja uusimman tiedon mukaan Neitsyen superjoukko on vain pieni osa Laniakeaa. Se on yli sadantuhannen galaksin keskittymä jonka halkaisija on noin 500 miljoonaa valovuotta. Alueen rajat määrittää gravitaatio: Laniakean ulkopuolella samanlaista gravitaation vaikutusta ei näy. 

Tähdet näyttävät jakautuvan yötaivaalle tasaisen sattumanvaraisesti, mutta todella suuressa mittakaavassa maailmankaikkeuden rakenne muistuttaa pikemminkin saippuavaahtoa. Galaksit ovat keskittyneet superjoukoiksi ja materiasta rikkaiden galaksimuurien välillä on valtavia tyhjyyksiä. Syystaivaalla myöhäissyksyn ja talven pimeinä öinä loistava Linnunrata ei enää näytä meille tähtirikkaita alueita Linnunradan keskuksessa, vaan käännymme katsomaan keskustasta poispäin, kohti Ulompaa haaraa ja –ainakin mielessämme- galaksienvälistä avaruutta. 

Laniakea tarkoittaa havaijin kielellä ”loputonta taivasta”. R. Brent Tullyn johtama kansainvälinen tutkimusryhmä havaitsi Laniakean Havaijin yliopistossa Honolulussa. Nimeä ehdotti saman yliopiston havaijin kielen professori Nawa'a Napoleon, muinaisten tähtien avulla suunnistaneiden havaijilaisten merenkävijöiden kunniaksi.

Olen jälleen keksinyt uuden vastauksen kysymykseen ”No kuinka suuri universumi oikein on?” Niin suuri että Laniakeaa, loputonta taivasta, on järkevää ajatella jälleen yhtenä määreenä kodille. Universumi on niin suuri että Laniakeakin on ”täällä” eikä vain ”tuolla jossain”. Se ympäröi meitä, me liikumme huomaamattamme sen rytmissä kohti Suureksi Attraktoriksi nimettyä painovoima-aluetta joukon keskivaiheilla, Vesikäärmeen-Kentaurin superjoukossa. Laniakean ulkopuolelle jää vielä paljon, toisia loputtomia taivaita galakseineen sekä tyhjyyksiä joiden yllä galaksimuurit ovat kuin saippuakuplan pintoja. Nyt julkaistussa tutkimuksessa selviteltiin etenkin Laniakean rajoja lähinaapuriin, Perseuksen-Kalojen hyperjoukkoon nähden. Laniakea ulottuu käsittämättömän kauas, kymmenien tuhansien galaksien päähän, mutta silti se on myös täällä. Niin suuri on maailma. Jos minulla olisi avaruusalus, sellainen kuin Stargate Universen Destiny joka matkaa galaksien välillä siinä missä perusalukset tähtien välillä, voisin matkustaa sillä Laniakean toiseen päähän ja kurkistaa gravitaatiorajan takana aukeavaan avaruuteen. Maailmankaikkeudessa se olisi kuin seisoisi kotiportilla ja katsoisi pihatielle. Edempänä kaikki yhä odottaisi: Lohja, Vihti, Helsinki, Eurooppa, Havaiji, maailma.

Tämä on paras lääkkeeni taikauskoa ja änkyräuskonnollisuutta vastaan: tarvitsee vain katsoa ylös, ja haluta katsoa tarkemmin. Silloin on mahdollista nähdä kaikki se minkä tiede kertoo olevan olemassa. Silloin näkee, ettei  Maa-planeetta pinnallaan hääräävine kädellisineen ole kovin iso juttu. Moni viisas tieteentekijä ajattelee, että lähimmät tähdetkin ovat meille liian kaukana.  Mutta mikä matka sekään on Laniakean ulapoilla? Niin suuri on fysikaalinen maailmamme ja aika-avaruus jossa saamme vierailla hetken. Ihmisen pienessä mielikuvituksessaan punomien tarujen ihmeet kalpenevat jälleen Todellisuuden rinnalla.

Nature Video esittää vielä saman kuvina. Zarozhdenie puolestaan on muuten vain maailmankaikkeuden ihmettelyyn sopivaa taustamusiikkia.


Viikonloppu Belgiassa / Long Weekend in Belgium

Syyskiireet olivat alkaneet jo hiukan uuvuttaa, kun koitti aika tehdä syysretki Belgiaan. Pitkä viikonloppu kului nopeasti, vaikka ohjelma oli leppoisa. Valitsimme tällä kertaa tukikohdaksi auringon hellimän Dendermonden. 

This fall has been very busy and we were a bit tired. Luckily, we were able to take a little break and visit Belgium. Long weekend felt short, though our schedule wasn't busy. This time, our base was in sunny town of Dendermonde.

 photo DSCN9481.jpg

Tässä Dendermonden Grote Markt. 

Grote Markt of Dendermonde.

 photo DSCN9814.jpg

Brysselin nähtävyydet kiehtoivat, mutta sopivat vähän huonosti aikatauluihin ja vireystilaan. Käväisimme sitten Mechelenissä. Belgian pienempien kaupunkien keskustat ovat tännä kaunista arkkitehtuuria, mutta yleisilme on turha kivinen minun makuuni.

I sort of hoped to visit some museums in Brussels, but the visits didn't fit in our schedule (or energy level) this time. So we visited the nearby town of Mechelen instead. The centers of Belgium's towns are full of beautiful buildings, but I think the overall look is a bit too stony for my tastes.

 photo DSCN9996.jpg

Puolisolle tuli ikävä Aalstin puistosta viime Belgian-retkellä tapaamaamme mandariinisorsaa. Koska Aalstiin ei ollut pitkä matka, kävimme tervehtimässä sitäkin ennen kotiinlähtöä. Sorsalainen näytti juuri niin puutarhakääpiöltä kuin muistimmekin.

DH missed a little this pretty mandarin duck we found from Aalst's central park when we last visited Belgium. Since Aalst wasn't far away, we went to see if we could fin it. This pretty little duckie looked a little unreal, like a garden grome, just like we remembered.

 photo DSCN0030.jpg

Ruska-aika oli puistossa kauneimmillaan. Tämän puun lehdet hehkuivat pastelliväreissä.

We admired beautiful colors of the fall. In Finland, fall has progressed to darker time already.

 photo DSCN9804.jpg

Dendermondessakin oli kaunis puisto. Vietimme nähtävyyksien kiertelyyn tarkoitetun ajan pitkälti puistoissa nauttien auringosta, lämmöstä, linnuista ja syksyn loistosta.

Dendermonde had a beautiful central park as well. We ended up spending most of our sightseeing time in various parks enjoying the sun, warm temperatures, birds and the most beautiful time of fall.

 photo DSCN9486.jpg

Markkinapäivä oli maanantaina. Siellä olisi voinut tehdä tavanomaisten ostosten ohella myös hyviä lehmänkauppoja. Pilkkuvaihtoehtoja löytyi joka makuun. Vastustimme kuitenkin kiusausta. Tällä kertaa. 

Monday was a market day in Dendermonde. These cows were for sale, along with the usual market stuff. Spots for every taste! We resisted the temptation, though!

 photo DSCN9568.jpg

Niin, ja olihan siellä ne Metal Female Voices-festarit. Viime aikojen uusiin bändituttavuuksiin kuuluu espanjalainen Diabolus in Musica. Puoliso kävi testaamassa nimikirjoitussessiossa, josko pohjoismainen charmi tepsisi vuorostaan espanjalaisiin. Vokalisti Zuberoa Aznareziin se ainakin näyttää tepsivän!

Oh, and there was this Metal Female Voices Festival. One of our latest band discoveries is Diabolus in Musica, from Spain. DH went to signing session to test his Nordic charm to these wonderful Spaniards. Vocalist Zuberoa Aznarez seems to like him!

 photo DSCN9891.jpg

Xandrian näimme jo kaksi vuotta sitten, mutta heilläkin on tapahtunut laulajanvaihdos. Pidimme kovasti uudesta keulakuvasta, joka on oikein kaunisääninen mutta ei tarjaturusklooni.

We saw Xandria in here two years ago, but now they have a new singer. The change seems to have gone smoothly.

 photo DSCN9965.jpg

Juuri kun ehti tottua siihen miltä hevitytöt näyttävät ja kuulostavat, lavalle pyyhälsi pyörremyrskymäinen ilmiö. Sen keskipisteeseen tarkentui (huonosti) pieni, meikitön farkkutyttö. Voi herranjestas, millainen ääni hänestä lähtikään! Ja millainen meno! Haluan tietää, mitä vitamiineja Masha syö. "Oliko tämä vasta toinen kerta kun olemme nähneet Arkonan?", kysyi Puoliso keikan jälkeen. "Jep." "Meidän täytyy ryhtyä ahkerammiksi fanittajiksi.", hän sanoi, tiivistäen yleisössä keikan jälleen vallineen tunnelman.

Right when everyone had hang of the idea of what female metal singers sound and look like, this hurricane-like phenomenon swept over the stage. In the center of the storm was this small, make up free lady in denim. Holy Flemish cows, what a voice she had in her! And what energy! Let's just say that I want to know what vitamins Masha takes. "Was this the second time we have seen Arkona?", asked DH after the show. "Yep." "We really need to get more serious with this fan thing.", he said, summing up the after-show mood in the audience.

Nyt olemme taas kotona, Pientilalla joka näyttää viikonlopun aikana ottaneen taas ison askeleen kohti marrasaikaa. Kiireet eivät ole hävinneet minnekään, mutta ehkäpä jaksamme loppusyksyn paremmin kun akuissa on taas D-vitamiinia, ekstra-annos syksyn värejä ja hevityttöenergiaa.

Now we are back at Smallhold that seems to have taken another leap towards late fall while we were away. We are as busy as ever, but maybe we can survive the late fall better now that we are loaded with vitamin D, an extra dose of fall colors and metal girl power.

posted under , | 2 Comments

Pari kiinnostavaa kirjoitusta

Tänään ohjelmassani on sen verran omenasoseen keittämistä, että pistän vain jakoon pari mielenkiintoista kirjoitusta. Viihtykää!


Miten niin feministit eivät välitä miehistä? Pitkässä mutta hyvässä kirjoituksessa kartoitetaan miehiin kohdistuvia epätasa-arvoisia kulttuurisia odotuksia. Kuulostivat tutuilta, ja luettuani kirjoituksen minua alkoi todella häiritsemään, miten nimenomaan miesasiamiesten kirjoitukset tuntuvat vahvistavan näitä miesvihamielisiä stereotypioita. 

Joshua Becker on puolestaan listannut seitsemän syytä jotka houkuttelevat ostamaan yli tarpeen. Listan luettuani mietin, että vaikkei turha kuluttaminen vastaakaan syviin tarpeisiimme, tilanteesta tekee pirullisen juuri se että shoppailu kuitenkin tavallaan toimii. Tietynlaisten ihmisten silmissä on kiinnostava, uskottava ja arvostettava jos ostaa paljon ja kallista- paljon vaikeampi on ymmärtää, etteivät nämä ole välttämättä sellaisia ihmisiä joien mielipiteistä olisi viisasta välittää. Toisinaan ostamisesta saa mielihyvää, nimittäin silloin kun ostaa tarpeellista, käytännöllistä, kestävää, kaunista ja kohtuullista -mikä voi johtaa näiden tunteiden etsimiseen ostamisesta silloinkin kun mitään ei puutu eikä tunne siten ole ostamalla saavutettavissa. Ja niin edelleen. Tolkku ei aina ole helppoa!

Mihin filosofeja tarvitaan työelämässä

Tätä aina välillä ihmetellään, joten minäpä kerron nyt.

Filosofeja, tarkemmin sanottuna ympäristöeetikoita (jollainen siis itse olen) tarvitaan kipeästi esimerkiksi siihen, ettei julkisuudessa jonakin kauniina päivänä enää nähtäisi tällaisia ajatuskukkasia joita löysin Iltalehdestä.

"Jos lainsäädännön minimitaso vedetään tiukalle, on vapaaehtoiset toimet typistetty minimiin, emmekä pysty enää hyödyntämään laatujärjestelmää kilpailussa Euroopan markkinoilla. Lypsypuolella on tehty hyvää työtä, innovaatioita ja investointeja eläinten hyvinvoinnin kohentamiseksi.Tämä työ pystytään hyödyntämään kilpailukyvyn parantamisessa ja eurooppalaisessa elintarvikekaupassa, mikäli eläinsuojelulakia ei tiukenneta tasolle, mikä meillä on jo vapaaehtoisesti hoidossa."

Jos tämänkin hengentuotteen olisi lukenut ympäristöeetikko, hän olisi voinut kertoa esimerkiksi, ettei lakisääteisen minimitason nouseminen ole minkäänlainen este tuotantoeläinten olojen vapaaehtoiselle parantamiselle. Lakisääteisen minimitason toteuttaminen vain on pakollista kaikille, mukaan lukien niille maataloustuottajille jotka mielellään kohtelisivat eläimiään kehnosti. Ne jotka haluavat erottua eettisellä erinomaisuudellaan, voivat yhä vapaasti tehdä niin pitämällä eläimiään vieläkin paremmin. Kyllä te, arvoisat eettisesti valveutuneet maataloustuottajat, varmasti jotakin keksitte vaikka eläinten kaltoinkohtelun mahdollisuuksia pikkuisen rajoitettaisiinkin. Siis siinä tapauksessa että todella olette eettisesti valveutuneita.


Ympäristöeetikko olisi voinut myös etukäteen kertoa, että on loogisesti ristiriitaista sanoa etteivät eettisyys ja taloudelliset arvot ole vastakkaisia ja seuraavassa lauseessa puhua näiden yhteensovittamisesta joka vaatii taitoa. Yhteensovittaminen kun on yleensä vaikeaa vain asioille jotka ovat jollain tavalla vastakkaisia. Miten tämä nyt siis menikään? Onko vaatimus eettisestä kestävyydestä MTK:lle ongelma vai eikö se ole? 

Taidanpa lopettaa uutisten lukemisen tältä viikonlopulta ja alkaa valmistautumaan kahvilaretkeen tyttöjen kanssa.

posted under , , | 0 Comments

Expo Jonka Nimeä On Paras Olla Mainitsematta




Valpas Aluehallintovirastomme on Hesarin mukaan kieltänyt kahta suomalaista blogistia kirjoittamasta viskistä, jos se liittyy erääseen Helsingissä kahden viikon kuluttua järjestettävään expoon. Samalla kyseisen expon nimestä ja logosta piti pudottaa viski-sana pois. Tätä ennen Valvira oli antanut bloggaajille luvan kertoa blogeissaan, mitä viskejä messuilla on tarjolla sekä kuvailla niitä. Koska olen kunniallinen absolutistikansalainen, en siis tässä postauksessa käsittele lainkaan Expoa Jonka Nimeä On Paras Olla Mainitsematta, vaan kirjoitan ainoastaan siitä miten Aluehallintovirasto (yli)reagoi sanan viski mainitsemiseen Erään expon yhteydessä. Tätähän ei kait missään vielä kielletty? Eihän?

Sillä siinä vaiheessa kun Aluehallintovirasto alkaa sanella, mistä tapahtumista yksityinen bloggaaja saa blogissaan yksityishenkilön ominaisuudessa kirjoittaa ja mitä yleisnimiä hän saa tekstissä käyttää, päreeni alkaa kärytä vauhdilla. Tästä tapauksesta erityisen ikävän tekee se, että jos Avin hampaisiin päätyneet bloggaajat eivät olisi totelleet sensuurikäskyä, vaikuttaa siltä että siitä olisi koitunut hankaluuksia yrittäjälle (jolla ei siis ole lähtökohtaisesti minkäänlaista määräysvaltaa bloggaajiin). Ainakin nyt yrittäjälle myönnettiin anniskelulupa Expoon Jonka Nimeä Ei Saa Mainita vasta bloggaajien poistettua blogeistaan Avia häirinneet sanat, kuten viski. 

Kaupallisten blogien noustessa luetuimmiksi valtakunnan blogeiksi blogimainonnasta puhuttiin paljon, ja siitä on olemassa omat sääntönsä. Lähtökohtana on, että yhteistyöt joista bloggaaja hyötyy taloudellisesti, on mainittava niin että lukija voi selvästi erottaa, mikä osa blogin sisällöstä on tavalla tai toiselta sponsoroitua ja mikä ei. Lisäksi blogissa voi olla mainosbannereita ja –linkkejä, jotka on luonnollisesti helppo tunnistaa mainoksiksi. Bloggaaja voi myös oma-aloitteisesti nostaa blogissa esiin kiinnostavia tuotteita ja tapahtumia. Näin olen minäkin joskus tehnyt. Tällöin kyseessä ei siis ole mainosyhteistyö, sillä ”mainonta” on täysin yksipuolista eikä bloggaaja saa siitä mitään korvausta. Mainostettava taho ei välttämättä tule edes tietoiseksi blogissa saamastaan julkisuudesta, puhumattakaan että se pääsisi tarkastamaan postauksen sisältöä tai muuten vaikuttamaan siihen. Jos blogin sisältö rikkoo lakia, esimerkiksi lakia alkoholimainonnasta, vastuussa on luonnollisesti blogisti. Ajatus siitä että riippumattoman blogistin toiminnasta rangaistaisiin sivullista, esimerkiksi tapahtuman järjestäjää, on täysin käsittämätön. Lievästi sanottuna erikoiselta tuntuu myös ajatus siitä että Avi haluaa bloggaajien sensuroivan tekstejään itse. Sen minäkin ymmärrän, että perustuslaki sallii syytteiden nostamisen sellaisista blogikirjoituksista jotka on kriminalisoitu. Mutta tällainen vastuun kantaminen sanomisistaan on käsittääkseni aivan eri asia kuin se että viranomainen voisi määrätä bloggaajan muuttamaan kirjoituksiaan tilanteessa jossa bloggaajalle tulee perustellusti käsitys, että jos hän ei suostu, sivullinen taho joutuu vaikeuksiin.

Ei tämä kuitenkaan käsittämättömämpää ole kuin ajatus siitä että Avi voisi rajoittaa bloggaajien vapautta käyttää tiettyjä yleisnimiä kirjoituksissaan. Kuten mainitsemasta sanoja viski, messut ja olut samassa lauseessa. En tiedä, mitä sanaa bloggaajan olisi suotavaa käyttää viskin tilalla jos hän haluaa keskustella blogissaan viskistä ja messuista, vaikka niin kuin minä parhaillani teen. Vai onko viskin mainitseminen periaatteessa sallittua, mutta tietyistä viskiin liittyvistä asioista keskusteleminen on hyihyi? Pitääkö bloggaajien olla hiljaa sen tyyppisistä asioista kuin missä viskejä voi nähdä tai millaisia viskilaatuja maailmaan mahtuu? 

Koska olen absolutisti, kahden viikon kuluttua järjestettävä Expo Jonka Nimeä Ei Saa Mainita, ei kiinnosta minua millään lailla. Sen sijaan minua kiinnostaa kovasti, syyllistyinkö edellisessä lauseessa johonkin rikkomukseen, vai onnistuinko pysyttelemään sananvapauden rajoissa, ovathan ne kuitenkin muistaakseni yhteiskunnallisesti merkittävistä aiheista kuten viranomaistoiminnasta puhuttaessa aika joustavat. Muistaakseni. Vaikka varmasti Avin valppaus on kuitenkin hyvää tarkoittavaa laatua, ja tähtää vain siihen että viattomat mielet säästyisivät alkoholimainonnalta. Olkoonkin, että minä olen ajatellut kuluvan tunnin aikana viskiä enemmän kuin vuosikausiin.

EDIT: Lisätty kuvitus. Iraqi information minister knows best.

posted under , | 2 Comments

Mietteitä mykkäkoulun penkiltä

Marja Leena kirjoitti blogissaan erinomaisen postauksen tärkeästä aiheesta, eli mykkäkouluista ja muista ihmissuhdevaikenemisen muodoista. Tärkeä aihe herätti minussakin monenlaisia ajatuksia, jotka koitin koota postaukseen.

Meidän perheessä on kaksi tärkeää sääntöä: avioeropapereiden allekirjoittaminen on kielletty, ja lisäksi kiellettyjä ovat kaikki mykkäkoulut, kävelylenkkiä pidemmät aikalisät ja mökötysmielenosoitukset. Sen sijaan pakollista on puhua etenkin sellaisista asioista joista puhuminen ei tunnu hyvältä idealta. Ensimmäistä sääntöä on arjessa helppo noudattaa, toisen kanssa on ollut työtä ja kamppailua sitäkin enemmän. Yksi asia auttaa jaksamaan, nimittäin varmuus siitä että jos kontekstina on avioliitto, yksipuolinen vaikeneminen, oli kyse sitten mykkäkouluista, omin luvin otetuista aikalisistä tai ikävien asioiden salailemisesta, ei ole vain mielivaltaa ja henkistä väkivaltaa vaan tehokkain mahdollinen keino tuhota suhde. Se vie toivon ja anteeksiannon. Se vie kaikki keinot ratkaista erimielisyyksiä ja mahdollisuuden yrittää uudestaan. Se aiheuttaa suurta tuskaa etenkin silloin kun toinen miettii päänsä puhki ymmärtämättä, mitä pahaa on mennyt tekemään. Mykkäkoulu toimii puolin ja toisin hautomona katkeruudelle. Se tappaa läheisyyden ja ruokkii erilleen kasvamista. Siinä kukoistaa mielivaltainen vallankäyttö. Muissakin ihmissuhteissa mykkäkouluttaminen saa toki aikaan samantyyppistä tuhoa, sitä enemmän mitä tärkeämmästä ihmissuhteesta on kyse. Luottamuksen pettäminen? Addiktion kehittäminen? Vakavaan rikokseen syyllistyminen? Seinähulluus? Nämä kaikki yhdessä ja vähän päälle ovat asioita joita voidaan lähteä yhdessä käsittelemään, jos niistä voidaan puhua. Vaikeneminen riittää sen sijaan yksinäänkin etäännyttämään ventovieraiksi parhaatkin ystävät. Ei ole kovin vaikeaa löytää tarinoita ystävistä ja puolisoista joiden suhde on selvinnyt suurista ongelmista uuteen kukoistukseen. Tähän ikään mennessä vastaani ei kuitenkaan ole tullut yhtään tarinaa joissa vaikeneminen ja mykkäkoulun pitäminen olisivat auttaneet tippaakaan. Päinvastoin, minullekin on tuttu tilanne jossa mykkäkoululla reagoidaan vähäiseenkin mokaan. Ja voihan sillä saada toisen säikäytetyksi. Mutta miksi toinen säikähtää? Koska mykkäkoulu ja vaikeneminen ovat ihmissuhdemaailman pahimpia tuhoaseita. Kouluttaa voi, mutta vain sillä hinnalla että hän tietää että kynnyksesi pudottaa pommeja on alhainen. Seurauksena ei ole lisääntynyt kiltteys vaan vähimilläänkin paha isku luottamukseen ja turvallisuudentunteeseen.

Mykkäkouluja huolella kokeilleena tiedän, ettei mökötyskään aina ole sitä miltä näyttää. Usein mukana on annos vihaa ja rankaisumentaliteettia, mutta ei aina. Joskus sitä on hiljaa ja juoksee karkuun koska ei tiedä, mitä pitäisi sanoa. Toisinaan taas periaatteessa tietää, mutta ei uskalla sanoa jostakin hyvästä syystä. Joskus pelkää, ettei vaan osaa toimia hankalassa tilanteessa järkevästi, vaan saa puhumalla asiat vain entistä pahempaan solmuun. Sellaistakin olen joskus kuvitellut, että aikalisän ottaminen tuo perspektiiviä ja asioista on helpompi puhua kun ensin antaa tunteiden rauhassa vähän viilentyä ja ehtii vähän työstämään niitä itsekseen. Joskus ongelmana on uskon puute:  en aio muuttaa mielipidettäni enkä näe tilanteesta ulospääsyä, joten kuvittelen suuruudenhulluuden vallassa että sitä ei ole (minähän tunnetusti olen kaikkitietävä...), ja vaikeneminen on siten järkevä vaihtoehto. Jos on oikein pahasti harhainen, voi  jopa kuvitella että mykkäkoulutaktiikalla voi tehdä toiselle palveluksen. Tiedämmehän, millaista työtä, tuskaa ja kyynelehtimistä pahaan solmuun menneen ihmissuhteen selvittely on- ja tulos on sittenkin epävarma. Hiljaa oleminen, kuten typeryys yleensäkin, on tavattoman helppoa verrattuna Asioista Puhumiseen. Näissä ymmärrettävissä ajatuksissa on ainoastaan se vika, että toisen näkökulmasta katsottuna ne eivät mitenkään eroa siitä pahimmanlaatuisesta mykkäkoulusta jossa on tullut tuomituksi pahimpaan inkvisitiotyyliin toivottoman kammottavaksi ihmiseksi joka ei ole puhumisen kokoisen vaivannäön arvoinen. Puhumalla ei ole mitenkään mahdollista sössiä ihmissuhteitaan niin pahasti kuin ihmissuhdevaikenemalla. 

Mykkäkoulu on siis helppo aloittaa jostakin hyvästä ja järkevästä syystä. Sen jatkaminen on vielä helpompaa, pitäähän sitä odottaa juuri sopivaa hetkeä puhumisen aloittamiseen. Sitä maagista hetkeä jolloin molempien mielentila on seesteinen, asioiden selvittelyyn on aikaa ja jaksamista, sitä hetkeä jolloin tietää tarkalleen mitä pitää sanoa ja tehdä sovun saavuttamiseksi. Sitä hetkeä jolloin itsetunto on niin rautainen niin etteivät tunnekuohussa tai kömpelyyksissä mahdollisesti roiskuvat möläytykset varmasti satu yhtään. Käytännössä oikeaa hetkeä ei siis ole eikä sitä myöskään odottamalla tule. Ystävä ei olekaan käyttänyt aikaansa horrostamiseen vaan etääntymiseen. Alkuperäisen kiukunaiheen lisäksi vaikenemisen jatkamista loputtomiin nousevat puoltamaan ajan kuluminen  ja se että sinä aikana kumpikin osapuoli hautoo asioita itsekseen. Miten sitä edes muistaa kysyä toiselta, miksi hän käyttäytyi niin sikamaisesti, kun on jo ehtinyt vakuuttaa itsensä siitä että syynä on toisen perinpohjainen kelvottomuus? Myös Marja Leenan huomio tuijotuskilpailuasetelmasta on osuva. Kun poteroihin on kaivauduttu, se joka avaa ensiksi suunsa ja heiluttaa valkoista lippua on heikompi ja häviäjä. Se joka mököttää pidempään, saa sanella ankaria ehtoja ja kyykyttää koska tarvitsee ja kaipaa ystävyyttä selvästi vähemmän kuin se joka tarjoaa ensiksi sopua. Reilua ja johdonmukaista, eikö?

Siis istutaan poterossa vielä hetki ja haudotaan. Hautovan mielessä ajattelemattomuus muuttuu pahuudeksi, rauhallinen käytös kylmyydeksi ja välinpitämättömyydeksi, rauhaton käytös hullun riehumiseksi. En minä suinkaan näe toista ja hänen tekemisiään negatiivisessa valossa, vaan hänen inhottavuutensa on objektiivinen fakta. Arvostelukyvyssäni oli vika vain niiden viikkojen, kuukausien ja vuosien aikana kun näin hänessä jotakin hyvää! Omista kielteisistä mielikuvista tulee Totuus. Ihmissuhdeongelma häviää kun käsittää että Tuo oli vain kelvottomuuden perikuva. Siihen hyvä ratkaisu on esimerkiksi vaikenemisen tehostaminen, sillä eihän keskustelemalla mitään mahda olemukselliselle kelvottomuudelle.

Ei siis auta kuin päätellä, että vaikka mykkäkoulut, yksipuolisesti julistetut aikalisät ja ikävistä asioista puhumisen välttely vaikuttavat hyviltä ideoilta, ne ovat silti aina huonoja vaihtoehtoja. Vaikka puhuminen vaikuttaisi miten turhalta, tuhoontuomitulta tai älyttömältä idealta, se on aina ylivertainen vaihtoehto vaikenemiseen verrattuna. Niin kauan kuin pystytään puhumaan ja jaksetaan yrittää puhumista, on toivoa. Puhumalla voi saada aikaan paljon huutoa, se voi johtaa ihmissuhteen korjaamisen sijasta sen päättämiseen ja sillä voi nolata itsensä perinpohjaisesti, mutta sittenkään puhumalla ei ole mahdollista tuhota ihmissuhdetta yhtä perusteellisesti kuin vaikenemalla. Jos, esimerkiksi, ei osaa muuta sanoa kuin syytellä toista, kannattaa ilman muuta tehdä niin. Ensinnäkin, surkeimmatkin puolustusyritykset pistävät vähän rajaa niille pimeille fantasioille joita toisen kehnoudesta on tullut kehiteltyä. Toiseksi, jossakin vaiheessa fiksu ihminen voi huomata, että ääneen lausuttuna synkimmät sättimiset kuulostavat vähän turhan melodramaattisilta. Kolmanneksi, jossakin vaiheessa huutamiseenkin väsyy, ja viimeistään sitten voidaan yhdessä miettiä, onko erimielisyys sovittamaton ja olemmeko huonoa seuraa toisillemme, vai haluaisimmeko kaikesta huolimatta etsiä sopua. Niinkin huono vaihtoehto kuin toisen syyttely sillä mitä sylki suuhun tuo, sisältää vaikka millä mitalla edistyksen siemeniä.

Vasta puhumattomuus tappaa toivon, ja niinpä siihen sisältyy aina sekä toisen ihmisen että ystävyyden arvosteleminen niin surkeiksi ettei tilanteen korjaantumisesta haluta ottaa pienintäkään riskiä. Sittenkin niille joiden mielestä vaikeneminen on hyvä idea juuri siksi että toinen ymmärtää siitä paikkansa maailman pohjamudassa, on hyvä muistuttaa että vielä toivon mentyäkin on mahdollista ihmetellä, välittää, kärsiä ja surra. Vaikka vaikeneminen ei olisikaan tarkoituksellista julmuutta vaan vain parhaansa yrittävän ihmisen räpiköimistä, se on silti julmaa. Julmuus ei ole hyväksyttävä keino kouluttaa ketään, eikä se ole oikeutettua silloinkaan kun on jo itse kyllästynyt ihmissuhteeseen. Jos valitsemme sanoa että emme halua selvittää asioita, konkretisoituu se valinta itsellekin. Jos toinen on todella yhdentekevä, ei kai rasita suuresti loukata häntä vielä vähäsen sanomalla ikävät asiat suoraan? Jos hän ei ole yhdentekevä, on todella kummallista valita julmuus jos sille on olemassa jonkinlainen vaihtoehto. Mykkäkoululla ihmissuhteen päättävä ei nimittäin valitse lopettaa riitaa. Hän yrittää tukehduttaa sen hengiltä. Molemmilla konsteilla riidan käsittelyn voi saada pois päiväohjelmasta, mutta ei pidä luulla että tukehduttaminen olisi yhtään sen siistimpää ja inhimillisempää kuin muutkaan tappohommat.

Marja Leena mietti postauksessaan, miten mykkäkouluun tulisi suhtautua. Mykkäkouluhan on ylipäätään mahdollinen vain ihmissuhteissa jotka ovat sen verran läheisiä että mökötys herättää huomiota (työpaikkakiusaaminen on siis ymmärtääkseni hieman eri asia, vaikka siinäkin mykkäkoulua voidaan käyttää). Meidän perheessä mökötysyrityksiin on ollut tapana puuttua reippaasti ja tarmokkaasti. Mykkäkoulun pitämiseen ei anneta lainkaan tilaa tai ymmärrystä, vaan mykkäkoulua joutuu pitämään puolison istuessa vieressä ja puhuessa ongelmasta. Pahimmassa tapauksessa syliin pudotetaan vielä kani rapsuteltavaksi. Ei ole mennyt montaa minuuttia kun mököttäjä on vakuuttunut siitä että mököttämällä ei pääse vähemmällä eikä helpommalla. Koska tämä menettelytapa vaatii annoksen epäkohteliaisuutta ja hienotunteisuuden puutetta, siitä on kuitenkin parasta sopia etukäteen. Muuten kärsivällisyys ja itsestä huolehtiminen ovat hyviä vaihtoehtoja. Vaikeneminen on joskus ymmärrettävää, ja se on niin yleistä ettei ystävääkään pitäisi tuomita oikopäätä ankarasti sillä tavalla reagoimisesta. Usein mykkäkoulussakaan ei ole kyse silkasta pahuudesta vaan pikemminkin ymmärtämättömyydestä, osaamattomuudesta ja huonoista ihmissuhdetaidoista (harvallapa ne syntyjään kovin loistavat ovat!) Omaan arvostelukykyynkin pitää suhtautua varauksella. Mykkäkoulusta ja ihmissuhdevaikenemisesta ei ole kyse kaikissa ihmissuhteiden päättymisissä- ei edes silloin kun ihmissuhteen päättäminen on yksipuolista tai toteutuu vetäytymällä. Mykkäkoulusta tilanteen erottaa ennen muuta suuren draaman puuttuminen. Toisin kuin ystävyydestä hiljaa vetäytyvä, mykkäkoululainen haluaa että hänen mielenosoituksensa huomataan. Toisin kuin ystävyyden ilmoittamalla päättävä, mykkäkoululainen tekee selväksi ettei halua keskustella eikä neuvotella. Toisin kuin se jolle toinen on muuttunut yhdentekeväksi ja tylsäksi, mykkäkoululaista kiinnostaa suuresti miten toinen mahtaa reagoida- erityisesti kärsimyksen merkit kiinnostavat. Toisin kuin se joka unohtaa kertoa töppäyksestään, edesottamuksiaan salaileva puoliso peittelee ja on huolissaan totuuden paljastumisesta.

Vaikka tässä kulttuurissa mykkäkouluihinkin voi suhtautua tietyllä annoksella malttia ja ymmärrystä, on samalla muistettava että mykkäkoulu on julmuutta ja kaltoinkohtelua, eli sellaista kohtelua mitä suurinkaan ihmissuhdetunari ei osakseen ansaitse. Jos on jonkinlainen käsitys siitä mikä mykkäkoulun on aiheuttanut, voi kertoa olevansa valmis keskustelemaan ja yrittämään sopimista. Jos se ei auta, sitten ei ole tehtävissä muuta kuin hyväksyä keinojen loppuminen. Jos haluaa, voi yhä olla valmis sopimaan siinä tapauksessa että Maailmankaikkeus pehmittää ystävän kallon ja sydämen, mutta voi myös valita mennä eteenpäin kevyellä mielellä. Toisinaan anteeksi pyytäminen on peräti mahdotonta, esimerkiksi silloin jos mökötyksen taustalta löytyy kateutta tai kiukustumista johonkin sellaiseen ominaisuuteen jota ei itsessään voi muuttaa. Koska mykkäkoulu on pohjimmiltaan epäreilu ja lapsellinen mielenosoitustapa, ei sen lopettamiseksi tarvitse olla valmis aivan mihin tahansa. Ei tarvitse ryhtyä matelemaan eikä vajota epätoivoon. Mykkäkoululainenkin on vain ihminen, ei mikään lepyttelyä kaipaava heimojumala jonka mielisuosiota on tavoiteltava kaikin keinoin. On luovuttava siitä ajatuksesta että hyvistä tyypeistä tykkäävät kyllä kaikki (tai ainakin lähiomaiset ja vastaavat). Aina ei ihmisellä ole niin hyvää onnea. Sen jälkeen kun mykkäkoulun vastaanottaja on tehnyt selväksi tahtonsa ja valmiutensa sopuun, vaikeneminen on toisen valinta ja alkaa kertoa paljosta muustakin kuin mykkäkoulutettavan kehnoudesta.

posted under , , | 0 Comments

Lehtikeleillä

Oletteko huomanneet, että tänä vuonna ruska on aivan erityisen hieno? Eipä ole tarvinnut lenkkeilymotivaatiota sen kauempaa etsiä. Heti kun pistää nenän ovesta ulos, tulee oikein kiire karata sinne nauttimaan syksyn sydämestä. Sateen tuoksusta jonka seassa alkaa leijalla jo savun tuoksua kun lämmityskausi on jo aluillaan. Pilvien läpi siivilöityvästä valosta ja syksyn värikkäimmistä hetkistä. On nähtävä viimeiset hanhet ja myöhäiset ruusut, avarien peltojen yli vyöryvät pilvimassat ja puut jotka näyttävät nyt erilaisilta joka päivä. Jos pilvien takana piilottelevaa tähtitaivasta pääsisi kunnolla havaitsemaan, huomaisi että Kesäkolmio jo vaihtunut syksyn tähtiin. 

Marrasaika on jo kulman takana, ja sitä varten on tankattava valoa ja väriä niin kauan kun niitä riittää. Viimeiset pihatyötkin pitäisi saada tehdyksi jossakin välissä, mutta lenkkejä ei voi nyt millään vaihtaa edes puutarhassa reippailemiseen. Jotenkin pitää vain ehtiä kaikki, ja tietysti lopulta ehditäänkin, aivan niin kuin edellisvuosinakin. Kun vuodenajat ovat niin lähellä kuin ne täällä ovat, ne alkavat vähitellen rakentamaan elämään turvallisia puitteita. Yhtäkkiä huomaa, ettei eläkään enää tätä päivää, vaan eksistoi jollain tapaa yhtaikaa niin menneisyyden jäljissä, nykyhetken ainutlaatuisuudessa kuin tulevaisuuden aavistuksissakin. Ensimmäinen talitiaisenpää on jo nähty kurkistelemassa keittiöön ikkunankarmin yli. Sitä kiinnosti tietää, että eikös meillä jo juhlittu kekriä kertaalleen ja aloitettu sen myötä lintulautakausi. "Juu, mutta ihan oman terveytenne takia saatte vielä odottaa tovin.", vastaan sille. Tämäkin keskustelu on käyty jo viime vuonna, ja sitä edellisenä. Se kuuluu tähän hetkeen, ja samalla kaikkiin tällaisiin hetkiin.

On mukavaa elää kalenterin ohella vuodenaikojen saneleman rytmin mukaan, tietäen tarkalleen mitä milloinkin pitää tehdä. Olo on kätevä ja pätevä. Kalenterin aika on ankaran lineaarista. Viikonpäivät ja kuukaudet muka toistuvat, mutta todellisuudessa kalenterissa aika vain marssii eteenpäin panssarivaunun päättäväisyydellä. Tapahtumat merkitään ylös, ne tulevat ja jäävät lopulta menneisyyteen. Kaukaisempi tulevaisuus on aina tyhjä, epävarmuuden täyttämä, vaikka kaikenlaista aina olettaisikin. Kalenteri onkin Ulkomaailman lähettiläs, sillä kotosalla ei ole niin. Lineaarisen ajan käsite ei tahdo soveltua kuvaamaan sitä miten jutellaan talitiaisen kanssa, samalla kun muistellaan edellisvuosien kohtaamisia ja aavistellaan tulevien vuosien kurkistelijoita.

Täällä eletään siis syksyn sydäntä. Mietitään joululahjoja, viimeistellään syystöitä, aloitellaan puulämmityskautta, tehdään omenasosetta ja kokkaillaan syksyisiä ruokia. Sellainen on elämän rytmi niin kauan kuin täällä elellään, sanoi kalenteri mitä tahansa. Kalenteriin merkityssä elämässä on uutuuksia, ihmeteltävää ja suoranaisia haasteitakin, ja sen lopussa on aina tyhjää tai vähintään suunnitelmien muuttumisen riski, mutta kotielämässä on selvät sävelet myös sille miten tulevaisuus muotoutuu. Sydänsyksyllä on omat puuhansa ja tapansa. Kaikilla vuodenajoilla on, vaihtelu yhdistyy miellyttävällä tavalla toistuvuuden tuomaan turvallisuuteen. Vuodenaikojen rytmi pysyy. 

Ilmastonmuutos vaikuttaa vuodenaikojen marssiin, mutta sekään ei riitä rikkomaan kaikkea. Oma paikkani vierailijana ja Maailmankaikkeuden tilapäisasukkaana tuntuu kelvolliselta kun ajattelee, että vuodenajat muovaavat kaukaisessa tulevaisuudessakin kaikkien niiden elämää jotka niiden lähelle uskaltautuvat kotinsa tekemään. Vaikka he näyttäisivät miten vierailta, se on vain pintaa. Minä voin olla lyhytaikainen ilmiö, mutta vuodenkierron muovaama mielenmaisema kestää. Etääntyessään vuodenkierrosta kaupunkiin, lämmitettyihin kauppakeskuksiin ja ympärivuotisesti saatavilla olevien tuontiviinirypäleiden äärelle nykyaikainen ihminen on myös luopunut paljosta ja joutunut sopeutumaan uudenlaisiin ahdistuksen lähteisiin. Olen onnellinen ajatellessani, että olen hitaasti kulkemassa toiseen suuntaan. Sillä tiellä olen jo saanut löytää paljon sellaista mitä en aina ole edes ymmärtänyt hukanneeni. 

Välittäminen lisääntyy välittämällä

Jokainen ympäristön tai eläinten suojelemisesta huolta kantava on varmasti törmännyt jossakin vaiheessa siihen ihmislajiin joille eläinten alempiarvoisen aseman korostaminen on suoranainen hyve. Eläinten liian hyvä kohteleminen (mitä se milloinkin tarkoittaakaan) on näiden ihmisten mielestä vähintään epäilyttävää, ellei selvä pahe. Eläimistä ja ympäristöstä välittäminen ja näiden arvostaminen muuna kuin ihmisen vallassa olevana resurssina ovat paheellisia asenteita joita on syytä hävetä. Ihmisetkin nähkääs kärsivät tässä maassa ja jopa tässä kaupungissa. Eläimille ja ympäristölle osoitettu myötätunto on suorastaan hävytöntä niin kauan kuin maasta löytyy kärsiviä ihmisiä.

Ratkaisu ihmisten kärsimykseen on siis se että eläimiin on suhtauduttava järjestelmällisen nuivasti ja väheksyvästi jotta emme huomaisi niin selkeästi, miten ikävästi suhtaudumme ihmisiin. Erityisesti silloin kun eläimet antavat joitain vihjeitä siitä että ne voivat olla paljon muutakin kuin viheliäisiä elukoita -kun rakastettu lemmikki kuolee tai kun liito-oravametsä hakataan paperitehtaan ruuaksi, kun perhoset vähenevät kesistä- on aika älämöidä kovaan ääneen siitä että tässä puhutaan vain eläimistä. On kuin välittäminen olisi kultaakin kalliimpi luonnonvara josta meille on jaettu vain murusia. Jos erehdyn välittämään jostakusta liian vähäpätöisestä, kuten eläimestä, se voi olla pois vaikka Aviomieheltä, nälkämaan lapsilta tai muilta jotka olisivat enemmän oikeutettuja välittämiseeni (huomatkaa, että tämän ajattelutavan mukaan välittäminen ei voi olla lahja, vaan muiden on ansaittava se. Muutenhan sitä voisi taas mennä hukkaan). Oikein ääneen pitää sanoa etteivät eläimet voi olla ystäviä tai ettei perhosilla mitään itseisarvoa ole. Vuosikausia ilmiötä havainnoituani olen tullut siihen tulokseen että ääneen pitää sanoa juuri siksi että havaintoaineisto näyttäisi niin kovasti muuta väittävän, ja on siten vaientamisen tarpeessa.

En usko hetkeäkään, että näin on. Eikä niin muuten uskonut suuri sankarini Aristoteleskaan argumentoidessaan että hyveellisyyttä voi parantaa harjoittelemalla. Eli jos haluan kasvaa empaattisemmaksi olennoksi joka osaa tehdä maailmasta hitusen paremman paikan, minun on ryhdyttävä harjoittelemaan välittämistä sen sijaan että mittailisin sen määrää ja toteaisin että vähänpä sitä on syntymässä siunaantunut. Harjoittelemisen voin aloittaa vaikka siitä että lakkaan väheksymästä itseäni ja kykyäni hyvyyteen lakkaamalla näkemästä välittämistä rajallisena luonnonvarana jota täytyy visusti vartioida. Sen sijaan on sisäistettävä, että nyt onkin puhe sellaisesta rikkaudesta joka lisääntyy jakamalla. Jos jaksamme välittää pienimmistäkin vaikutuspiirissämme olevista olennoista, siedämmekö enää nykyisessä mitassa ihmisiinkään kohdistuvaa välinpitämättömyyttä ja kaltoinkohtelua? Ajatuskokeiden ohella asiaa voi miettiä myös empiirisesti. Onko parhaille ihmisille ominaista eläinten ja ympäristön kaltoinkohtelu? Säästyykö tällä ehdotetulla konstilla aivan todella välittämistä ylenpalttisesti omille lapsille, puolisoille ja vähäosaisille kanssaihmisille? Ei ainakaan minun kokemukseni mukaan, vaan kovasydämiset ihmiset näyttävät olevan yleensä kovasydämisiä varsin yleisesti -vain käytös muuttuu sitä törkeämmäksi mitä puolustuskyvyttömämpi olento sattuu kyykytettäväksi. Pienimpien väheksyminen ei ole oiva selviytymisstrategia vaan asenne joka lisää maailmaan tehokkaasti juuri senlajista ikävyyttä jolta haluttiin suojautua. 

Jos taas ajattelemme että maailma on niin julma että välittämisen tielle lähtevät ihmiset ahdistuvat hengiltä, on vastaavasti ehkä aika miettiä, miten kasvattaisimme voimavarojamme ja huolehtisimme itsestämme niin hyvin että muista välittämistä voisi alkaa edes harjoittelemaan. Miten voisin kokea itseni rikkaaksi ihmiseksi jolla on varaa välittää jopa niin pienistä olennoista joille keskivertokansalaisilta ei paljon myötätuntoa liikene? Miten voisin paremmin huolehtia siitä että itselläni on turvallinen, hyvä olo niin ettei minun tarvitse nähdä kutsua välittämiseen hyvinvointiani uhkaavana vaatimisena?

Nuivailu on täsmälleen päinvastoin toimimista. Ilmentäväthän sitä teot jotka olisivat selvästi paheksuttavia, ellei niiden tekemiseen olisi syynä peräti maailmanjärjestyksen pystyssä pitäminen. Aristoteles saattaisi huomauttaa tähän vielä, että kärsimyksen sietäminen ja hyväksyminen joidenkin luonnolliseksi osaksi on raakuuden muoto. Yhtään vanhusta ei pelasta vaipoistaan eikä lastensairaalan saapumista edistä mitenkään se jos jätämme heitteille eläimet tai annamme "ansiottomien" köyhien kuolla kadulle. Päinvastoin: hyväksyessämme minkä tahansa kärsimiseen kykenevän olion kärsimyksen (ontologisesti leppoisana laskisin tässä yhteydessä myös ympäristön ”olennoksi” vaikkei se yksilöolio olekaan), opimme sietämään paremmin kärsimystä ylipäätään. Nuivailu on vain tapa laskea moraalista rimaa sen sijaan että yrittäisimme nostaa itseämme siitä moraalisesta alennustilasta josta tässä yhteiskunnassa joudumme aloittamaan. Jos kovasydämisyyttä ei näe paheena, sille ei myöskään tarvitse vaivautua tekemään mitään.


On tietysti tilanteita joissa hyviä vaihtoehtoja ei ole, tai niiden valitseminen ei ole syystä tai toisesta todellinen vaihtoehto juuri minulle. Niin käy aina välillä, eikä siitä tarvitse suuremmin stressata. Etiikassa ei ole kysymys mahdottomien vaatimisesta ja utopististen ihanteiden viljelemisestä, vaan hyvään pyrkimisestä ja voitavansa tekemisestä. Jos hyviä vaihtoehtoja ei ole, sitten on tyydyttävä vähemmän hyvään ja toivottava että tulevaisuudessa tilanne paranee. Voimien rajallisuus on kyllä realiteetti, mutta voimme valita miten siihen suhtaudumme. Pyrimmekö toimimaan mahdollisimman hyvin ja tekemään voitavamme? Vai toteammeko että täydellisyyttä emme voi saavuttaa mutta mikään vähempi ei kelpaa edes alkajaisiksi? Näemmekö empatiaköyhyytemme lähtökohtana jota kannattaa koittaa parantaa harjoittelemalla omaksi ja koko maailman iloksi, vai päätämmekö että se on pysyvä ominaisuus jolle kukaan ei mitään mahda?

Rikkautta on se että on varaa välittää. Voimaa ei ole valmius polkea heikompiaan vaan se että jaksaa tuntea myötätuntoa maailmassa joka on julmuutta tulvillaan. Äyriäisillä on kovat kuoret suojana pahaa maailmaa vastaan, mutta ihmiset ovat selkärankaisia, eli olentoja joita pitää pystyssä vahva sisäinen tukiranka. Minusta tuntuu hyvältä ajatukselta pyrkiä siihen myös moraalisena olentona. Kun joku tulee valistamaan luonnonystävää siitä miten eläimet ovat vain eläimiä, oikea reaktio ei siis ole myöntää häpeillen että puuhastelemme pienten kanssa vain siksi ettei meistä ole huolehtimaan oikeasti tärkeistä asioista, vaan aloittaa henkevä keskustelu rikkauden olemuksesta.

posted under , | 2 Comments

Projekti 333, loppu: Minimalismia vai kohtuullisuutta? / Project 333, The End: Minimalism or Common Sense?

3 kuukautta eli 13 viikkoa eli 92 päivää elämää Projekti 33:n kanssa ovat ohi. Jaksoin kirjoittaa postauksen joka viikko, pysyä erossa maalaismekoista ihmisten ilmoille lähtiessä (sillä välin kun ompelin pari uutta) ja opetella solmimaan silkkihuiveja. Jaksoin noudattaa sääntöjä tunnollisesti, jopa lomamatkalla. Vaatekaappini ei jättänyt minua kertaakaan pulaan. Sopivaa päällepantavaa löytyi kaikkiin vastaan tulleisiin tilanteisiin ja olosuhteisiin. En saanut kutsuja iltapukujuhliin enkä merirosvokekkereihin. Sää oli tietysti aitoa Suomen kesää, ja lämpötilavaihtelua kertyi kaudelle 30 astetta. Siitäkin selvisin.

3 kuukautta ei ole kovin pitkä aika. Nyt on taas aika palata kotoisempaan versioon minimalismista. Projekti 333 palautti mieleeni taas sen, että jos vaatekaappi on hyvin harkittu, pienelläkin tulee mukavasti toimeen.  Tämä pätee varmasti moneen muuhunkin asiaan kuin vaatteisiin. Nykyään olemme usein vain liian kiireisiä harkitaksemme hyvin. Tavara on halpaa ja ostaminen helppoa. Todellisuudessa tämän päivän ihmisten vaatevarastot ovat ennätyksellisen isoja. Vielä parikymmentä vuotta sitten tulimme toimeen paljon vähemmällä. Isoäidin aikaan kukaan ei olisi pitänyt 333:a minimalismina vaan hyvin toimeen tulevan ihmisen arkena. Hyvän, pienen vaatevaraston miettimiseen kuluvan ajan säästää varmasti takaisin siinä että pääsee eroon kirpputori- ja poisheittorumbasta. Projekti 333 ei lupaa kolmea kurjuuden kuukautta, mutta se kyllä pistää miettimään, mikä todella on kohtuullista ja onko liiallisuudesta tullut vain tapa. Miksi omistaa paljon, jos vähempi riittäisi hyvin?

Kohtuullisuus on tyytyväisyyttä siitä että omistaa juuri sen mitä tarvitsee. Minimalismi puolestaan on vapaaehtoista toimeentulemista mahdollisimman vähällä. Minusta Projekti 333:n inspiroimat vaatekaapit muistuttavat paljon enemmän kohtuullisuutta kuin minimalismia. Sääntöjen joustavuus mahdollistaa projektin sopeuttamisen vaihteleviin elämänolosuhteisiin, kuten minun tapauksessani vaateliaisiin jalkoihin. 333 ei komenna jalkavaivaisia tulemaan toimeen kolmella kenkäparilla minimalismin nimissä, vaan tavoitteena on pikemminkin kokeilla pärjäämistä kohtuudella. Tilassa jossa kaikkea on täsmälleen sopivasti mutta josta ylimääräiset on karsittu pois. Se on se tilanne missä hyveellinen ihminen on tyytyväinen. Sen joka pääsee tekemään projektivaatekaappiinsa valintoja useista hyvistä vaihtoehdosta, on puolestaan terveellistä huomata omistavansa enemmän. Tämä ylimäärä voi olla joko turhuutta tai luksusta, riippuen siitä tuoko se elämään aidosti iloa ja lisäarvoa vaiko ei.  Ripauksessa luksusta ei ole mitään pahaa, mutta turhuudet syövät vain resursseja joille jokaisella olisi parempaakin käyttöä. Itse olen ajatellut että maalaismekkoilu on pitänyt muun vaatekaapin vallan kohtuullisen kokoisena (kun vertaa…), mutta Projektin aikana minulle kävi hyvin selväksi, että tosiasiassa se ripaus luksusta on jo löytänyt tiensä meillekin. Projekti tarjosi siis minulle aina tarpeellisen oppitunnin tyytyväisyydessä.

Tällä puheella, suosittelen Projekti 333:a muillekin, sekä vanhoille kohtuullistajille, shoppailuholisteille että niille joita idea vähäsen kiinnostaisi- muokkauksilla tai ilman. Projekti varmasti opettaa jotakin jokaiselle. Itse tietysti irrottelin Projektin päättymisen kunniaksi: vaihdoin korvikset ja lähdin kutomolle maalaismekossa ja mukavassa parkatakissa.


My 3 months, or 13 weeks, or 92 days with Project 333 are over. I managed to write a weekly blog post. I didn't wear my Plain dresses when I left the house (and managed to replenish my dress supply). I learned to tie silk scarves. I managed to follow the rules, even on a short vacation trip. My wardrobe was sufficient for the whole peariod. I didn't get an invitation to a black tie event or a pirate party. The weather was typical Finnish weather (meaning unpredictable), and temperature variation was 30 degrees Celsius. Which I also survived.

3 months is not a very long time. Now it's time for me to return to my usual version of minimalism. Project 333 didn't change my life, but it reminded me that if a wardrobe is well planned, little goes a long way. I'm sure this is true for many things besides clothes. In these days we are often simply too busy to have time for planning and energy for consideration. Stuff is cheap and shopping is easy. In reality, today an average person's wardrobe is bigger than ever before. Even 20 years ago a typical wardrobe was much smaller. When Grandmother was young,  no one would have considered 333 minimalism but rather a lifestyle of a rather affluent person. Besides, the time required for planning a good, small wardrobe is easily spared when less time is needed to sorting out donation piles. Project 333 doesn't promise 3 months of misery, but it does make one think what is really enough and whether excess is really luxury that increases happiness or just a bad habit. Why do we own so much when less would plenty?

Moderation is all about being content with having just enough. Minimalism is voluntary striving to own as little as possible. I think the wardrobes inspired by Project 333 resemble moderation much more than minimalism. The flexibility of rules makes it possible to adjust the project to different lifes (or eg. medical conditions, such as my feet). 333 doesn't force people with foot issues to make do with three pairs of shoes in the name of minimalism. Rather, the basic idea is to try out moderation, to experience a life where all true needs are met but extras have been taken away. That is where a virtuos person is happy. One who is able to choose her project wardrobe from many options, will make the healthy observation that she owns more than enough. This surplus can be either luxury or excess, depending on whether or not it brings true happiness and value. A little luxury is okay, but excess only eats our limited resources that could be used more wisely. Personally, I think that wearing mostly plain dresses has kept my wardrobe rather small (when compared to...), but during the Project I found out that I too own so many non-Plain things that some of them can be indeed labelled as luxury. As such, the Project taught me yet another lesson in contentedness.

I can recommend the Project for everyone: for old minimalists, for shopaholics, for mildly curious folks who might be interested to try a modified version. The Project will offer something for everyone. As for me, I naturally went wild with free access to my wardrobe. I changed earrings, put on a Plain dress and a warm parka coat and headed to the meeting of our weaving group.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments