Ajoissa perääntymisestä

Ihan pelkkää kurpitsojen kaivertelua ja kotikokkailua ei elämäni vielä ole. Aurinkoisten tunnelmien vastapainoksi minulla oli hiljattain tilaisuus havainnoida lähietäisyydeltä sitä miten paha pärjää ja leviää arjen keskellä.

”Tottakai me valitsemme eettisen vaihtoehdon aina kun se on mahdollista.”, kertoi Päättäjä äänellä joka kertoi hänen olevan syvästi vakuuttunut eettisestä erinomaisuudestaan. Ja niinpä hän saattoi seuraavassa lauseessa tehdä selväksi sen että silloin kun eettisesti hyviä vaihtoehtoja ei ole tarjolla, hän valitsee silmää räpäyttämättä julmuuden. Eihän vaihtoehtoja silloin ole. Omien päämäärien kyseenalaistaminen ”vain” sillä perusteella että niiden saavuttaminen edellyttää julmuutta  tai muuta eettisesti paheksuttavaa toimintaa, ei ollut käynyt hänellä edes mielessä.  Hän otti omien halujensa ja tavoitteidensa erinomaisuuden annettuna ja oli valmis miettimään vain keinojen eettisyyttä vähäsen, jos tarjottimella sattuu olemaan monia vaihtoehtoja. Minusta Päättäjän moraalinen tila muistutti kaveria joka miettii, pitäisikö irtileikkautuneeseen jalkaan mahdollisesti laittaa laastari verenvuotoa tyrehdyttämään. Sitä hän ei tietenkään halunnut kuulla edes (tai etenkään) Eetikolta, ja siksi päätinkin säästää kohtaamisemme  anonyymien varoittavien esimerkkien kokoelmaani. 

Päättäjällämme on tietysti paljon seuraa vakaumuksessaan. Uutisvirran viimeaikaisista esimerkeistä merkittävmpänä tulee mieleen presidentti Barack Obaman puolustuspuhe ISIS-iskuja vastaan. Koska pahaa on olemassa, sitä vastaan tulee tietysti taistella pommittamalla ja tappamalla. Niin saadaan fanaatikot rauhoittumaan ja rakastamaan Länttä ja demokraattisia arvoja.  Jos minulla olisi ollut tilaisuus, olisin kysynyt presidentti Obamalta yhden kysymyksen: ”Eikö tätä menetelmää ole jo aikaisemmin kokeiltu, ja jos on, voisitko nimetä yhden kerran jolloin se on tuottanut kaiken sen menestyksen mitä on odotettu eikä yhtään isompia hankaluuksia?” Onko se tuonut joskus aitoa sopua pelokkaan alistumisen ja jopa vuosisatoja kestävän kaunan sijaan? Uskonnollinen fanatismi on hulluuden muoto, tietysti. Pommittaminen ja murhaaminen, puhumattakaan vankien kiduttamisesta, jopa vastauksena tapahtuneisiin julmuuksiin antaa ihmisille kuitenkin konkreettisia ja ymmärrettäviä syitä tuntea vihaa, nöyryytystä ja tuskaa. Minun uskoni näiden tunteiden jalostavaan vaikutukseen on täysi nolla, mutta ymmärrän toki olevani vähemmistössä.

Kaikkiin tavoittelemisen arvoisiin päämääriin on mahdollista päästä toimimalla hyveellisesti. Jos päämäärä näyttää sellaiselta jota ei ole mahdollista saavuttaa hyveellisin keinoin, on viisasta perääntyä. Luovuttamista ja heikkouden tunnustamista perääntymisen ei tarvitse merkitä. Lähtökohtaisesti kysymys on vain sitä että valitsee kärsivällisyyden tien. Eikä perääntymisen vaihtoehtona suinkaan ole oikotie onneen, vaan ainoastaan suuria toiveita joilla on tarkemmin tarkasteltuna suuri taipumus lässähtää. Jos päämäärä on tärkeä, on keskityttävä miettimään parempia keinoja jotka kuitenkin pysyvät hyvän tiellä. Pahalle ominaista on luvata tuloksia nopeasti,  mutta sen suuri ongelma on, etteivät pahat keinot juuri milloinkaan anna sitä mitä lupaavat, ainakaan ilman sivuvaikutuksia joiden rinnalla alkuperäinen ongelma kalpenee. 

Tärkeä alku hyvän tiellä on palauttaa omat halut ja tavoitteet säännöllistä kyseenalaistamista ja kriittistä tarkastelua ansaitsevien asioiden joukkoon. On opeteltava luopumaan tavoitteista silloin kun järki niin opastaa, ja pääteltävä etteivät ne ehkä ole niin hienoja miltä tuntuvat, jos näyttää siltä että niiden saavuttaminen vaatii eettisesti kyseenalaisiin keinoihin turvautumista. Hyvään pyrkivällä ihmisellä ei ole varaa pitää moraalista erinomaisuuttaan itsestäänselvyytenä ja käyttäytyä sen mukaisesti. Päinvastoin: on oltava jatkuvasti tietoinen erehtyväisyydestään, jatkuvasti valmis muuttamaan mieltään ja perääntymään, jos tilanne alkaa siltä näyttämään. Se on tietysti vaikeaa kun mieli tekisi paahtaa eteenpäin ja muutkin tekevät niin. Toisaalta ihmiset päätyvät usein tekemään suurta pahaa nimenomaan siitä syystä että vielä yhden askeleen ottaminen väärällä tiellä vaikuttaa paljon helpommalta ja palkitsevammalta kuin virheidensä tunnustaminen ja takaisin kääntyminen. Karmeinta jälkeä on perinteisesti syntynyt sellaisissa olosuhteissa joissa ympärillä on ollut samanmielinen enemmistö joka ei ole nähnyt hirmutöissäkään suurempaa ongelmaa ulkoistettuaan aivojen käytön sopivalle auktoriteetille. Hyvään pyrkivä ihminen ja itseään hyvänä pitävä ihminen ovatkin aivan eri maata.


On alettava luottamaan hyvään ja siihen että silläkin pärjää, silloinkin kun äkkiseltään näyttää siltä että joutuu ottamaan takapakkia, hillitsemään ja kieltämään itseään. Jättämään silleen ja perääntymään silloin kun pahalle ominaisia keinoja olisi vielä käytettävissä, olemaan hidas silloin kun periaatteista tinkiminen lupailee nopeita ja näyttäviä tuloksia. Emme tarvitse hyviä syitä ja selityksiä, vaan luottamusta siihen että emme tarvitse pahalle ominaisia keinoja.  Nykymaailmassa se luottamus täytyy usein rakentaa itse. Tarvitsemme kykyä olla tyytyväisiä siihen mihin hyveelliset keinot yltävät ja ymmärrystä siitä ettei muunlainen menestys ole aitoa. Kokemukseni on sellainen, että jos pystyy toimimaan näin järjenvastaiselta ja radikaalilta kuulostavalla tavalla, voi yllättyä myönteisesti.

Varhaiskekri / Early Kekri

Slaavilaista teemaviikkoa seurasi keittiössä haudutuspatateemaviikko. Haudutuspata on herättänyt teissä sen verran kiinnostusta, että innostuin kokeilemaan uusia reseptejä urakalla. Ja syntyyhän siinä monenlaista.

Theme weeks have arrived again into my kitchen. Latest was crock pot theme week, inspired by you, my blog readers. I tested some new recipes, and everything turned out well.

 photo DSCN8768.jpg

Seesamikanaa, seuranaan seesamiöljyllä maustettua parsakaalia ja riisiä. Kanansyöjän omatunto on muuten kevenemään päin, sillä tuoretta luomubroileria on tullut myyntiin ainakin Prismoihin ja S-marketteihin. Kallista se tietysti on, mutta hintaero riistobroileriin on hyvin perusteltu.

Sesame chicken with broccoli and rice.

 photo DSCN8772.jpg

Italialaista kasvispataa parmesanlastujen kera.

Italian vegetable stew with parmesan.

 photo DSCN8775.jpg

Nyhtöpossupurilaisia! Hampurilaiset eivät ole meillä pikaruokaa, kun olen tottunut aloittamaan niiden tekemisen sämpylöiden leipomisesta. Possu kypsyi mureaksi haudutuspadassa kahdeksassa tunnissa. Hampparin sisällä on possun ohella coleslawia.

Pulled pork hamburgers. Hamburgers are not fast food around here, since making them begins from baking the rolls. Pork cooked for 8 hours and the result, served with coleslaw and fresh hamburger buns, was delicious.

 photo DSCN8815.jpg

Flunssakausikin tuli aloitettua ja reippailu vaihtui toviksi ristipistoihin. Nyt työn alla ovat taas pionit. Työ on edennyt vauhdikkaasti, siis ristipistojen mittapuulla.


I had a mild cold and got some extra cross stitch time. I'm back with peonies, and have made quick progress. "Quick" in cross stitcher's standards, anyway.

 photo DSCN8816.jpg

Puoliväli lähestyy!

Soon I've completed the first half of this project!

 photo DSCN8297.jpg

Keittiössä Kokkelis lähestyy tunneliaan. Keittiön kunnostus on nyt viimeisintä silausta myöten valmis, kun puuhellakin sai uusia kittauksia. Hauskinta keittiössä on yhä kanikaveri joka osallistuu puuhiimme silloin kun leikkimiseltä ja nokosiltaan kerkeää.

In the kitchen, Kola is approaching his tunnel. New kitchen is very nice, but a kitchen rabbit makes it a really fun place. He participates in whatever we are doing, unless he's busy playing or napping.

 photo DSCN8797.jpg

Lohjansaaressa oli viikonloppuna kekrijuhlat. Seuraintalon pihamaalle oli rakennettu komea kekripukkikin. Maailma tuntui hetken vallan täydelliseltä.

This weekend people of a nearby village, Lohjansaari, arranged a Kekri feast. For a  moment, the world felt like a pretty perfect place in my Pagan heart.

 photo DSCN8801.jpg

Ohjelmassa oli pihapelejä, leivontakilpailu, lampaankeritsemisnäytöksiä ja muita hauskoja aktiviteetteja. Kojuista sai ostaa lähiseudun tuotteita kuten kasviksia, leivonnaisia ja hunajaa. Monet järjestäjät olivat pukeutuneet vanhaan tyyliin. Minä pukeuduin tietysti Projekti 333-tyyliin. Käsityöihmisenä innostuin kurpitsan kaivertamisesta.

There were games, a baking contest, sheep shearing shows and other fun activities. There were stalls that sold produce of the area, such as vegetables, baked goodies and honey. Many people were dressed in old style. I was dressed in Project 333 style. Here I am carving a pumpkin.


 photo 65cc144c-de70-4f12-9692-45dac79ce5a2.jpg

Hieno tuli.

Not bad!

 photo DSCN8811.jpg

Nämä kolme pientä kaunista kananpoikaa olisivat olleet myytävinä. Muistin, että minullakin olisi tuossa yksi pieni kanala odottamassa kunnostusta ja sähköistystä.

These three pretty little chickens were also for sale. I remembered that I too have a chicken coop waiting for repairs and electricity.




Matkamuistoja Pravista

Ehdimme kuin ehdimmekin katsastamaan Hilma af Klintin näyttelyn Taidehallissa. Melko viime tinkaan se jäi, sillä näyttely on auki enää tämän viikon. Perjantaina ja lauantaina Taidehallissa on tosin pidennetyt aukioloajat, klo 20 asti, joten toivottavasti muutkin mattimyöhäset vielä ehtivät.

Näyttely oli läpileikkaus af Klintin tuotannosta. Esillä oli muutamia varhaisia töitä jotka edustivat perinteistä esittävää taidetta, mutta jo 1900-luvun alkuvuosina af Klint hylkäsi kasvit ja maisemat ja siirtyi abstrakteihin aiheisiin. Af Klint oli varhainen abstraktin kuvaustavan edustaja, ja näin teoksissa paljon tutkielmamaisuutta- kuin af Klint olisi kartoittanut ajatuksia ja kuvittanut Näkymätöntä. Teoksissa saattoi nähdä tutkielmia erilaisista muutoksista ja prosesseista, jotkut työt olivat kuin fraktaalikuvien etiäisiä. Toisissa töissä tutkittiin orgaanisiin muotoihin kätkeytyviä matemaattisia suhteita, vaihtoehtoisia polkuja jotka saivat alkunsa toisiaan muistuttavista lähtökohdista. Värit olivat harmonisia ja levollisia, ja selkeiden pintojen seassa oli usein yksityiskohtia, symboleita ja sanoja. Jotkut mieleenpainuvimmista teoksista olivat äärimmäisen yksinkertaisia ja äkkiseltään vaatimattomia tutkielmia jotka kuitenkin saivat katsojan kuitenkin kysymään "Miksi juuri noin?", "Miten tuo on juuri tuolla tavalla?"- teoksista tuli voimakas tunne, että abstrakteimmillaankin ne olivat nimenomaan kuvallisia esityksiä jotka taiteilija halusi tuoda esiin selkeästi. Oli kuin olisi katsellut salaisuuksia jotka olisivat aivan selviä asioita -jossakin toisessa maailmassa josta ne olivat tulleet.

Af Klintin taide oli ilman muuta monin tavoin aikaansa edellä. Tästäkin muodostui mielessäni uusi jännite, sillä toisaalta töissä oli jotakin läpeensä "1900-luvun alkumaista". Olen koko illan miettinyt, enkä vieläkään ole aivan varma, mistä se tunne oikein tuli. Oliko se keveissä viivoissa ja siveltimenkäytössä jossa oli jotakin art nouveaumaista, uteliaisuutta jota myöhempi abstrakti taide jolle Af Klintin kartoittama sielunmaisema oli jo tuttua maaperää jolla saapastella reippaasti, ei enää ole aivan tavoittanut? Vai oliko se harmonisessa, sovinnaisessa värien käytössä joka tutkielmissakin rakensi aina harmonioita ristiriitojen sijaan? Vai piilikö se jossakin aivan muussa? Monissa töissä af Klintin kiinnostus teosofiaan ja antroposofiaan tuli selvästi esiin symbolien ja tekstien muodossa, mutta nykypäivästä katsottuna töissä oli myös hienovaraisempia yhteyksiä mystiikkaan- samantapaisia tunnelmia kuin nykypäivään asti selviytyneessä teosofian kuvallisessa ilmaisussa. Muutoksen, vertailujen ja prosessien teemat eivät jääneet vain töiden sisään vaan tuntuvat kurottavan ajankin halki. Pysyvää tuntuu olevan vain se että af Klintin Näkymätön tuntuu kaikessa muuttuvaisuudessaankin olevan pohjimmiltaan ystävällismielinen ja rauhallinen paikka jolla on oma logiikkansa ja sisäinen järjestyksensä. Oli kuin af Klintin kuvat olisivat olleet matkamuistoja Pravista, Svarogin laista, joka slaavilaisessa uuspakanuudessa suositun näkemyksen mukaan on olemisen taso joka määrää sekä Sen mitä On, että myös kertoo että niin on hyvä ja oikein. Teosten kartoittama maailma on vieras ja kummallinen, kohtalokaskin, mutta pohjimmiltaan ystävällinen ja järjellinen.

Tiivistäen voisi kait sanoa, että tässäpä oli näyttely jota ei voi alkuunkaan ymmärtää, mutta jonka näkemisestä oli silti paljon iloa.

Velkaa luonnolta?

Vähän aikaa sitten valitin blogiystävälleni Marja Leenalle siitä miten kaikilla muilla tuntuu olevan paljon hauskemmat jumalat kuin minulla. Muut saavat jumaliltaan rukousvastauksia, tukea ja turvaa ja maallista menestystä. Minä saan vain kaikenlaisia kehitystehtäviä, vieläpä sellaisia jotka osoittavat että moraalissani on paljon kehittämisen varaa. Viimeisin kehitystehtäväni muistui taas mieleeni lueskellessani Bryan G. Nortonin kirjoituksia kestävästä kehityksestä. 

Kestävän kehityksen käsitteen ytimessä on ajatus tulevista sukupolvista joille olemme moraalisesti velvollisia tarjoamaan lähtökohdat yhtä hyvään elämään kuin itsellämme on ollut. Esimerkiksi luonnonvarojen käyttö yli luonnon uusiutumiskyvyn ja ympäristön pilaaminen ovat väärin koska ne vaarantavat tulevien sukupolvien mahdollisuuden nauttia kohtuullisen hyvästä elintasosta ja terveellisestä elinympäristöstä. Huomattavaa on, että koska ympäristöongelmat ovat luonteeltaan globaaleja, ei ole syytä tuudittautua itsetyytyväisyyteen kun oma tontti on hyvin hoidettu. Tilannetta jossa luontoa rasitetaan tavalla joka aiheuttaa korjaamatonta vahinkoa, on alettu kutsua velaksi elämiseksi. Ajatus lienee se, että tulevien sukupolvien käyttöön moraalisesti kuuluvia resursseja käytetään tämänhetkisen kulutustason ylläpitämiseksi.

Onko kestämättömän korkea kulutustasomme kuitenkaan velaksi elämistä? Ymmärtääkseni velka on sopimus johon velan antaja vapaaehtoisesti suostuu, esimerkiksi korkotuottojen toivossa. Koska tulevia sukupolvia ei vielä ole olemassa, he eivät mitenkään voi antaa suostumusta. Yksipuolista velanottoa ei ole olemassa vaan oma-aloitteinen toisen omaisuuden haltuunotto on varastamista, siinäkin tapauksessa että varas suunnittelisi myöhemmin palauttavansa varastamansa omaisuuden. Edelleen, velalle on tyypillistä että sitä myönnettäessä tarkistetaan velanottajan takaisinmaksukyky ja päästään yhteisymmärrykseen maksutavasta ja -aikataulusta. Ei tarvitse katsoa kansainvälisiä päästövähennysvääntöjä pidemmälle ymmärtääkseen että vaikkapa ilmastonmuutoskysymyksen osalta ollaan kaukana luonnon kannalta kestävän maksuohjelman hyväksymisestä. Epäselvää on sekin, millä valuutalla esimerkiksi sukupuuttoaalto on ajateltu maksettavaksi takaisin. Velanmaksuhalukkuus on suorastaan olematon, ja korkea elintasokin tuntuu yhtäkkiä surkealta köyhyydeltä kun Ympäristö sanoo että saatavia olisi rästissä. Jos Luonto olisi pankki josta länsimainen ihminen lähtisi pyytämään kulutusluottoa, veikkaan että suunnitelma tyssäisi siihen että todettaisiin ettei velallisella ole takaisinmaksukykyä, eikä oikein haluakaan. Kulutusluotto olisi kuitenkin kiva!

Jos velaksi eläminen on näin surkea vertaus kuvaamaan luonnonvarojen liikakäyttöä, voi vain ihmetellä, miksi ympäristöihmisetkin viljelevät sitä niin mielellään. Miksi on niin vaikea puhua asioista sellaisina kuin ne tosiasiassa näyttävät olevan? On vaikea yrittää lakata varastamasta, jos ei edes tiedä varastavansa. Asioiden selville saaminen puolestaan vaikeutuu huomattavasti jos niistä ei edes puhuta oikeilla käsitteillä. Ympäristön tilan ja vallalla olevan ympäristösuhteen moraalisen tason ymmärtämiselle termien tarkistaminen voisi olla tärkeä edistysaskel. Jos todellisuus ei miellytä, järkevä ratkaisu ei ole sievistelevä kielenkäyttö vaan se että yritämme ryhtyä elämään tavalla jota ei tarvitse hävetä.

Projekti 333, viikko 12: viimeinen viikko, viimeinen haaste / Project 333, week 12: last week, last challenge

Projekti lähestyy loppuaan, mutta haastetta on luvassa viimeisellekin viikolle. Sääennusteen mukaan lämpötilat ovat jälleen sukeltamassa syksyisempiin lukemiin. Nyt nähdään, tuliko kesän lämmössä tehtyä viisaita valintoja.

Kesän kuumimpina viikkoina lämpömittari näytti 31 astetta. Ensi viikoksi sääennuste lupailee kylmimmillään viittä astetta. Se tekisi sitten 26 asteen lämpötilavaihtelun projektikaudelle. Oliko joku sitä mieltä että kesä on projektikausista helpoin? Ei välttämättä, jos Suomessa ollaan. Itse äänestäisin helpoimmaksi projektikaudeksi Talvea. Silloin pitää ehkä varautua kylmään, tosi kylmään ja märkään, mutta varmasti voidaan sanoa ettei kylmän lisäksi tarvitse varata tilaa tropiikkiin soveltuville varusteille.

Oma vaatekaappini kuitenkin taitaa selviytyä tästä viimeisestäkin haasteesta. Lämpimien kamppeiden osastolta löytyy twinset, neulottu liivi ja bleiseri. Kun ottaa vielä huomioon että sääntöjen mukaan aluspukeutuminen on vapaata, näyttää siltä että saan projektin kunnialla loppuun. Olkoonkin, että jos kylmyys on tullut jäädäkseen, olen varmasti iloinen lämpimien vaihtoehtojen lisääntymisestä ensi viikolla. 

Koska tiistai on viimeinen projektipäivä, viimeinen projektipostaus ilmestyy hiukan myöhässä, tiistaina tai keskiviikkona. Siihen asti!

Project season is nearing to an end, but Nature has had a challenge in store for the last week. According to the weather forecast temperatures are dropping again significantly. The wardrobe was selected during warm summery weeks- now we'll see how it will handle the beginning of a new season.

During the hottest weeks, temperatures here climbed to 31C.  For the next week, the forecast promises temperatures as low as 5C. That's a 26-degree temperature variation during the Project season. Did someone say that Summer is the easiest of seasons? Not necessarily in Finland! At the moment, I'm inclined to think that Winter is actually the easiest season. At least tropical temperatures are not to be expected, just varying needs for winter woolens.

No worries, though, I'm confident that my wardrobe can manage a week of cool temperatures. I have my twinset, the knit vest and a warm blazer. In addition to the fact that warm underwear is not counted, it seems that I have enough of warm clothing to finish the season gracefully. Though, if the warm days of early fall have truly come to an end, I am glad to be done with my summer wardrobe.

Since Tuesday is the last Project day, my last Project 333 blog post will appear a little late, on Tuesday or Wednesday. Until then!

Rauhan saari

Kahvilassa iäkäs rouva kysyy minulta, saako ottaa pöydällä lojuvan lehden. ”Että näkee, onko se sota jo tulossa.” Minä olen vain pitänyt peukkuja sen puolesta etteivät Venäjän johdon edesottamukset aiheuttaisi Arkonalle viisumivaikeuksia vaan se pääsisi tänäkin vuonna ongelmitta esiintymään Wiezeen.

Jo aiemmin viikolla jouduin surukseni huomaamaan, että ruohonjuuritason politiikkaankin on hiipinyt huoli turvallisuudesta. Mitä tehdään, jos toritapahtumaan tuleekin aggressiivisia tyyppejä? Miten toimimme uhkaavissa tilanteissa? Siinä vaiheessa kun turvallisuuskysymyksen nostavat esille vuosikymmeniä aktiiveina toimineet käytännönläheiset ihmiset, tiedän että maailma on taas mennyt vähän enemmän ryppyyn. Tämän päivän uutisista selviää, ettei hyvin mene puoluekentän toisellakaan laidalla. Perussuomalaisten puoluetoimistoon on hyökätty, vastuunottajaksi on ilmoittautunut vihervasemmistoryhmittymä. Päivänpolitiikassa vihreä ex-ministeri heittelee suomettumiskommentteja, ilmiselvänä tarkoituksenaan hyödyntää venäjävastaista ilmapiiriä. Ennakkoluulot tuntuvat kasvavan syksyn sienten vauhtia. On tärkeämpää kuin koskaan muistaa, että Tosielämässä vastaan tulee kuitenkin vain yksilöitä, ei viiteryhmien inkarnaatioita. Ei kansallisuuksia, ei poliittisia liikkeitä, ei uskontoja. Ihmisiä vain, ja jos haluamme tietää millaisia he ovat, on yhä nähtävä tutustumisen verran vaivaa. Rauhan ihmisten on kerta kaikkiaan kieltäydyttävä lähtemästä näihin ennakkoluulojen kasvatustalkoisiin.

Irtisanomisaalto ulottuu nyt valtioonkin, mukaan lukien laitoksiin joissa irtisanomiset ovat ennen olleet tuntematon käsite. Koska valtion tehtäviä ei vastaavasti karsita, lopputulos on selvä jo nyt: entistä enemmän loppuunpalaneita ihmisiä, vaikeasti työllistyviä erityisasiantuntijoita kortistossa –sekä yhteiskunta jonka todellisuus on aivan toista kuin lakikirjasta löytyvät käsitykset siitä miten toimitaan. Mietin jo muutama vuosi sitten vastaan tullutta paljastusta siitä miten rakas kotikaupunki pystyi hoitamaan eräästä lakisääteisestä velvoitteesta vain 15% minimistä. Tilanne yksinkertaisesti todettiin. Kun resursseja parempaan ei kerta kaikkiaan ole, ei sanktioitakaan jakseta pelätä. Toivotaan vain että hyvä onni venyy ja kestää. 

Parikin tuttavaa on kahden kesken kysynyt minulta, mitä tästä kaikesta vielä tuleekaan. Pitääkö olla huolissaan? Siihen osaa mielestäni edelleen vastata viisaimmin pilkullinen ystäväni Kola. Huomiosta epätoivoisesti kilpailevien uutisotsikoiden keskellä on entistä tärkeämpää pitää huolta siitä että tolkku säilyy oman arjen kantavana voimana. Nyt on aika viljellä hiljaisuutta ja arjen kauneutta. On aika työskennellä oman elämän pitämiseksi rauhan saarena josta käsin pystyy tarvittaessa kannattelemaan muitakin vaikka rohkaisevilla sanoilla. On aika opetella uusia asioita ja niiden myötä hankkia lisää itseluottamusta. Aidon turvallisuuden siemenet ovat edelleen aivan toisaalla kuin uhossa ja aseidenkalistelussa. Ne ovat jokaisen ulottuvilla. Tänäänkin voi tehdä paljon ollakseen sellainen ihminen jollaisista jopa ylikansoituksessa kärsivässä maailmassa on pulaa. Tänäänkin voi omalta osaltaan päättää, millaista todellisuutta ympärilleen rakentaa, sikäli kun valita saa. Se on tärkeää, sillä rauhan ihminen on parempi turvatakuu kuin kenraali jonka käskettävänä on isoimmat paukut. Ainoa tapa jolla rauhan ihminen voi uhata ketään on vaikeneminen, pois meneminen ja poissa pysyminen. Siinä on enemmän kuin tarpeeksi, silloin kun koittaa olla yksi niistä jotka maailmaa kannattelevat.

posted under , , | 0 Comments

Projekti 333, viikko 11: Kesästä syksyyn / Project 333, week 11: From Summer to Fall

Usvaiset aamut, sienet ja syksyn lehdet. Vuodenaika on vaihtunut, niin kuin se projektikauden aikana väistämättä tekee. Projektivaatekaappini on osoittautunut onnistuneeksi. Miettiessäni keksin muutaman syyn, joiden listaamisesta on ehkä iloa niille jotka vasta suunnittelevat Syksyn projektivaatelistaa.


1. Kerrospukeutuminen
Vähempi määrä vaatteita riittää pidemmälle, jos toimii kerrospukeutumisperiaatteella. Kesäkauden vaatekaapissakin on ollut hyödyllistä, että kesäisiä vaatteita on voinut yhdistellä myös syksyisemmiksi asuiksi.
Kylmän vuodenajan kerrospukeutujille voi olla iloa siitäkin, ettei aluspukeutumista lasketa mukaan. 

2. Sateeseen varautuminen
On aina turvallista olettaa, että jossain vaiheessa projektikautta on sateista. Kulunut projektikausi on ollut melko kuivan sään aikaa. Silti vedenpitävä takki ja kurasäitä sietävä hame ovat olleet hyödyllisiä osia. Niiden jotka laskevat kengät mukaan 33:een, kannattaa myös valita ainakin yhdet sadesäälle sopivat kengät. Minimalismi on paljon hauskempaa kun on kuiva ja lämmin.

3. Epätyypilliseen säähän varautuminen
Yleensä Suomessa mahtuu 3 kuukauden ajalle myös jakso keskimääräistä kylmempää tai lämpimämpää säätä. Kannattaa miettiä, mitä päälleen laittaa jos niin käy. Kesäiseen vaatekaappiini on mahtunut hyvin villainen twinsetti. Se on lämmin, mutta erikseen käytettynä osat ovat sopineet hyvin kesäkauden vaatevarastoon.

4. Tylsistymisen ehkäisy
Pieneen vaatekaappiin ei mahdu turhuuksia, mutta tylsistymistä ehkäisevät osat eivät ole turhuuksia. Tärkeimmät hyvänmielen tuojat kannattaa ottaa mukaan.

Misty mornings, mushrooms and falling leaves. The season has changed, as it typically does in Finland during a 3-month period. My Project wardrobe has worked well. I came up with a few things I did right while selecting things for my wardrobe. Maybe sharing these tips will help someone planning for the next season, which is only a couple of weeks away.

1. Layering
Less is more if one plans layered outfits. Even during Summer season, I have benefitted from having been able to combine summery clothes into more fall-appropriate outfits. For those doing their project during colder seasons it is good to remember that according to Project rules, underwear doesn't count.

2. Rain preparedness
It's safe to assume that at some point during the Project season, it is going to rain. My project season has been rather dry. Still, it's been good to have a rainproof coat and skirt when needed. Those who include shoes in their 33 items should also choose footwear for rainy weather. Minimalism is much more fun if one is warm, dry and comfortable.

3.Being prepared for atypical weather
In Finland, a typical 3-month period includes at least one period of weather that is significantly hotter or colder than usual. It's good to have something to wear during such time. My summery wardrobe contained a woolen twinset. It is warm, but worn separatedly the pieces have been useful in a summery wardrobe.

4. Boredom prevention
A small wardrobe doesn't accommodate many unnecessary items, but items that prevent boredom are not unnecessary. It's wise to include some feel-good items. 

Päivän lista: Asioita joita ei tarvitse hävetä

1. Ulkonäkö

Yleensä listani eivät ole tärkeysjärjestyksessä, mutta tämä on nyt kärjessä yleisyytensä takia. Suuri osa ihmisistä häpeää jotakin ulkonäössään. Seuraukset ovat usein rampauttavat ja jopa terveydelle haitalliset. Mutta mitä sitten vaikka olisi täynnä valtavia epämuodostumia- oikeuttaako se muka muut kohtelemaan huonosti, haukkumaan ja syrjimään? Ei tietenkään. Onko vain kauneimmilla meistä oikeus nauttia elämästä, tehdä kivoja asioita, unelmoida ja kokea rakkautta? Ei tietenkään. Mikä tärkeintä: olemmeko itse saaneet valita ulkonäkömme? Emme, vaikka miten kärkkäästi huomauteltaisiin että mitkä tahansa ”viat” voi nykyään korjata. Ehkä voi, mutta jos ei halua niin ei tarvitse. Niitä ei edes tarvitsisi laskea. Terve itseluottamus ja viihtyminen omassa kehossa ovat tärkeitä kauneuden lajeja joille peilin edessä suremisesta on vain haittaa.

Sama sarjakuvana

2. Menneisyyden mokat

Tehdyistä tyhmyyksistä on hyvä ottaa opikseen ja niiden seurausten kanssa on elettävä, mutta häpeään ei silti tarvitse jäädä vellomaan. Toisinaan häpeäntunne on sitä paitsi merkki siitä että viisastumista on tapahtunut. ”En tosiaankaan tekisi sitä enää” ei ole syy hävetä vaan olla tyytyväinen siitä että henkinen kehitys on edistynyt. Emme ole vastuussa niistä olosuhteista mistä aloitamme, vain siitä että yritämme eteenpäin. Tämä pätee myös ajatukseen siitä että epäonnistuminen olisi syy suureen häpeään. Se ajatus tuntuu olevan imaistu suoraan kulttuurisesta ilmapiiristä. Tosiasiassa menestyjien hehkutus edellyttää sitä että kaikki eivät voita. Joidenkin on oltava häviäjiä.
Häpeä tekee ihmisestä helposti menneisyytensä vangin. Kuitenkin tulevaisuus on ainoa suunta johon voimme edetä.

3.Inhimillisyys ja muut pysyvät ominaisuudet

Esimerkiksi: avun tarve, fyysiset tai psyykkiset sairaudet seurauksineen, ikä seurauksineen, perhetausta…sitä että on sellainen kuin on, ei tarvitse hävetä. Itseään voi kehittää, mutta halu kehittyä ei edellytä nykytilanteen häpeämistä. Itsensä hyväksyminen auttaa sietämään myös muiden omituisuuksia. Jos on ymmärtänyt sen että ihmiset ovat luonnostaan erilaisia, miksi surra sitä ettei itse sovi johonkin ahtaaseen muottiin?

4.Myötähäpeä

Myötähäpeä on armollisuuden vastakohta ja pohjimmiltaan vain kaunisteleva nimitys ylemmyydentuntoiselle ivallisuudelle. Ihmiset käyttäytyvät nolostuttavasti yleensä siksi etteivät muuta osaa tai paremmasta tiedä. Myötähäpeälle on olemassa hyveellisiä vaihtoehtoja: armollisuus, suvaitsevaisuus, myötätunto ja ystävällisyys, noin muutaman mainitakseni. Sitä paitsi, olen huomannut että myötähäpeääkin tunnetaan usein toisarvoisista asioista. Harva tuntee myötähäpeää vakavan rikoksen tehneestä tai elämänsä perusteellisesti sotkeneesta, vaan yleensä tunne on varattu tyylittömille, sosiaalisesti kömpelöille ja köyhemmille. Aika koulukiusaajameininkiä, eikö totta?

5.Hyvään pyrkiminen

Toisinaan jopa hyvään pyrkiminen voi hävettää, esimerkiksi silloin kun on yksin aivan eri tavalla ajattelevien keskellä, tai silloin kun hyvän tekeminen edellyttää muunlaista erottumista. Ihminen on laumaeläin, mutta valitettavasti lauman viisaus ei aina ole eettistä erinomaisuutta. Tähän ei ole muuta lääkettä kuin koittaa miettiä, mistä epäröinti ja häpeily johtuu, ja jos syynä ovat sosiaaliset paineet, pitää pää kylmänä ja hyväksyä se että hyvään pyrkiminenkin voi toisinaan johtaa siihen että on vähän erilainen.

6.Taipumus hävetä asioita joiden tietää olevan turhia

Liiallinen häpeily ei ole erityisen terveellistä, mutta sekin on normaalia ja inhimillistä. Itselleen on tietysti hyvä puhua järkeä, mutta kiltisti. Kyky tuntea häpeää on pohjimmiltaan myönteinen merkki herkkyydestä. Häpeämätön ihminen herättää kielteisiä mielikuvia hyvästä syystä: häneltä puuttuu sosiaalinen herkkyys. Paatunut on vielä pahempi- hän tekee tekoja joista moraalisen hälytyskellon pitäisi soida, mutta se hälytyskello on rikki. Hassujen asioiden häpeäminen on ihan okei, siihen asti kunnes todella sisäistää ettei häpeään ole syytä. Häpeän tunnettaan on hyvä jalostaa, mutta sen olemassaolo sinänsä on ihan myönteistä.

Häpeällä on paikkansa maailmassa, mutta uskon että sen on tarkoitus olla lyhytaikainen tunne ja hälytyskello joka on parhaimmillaan kertoessaan että nyt tuli tehtyä väärin tilanteessa jossa oikein toimiminenkin olisi ollut mahdollista. Akuutti häpeä motivoi tehokkaasti aloittamaan itsensä kehittämisen ja välttämään virheiden toistamista, mutta pitkittyessään häpeästä on vain haittaa. Se painaa matalaksi, kahlitsee, saa ihmisen käpertymään itseensä ja haittaa tulevaisuuteen katsomista. Jokainen kuitenkin häpeää jotakin, mukaan lukien ne joita ihailemme ja kadehdimme. Useimmat hävettävistä asioista ovat sellaisia joita muut tuskin huomaavat, tuomitsemisesta puhumattakaan. Lähes kaikki häpeän aiheet, hassuista henkilökohtaisuuksista vakaviin moraalisiin heikkouksiin ovat tavallisia. Häpeä saa ihmisen kuvittelemaan, että hän on ainutlaatuisen hirveä, mutta se ei ole totta. Häpeä on vanha pullistelija, järjen tehtävänä on palauttaa se oikealle paikalleen, oikeaan kokoonsa.

Puuttuuko listalta vielä jotain?

posted under , | 0 Comments

Naisparat

Keskustelu lestadiolaisten ehkäisykiellosta on taas pulpahtanut pinnalle monen kuukauden hiljaiselon jälkeen. Tälläkin kierroksella ihmeteltävää riittää, ei niinkään lestadiolaisten rakkauselämässä, vaan siitä miten ulkopuoliset keskustelevat ja millaisia nimityksiä he käyttävät toisista aikuisista ihmisistä jotka tekevät itse valintoja.  

Miksi nimenomaan naisista keskustellaan yhä niin holhoavaan sävyyn? Miten ikänsä Suomessa asuneet ja yhteiskuntamme pelisäännöt tietävät naiset muuttuvat tahdottomiksi raukoiksi kääntyessään islamiin tai muuhun uskonlahkoon, mennessään naimisiin yhteisössä joka vastustaa ehkäisyä tai ylipäätään tehdessään uranaisen muotista poikkeavia valintoja? Mihin sellaisia valintoja tehneiden naisten vapaa tahto ja sen mukana tuleva vastuu oikein katoavat? Miten aikuinen nainen voi muuttua säälittelyn, holhouksen ja halveksunnan kohteeksi? Minun korviini on alkanut kuulostaa siltä, että tällaiset asenteet ovat mahdollisia vain jos ajattelemme, että nykyinen tasa-arvo ei sittenkään kuulu aikuisille naisille itsestäänselvästi, vaan ajatellaan että naisen pitää ansaita tasa-arvo näyttämällä olevansa sen arvoinen oikealla käytöksellä. Tasa-arvo on siis tältä osin illuusio, sillä siitä maksetaan kaventuneella liikkumatilalla. Jos käyttää vapauttaan vääränlaisten valintojen tekemiseen, jos ei käyttäydy kuten vapaan ihmisen tulee käyttäytyä, pääsee pikakyytiä takaisin pikkutytön asemaan. Nainen voi näyttää aivan aikuiselta, mutta kulttuurisesti on aivan hyväksyttävää alkaa kohtelemaan häntä kuin typeränpuoleista pikkutyttöä siinä tapauksessa että hän käyttää vapauttaan sopimattomasti. Hänet on pelastettava itseltään.

Jos tasa-arvo olisi totta, tällainen ei tulisi kenenkään mieleenkään, puhumattakaan siitä että se olisi vallitseva diskurssi. Yhteiskunnassa joka huolehtii jäsenistään heidän itsemääräämisoikeuttaan kunnioittavasti, olisi tietysti tarjolla apua niille jotka huomaavat tehneensä elämässään vääriä valintoja ja haluaisivat vaihtaa suuntaa. Tarjolla olisi tietoa niin että ihmiset voivat tehdä valintansa tietoisina siitä ettei heidän suunnittelemansa elämänura ole ainoa mahdollinen. Se mikä puuttuisi, olisi määrättyjä valintoja tehneiden naisten järjestelmällinen vähättely, heidän vapaan tahtonsa kyseenalaistaminen ja holhoaminen.

Yksi toinenkin asia minua tässä yhteydessä ihmetyttää. Jos kuitenkin oletamme, että vaikkapa konservatiivisia uskonsuuntia edustavat naiset ovat aivottomia raukkoja, miksi heihin suhtaudutaan niin vihamielisesti? Miksi kiukkua ei kohdisteta ensi sijassa alistajiin, vaan uhreiksi leimatut naiset pistetään puun ja kuoren väliin kun yhteisön sisällä alistetaan ja yhteisön ulkopuolella vihataan? Eikö tällainen tilanne tee alistavista olosuhteista lähtemisenkin vaikeaksi, kun tietää että sen ulkopuolella on luvassa vain häpeää ja halveksuntaa? Miksi alistettuja syyllistetään uhrin asemastaan? Miksi tiedämme mitä kaikki aikuiset naiset haluavat niin ettei edes kysymään tarvitse vaivautua? Miksi väärinajatteleville naisille on oikein ja kohtuullista joutua holhotuksi ja menettää asemansa itsenäisenä moraalisena agenttina? Miksi naiset pitäisi pelastaa vastuulta joka valinnoista normaalisti seuraa siinä missä miehet pysyvät vastuullisina toimijoina vaikka miten törttöilisivät?

Holhoavissa asenteissa on sekin huono puoli, että niiden vallitessa avuttomaksi heittäytyminen ja vastuunpakoilu on helppoa. "Minähän olen nainen! Ei minua voi velvoittaa lähtemään uskonyhteisöstä jonka koen ahdistavaksi ja murhaavan uuvuttavaksi. Ei minua voi velvoittaa toimimaan asemani parantamiseksi mitenkään tai edes sanomaan ääneen etten halua totella. Minun ei tarvitse edes ottaa normaalia vastuuta valinnoistani, voin vain valita aivottomasti ja sitten surkutella kohtaloani. Valittaminen on kauhean epämukavaa ja siitä voi saada vaikean ihmisen maineen. Eikö joku voisi vain tulla ja pelastaa, sillä välin kun olen kiltti tyttö?" Toistan vielä: apua voi ja pitääkin tarjota, mutta se ajatus että naiset pitää pelastaa itseltään luo vastapuolekseen oikeutettuja odotuksia siitä ettei naisten tarvitsekaan käyttää harkintaa eikä ottaa itsestään ja valinnoistaan vastuuta. Että naisen "kyllä" voi kuitenkin todellisuudessa olla "ei", yhteisön pitää vain ymmärtää se ja holhota sen mukaan. Näin holhous synnyttää juuri sen epätasa-arvoisen tilan jota vastaan se väitti taistelevansa. Todellisuudessa meidän on hyväksyttävä että tasa-arvo toteutuu silloin kun naisetkin tekevät virheitä ja kärsivät niistä (mikä ei tietenkään tarkoita etteikö apua pitäisi tarjota). Vapaat ihmiset joutuvat toisinaan tekemään ja sanomaan ikäviä asioita, sanomaan ääneen mitä haluavat ja vielä tarkoittamaan sitä.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että tällaista järjenjuoksua selittää vain naisvihamielisyys. Tasa-arvon ideastakin saa taottua lyömäaseen jolla naisia voi pakottaa yhteen muottiin. Aidon tasa-arvon edistäminen on kuitenkin yksinkertaista: kunnioitetaan myös omituisia ja käsittämättömiä elämänvalintoja tehneitä siskoja ja oletetaan sitkeästi että heillä on omasta elämästään enemmän asiantuntemusta kuin ventovierailla. Annetaan heille sama yksityisyys johon olemme itse tottuneet ja sen mukana vapaus olla selittelemättä valintojaan kaikille jotka kehtaavat niistä udella. Hillitään halumme holhota heitä. Luotetaan siihen että suomalaisessa yhteiskunnassa vuosikymmeniä eläneet ihmiset kyllä tietävät että halutessaan voi valita myös sekulaarin elämäntavan. Vaalitaan tervettä ylpeyttä ja tyytyväisyyttä sen verran ettemme näe erilaisia valintoja oman elämäntapamme paheksuntana. 



ps. Erityisesti lestadiolaisiin liittyen minua hiukan ihmetyttää, miten moraalikeskusteluihin yleensä niin innokkaasti osallistuva kirkko on ollut hipihiljaa. Eikö arkkipiispa, eli lestadiolaistenkin kirkon johtajaksi tunnustama taho, voisi jyrähtää että ehkäisykiellon ympärillä pyörivät vallankäyttö- ja kyttäyskuviot ovat helvetintulella rangaistavia vääryyksiä tai jotain?

Voiko hyväntekeväisyys olla joskus väärin?

Dokumentaristi, yrittäjä Riku Rantalan ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apusen välille on noussut mielenkiintoinen nokittelu hyvinvointivaltion suhteesta hyväntekeväisyyteen. Vaikka minulla olisi paljonkin sanomista puheenvuorojen sisältämän argumentaation heikosta tasosta, keskityn kuitenkin olennaisempaan. Hyväntekeväisyys on selvä hyve, josta minäkin olen kirjoittanut aina silloin tällöin. Sen, kuten muidenkin hyveiden oikea toteuttaminen on kuitenkin välillä ongelmallista. Tässä blogissa olen jo aiemmin käsitellyt tilannetta jossa hyväntekeväisyys menee pieleen siksi ettei se tapahdu oikeista motiiveista- hyve-etiikka osaa selittää, miten näinkin voi käydä. Koska hyväntekeväisyys on suuri -ja monen mielestä supererogatorinen hyve eli jotakin jota voi harrastaa jos resurssit siihen riittävät mutta ei mitenkään pakollista kunnon ihmisille- hyve, sen varjoon voi helposti pesiytyä kilven kiillotusta paljon vakavampia paheita, kuten ihmisten eriarvoistamista sekä avunsaajien hyväksikäyttöä ja alistamista.

Käsilläolevassa keskustelussa nousee esiin toinen tapa jolla hyväntekeväisyys voi mennä pieleen, eli kun yksityinen hyväntekeväisyys nostetaan käyväksi vaihtoehdoksi hyvinvointivaltiolle. Tässä ideassa on vikana yksinkertaisesti se, etteivät nämä vaihtoehdot ole mitenkään verrannollisia.  Hyväntekeväisyydellä ei voida korvata hyvinvointivaltiota, vaikka ihmiskuva olisi miten myönteinen. Hyvinvointivaltio on tasapuolinen järjestelmä jonka tavoitteena on huolehtia kaikista. Myös rumista, kunnottomista, hiljaisista ja kiittämättömistä. Se on oikein, mutta kysymyksessä on sellainen oikeudenmukaisuuden muoto jota yksityisen henkilön on usein vaikea noudattaa. Valtiossa jossa sosiaaliturva tai lastensairaalan tapaiset peruspalvelut lepäävät hyväntekeväisyyden varassa on valtio jossa on eriarvoisuutta ja kärsimystä.
Omasta puolestani, olen myös iloinen siitä ettei Suomessa olla vielä nähty amerikkalaishenkisiä rahankeräyskampanjoita jossa vaikkapa sairaan lapsen on hoitoa saadakseen ryhdyttävä mediamaskotiksi. Olen pannut, muun muassa, merkille että rahankeräykset leikkauksen rahoittamiseksi ovat suht tavallisia, mutta psykiatrisen hoidon kuluihin rahaa ei yleensä kerätä. Vakavat vastoinkäymisetkään eivät ole julkisuudessa tasaveroisia, vaikka ne kärsimyksen, haitan ja ihmisarvon näkökulmista sitä olisivatkin.

Tiederahoituksesta ilmiö on jo tänä päivänä tuttu. Suhteellisen marginaaliseenkin lääketieteen alan tutkimukseen on saatavilla rahoitusta yksityisiltä säätiöiltä jotka on voitu perustaa vaikka siksi että perustaja on sairastanut tautia jonka tutkimusta haluaa rahoittaa. Samaan aikaan vähemmän seksikkäillä tieteenaloilla hyvätkin tutkimussuunnitelmat jäävät usein ilman rahoitusta, sillä yksityisiä rahoittajia näille tieteenaloille ei ole. Toisin sanoen, yksittäisten tutkimussuunnitelmien erinomaisuudella tai kehnoudella ei ole tässä kuviossa mitään merkitystä, sillä jos ne kuuluvat sellaiseen tieteenalaan joka saa heikosti yksityistä rahoitusta, rahoituskanavia ei vain ole. Myös perustutkimus pärjää usein kilpailussa huonosti juuri tästä syystä: rahoitusta on tarjolla eniten soveltaville tutkimushankkeille jotka lupaavat konkreettisia tuloksia. Se tosiasia että ilman perustutkimusta ei pian ole mitä soveltaa, on jo liian monimutkainen. Tämä esimerkki siitä mitä tapahtuu kun rahoituksen painopiste siirretään yksityisen hyväntahdon varaan, ei ole rohkaiseva.

Epätasapuolisuutta siis syntyy helposti, vaikka hyväntekeväisyyttä harjoittavat ihmiset eivät sinänsä tahtoisikaan edistää epätasa-arvoa vaan ainoastaan jakaa hyväntekeväisyysrahansa mahdollisimman hyvin. Harva tahtoo lahjoittaa rajallista rahaansa syöpälasten sijasta rappioalkoholisteille, vaikka yleisessä tiedossa on, että alkoholistit ovat sairaita joilla on ihmisarvo sekä perustarpeet jotka eivät moralisoimalla poistu.  Ilmiö on kansainvälisestikin tuttu:  ympäristön puhdistukseen on vaikeampi kerätä varoja kuin söpöjen eläinten suojeluun, vessojen rakentamiseen on vaikeampi kerätä rahaa kuin lääkkeisiin, vaikka kunnollinen sanitaatio vähentää sairastuvuutta ja lisäksi parantaa etenkin naisten turvallisuutta. Mutta vessat ovat banaaleja ja vähän ällöttäviä verrattuina mielikuviin pienistä valkoisista pillereistä.

Entä kuinka moni köyhiä auttava haluaisi kuitenkin kontrolloida köyhiä ja puuttua heidän yksityisyyteensä avun tarjoamisen varjolla? Valtiokin kyllä kontrolloi tukien saajia, eivätkä tavat aina ole ihmisarvoa kunnioittavia, mutta silti epäilen että yksityiset ihmiset voisivat senlaatuista valtaa saadessaan olla vielä epäreilumpia ja tunkeilevampia. Alussa listaamani hyväntekeväisyyden ikävät lieveilmiöt kuten avunsaajien hyväksikäyttö ja alistaminen viihtyvät nimen omaan hyväntekeväisyydelle ominaisen gloorian suojissa. Hyväntekeväisyyden harrastajaa ei helpolla lähdetä kritisoimaan silloinkaan kun syytä olisi. Usein uhkana on hyväntekeväisyyden loppuminen ja avuntarvitsijoiden jääminen ahdinkoon. Rautalangasta väännettynä: hyväntekeväisyys on myös valtaa, ja toisinaan valtaa käytetään väärin. Julkinen valta on toimijana jo nimensä mukaisesti julkista ja avointa, pelisäännöt ovat selvät ja kun rahasta puhutaan, myös valvonta pelaa. Odotamme oikeutetusti valtiolta paljon korkeampaa moraalia kuin niiltä jotka auttelevat hyvää hyvyyttään- tilanteessa jossa se ei ole lähtökohtaisestikaan mikään velvollisuus. Valtiolta on varaa vaatia paitsi hyväntekeväisyyttä noin ylipäätään, myös apua joka on tehokasta ja joka toimitetaan perille kaikin puolin kunniallisesti.


Toisinaan, esimerkiksi hyvinvointivaltiota rakennettaessa, ihminen on yltänyt yhteisönä korkeampaan moraaliin kuin mikä yksilöiltä onnistuu. Hyvinvointivaltio on erinomainen esimerkki ”joukossa viisaus tiivistyy”-ilmiöstä.  Koska maailma ei ole valmis, ei ole pelkoa siitä että hyväntekeväisyyskohteet loppuisivat edes hyvinvointivaltiossa. Jos Apunen ei tiedä mihin voisi varojaan lahjoittaa kun verottaja pakkosijoittaa jo niin suuren osan hänen tuloistaan, minä lupaan antaa kysyttäessä vinkkejä. Hyväntekeväisyys ei vain ole kelpo vaihtoehto verojen maksamiselle siinä tapauksessa että veroilla ylläpidetään tasa-arvoista yhteiskuntaa joka pitää huolta heikoimmistaan. Yhteiskunta jolla ei ole varaa lastensairaalaan, vanhusten asialliseen hoitoon tai turvakoteihin ei ole liberaali onnela jossa ihmiset tekevät hyvää vapaaehtoisesti vaan askel yhteiskunnan purkamiseksi. Meistä tekee yhteiskunnan se että haluamme välittää toisistamme jopa niin paljon että olemme rakentaneet kasvottoman koneiston joka pystyy parhaimmillaan auttamaan oikeudenmukaisemmin ja tasapuolisemmin kuin itse osaisimme.

Hyvä työ ei jää rankaisematta (?)

Ajatus putkahti mieleeni tänään siinä vaiheessa kun minulle oli hyvää vauhtia käymässä juuri niin. Olin nähnyt Päivän Hyvän Työn eteen vaivaa, ja saanut pari ystävääkin mukaan huolitalkoisiin. Rahaakin oli kulunut. Olin todellakin tehnyt parhaani, ja varmasti enemmän kuin moni muu olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä että kaikki vaivannäkö oli jokseenkin yhtä tyhjän kanssa, ja lisäksi sain palkaksi hyvästä työstä keskisuuren ketutuksen selkäänpuukotussivujuonen muodossa. Jos joku filosofi olisi tullut sillä hetkellä muistuttamaan pirteästi, että hyve kyllä sisältää oman palkkionsa, olisin luultavasti kehottanut Rakasta Kollegaa suksimaan suolle.

Pian muistin, ettei kokemus suinkaan ollut ainutlaatuinen. Ei sinne päinkään. Ei siitä ole montaakaan kuukautta kun stressasin naamani siniseksi, tein muidenkin kotiläksyt ja pistin itseni likoon muun muassa sillä lopputuloksella että tapahtumista kohosi lopulta valtakunnan uutisvirtaan sellainen versio jossa faktat olivat menneet sekaisin sikäli kun eivät olleet totaalisesti unohtuneet. Puhumattakaan siitä että olin taas seikkaillessani onnistunut toimittamaan hankalan jäärän maineeni aivan uuteen ulottuvuuteen. Niin, ja sitten oli se yksi juttu alkuvuodesta kun... Jep. Näitä minulle sattuu silloin tällöin, vaihtelevan tuskallisin lopputulemin. Eikä tapahtumien toistuvuus selvästikään ole saanut stoalaista tyyneyttäni kehittymään huippuunsa. Joten: miksi rasitan itseäni, vaikka minulla on runsaasti kokemusta siitä ettei supererogatorinen sankaruus läheskään joka kerta saa ansaitsemaansa palkkiota, vaan toisinaan käy jopa päinvastoin? Miksi en, huolimatta maailman mätkeestä, myönnä että ihan aina ei kannattaisi vaivautua, alkaen sellaisista tilanteista joissa keskivertokansalainen ei vaivaudu? Miksi minulla on ajoittain selviä vaikeuksia hyväksyä että supererogatorinen toiminta ei ole kenenkään moraalinen velvollisuus? Että hyvä ihminen voisi päästä paljon vähemmälläkin suoranaisesti tinkimättä kunnollisuudestaan? Miksi minun on välillä yritettävä ylisuorittaa, vaikka tiedostan etten välttämättä edes osaa?

Jopa erinomaisen ärsyyntyneessä mielentilassa vastaus tuli mieleeni salamannopeasti: koska silloinkin kun hyvä yritys menee pieleen sen jälkeen kun se on osoittautunut rasittavaksi, rakennan sellaista maailmaa jossa haluaisin eniten elää. Haluan, että jossakin, vaikka sitten kaukana katseeni ulottumattomissa, on ihmisiä jotka voivat järkevästi ja perustellusti toivoa että joskus ihmiset näkevät paljonkin vaivaa ja kärsivät jopa vääryyttä yrittäessään toteuttaa epävarmaa hyvää. Haluan itse ajatella järkevästi ja perustellusti, että vaikka maailma toisinaan näyttää hyvin masentavalta, jossakin minulta piilossa elelee hyvään pyrkivää väkeä joka tekee parhaansa sellaisissakin tilanteissa joissa kansanviisaus kehottaisi olemaan hiljaa hyvän sään aikana. On mukavaa voida sanoa toivottomalle ihmiselle, että aina on toivoa. Ei tyhjänä kannustuspuheena, vaan tietäen että nyt puhutaan kylmistä tosiasioista koskien normaali-ihmisten suorituskyvyn rajoissa olevia toimintavaihtoehtoja. Jos vain onnea olisi enemmän, tai edes suoranainen epäonni pysyisi poissa, hyvä alkaisi kyllä juurtua ja kukoistaa sinne minne sitä on kylvetty.

On mukavaa voida muistuttaa että silloinkin kun asiat näyttävät menneen hullusti, on varsin mahdollista etteivät ne ole menneet aivan pahimmalla mahdollisella tavalla pieleen siitä erottuvasta syystä että joku joka valitsi pyrkiä hyvään vastatuulessa, päätti sittenkin toimia. Tarkemmin ajatellen on nimittäin selvää, että niissäkin tilanteissa jotka näyttävät omissa silmissäni menneen tukevasti miinuksen puolelle, on lopulta aivan helppo nähdä millä tavoin välinpitämättömyys olisi ollut selvästi huonompi vaihtoehto jolla olisi ollut myös konkreettisia huonoja seuraamuksia. Jos eli kun on joskus pakko valita, elän mieluummin siinä maailmassa jossa ankaran yrityksen päätteeksi löydän itseni lapioimasta lumikinosta omasta eteisestäni kuin siinä maailmassa jossa välinpitämättömyys olisi saanut hallita. Silloinkin kun hyvään pyrkiminen ei saavuta voittoa, se näyttäisi yltävän torjuntavoittoon vastaan kyynistä, kovaa, laskelmoivaa ja välinpitämätöntä versiota Todellisuudesta. Välinpitämättömässä maailmassa voin ehkä saada olla rauhassa, mutta se on vain tapahtumattomuutta, ei aitoa turvallisuutta. Jos olisin passiivinen, olisin vähemmän ärsyttävä ja ehkä mokailisinkin vähemmän, mutta tarkemmin ajatellen sellaisen hiljaisuuden hinta olisi aivan liian kova.

Kaikki on lopulta suhteellisen hyvin niin kauan kun vain muistan, että kaikki hyvän tavoittelemisen mönkään menemisen lajit ja seuraukset ovat vallan siedettäviä verrattuna siihen maailmaan jossa ihmiset alkavat tosissaan hillitä hyvään pyrkimistä vain siksi että se näyttäisi häiritsevän pienen mittakaavan omaneduntavoittelua. Seuraavaksi kuitenkin toivottaisin tervetulleeksi makoisan onnistumisen, jos se vain mitenkään Maailmankaikkeudelle sopii.

Keittiössä tapahtuu taas

Havahduin huomaamaan, että slaavilaisia vaikutteita löytyy meillä nyt muualtakin kuin musiikkiosastolta. Borssikeitto, kaalipiirakka, tattipaistokset, seljanka ja monet muut itäisen keittiön herkut ovat hipsineet syksyn tullen keittiööni melkein huomaamattani samalla kun kasvimaan tuotanto ja kauppojen valikoimat ovat alkaneet kesän jälkeen muuttua juurespainotteisemmiksi. Olen innoissani siitä miten hyvää ruokaa perusjuureksista, kaaleista ja sipuleista voikaan saada aikaan. Nyt minulla on meneillään taas sellainen kausi jona ruuanlaitto ei ole vain arkinen tehtävä, vaan innostaa todella. Sellaisia kausia on aina välillä, ja aina niistä jää jokin resepti pidempiaikaiseksikin iloksi. Hitaasti meille rakentuu ikioma ruokakulttuuri. Niin meidän keittiö, ja teidänkin, antaa oman osuutensa siihen virtaan joka tullaan tuntemaan suomalaisena ruokakulttuurina.


Kotiportin ulkopuolella valmisruoka on taas yrittänyt kohottaa imagoaan. Minä kysyn vain: onko valmisruuan suosiminen itsellistä? Onko se aidosti yksinkertaista? Ilmentääkö valmisruualla eläminen perustarveorientoituneisuutta vai onko se tapa laiminlyödä perustarpeita jotta aikaa riittäisi toisarvoisiin asioihin? Ilmentääkö se hyvää huolenpitoa itsestä ja läheisimmistä? Enpä usko, että vastaukset näihin kysymyksiin ovat muuttuneet miksikään. Sekin hyvä puoli itse tehdyssä ruuassa on, että sen terveellisyyttä ei tarvitse selvitellä eikä siitä synny suurempaa debattia. Ei tarvitse olla ammatti-ihminen tietääkseen, millaisia aineksia on omin käsin pataan pistänyt. Yksikään ainesosa ei ole hämäräperäinen, yksikään lisäaine ei yllätä. Pääseekö valmisruoka milloinkaan lähellekään kotitekoista rehellisyyttä? 

Valmisruokarekeä vetävät ilmestyskirjan hevoset Nopea ja Kätevä ilmeisen hyvällä menestyksellä, vaikka samaan aikaan ruuanvalmistus kotona vain helpottuu. Keittiöremontin jälkimainingeissa meillekin kannettiin Amerikassa jo pidempään suurta suosiota nauttinut haudutuspata crock pot. Sen voi täyttää aamulla, käydä töissä ja saapua sitten valmiin illallisen ääreen. Kuumemmalla asetuksella ruoka kypsyy noin neljässä tunnissa. Meille pata tuli lähinnä lievittämään sähkölieden pois nakkaamisesta aiheutunutta jännitystä, mutta koekäytön perusteella se vaikuttaa oikein hyvältä keksinnöltä kiireisiksi päiviksi. Huhun mukaan haudutuspadassa syntyy myös erinomaista nyhtöpossua... Toivonkin, että reseptienselailu- ja testailuintoani riittää vielä siihen asti että olen saanut kasaan pienen, herkullisen repertuaarin hyviä haudutuspatareseptejä kiirepäivien varalle.

posted under | 0 Comments

Projekti 333, viikko 10: Haasteita minulle ja muille / Project 333, week 10: Challenges for Me and You

Projekti 333 ei itsessään ole tällaiselle vanhalle minimalistille erityisen haastava. Niinpä kehittelin itselleni hieman lisää haastetta sujauttamalla projektikaappiin silkkihuivin ja päättämällä, että projektin aikana minun olisi syytä oppia solmimaan se ja käyttämään sitä. Puoliso on tuonut matkoiltaan tuliaisiksi muutaman upean huivin, mutta ne ovat hyvästä tahdostani huolimatta päätyneet lojumaan käyttämättöminä sitä mukaa kun olen vakuuttunut siitä että carrén solmiminen tyylikkäästi kaulaan on aivan eri taito kuin arkisen huivin kiepauttaminen päähän.

Tämä oli hyvä idea. Netin, erityisesti MaiTai:n avulla olen saanut carrén kesytyksen hyvin käyntiin. Olen jopa uskaltautunut julkiselle paikalle tulosten kanssa. Kirjaan tämän Projekti 333:n hyödyksi, sillä ilman Projektia olisin luultavasti unohtanut koko jutun. Sitä en tiedä, missä vaiheessa muodin aaltoilua huivit seilaavat, mutta meilläpäin ne saavat nyt luvan olla muotia vähän aikaa.

Syyskuu on jo siinä vauhdissa että olen huomannut useimmankin Projekti 333:n syyskauteen tähtäävän aloittaneen vaatekaappinsa suunnittelun. Syyskausihan alkaa lokakuun 1.päivä ja kestää vuoden loppuun. Vuoden kiireet lisääntyvät monelle loppuun mennen -helpottaisiko vaatekaapin rauhoittaminen Projekti 333:n avulla hieman hektisiä tunnelmia? 

Harkinnan arvoinen on varmasti myös Facebookissa leviävä vuosi ilman uusia vaatteita-haaste. Kuten nimi kertoo, siinä ollaan vuoden ajan ostamatta uusia vaatteita. Kirpputorilla shoppailu, kavereilta lainailu ja oletettavasti myös vaatteiden tekeminen itse ovat sallittuja. Alusvaatteita ja sukkia saa ymmärtääkseni ostaa.

Kiinnostavatko haasteet? 

MUOKS: Talouselämä kertoo, että myös muotialakin on kyllästynyt kertakäyttömuotiin. Vähemmän mutta hintavampaa ja laadukkaampaa- periaate on tekemässä paluun muotiin.

Project 333 is not all that challenging for an old minimalist dresser such as myself. Therefore, I decided to add some extra challenge by slipping a silk scarf into my Project list and deciding that during the Project season, I should learn to fold it and wear it. DH has brought me some gorgeous carrés from his travels, but so far they have been just sitting in my closet. I have found out that the art of folding a carré beautifully is an art of its own, very different from making an everyday headwrap with a scarf that doesn't slip like crazy.

This was a good idea. With help of internet, MaiTai in particular, I have started to tame my silk squares. I have even showed up on a public place wearing a carré. I count this as one of benefits of Project 333, since without the Project I'm sure I would have forgotten the whole thing (again). I don't know how fashionable carrés are right now, so I have simply decided, that as far as I'm concerned, they are the latest thing.

September is here, and I've noticed that people planning to participate in Project 333 Fall season have already started to plan their wardrobes. There's still good time for that before October 1st arrives. The Fall season lasts until the end of the year, and is a busy season for many. Maybe quieting down one's wardrobe with Project 333 would alleviate the hectic mood a bit?

In Finnish Facebook another challenge "A Year Without Shopping for New Clothes" is gaining popularity. In this challenge, you are supposed to go for a year without buying new clothes. Thrifting, borrowing from friends and presumably making your own clothes are allowed. Underwear and socks don't count. 

How do you feel about the challenges?

Syksyn rauhassa

Suomi tyhjenee. Elokuun alussa kultaisina lainehtineet pellot on jo puitu. Ne ovat muuttuneet arvokkaasti askeltavien varislintujen toreiksi jonne mustatakit kerääntyvät noukkimaan pudonneita jyviä ja keskustelemaan poliksen asioista. Eilen näin päivän aikana useita lintuparvia matkalla etelään. Mahtoivatko muut Helsingin keskustassa käyskennelleet huomata tuota liikennettä kattojen yllä?

Meillä ollaan herkuteltu hyvillä sienisaaliilla sekä puutarhan antimilla ja koettu nuohoojan jokavuotinen visiitti. Öisin on jo viileämpää, sen huomaa aamulla tuvasta jossa paljasjalkakausi on ohi. Pyykit ovat siirtyneet sisäkuivatukseen. Vielä pari päivää on kuitenkin maltettava että puuhellan kunnostaja käy  korjailemassa hellavanhuksen rappauksia. Tämä on ensimmäinen kunnossapito-operaatio joka yli 80-vuotiaalle hellalle on minun aikanani suoritettu. Pian pakkaan taas kesän aikana palvelleen keittolevyn yläkaappiin ja siirryn onnelliseksi puuhellakokiksi. Jonkin verran keskivertoa yksinkertaisempi elämämme siirtyy uuden vuodenajan myötä taas uudelle vaihteelle tuttuun tapaan.

Maailmantilanne näyttää siltä ettei tästäkään vuodesta saada vielä uuden rauhan ja rakkauden aikakauden alkua. Päinvastoin, levottomuus tuntuu vain lisääntyvän. Tappaminen nauttii yhä suurta suosiota ongelmanratkaisukeinona, ja vaikka kaikki periaatteessa pitävät rauhasta, käytännössä monet muut tavoitteet menevät sovun edelle. Harvan mielestä anteeksianto, pienten vapaaehtoisten myönnytysten tekemisestä puhumattakaan, ovat edes harkinnan arvoisia vaihtoehtoja. Tilaisuus tekee sortajia myös entisistä sorretuista, ja nationalismin mörkö saa järkevät ihmiset näkemään vieraita ja vihollisia sielläkin missä pohjimmiltaan on vain kaltaisiamme ihmisiä jotka yrittävät elää pikku elämiään rauhassa. Monena päivänä parasta mitä olen voinut tehdä on ollut työnteko sen eteen että rauhan ja rakkauden valtakunta olisi totta edes oman porttini sisäpuolella. Toisina päivinä on mieleen muistunut hyvinkin selvästi, että sekin asiaintila on kaukana itsestäänselvyydestä. Rauha, edes oman arjen mittakaavassa, on suuri saavutus. Että monet kasvot ympärilläni ovat paitsi kohteliaita, myös ystävällisiä sanan syvemmässä merkityksessä. Toisaalta, rauhan ihmisten arki on myös se paikka minne pasifismi voi hiipiä odottamaan sitä aikaa jona ihmiskunnan kollektiiviseen kaaliin vihdoin uppoaa se ajatus, että lajitovereiden tappaminen ei ole hyvä ratkaisu yhtään mihinkään. Rauhan ihmisten aika on tulevaisuus. Tai sitten aikaa ei ole kellään.

Maailmalta kantautuvien synkeiden uutisten vastapainona sieniretkellä löysimme julisteen joka mainosti Lohjansaaren kekrijuhlaa. Vähän aikaisessa se tietysti on ajastajan mukaan, mutta koska Kekrinä pitää juhlia niin uutta vuotta, sadonkorjuuta, Esivanhempia kuin kotieläimiäkin, juhlin sitä mielelläni pariinkin otteeseen. Ja juhliessani muistan, mitä jo Taiteiden yön hevipostaukseen ehdin kirjoittaa: "Esivanhemmat ovat yhä maisemissa, toivo ja satumainen kauneus pilkahtelevat yhä pimeyden keskellä.”Грядет возрождение!”, uusi alku koittaa!". Minulle sopisi loistavasti, jos rauhan ja rakkauden uusi vuosi koittaisi tänä vuonna täkäläisen ajastajan lupaileman loka-marraskuun vaihteen sijasta vaikka eteläisemmän ajastajan Rosh Hashana:sta lähtien. Jospa minäkin aloittaisin Kekrin juhlinnan Lohjansaaressa siitä uudesta vuodesta ja juhlisin sitten marrasajan keskellä vaikka Esivanhempia.

posted under , | 0 Comments

Kärsivällisyyttä, ystävät! Blogger temppuilee nyt

Blogin pääsivu näkyy nyt huonosti ainakin Chromella. Jos postauksia klikkailee yksitellen, ne näkyvät paremmin. Tägit ynnä muut normaalisti sivupalkissa olevat elementit ovat hiippailleet alalaitaan.

Bloggerin hallintapaneelista käsin näille en mahda näille mitään, eikä teeman vaihtaminenkaan korjannut ongelmaa. Ei kai siis ole muuta tehtävissä kuin odottaa että Blogger saa bugin kuriin (jos joku teistä muuta tietää, laittakaa ihmeessä sähköpostia osoitteeseen saarapistereimanäthelsinkipistefi).

posted under | 2 Comments

Projekti 333, 9.viikko: Viimeinen kuukausi alkaa / Project 333, week 9: Last month starts

Syksy on saapunut ja sen mukana viimeinen projektikuukausi. Aika on kulunut nopeasti! Kesäsandaalit ja aurinkomekon olen jo pakannut pois. Muut kesäkamppeet voivat vielä olla käyttökelpoisia uudella tavalla yhdisteltyinä. Koska nuukailin kuuman sään vaatteiden kanssa projektin alkupuolella, vaihtoehtoja on nyt käytössä runsaammin. Eipä ehdi tylsistyä! Nyt näyttääkin siltä että onnistuin hyvin projektivaatekaapin kokoamisessa josta kaikkea tulee pidettyä suht tasaisesti. 

Fall is here, and so is the last month of Project 333 summer season. Time has passed so quickly! I have packed away the sundress and summer sandals. My other summery clothes may still work. Because I selected so few hot weather clothes, I now have an abundance of options. No time to get bored! At this time, it looks like I managed to put together a good wardrobe where things get worn fairly evenly.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments