Mutkan kautta kohti vaatimattomuuden hyvettä

Samalla kun olen oppinut huolehtimaan itsestäni entistä paremmin, olen törmännyt monta kertaa ilmiöön jota olen alkanut kutsua hiljaiseksi itseinhoksi. Miten (etenkin naiset) ohjataan kulttuurissamme vähättelemään ja laiminlyömään omaa hyvinvointia. Kaikki ymmärtävät kun yksineläjä sanoo syövänsä vähän mitä sattuu koska eihän sitä nyt viitsi kunnon ruokaa laittaa vain itselleen. Kotona kuljetaan ryysyissä, ollaanhan tässä vain itsekseen. Rahan käyttäminen huvitteluun tai siihen että ostaa itselleen muuta kuin halvinta laatua on niin ikään pahasta. On kuin ihmisten suurimpien pelkojen listalla olisi pelko siitä että ihmiset kuvittelevat tuon panostavan vain itseensä- ja se kaikki on varmasti pois muilta. Ainakin nälkämaan lapsilta.

En nyt tietenkään sano etteikö kerskakulutus ole ongelma, tai etteikö keskivertoihmisen hyväntekeväisyystottumuksissa olisi petrattavaa. Haluan nyt ainoastaan kiinnittää huomiota tuohon vain-sanaan. Se nimittäin kertoo, ettemme ole vaatimattomia, vähään tyytyviä ja helppohoitoisia esimerkiksi siksi että olisimme ymmärtäneet vaatimattomuuden ja kohtuullisuuden olevan suuria hyveitä vaan siksi ettei omilla tarpeilla ole muka väliä.

Hyveajattelun perusteisiin kuuluu ymmärrys siitä että hyvettä toteuttava toiminta voi nousta ainoastaan hyveellisistä motiiveista. Ei riitä että teot ainoastaan näyttävät oikeilta. Niin kauan kuin toiminta ei nouse yrityksestä toteuttaa jotakin hyvettä, sen oikeansuuntaisuus on pohjimmiltaan sattumaa tai hyvää onnea. Pahimmassa tapauksessa oikeansuuntaisuus on peräti näennäistä- ja sellainenhan tilanne on selkeästi vaikkapa silloin jos tekoa motivoi selvä pahe. Tiedämmehän, että pahetta toteuttavat teot näyttävät hyviltä vain jos niitä tarkastelee pinnallisesti ja kapea-alaisesti. Laajemmassa perspektiivissä ja pitkällä tähtäimellä tarkastettuna niistä seuraa enimmäkseen huonoja asioita- mikä onkin täsmälleen se syy miksi tiettyjä taipumuksia nimitetään paheiksi. Pahe ei ole vältettävää siksi että se on jotenkin ikävänoloinen juttu josta joku voi sanoa hyihyi, vaan kyllä siihen on olemassa selvät syyt jotka ajatteleva voi löytää. Eikö tilanne olekin jotakuinkin tämä silloin jos ihminen toimii vaikkapa näennäisen vaatimattomasti koska ei mielestään ansaitse hyvää? 
Eikö sellaisesta käytöksestä ilmenevä "vaatimattomuus" eroakin epäedullisesti sellaisesta vaatimattomuudesta jonka taustalla on ymmärrys hyvästä ja pyrkimys siihen? Eikö itsensä rankaiseminen ja laiminlyöminen synnytäkin hitaasti pahoinvointia ja katkeruutta? No toki. Ja se heijastuu laajemmaltikin, esimerkiksi niin että monet ihmiset juoksevat karkuun jo kuullessaan sanan "downshiftaus" ajatellessaan näitä hapannaamaisia itsensäkieltäjiä.

Ongelmaan on olemassa yksinkertainen parannuskeino. Aina kun saa itsensä kiinni vain-ajattelusta, kannattaa toimia täsmälleen päinvastoin kuin vähättelevä ajatus neuvoo tekemään. Nähdä vaivaa itsensä eteen. Jopa vähän hemmotella itseään. Tehdä asioita ilman ylevämpää syytä kuin oma ilo.Aluksi se tuntuu itsekkäältä, vähän paheelliselta ja epäilyttävältä. Mutta vain-ajattelun rippeiden vähitellen poistuessa systeemistä terveen itsestä välittämisen tieltä, vaatimattomuuden hyve tekee kyllä näyttävän paluun. Nyt se vain on sellaista kuin pitääkin: tyytyväistä, kevyttä, miellyttävää ja elämänlaatua parantavaa. Ei itsensä kieltämistä vaan sen toteuttamista. Ei kaiken kivan ohitse lipumisen sivusta seuraamista, vaan keskittymistä parhaisiin asioihin.

Viinahanat kiinni!..eiku?

Jos metrinpituinen tägilista olisi mielestäni kiva, harkitsisin jo kohta oman tägin tekemistä kirjoituksille joissa vastustetaan raiskauksen uhrien syyllistämistä yhteiskunnan taholta. "Raiskaustuomiotilastot eivät parane ennen kuin naiset lakkaavat tulemasta niin humalaan," loihe kuun alussa eläkkeelle jäänyt brittituomari Mary Jane Mowat lausumaan Oxford Mailin haastattelussa. "En väitä, että olisi oikein raiskata humalaisia naisia tai käyttää heitä hyväksi", Mowat sanoo, mutta toteaa, että valamiehistöt joutuvat usein tilanteeseen, jossa nainen ei muista, onko suostunut seksiin vai ei. "Kun valamiehistö kohtaa sellaisen tapauksen, miten heidän pitäisi reagoida?" Tämä mielenmaisema on kotimaassakin tuttu, ja sen erilaisia inhoja variaatioita putkahtelee julkisuuteenkin ikävän usein. Se ansaitsee pysyä käsiteltävien ja yhä uudelleen alas ammuttavien aiheiden listallani.


En mene nyt edes siihen että seksuaalirikos tapahtuu tavallisesti olosuhteissa joissa tekijäkään ei ole aivan selvinpäin. Miksi huomiota siis kiinnitetään etupäässä uhrin, eikä tekijän, humalatilaan? Eivätkö promillet vaikuta kunnollisten miesten estoihin mitenkään, vai eikö se ole ongelma? Hm? Pohjimmiltaan eniten minua kuitenkin kaivelee se, miksi humalajuominen nostetaan ongelmaksi vain raiskausten yhteydessä. On se merkillinen tuomari joka ei ole huomannut, että alkoholilla on vähintäänkin merkittävä sivuosa useimmissa impulsiivisissa rikoksissa. Pahoinpitelyissä, henkirikoksissa, liikennerikoksissa, jopa pankkiryöstöissä kuvioissa on ollut alkoholi tai vähintään ankaraksi äitynyt alkoholin himo. Selvinpäin useimmat ihmiset nyt vain ovat lainkuuliaisempia kuin humalassa.

Hyväksymällä alkoholin yhteiskunta hyväksyy myös alkoholin käytöstä aiheutuvat haitat ja hankaluudet. Ei tämä sen monimutkaisempaa ole.  Jos alkoholi on paitsi laillinen, myös hyväksytty päihde ja yhteiskunnassa vallitsee jonkinlainen sukupuolten tasa-arvo, naisten alkoholinkäyttöä ei ole syytä paheksua sen enempää kuin miestenkään humalajuomista. Taas meillä on vaihtoehtoja: voimme järkevästi joko paheksua kaikkea humalajuomista, tai sitten hyväksyä sen tyyppiset asiat että toisinaan alkoholin käyttö vain päättyy ikävästi, ja koska humaltumisessa ei ole lähtökohtaisesti mitään pahaa, ihmisiä ei voida syyllistää siitä vaan ainoastaan niistä rikoksista joita he viinapäissään tekevät. Siis asioista jotka he valitsevat tai joiden riskit he hyväksyvät, vaikka miten vähäjärkisessä tilassa. Uhriksi joutuminen on sen sijaan passiivista, jotakin mikä ihmiselle vain tapahtuu. Siitä ei voida järkevästi syyllistää, ei vaikka ihminen olisi saattanut itsensä tiedottomaan ja tahdottomaan tilaan, varsinkin kun se on tapahtunut yleisesti hyväksytyllä keinolla. 

Yhteiskunnassa jossa alkoholi on hyväksytty päihde, ollaan siis valittu hyväksyä myös alkoholisairauksista aiheutuvat terveydenhuollon kustannukset, menetetty työteho, sosiaaliset ongelmat –sekä se että tuomarit saavat eteensä traagisia juttuja joissa humaltumisesta on ollut monenlaista haittaa ja harmia. On vältettävä ajattelemasta, miltä kaikelta oltaisiin säästytty jos Tuo ja Nuo olisivat jättäneet ensimmäisen juomansa ottamatta ja lähdettävä siitä, että Tuo ja Nuo eivät kännätessään tehneet yhtään mitään väärää. Rikos tapahtui vasta myöhemmin, ja vaikka meidän kaikkien mielestä olisi ollut parempi jos sitä ei olisi tapahtunut, tulee ymmärtää että kysymys on pohjimmiltaan vain yhteisesti hyväksytyn riskin toteutumisesta. Siinä on minun vastaukseni Mowatille: tuomarin on hyväksyttävä tosiasiat, tilanteen epäselvyys mukaan luettuna, ja tehtävä sitten parhaansa. On otettava todistelu vastaan ja annettava perusteltu ratkaisu. Ei ole tuomarin vika jos todistelu jää huteraksi. Sekin on vain hyväksyttävä. Ihmeitä ei tarvitse tehdä, parhaansa vain. Oikeus kuitenkin kuuluu kaikille, ei ainoastaan niille absolutisteille jotka ovat esimerkillisen järkeviä, harkitsevia ja nuhteettomia. Oikeutta taas on ymmärtääkseni muun muassa se että tuomari keskittyy miettimään tapahtunutta rikosta enemmän kuin uhrin yleisesti hyväksyttyjä tekemisiä. Länsimaisessa kulttuurissa itsensä juominen humalaan kuuluu niihin tekoihin, samoin kuin minihameen käyttäminen, flirttaileminen, yksin kadulla kulkeminen ja moni muukin asia joita seksistit pitävät tekoina joiden tekijät ihan pikkuisen ansaitsevatkin tulla raiskatuiksi.

Valitessaan alkoholin hyväksymisen, yhteiskunta on valinnut myös suoriutua tämän valinnan seurauksien hoidon ja haittojen minimoinnista parhaansa mukaan. Humalaisiin naisiin kohdistuneiden raiskausten selvittely on vaikeaa, mutta myös tämä vaikeus sisältyy niihin riskeihin joita yhteiskuntamme on hyväksynyt.  Jos yhteiskunta vakavasti ja tosissaan olisi sitä mieltä että tilanne on sietämätön, naisten syrjiminen tuskin olisi ainoa keino puuttua asiaan. Ehkäpä voitaisiin esimerkiksi luoda paikkoja joissa sinkut voivat pitää hauskaa, viettää iltaa, kohdata ja  tutustua toisiinsa selvin  päin? Ehkä voitaisiin alkaa hiljalleen purkamaan alkoholin ja hauskanpidon välistä tiivistä yhteyttä? Tai, jos yhteiskunta tympääntyy alkoholihaittoihin lopullisesti, väännetään viinahanat kiinni ja kaivetaan kieltolaki koipussista. Ehkä sen valvontakin sujuisi toisella kierroksella, nykyaikaisen valtion ja sen teknologian avulla, paremmin?

Tähän voidaan tietysti vastata, että yhteiskunta hyväksyy alkoholin pakkotilanteessa. Kieltolakiakin on kokeiltu jo, ja se sujui huonosti. Parempi on lähteä siitä että kansalla on oltava laillinen keino saada päänsä sekaisin. Alkoholi on saavuttanut lähes maailmanlaajuisen hyväksynnän sallittuna päihteenä. Nykyään viihdekemia on toki sen verran kehittynyttä että kohta voitaisiin ehkä alkaa miettimään, onko alkoholi paras vastaus tähän tarpeeseen. Onhan se sentään todettu yhdeksi vaarallisimmista huumeista. Jos alkoholihaittoja ei hyväksytä mutta päihteettömyyttä pidetään täysin epärealistisena vaihtoehtona, olisiko vaihtoehtona yhteiskunnan lailliseksi päihteeksi järkevää nostaa melkein mikä muu tahansa tunnettu päätä sekoittava kemikaali?

Siihen minä en osaa vastata, logiikkani kertoo vain sen, että jos yhteiskunnassa hyväksytään alkoholi, se on sitten hyväksyttävä karvoineen, nahkoineen ja haittoineen. Se on hyväksyttävä tietäen, ettei sen käyttö pysy kaikilla sivistyneissä rajoissa. Se on hyväksyttävä tietäen että joidenkin ihmisten kohdalla riskit aina toteutuvat. Sairaalassa, turvakodissa, sosiaalitoimessa ja käräjillä nähdään niitä yksilöitä joiden kohdalla riskit ovat realisoituneet. Kun alkoholin hyväksyntä läpäisee koko yhteiskunnan, on yhteiskunnalta vastuunpakoilua syyttää riskien toteutumisesta pelkästään yksilöitä. Niin kauan kuin minä joudun selittelemään ja vastaanottamaan ihmettelyä siitä etten käytä lainkaan alkoholia, olen aika painavasti sitä mieltä että myös yhteisöllä on moraalista vastuuta alkoholihaitoista. 

Projekti 333, 8.viikko: Asioita joiden on hyvä kestää / Project 333, week 8: Things that last

Olen joskus hiukan huvittunut siihen miten sekaisin vaatteista pitäminen usein menee ostamisesta pitämisen kanssa. Minä pidän vaatteistani, ja olen varma että se selittää sen miten monet vaatteet projektivaatekaapissakin ovat monta vuotta vanhoja. Jotkut ovat saavuttaneet pitkän iän hellän hoivan ja huollon ansiosta. Sen sijaan että ne olisi heitetty pois ensimmäisten nuhjaantumisen merkkien tai pienen rikkoutumisen myötä, ne ovat päässeet korjattaviksi tai värikylpyyn. Ammattiavun hakeminenkin on vaikuttanut hyvältä vaihtoehdolta, kun omat taidot ovat loppuneet. Minua harmittaa aina kun jokin vaate kulahtaa käyttökelvottomaksi. Yritän ostaa vain sellaista mitä näen itseni pitämässä monta vuotta. Miksi tyytyisin vähempään?

Ikävä kyllä ihastumisen ja kyllästymisen syklissä pyöriminen kuulostaa jännittävämmältä kuin mieleisten vaatteiden huoltaminen ja käyttäminen loppuun. Trendien perässä juoksemisessa on enemmän puuhaa, alituisessa ostamisessa, mielen muuttamisessa ja poisheittämisessä on toimintaa ja jutun juurta. Vuosi vuodelta huomaan kuitenkin selvemmin, että pohjimmiltaan draama on tylsää. Homma ei oikein etene, on vain sykli vähäisine variaatioineen. Miten uusi rakkausvaate eroaa edellisestä, välttyykö se kirppiskasalta yhtään varmemmin? Se ymmärretään luonnolliseksi, ihan kuin ihastumisen ja kyllästymisen lisäksi ei muuta olisikaan. Se on se sama kaava joka väittää että häiden jälkeen seuraava merkittävä parisuhteen etappi on ero. Ei ole ihan helppo tehtävä selittää tietämättömälle, miksi kärsivällinen rakastaminen ja pitkä rauhallinen liitto ovat ne hyvät vaihtoehdot. Näin asia kuitenkin on, ja kaukaisen heijastuksen siitä mistä on kysymys voi kuka tahansa nähdä kunnostaessaan lempivaatetta uudenveroiseksi sen sijaan että heittäisi sen pois. Ihastumiselta ja tylsistymiseltä puuttuu syvyys, ja se on todellinen, iso ongelma. Eikö ole jotenkin kuluttavaa, sekä mielelle että ympäristölle, investoida kerta toisensa jälkeen asioihin jotka ovat vielä häilyväisempiä kuin niiden olisi välttämätöntä olla ja julistaa suurta rakkauttaan uusiin löytöihin vain saadakseen selville että rakkaus kestää hädintuskin sesongin ajan?

Minusta maailma on jo nykyisellään vähän turhan levoton ja kiireinen. Onneksi rauhaakin voi viljellä, vaikka sitten vaatekaapista alkaen. Näin syksyn tultua on mukavaa pukeutua taas vihreään neuleliiviin joka on ollut alkusyksyn ykkösvaate jo ainakin kuusi vuotta. Sadesäällä on huoletonta hypätä hameeseen jonka säänkestävyys on huolella testattu jo monena syksynä. Tutut vaatteet eivät yleensä aiheuta ikäviä yllätyksiä menossa. Ajan kuluessa niihin alkaa tarttua muistoja. Muodin orjuus hellittyy, ja oma tyylitaju saa mahdollisuuden kehittyä.

Sometimes I'm amused how easy it has become to equate liking clothes to liking shopping. I like my wardrobe, and am quite sure that this explains how many items in my project wardrobe are several years old. Some have achieved their age due to good care and repairs. Instead of throwing things away when first signs of wear and tear have appeared, I have opted to put them into repair pile or given them a nice dye bath. Even seeking professional help has been an option when my skills haven't been enough to extend the life of a beloved item. I always try to buy only things I can see myself wearing for many years. Why should I settle for anything less? 

Unfortunately, rolling in the cycle of having a crush, changing one's mind and getting bored sounds more exciting than patiently buying a nice wardrobe and maintaining clothes until they truly are beyond repair.Yet, I am becoming more and more convinced of that all this drama is rather superficial and boring. Things don't get anywhere, there is only the cycle with minor variations of the basic theme. How is this new coveted item different from the last sartorial crush? Will it avoid falling out of favor and into the donation pile any longer than its predecessor did? This is seen as normal and natural, as if the cycle is all there is to the matter. It's the same line of thought that claims that after the wedding, the next interesting thing that could take place in one's love life is divorce. Explaining to an ignorant person why it is better to love patiently and strive for a long marriage, is not all that easy. A reflection of this logic can be seen by anyone who repairs an old favorite piece of clothing instead of throwing it away. Cycle of crush and boredom lacks depth, and that is a real, huge issue. Isn't it somewhat consuming, both to one's mind and the environment, to invest again and again in things that are more fleeting than necessary, to proclaim one's love only to discover that this great love lasted barely until the end of the season?

I think the world is a bit too hectic and restless as is. It's a good thing that also peace can be cultivated. Cultivating peace could start from as prosaic place as one's wardrobe. Now that the fall has arrived, it's lovely to wear my green knitted vest that has been my favorite pick for early fall for at least six years. On a rainy day, it's easy to jump into a skirt I know to be weatherproof because I've worn it so long. Trusted clothes seldom cause awkward surprises. As time passes, they start gathering memories. One's individual sense of style has a chance to grow, a slave to fashion can drop her chains.

Kesä pakettiin / Wrapping up Summer

Säätiedotus lupasi syksyn alkavan huomenna. On aika kaivella kesäkuvat kamerasta blogiin talteen. Tuntuu siltä että kesän toisesta, sukujuhliin Kolille suuntautuneesta, reissusta on jo pitkä aika.

Weather forecast told that fall arrives tomorrow. It's time to arrange summer photos neatly from camera to blog. I feel like this summers' 2nd trip was a long time ago. This time, we went to a family gathering that was held in Koli, Eastern Finland.

 photo DSCN8596.jpg


Kansallismaisemat olivat kyllä komeita, ja järvimaisema auttoi vähän saariston kaipuuseen.

Landscapes from the national park were great. The lake was beautiful, but I still find myself missing archipelago.

 photo DSCN8638.jpg


Lintujakin tuli tietysti vähän bongattua. Punasotkan kanssa teimme vähän enemmänkin tuttavuutta.

The trip provided an opportunity to see some interesting birds. Here's a common pochard.

 photo DSCN8673.jpg


Sitten palasimme kotiin vihanneksia kasvattelemaan. Kylän tietotoimiston mukaan kasvimaakesä on ollut melko hirveä. Kesäkuussa kasvit palelivat, heinäkuussa ne paloivat, lisäksi on ollut tuholaisia. Tomaatit ovat kuitenkin tuottaneet mukavasti ja kesäkurpitsoita on saatu juuri sopivasti.

Then we came back home to grow vegetables. The gardening summer has not been good around here. In June it was too cold, in July it was too hot and dry. Only pest insects have thrived. Tomatoes and summer squashes have produced nicely, though.

 photo DSCN8762.jpg


Puuhellan ollessa kesälomalla olen käyttänyt keittolevyä jonka saa nostettua talveksi kaappiin. Tässä valmistuu kasvimaan satoa.

We grow food, we eat food. 

 photo DSCN8764.jpg


Asummeko maalla vaiko vain omakotilähiössä? Siitä on mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. Yksi maalaisuuden puolesta puhuva seikka on, että jos haluaa syödä hyvin, on lähdettävä joko kauemmaksi tai opeteltava tekemään herkkuruuat itse. Jenni Häyrisen Katukeittiö-kirja on hyvin tervetullut lisä keittiön kirjahyllyyn. Tässä ufoversio kesäkurpitsaliuskasta.

Do we live in proper countryside or in just a quiet urban area? There are many opinions, but one thing is certain: if we want to eat well, we either have to cook well or go to city. That's what motivates me to cook and bake. Here's my version of summer squash flammkuchen. 


 photo DSCN9121.jpg

Kun ulkona alkoi olla kuumempaa kuin oikeassa tropiikissa, olivat energiat vähissä. Viilensin itseäni pistelemällä talvista Gracious Eraa.

When conditions outside became more tropical than real tropic, we were low on energy. I cooled myself by stitching wintery colors of Gracious Era.

 photo DSCN9195.jpg

Ristipistohässäkkä on edistynyt kesän aikana vain vähäsen.

Peonies and Canterbury Bells hasn't progressed much.

 photo DSCN9193.jpg

Iltaisin katselimme dvd-viihdettä ja minä neuloin sukkia varastolangoista. Siniset reunimmaiset ovat Puolisolle, muut enemmän minun kokoani. Lankoina Nalle Kukkaketo orvokki, Ilun puuvillasekoitelanka, Nalle marjaretkeä mustikan ja lakan(?) sävyissä, Opalin Harry Potteria sävyssä Tonks, siniset ovat myös Opalin Harry Potteria, sävy on ehkä Harry (vyöte hukkunut).

We spent many evenings watching dvd:s, and I knitted some socks. All except the DH's blue pair on the right are my size, and all yarns are from my stash.

 photo DSCN9190.jpg

Sitten sää muuttui epävakaiseksi ja minä muistin että kivoja kesäkäsitöitä tehdessä ommeltavien asioiden lista oli venähtänyt. Raspberry Rabbitsilta taannoin ostamani huovat ja langat alkoivat kahdeksi uudeksi neulakirjaksi. Uusi kässäpussi syntyi kierrätysmateriaaleista.

Then the weather turned rainy. I remembered that my list of items that needed sewing had grown while I had had fun with my summer crafts. Felt and floss from Raspberry rabbits turned into two new needle books. Craft baggie is made  from recycled materials.

 photo DSCN9192.jpg

Kudoin tämän käsi- ja kylpypyyhepinon jo viime vuonna, mutta nyt sain pyyhkeet viimeisteltyä.

I wove this pile of hand and bath towels last year, but now I finally had time to finish everything.

 photo DSCN9197.jpg

Taiteiden yön hevifestarit!

Tämän postauksen ideasta kuuluu kiitos Marja Leenalle joka ehdotti, että voisin ryhtyä taiteiden yössä pakanametalli-dj:ksi. Matkalla Helsingistä kotipuoleen muistin, että juuri tuollaisten ideoiden toteuttamista vartenhan ihmisellä blogi on. Joten tervetuloa taiteiden yöhön (tai niiden pitkiksi venyneille jatkoille), joilla kuulemme pari pakanallisen metallimusiikin helmeä joille en ole aiemmin löytänyt tilaa blogissa.

Aloitetaan kevyesti Dalriadalla, jonka musiikki voi tätä nykyä olla Unkarin parhaita puolia. Igazi Tüzissa viehättää mustalaisviulujen ja tuplabasarin rakkausliitto. Mahtaako olla musiikkityyliä johon tuplabasari ei sopisi? Iloa lisää unkarin kieli, joka kuulostaa hauskalta laulettuna. Folkmetallissa englannin kieli ei jyrää läheskään siinä määrin kuin musiikkimaailmassa yleensä vaan äidinkielelläänkin levyttävät artistit voivat menestyä. Lyriikoihin perehtyminen on tietysti haastavampaa, mutta palkitsevaa sillä laulujen aiheet liittyvät usein perinteeseen tai mytologiaan. Miekkajamagiametalli on vain yksi osa genreä, esimerkiksi Dalriadan musiikissa on yhtä paljon folkkia kuin metallia. Ja toimiihan se!




Seuraavaksi kotimaista osaamista. Kotimainen pakanametalli on kansainvälisesti huipputasoa, mikä on ehkä yllättävääkin kun ottaa huomioon miten näkymätöntä suomenusko muuten on. "Pakanoilla on parhaat musat!", niin kuin meidän perheessä sanotaan. Amorphis laulaa englanniksi mutta ammentaa innoituksensa Kalevalan maailmasta. Skyforger on Ilmariselle, avaruuden Luojajumalalle omistettu albumi, joka onnistuu niin hyvin ettei se enää edes ole huvittavaa. Sky Is Mine on mahdollisesti levyn paras kappale. Mahdollisesti, sillä tällä levyllä kisa tittelistä on kova, ja jos pidät tästä kappaleesta, kannattaisi etsiä käsiin koko levy. Ehkä myös pari seuraavaa. Sky Is Mine on vakava avaruusbiisi: kitarat tuikkivat viileästi kuin tähdet, lyriikka on koskettava ja kaikki on muutenkin täydellistä. 



Raskain ja ehkä paras kappale viimeiseksi. Se tulee tietysti Venäjän parhaisiin puoliin kuuluvalta Arkonalta, jota ilman minun järjestämäni festarit vain eivät ole täydelliset. Tätä kappaletta olen kuunnellut tällä viikolla paljon, koska olen ollut terapian tarpeessa. Pääsin viime viikonloppuna todistamaan rasistin kovaäänistä avautumista keskellä Virkkalaa. Tämän vuoden uusiutuvat luonnonvarat ehtyivät taas muutaman päivän edellisvuotta aikaisemmin. Lehdessä sanottiin, että loppuvuosi eletään velaksi. Mutta en minä ainakaan tiedä, miten luonnolta otettua velkaa on suunniteltu maksettavaksi takaisin kun se ilmenee sukupuuttoaallon kiihtymisenä, maaperän köyhtymisenä ja eroosiona, vesipulana, merenpinnan nousuna ja ilmastonmuutoksena. Hesarin kirjoitus työelämän kasvavasta julmuudesta ja pinnallisuudesta aiheutti puolestaan täysimittaisen ihmiskammokohtauksen. Sanalla sanoen, olin melko synkällä päällä kunnes pistin Vozrozhdenien koneeseen. Kappaleen alkaessa tulee kieltä taitamattomallekin selväksi että myös Mashan sietokykyä koettelee kovin se miten synkkyyttä ja sotaa on nähty tuhat vuotta. Mutta Esivanhemmat ovat yhä maisemissa, toivo ja satumainen kauneus pilkahtelevat yhä pimeyden keskellä. ”Грядет возрождение!”, uusi alku koittaa. Tämä kappale muistuttaa minua siitä etteivät synkät uutiset ole sittenkään koko totuus.



Toivottavasti viihdyitte pikku festareillani!

Project 333: The Fear of Getting Bored (Blog Tour post)

Courtney Carver, the founder of Project 333, has started a blog tour among Project 333 bloggers. This is my official blog tour post. I am currently doing Project 333 for summer. If you want to follow my journey, all my posts about Project 333 are under In English tag, as they are written in both Finnish and English.

"Project 333 sounds great, but I could never do it!" I think we all have heard that one. Maybe we have even thought so ourselves before we just took the plunge. I think that after Project 333 has been around for years and tried by thousands of people all over the world, it's safe to say that Project 333 suits for various climates, lifestyles and cultures. Very different people have done it and lived to tell the tale. Compulsive shoppers, working men, mothers of small children, people with active lifestyles and climates with 4 distinct seasons have done it. Project 333 can be modified to meet various challenges, while still remaining recognizable and meaningful. It takes only a little research (usually no farther than the archives of Project333 homepage) to find advice, solutions and experience about many issues that might feel challenging in the beginning. In fact, the only big problem that I have not yet seen discussed at length, is the fear of getting bored during the project. 

I think that fear of getting bored is real, and is keeping many people from participating. Therefore, it is worth addressing in detail. Now, everyone who has read the rules knows that nowhere does it say that in order to complete a 333 season successfully one must wear mostly black, or like classic style, or throw all fun things out of the wardrobe. However, it also goes without saying that there will probably be repeat outfits, and even more outfits that are almost identical. While a wardrobe of 333 can accommodate various occassions and weather conditions, there isn’t terribly many options for any given occassion. For instance, if I need to wear a blazer, it will be the grey one no matter what I might be inspired to wear. My other blazers can call my name all they want, but they will have to wait until October anyway. All because the grey blazer made it to my Project wardrobe, and none of the others did. 

Same goes for most other things. I know I will have something appropriate to wear in any reasonably foreseeable situation I might get into during the Project season. But I can't always be very creative, or choose the most perfect outfit possible, or select my outfit from among several great options. If I encounter a similar situation again, it's likely that I will have to repeat at least part of the outfit. Therefore, there is a risk that I might get bored. It has, however, occurred to me, that this isn’t necessarily a bad thing or something that should be avoided at all costs by using every items as creatively as possible. Getting bored can also be a positive signal.

Getting bored might indicate that dressing with less has become ridiculously easy. Getting dressed does not require nearly same amount of time and thought as it used to. Boredom could be the antithesis with ”my wardrobe is bulging and I still have nothing to wear"- sentiment. One simply isn’t accustomed to the ease yet. So getting bored might indicate that one has extra energy available, ready to be used for doing something completely different. The possibilities are many, once one realizes that her life now has room for something new.

Getting bored might indicate that getting dressed can no longer be regarded as a central tool for expressing one’s mood and taste. While Project 333 wardrobe has plenty of room for individual style, it doesn't have room for accommodating every sartorial impulse or flick of inspiration. Again, this could be seen positively as a sign that there is now more room for creativity in one's life. How about painting, or writing, or photography, or starting a craft project?  And don’t say that you are not a creative person. If you are the kind of person who likes beautiful clothes and sees getting dressed as a creative opportunity, you are. 

Last, but not least: getting bored during Project 333 is a temporary annoyance. The Project doesn’t ask us to dress with less for the rest of our lives, or even for the next ten years. The project lasts around 12-13 weeks, and it’s doubtful that anyone is bored to tears from beginning to end. We still get to wear our favorite things. No one is forcing anyone to choose a bad wardrobe. No one is going to tell you that five handbags are excess (if you choose to include five handbags, you still have 28 slots left in your wardrobe), or forcing you to stick with just two colors. Boredom is also sort of a small annoyance, far from discomforts that come from having a truly inadequate amount of clothes. Project 333 offers one a chance to learn new lessons, a way to calm down a portion of one’s daily routine… If the worst thing that could happen is occassional boredom, isn’t it worth doing anyway?

Kaikki on hyvin sillä jolla menee hyvin

Kaikkihan te tiedätte, että me vasurit olemme änkyräistä perusnegatiivista väkeä. Vaikka Suomessa on ilmainen peruskoulu, me jaksamme narista koulutuksen epätasa-arvoistumisesta. Emme kiinnitä katsettamme hyvinvoivaan enemmistöön vaan tuijotamme itsepäisesti leipäjonoja jotka kasvavat vuosi vuodelta. Emme mieti kyynelsilmin, miten hienoa on että luksusasunnoille riittää kysyntää, vaan kiukuttelemme siitä että asunnottomuus kasvaa ja asuntomenojen osuus pienituloisten palkasta on suurissa kaupungeissa jo kohtuuttoman suuri. Emme rakastu tilastoihin jotka kertovat siitä miten muissa maissa asiat ovat vielä huonommin, vaan mietimme, miksi täällä ollaan niin usein kovia ja välinpitämättömiä pahoinvoinnin edessä. Miksi verovaroja riittää aseisiin, mutta varoja uuteen lastensairaalaan pitää kerätä kansalaisten taskusta? Miksi luksustavarat ovat muotia, mutta terveyskeskukseen on vaikea saada aikaa? Jos meillä menee niin hyvin ja olemme niin erinomaisia, miksi kiusaaminen kukoistaa nettipalstoilla, kouluissa ja työpaikoilla? Hyvää oloaanko kansalaiset vain purkavat?

Miksi kovia arvoja kannattavat tavallisetkin ihmiset joiden arki on monin tavoin hauras? Miksi suurpääoman etuja ajavaa puoluetta äänestävät duunarit? Miksi sanotaan, että kaikki on omasta yrityksestä ja lahjakkuudesta kiinni, vaikka sillä kuuluisalla hyvinvoivalla enemmistölläkin hyvinvointi on haurasta, kiinni siitä että vakityöpaikka pysyy, että terveyttä riittää, että perhe pysyy kasassa. Suurella osalla kansasta menee vielä hyvin, mutta minua huolestuttaa että se joukko on pienenemään päin. Ihmiset eivät oikein tunnu jalostuvan sillä että heiltä vaaditaan enemmän ja kriteerejä tiukennetaan. Päinvastoin jokainen lisävaatimus tarkoittaa että väkeä putoaa normaalin yhteiskunnan piiristä, erityistä tukea vaativaksi tai suoraan syrjäytetyksi. Kaikkein huonoimmassa asemassa olevat eivät useinkaan jaksa osallistua politiikkaan, vaikka välillä olisi tarjolla ilmaisia voileipiäkin. Arki on liian raskasta, tulevaisuuttakaan ei jaksa suunnitella järkevästi kun aamusta iltaan selviytyminen vie kaikki voimat. Monen mielestä nykyisessä maailmantilanteessa Suomi kaipaa ennen kaikkea uusia menestyjiä. Minä kuitenkin väitän, että suurin pula meillä on epäitsekkäistä ihmisistä jotka jaksavat välittää niistä joilla menee heikommin.

Uuskovikset eivät ole tainneet kuulla filosofi John Rawlsin kuuluisasta näkymättömyyden verho-ajattelusta. Rawlsin lanseeraama periaate tarkoittaa kuvitteellista tilannetta jossa päättäjien pitäisi järjestää yhteiskunnan asiat tietämättä mitään siihen, mihin asemaan he yhteiskunnassa joutuvat. Näkymättömyyden verhon takana päätökset tehnyt voisi siis löytää itsensä suunnittelemassaan yhteiskunnassa vaikkapa mielenterveyskuntoutujan, vähävaraisesta perheestä tulevan opiskelijan tai laitosvanhuksen asemasta. Rawlsin mukaan todellisten päättäjien olisi hyvä tehdä päätöksensä ikään kuin he toimisivat näkymättömyyden verhon takana. Kovien arvojen kannattaja ajattelee täsmälleen päinvastoin: vaikka yhteiskunta kyykyttäisi köyhiä ja puolustuskyvyttömiä, se ei haittaa sillä minä kyllä pärjäisin siellä. Minä osaan, minä pystyn, minä voisin menestyä koska minun verorahojani ei valuisi kanssaihmisistä huolehtimiseen. Koska huomiotaloudessa kaikki on juuri sitä miltä näyttääkin, kovia arvoja kannattamalla voi rakentaa itsestään kertomusta pärjääjänä, selviytyjänä ja menestyjänä. Inhimillinen kukoistus on unohtunut. Koska ihmiskäsityksen perusta on näkemys ihmisestä raadollisena omaneduntavoittelijana, on uuskoviksen mahdotonta ajatella että joku pitäisi pienten puolta vaikkei siitä olisi hänelle suoraa henkilökohtaista hyötyä. 

Niinpä inhimillisyyden puolustajat huomaavat, että heidän henkilökohtainen kunnollisuutensa joutuu epäilyksen ja suorastaan mustamaalauksen kohteeksi. Jos joku pitää heikkojen puolta, hän on varmaan itsekin vähän luuseri, tai ainakin kateellinen menestyjille. Olen kuitenkin vähän sitä mieltä että kateuskortinkin esiinveto kertoo ennen kaikkea puhujasta itsestään. Epäitsekäs ihminen ei kuitenkaan mustamaalaamisellakaan muutu itsekkääksi ja ovelaksi omaneduntavoittelijaksi, paitsi tietysti jos ”omaksi eduksi” lasketaan turvallinen yhteiskunta jossa riskinotto ei ole hullun hommaa, ja jossa ihmisiä osallistetaan syrjäyttämisen sijaan ja kannustaminen tarkoittaa tukemista eikä sitä että köyhiltä viedään tuhkatkin pesästä.

Jokainen voi itse päättää, kiinnittääkö huomionsa siihen kansanosaan jolla menee hyvin, vai kantaako huolta niistä joilla ei mene. Kilpailu tuottaa paitsi menestyjiä, myös häviäjiä. Siksi en olekaan vielä keksinyt, millä logiikalla kilpailuyhteiskunnan tukemiseksi lasketaan vain menestyjien kohtuuton suitsuttaminen kun taas ne jotka ovat yrittäneet ja hävinneet kilpailussa, pyritään nujertamaan maan rakoon vuosi vuodelta tehokkaammin. Kaikki on vielä hyvin niillä joilla menee hyvin. Minä kuitenkin olen tyytyväinen vasta kun kaikilla, mukaanlukien heikot, kehnot, vähälahjaiset ja tuottamattomat, on mahdollisuus elää mielekästä ja ihmisarvoista elämää. Ei parempaa elämää kuin kehitysmaassa tai sosiaaliturvattoman valtion slummissa, vaan elämää joka on todettu mielekkääksi ja ihmisarvoiseksi vertaamalla todellisuutta näiden käsitteiden sisältöön.

posted under , | 0 Comments

Projekti 333, 7. viikko: vaatekaappi valmis / Project 333, week 7: wardrobe finished

Sain projekti 333-vaatekaappini viimeisetkin osat paikoilleen. Näillä siis mennään syyskuun loppuun. Kaksi syksyisempää huivia ja musta mekko olivat jotenkin itsestäänselviä valintoja, mutta viimeisistä paikoista käytiin ankarampi kamppailu. Lopulta listalle pääsivät syksyisen värinen hame, itse neulomani liivi sekä keshihelminauha. Viimeisen paikan vei silkkihuivi, sillä kaapissani on useampikin hieno Puolison matkoiltaan tuoma huivi, joita minun olisi korkea aika opetella käyttämään. Koska päivänasun valitseminen 33:sta vaatteesta on helppoa, nyt sitäkin joutaa harjoittelemaan. 

Tässä vielä koko lista:

1. ruskea neuletoppi
2. ruskea neuletakki (muodostaa topin kanssa twinsetin)
3. maksipituinen farkkuhame
4. musta sateenkestävä takki
5. ruskea laukku
6. burgundi kietaisuhame
7. vaaleanpunainen toppi
8. harmaa bleiseri
9. vaihtokorvikset (vaaleanpunaiset helmet)
10. violetti kesämekko
11. kirkkaanvihreä silkkihuivi
12. puinen rannekoru
13. aurinkolasit (todellisuudessa kahdet, toiset sopivat pidettäväksi silmälasien kanssa)
14. tummansininen laukku
15. vaalea maksihame
16. valkoinen silkkipusero
17. tummansininen pilkkutoppi
18. harmaa hame
19. vaalea/musta kuviollinen toppi
20. luonnonvalkoinen huivi pääskysprintillä
21. oranssi tunika
22. sini/valkoinen ruutupaita
23. vaihtokorvikset (riippuvat helmet)
24. musta trikootakki
25. burgundi toppi
26. roosa pusero
27. musta/harmaa liukuvärjätty huivi
28. tummansininen huivi
29. musta mekko
30. helmet
31. tummanruskea hame
32. vihreä neuleliivi
33. vaaleanpunakirjava silkkihuivi

My Project 333 wardrobe is complete. This is what I will wear until the end of September. There was some hard competition for the last places of the wardrobe. In the end I chose dark brown skirt, a vest I have knitted myself, and my keshi pearl strand. Silk scarf took the last place. DH has bought me some gorgeous silk scarves from his travels, and it's high time I learn to wear them. Since getting dressed with less is easy, now is a good time to start learning.

1.       brown knit top
2.       brown cardigan (2nd part of twinset)
3.      denim maxi skirt                                                 
4.       black rainproof coat
5.       brown bag
6.       burgundy wrap skirt
7.       pink top
8.       grey blazer
9.       earrings (pink pearls)
10.    violet sundress
11.   bright green silk scarf
12.   wooden bracelet
13.   sunglasses (there are actually two, one is compatible with eyeglasses)
14.   navy bag
15.   light beige maxi skirt
16.   white silk shirt
17.    navy polka dot top
18.    grey skirt
19.    beige/ black print top
20.    natural scarf w/swallow print
21.    orange tunic
22.    blue/white vichy plaid shirt
23.    earrings (hanging pearls)
24.     black jersey cardigan
25.     burgundy top
26.     rose blouse
27.     black/grey ombre scarf
28.     navy blue scarf
29.     black dress
30      pearl strand
31.     dark brown skirt
32.     green knitted vest
33.     pink/burgundy silk scarf


Vaikeneminen on kultaa

Minulla on sellainen periaate, että harkitsen viidennenkin kerran ennen kuin osallistun keskusteluihin joissa pitäisi paljastaa kuntoilutottumusteni, ruokavalioni tai terveydentilani tarkkoja yksityiskohtia. Koitan olla paljastamatta näitä myöskään käytökselläni. En selittele millään tavalla kahvilassa tekemiäni valintoja ja huolehdin liikuntakiintiöstäni vain omassa päässäni. Yritän kovasti pitää suuni kiinni kun keskustelu menee vertailemiseksi ja arvostelemiseksi- oli kohteena sitten oma tai jonkun muun elämä, ja katselen hiljaa seinille kun joku seurueessa alkaa selittää innoissaan uudesta ruokavaliostaan. Minulle sopii hyvin se että terveystietoisuuteni määrä on koko maailmalle suuri arvoitus. 

Tämä periaate johtaa tietysti tänä päivänä sosiaalisiin haasteisiin. Sen verran hanakasti (etenkin naiset) ovat tottuneet keskustelemaan näistä aiheista. Keskustelussa on usein ikävän kilpailullinen pohjavire: halutaan selvittää, kuka on paras ja kurinalaisin ja kuka luuseri. Kuka on parempi kuin muut, ketä voi oikeutetusti yrittää kyykyttää? Kenellä on resursseja noudattaa ankaraa muotidieettiä, ketä pääsisi näykkimään itsekurin puutteesta, laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä? Näkyvästi ylipainoisena ihmisenä olen tietysti lähtökohtaisesti altavastaajan asemassa jolle varattu rooli on osoittaa häpeää, tietämystä terveellisestä ravitsemuksesta ja tilintekoa laihduttamisesta. Siihen peliin en lähde ollenkaan. Olenhan ehtinyt huomata, ettei näissä geimeissä ihmisiä kuitenkaan motivoi aito välittäminen toisten terveydestä tai hyvinvoinnista. Silkka häijyys, pätemisentarve ja kerskailu kukoistavat sitäkin enemmän, siinä määrin että voin suositella periaatettani muillekin. Vaikeneminen ei ole yhtään muodikasta, mutta se edistää hyvinvointia huomattavasti.

Mediassakin hehkutetaan julkkisten painonpudotuksia –ja kauhistellaan hanakasti jos joku on mennyt lihomaan tai vanhenemaan. Muutosten syyt eivät tietenkään kiinnosta ketään, ei myöskään se onko ne saatu aikaan terveellisillä ja jotenkuten järkevillä menetelmillä vaiko silkalla sekopäisyydellä. Painonpudotus on painonpudotus, vaikka taustalta löytyisi vakava sairastuminen tai sydänsuruja. Lihominen on paha, vaikka sen taustalla olisi myönteisiä elämänmuutoksia. Ulkonäön muutosten kommentointi edes positiivisesti onkin erinomainen keino näyttää typerykseltä, ja toisaalta hutera keino ilmaista mitään myönteistä. 

Asenteet ovat kovia ja julmia silloinkin kun ne verhotaan hyväntahtoisuuteen, eikä aina verhota. Kulttuurimme kutsuu meitä paljastamaan yksityisasioitamme vain jotta niitä voitaisiin sitten haukkua ja arvostella. Minusta ensimmäisiä askeleita hyvinvoinnin ja terveyden tiellä on kuitenkin ymmärtää, että oma keho, itsetunto ja hyvinvointi ovat liian arvokkaita asioita päätyäkseen haaskalintujen ruuaksi. Jokainen ansaitsee parempaa, jokaisella on oikeus parempaan. Vaikeneminen ja ympärillä vellovan julman keskustelun rauhoittaminen kieltäytymällä osallistumasta siihen ovat hyviä keinoja toteuttaa näitä oikeuksia. Hyvinvoinnin kulmakivi ei ole olla parempi, kurinalaisempi, treenatumpi ja terveempi kuin kaikki muut, vaan itsensä terve rakastaminen. Siitä nousee toisaalta halu pitää itsestä mahdollisimman hyvää huolta, ja toisaalta armeliaisuus joka kantaa yli niiden aikojen joina jaksaa ja pystyy vain vähän jos sitäkään.

Kaikkeen mitä kysytään ja ihmetellään, ei tarvitse vastata. Ikäväksi heittäytyvistä ihmisistä ja ajattelemattomista kommenteista voi olla paljonkin haittaa kauniille mielelleni, mutta mitään vastaavaa haittaa ei koidu siitä että vieraat ja tutummatkin miettivät ja ihmettelevät hiljaa tykönänsä.  Johdonmukaisen vaikenemispolitiikan palkinnot ovat suuret. Kun ihmiset eivät tiedä, he eivät myöskään tuomitse tai mestaroi aivan suurimmalla mahdollisella innolla. Lisäksi vaikeneminen luo vähitellen ympärille hyvän mielen vyöhykkeen jonka sisällä on turvallista ratkoa hyvinvointihaasteitaan tärkeimmästä päästä alkaen, juuri niin kärsivällisesti ja järkevästi kuin on tarvis. Kunnioituksen kuplasta on iloa muillekin. Minusta vaikuttaa hyvältä idealta pyrkiä olemaan ihminen jonka seurassa muiden ei tarvitse stressata, mitä mahdan ajatella heidän syömisistään, rupsahtamisistaan ja repsahtamisistaan. Olisipa mukavaa olla ihminen jonka mestarointia ja häijyyttä muidenkaan ei tarvitse pelätä. Ehkäpä joku tarvitseva uskaltaa joskus hakea minulta tukea?


Todellisuudessa ihmiselle riittää, että hänen terveydenhoitotottumuksistaan ovat perillä hoitava lääkäri, rakastava puoliso sekä ne harvat ja valitut ihmiset joiden hyvään tahtoon ja järkevyyteen voi luottaa. Kenellekään muulle ei tarvitse tehdä tiliä, kenelläkään muulla ei ole todellista tarvetta tietää. Eikä julkinen avautuminen ja katseiden kohteeksi asettuminen myöskään ole paras keino löytää tukea elämäntapamuutoksiin. Paras keino on huomata, että terveelliset ja kohtuulliset elämäntavat ovat itsessään palkitsevia, kuten muutkin hyveet. Hyvinvointia tuottavilla tottumuksilla ei ole vain välinearvoa joka oikeuttaa pahoinvoinnin, vaan aidosti terveelliset elämäntavat ovat itsessään hyvän elämän rakennuspalikoita. Viisas vaikeneminen sopii niiden kanssa yhteen mitä parhaiten.

posted under , | 4 Comments

Maailmanuskonnontunnilla: koita lakata varastamasta, sanoivat Kāne ja Ku

”On olemassa lukemattomia uskontoja, jotka kaikki väittävät olevansa oikeassa. Se on älytöntä”, kuuluu eräs klassisista ateismin puolustuksista. Väite on loogisesti virheellinen, sillä se vaatii taustaoletuksekseen monoteismin. Monoteismin vallasta länsimaisessa ajattelussa taas kertoo paljon se, miten vaikea uskontokriitikonkaan on tätä huomata. Polyteismi puolestaan on näkemys jonka mukaan kaikki ovat väärässä- mutta jonka mukaan hyvällä tahdolla kaikista uskonnoista voi myös löytää viisauden siruja ja jälkiä. Olennaista ei ole päästä selville oikeasta opista tai siitä kuka jumalaksi väitetty olio on varmasti olemassa ja kuka ei. Tärkeämpää on elää ystävällisissä väleissä Todellisuuden kanssa. Maailma on sielullinen kaikkialla, toiset paikat vain ovat tutumpia kuin toiset. Siltä pohjalta, on maailman luonnollisin asia että suomipakana löysi tilaisuuden koittaessa itsensä Pu'ukohola Heiau:sta tervehtimässä havaijilaisia jumalia. 

Havaijin kielen valkoihoista tarkoittava sana on haole, joka tarkoittaa ”löylytöntä”. Tänäkin päivänä termiä käytetään sekä kuvailevassa että loukkaavassa merkityksessä. Nimitys juontaa juurensa ensimmäisten Havaijille saapuneiden eurooppalaisten tavasta tervehtiä kättelemällä. Havaijilaisista kätteleminen vaikutti itsekkäältä ja epäkohteliaalta- heidän tapanaan oli tervehtiä painamalla otsansa vastakkain ja jakaa hengityksensä, löylynsä. Se on avointa, ystävällistä ja epäitsekästä. Pitäessään kiinni rajoistaan on helppoa rajata ulkopuolelleen maailma, pitäessään kiinni siitä mikä Tiedetään Todeksi, unohtaa pian kokonaan että joskus elämä on satua.

”Tämä taitaakin olla eksoottisempi näky näillä main. Lumenvalkoinen eurooppalainen uhraamassa hyvien tapojen mukaan.” , mietin tervehdittyäni paikallisia jumalia, kuumaa farkunsinistä taivasta, hiekkamaata ja vähän matkan päässä rauhallisesti kimaltavaa Tyynenmeren rantaa ja esitettyäni ne tavalliset matkalaisen pyynnöt: ystävällisyyttä, suojelusta sekä viisautta sen verran että matka olisi huvin lisäksi myös hyödyksi."
”No niinpä onkin. Viimeiset muutama sata vuotta teilläpäin on jaettu asioita korkeintaan ihmisten kesken. Tänäkin päivänä saatte helposti riidan pystyyn turhista tavaroista.”
”Minä yritän olla viisaampi ja sivistyneempi.”
”Se on hyvä, eikä se varmaankaan ole helppoa. Tässäpä sinulle toinenkin ajatus. Se joka  anastaa toisen hallusta irtainta omaisuutta, on varas. Siis sellainen joka ottaa oikeudettomasti ja lupaa kysymättä. Eikö kulttuuriinne kuulukin olennaisesti, etteivät maa, luonto ja luontokappaleet ole koskaan ”toinen” josta laki puhuu?”
”Niin se taitaa olla. Harva se viikko törmään ihmisiin joilla on kova tarve korostaa miten eläimet ovat ”vain” eläimiä. Muulla luonnolla ei taida olla heille sitäkään vähäistä arvoa. Se on vain resurssi jota voi käyttää miten huvittaa.”
”Mutta ympäristöeetikkona sinä tiedät hyvin, että sellaiset ihmiset ovat kammottavan erehdyksen vallassa.”
”Tiedän toki.”
”Olet varmaankin myös sitä mieltä, että vasta tieto jota osataan soveltaa omaan toimintaan, on ymmärrystä.”
”Olenhan minä.”
”Onko siis mielestäsi johdonmukaista ajatella, että aina kun liikut luonnossa varomattomasti, silloin kun pidät arkisen elämäsi rikkautta ja helppoutta itsestäänselvyytenä, kun istutat, otat luonnonantimia tai hankit tavaroita muistamatta jumalia ja välinpitämättömällä mielellä, oikeastaan varastat? Silloin käyttäydyt kuin diktaattori, kuin ihminen joka ei ymmärrä ollenkaan sielullisen luonnon päälle. Rehellinen ja kunniallinen ihminen, sellainen ihminen joka aidosti arvostaa luontoa, kysyy luvan ja käyttäytyy kohteliaasti. Hän näkee ympärillään muutakin kuin ihmiset. Sellainen ihminen voi tietysti pitää jumalia ja haltijoita vain vertauskuvina, mutta tässä tapauksessa vertauskuvatkin ovat hyödyllisiä.”
”Kyllä sen näinkin voisi nähdä. Mutta, arvoisat Havaijin jumalat, eihän kukaan nykyään ajattele tuolla tavalla. Jopa minun on tavattoman vaikea ajatella että sielullinen luonto olisi noin läpitunkeva. ”
"Asgardin tietotoimisto muuten kertoo, että askartelet paraikaa kiitollisuuden ja tyytyväisyyden hyveiden parissa. Pitääkö vielä paikkansa?"
"Kyllä vaan."
”No tämä tehtävä sopii hyvin sen jatkoksi: koita lakata varastamasta ja nähdä itsesi entistä selvemmin bioottisen yhteisön kansalaisena, niin kuin ympäristöeetikoksi sanotaan. Pidä mielessäsi, että sinulla on paljon aihetta kiitollisuuteen ja tyytyväisyyteen. Mitä sitten, jos muut pitävät sinua entistäkin pehmeäpäisempänä? Et sinä vakavasti puhuen hae varkaiden arvostusta, vaan olet pohjimmiltaan viisauden ystävä. Olet luvannut itsellesi koittaa toimia viisaasti. Edes sillä ei ole väliä, uskotko luonnon kuuntelevan ja ymmärtävän sinua. Kysymyshän on sinun käyttäytymisestäsi ja sinun hyveellisyydestäsi. Hyve kait on mielestäsi itseisarvollinen, ei jotakin jota kannattaa harjoittaa vain kun muut katsovat?”
”Kyllä se niin on."
"Joten, koita lakata varastamasta ja arvostele itse, onko harjoitus terveellinen."
"No minäpä koitan. Kiitoksia vaan ajatuksesta."

Olen nyt koittanut "olla varastamatta" pitkälti toista kuukautta. Se on juuri niin hankalaa kuin ounastelinkin. Kun noudan kasvimaalta auringonlämmintä kesäkurpitsaa, ilo ja kiitollisuus on vielä helppo muistaa. Lastatessani marketissa ostoskärryyn pakattuja ruoka-aineita joiden etiketeissä komeilevat vain teollisuuslaitoksen tiedot, se on jo vaikeampaa. Jotain kuitenkin on tekeillä. Jollain tavalla askel on hieman kevyempi. Nostan sateen jälkeen asvaltille eksyneen kastemadon tien sivuun. Muistan paahtavan auringon ja rannattoman meren, niin kaukana että se tuntuu yhtä kaukaiselta kuin Kāne, Ku, Kamoho ja kumppanit. Jos elämä on satua, kaikella ja millä tahansa voi kuitenkin olla väliä.

Projekti 333, 6.viikko: Eleganssi on kieltäytymistä * 10 /Project 333, week 6: Elegance is refusal * 10

Eleganssi on kieltäytymistä.

-Coco Chanel-

1. Eleganssi on kieltäytymistä itseinhoisesta ajattelutavasta jonka mukaan kauneudentavoittelu on varattu toisenlaisille, jotenkin paremmille ihmisille eikä minunlaiseni ihminen voi tavoitella arkista kauneutta. Se on kieltäytymistä ajattelemasta että olen sellaiseen aivan väärän näköinen/ikäinen/kokoinen, ettei se jotenkin sovi elämäntapaani, taloudelliseen tilanteeseeni eikä auta minua sulautumaan matalamieliseen massaan, ja myönteistä suhtautumista siihen että jos haluan, minäkin voin viljellä kauneutta arjessani mahdollisuuksieni mukaan.

2. Eleganssi on kieltäytymistä osallistumasta vulgaarin, levottoman, räikeän ja halvan maailman rakentamiseen omilla arkisilla valinnoilla.

3. Eleganssi on kieltäytymistä uskomasta että arjen kauneus on turhuutta, ylellisyyttä johon vain harvoilla on varaa, tai jotenkin moraalisesti arveluttavaa. Se on uskoa siihen että rakkaus kauneuteen asuu ihmisyyden ytimessä.

4. Eleganssi on kieltäytymistä uskomasta, että vaatekaappini on epätäydellinen, tylsä ja tyylitön jos sieltä ei löydy kaikkia kaukaisissa maissa elävien vieraiden ihmisten välttämättömyyksiksi nimeämiä vaatekappaleita, sesongin trendivaatteita tai koko sateenkaaren värikirjoa. 

5. Eleganssi on kieltäytymistä uskomasta että tyylikkyydessä on kysymys ennen muuta varakkuudesta, kerskakulutuksesta tai statuskilpailusta. 

6. Eleganssi on kieltäytymistä olemasta kävelevä mainoskyltti joka vielä maksaa siitä huvista että saa kantaa kirkuvia logoja ja vieraiden nimikirjaimia.

7.Eleganssi on kieltäytymistä uskomasta että tyylikkyys edellyttää jatkuvaa uuden ostamista ja toisaalta hyvien vaatteiden poisheittämistä. Se on kieltäytymistä uskomasta että ollaksemme tyylikkäitä meidän on jatkuvasti "löydettävä" itsemme uudelleen.

8. Eleganssi on kieltäytymistä ajattelemasta että vaatteet tekevät miehen tai naisen ja arvon antamista hyville tavoille, huomaavaisuudelle, viisaudelle ja mielenrauhalle.

9. Eleganssi on kieltäytymistä epäaitoudesta. 

10.Eleganssi on kieltäytymistä kompromisseista ja hetimullenyt-asenteesta ja kärsivällisyyttä etsiä juuri sopivaa.

Millä tavalla jatkaisitte listaa?

Tällä viikolla olen Coco Chanelin viisauksien miettimisen lisäksi tullut siihen tulokseen, että voisin saada projektivaatekaapin kasaan elokuun aikana ja viettä syyskuun samanlaista projektikautta kuin kaikki muutkin. Sillä mielellä, lisäsin projektivaatekaappiin pari uutuutta:

24. musta trikootakki 
25. burgundi toppi
26. roosa pusero


Elegance is refusal.

-Coco Chanel-

1. Elegance is refusal of self-hatred that says beauty is for other people who are somehow better than I am and that someone like me has no business cultivating it. It is refusing to think that my appearance, body type or age are wrong, or that cultivating everyday beauty doesn't suit my lifestyle or financial situation or doesn't help me to blend in the mass. Instead, it is a positive attitude that if I so choose, I too can cultivate beauty in any and every way I can.

2. Elegance is refusal to participate in creation of a vulgar, restless, loud and cheap world.

3. Elegance is refusal to believe that beauty is vanity, or a luxury that only few select people can afford, or somehow morally questionable. It is believing that love for beauty lies in the heart of humanity.

4. Elegance is refusal to believe that my wardrobe is incomplete, boring and dowdy if it doesn't contain everything that strangers living in distant countries declare "wardrobe essentials", the latest fads, or every color of the rainbow.

5. Elegance is refusal to believe that stylishness is mostly a matter of money, overconsumption or status competition.

6. Elegance is refusal of being a walking billboard who is happy to pay for the privilege of displaying loud logos or initials of strangers.

7. Elegance is refusal to believe that stylishness requires endless buying and throwing away good old clothes, or requires constant reinventing of self.

8. Elegance is refusal to think that clothes make a man or a woman, and valuing good manners, kindness, wisdom and peace of mind.

9. Elegance is refusal of fakeness.

10. Elegance is refusal to compromise and Iwantitallnow-attitude, and having patience to seek and find things that are just right.

What would you add to this list?

In addition to pondering wisdom of Coco Chanel, I have decided to complete my wardrobe during August and spend September wearing things on my Project list (like everyone else). With that goal in mind, I added some items to my Project wardrobe.

24. black coverup
25. burgundy top
26. rose blouse


MUOKS, muutettu otsikko sen mukaan että keksin vain 10 kohtaa...

Vaihtoehtoja liian rasittavalle todellisuudelle?

Tulevaisuudessa kaikki on tietysti helpompaa, mutta tänään tulevaisuus on jo aluillaan.

Ihmissuhteet ovat rasittavia, siksi Facebook ja sosiaalinen media tuntuvat taivaanlahjoilta. Niissä voi olla sosiaalinen silloin kun haluaa, sen verran kuin haluaa, eikä kukaan loukkaannu jos vain sulkee selaimen ja lähtee pois kun ei enää jaksa.  Koska kaveriksi saa helposti lisättyä kumminkaimat ja hyvänpäiväntutut, kavereita näyttää olevan paljon. Yksi Facebookista lähtöön johtaneista syistä minulla olikin, että pidin vain aniharvaan ”kaveriin” minkäänlaista yhteyttä Facebookinulkopuolella. Ei ehkä ole ihme, etteivät entiset Facebook-kaverini ole tähän päivään mennessä suuremmin kaivanneet minua Reaalimaailmassa? On pitänyt alkaa hankkimaan oikeita tuttuja ja työntää nenänsä Reaalimaailmaan silläkin uhalla että ylivoimainen enemmistö vastaantulijoista vaikuttaa jotenkin ikäviltä ihmisiltä.


Jos sosiaalinen elämä ylipäätään on luomuna rasittavaa, rakkauselämä sitä vasta onkin. Kukapa ei haluaisi täsmälääkettä yksinäisyyteen, seksinpuutteeseen tai romantiikannälkään, mieluiten juuri silloin ja sillä tavalla kun kiinnostaisi? Kukapa ei haluaisi tavata ihmistä joka antaa kaiken mitä haluta keksii muttei vaadi mitään eikä muutu millään rasittavalla tavalla? Ihmiset vain eivät ole tilaustuotteita. Ja vaikka löytäisikin Sen Täydellisen, romantiikan lisäksi elämään tunkee ennemmin tai myöhemmin arki. Silloin käy niin että ennen romanttista illallista vaelletaan Lidlin käytävillä ja sen jälkeen päästään yhdessä siivoamaan keittiötä ja tiskaamaan. Nykyään tämä ei ole ainoa vaihtoehto. Mediaan voi paeta yksinäisyyttä, ja virtuaalisesti on tarjolla sekä romantiikkaa että seksiä ihmisiltä jotka ovat paljon paremmannäköisiä kuin kukaan joka Reaalimaailmassa vastaan tulee. Ja mitä sitä ihmisestä muuta tarvitsisikaan tietää? Muistammehan yhä, että niille jotka tahtovat ottaa selvää luonteen hyveistä, selviävät myös ne huonot puolet. Kannattaako ottaa riskiä? Unelmiin on vaikea pettyä, oikeisiin ihmisiin se käy kovin helposti, ja sitten on taas rasittavia tunteita käsiteltäväksi.

Taannoisen facebook-pakoni jälkeen päätin alkaa panostamaan Reaalimaailman ihmisiin. Se on osoittautunut haastavaksi. Arjen kiireet, hieman hankala sijainti ja viihtyisä kotielämä haittaavat, eikä introvertti millään karvoistaan pääse. Siksi olikin yllättävää huomata, että sosiaalinen elämäni on kaikesta huolimatta kohentunut huikeasti, ihan vain vanhanaikaisella yrittämisellä. Ja todellisuus on kaikesta huolimatta aito ja syvä ja vastaa mielihalujen lisäksi aitoihin, tiedostamattomiinkin tarpeisiin yhä aivan toisella tavalla kuin virtuaalimaailman tarjoama kevytsosiaalisuus joka on helppoa mutta josta ei saa korkeintaan sen mitä älyää pyytää. Ehkä paras paikka unelmille on yhä oma pää?

posted under , | 0 Comments

Yksinkertaisuudesta voimavarana

Järjestin turhautuneena eteisen vallannutta kenkämerta. Laskujeni mukaan olen käyttänyt pelkästään Projekti 333:n aikana yhdeksää kenkäparia. Se on toki ollut hyödyllistä. Olen joutunut pitämään koko hellekautena vain kaksi lepopäivää pahasti rakoille menneiden jalkojen takia. Mutta kuitenkin! Joskus olen totisesti tullut toimeen vähemmällä. Onko tällainen tarvitsevuus edes yksinkertaista? Voivatko viime vuosina kehittämäni aidot tarpeet, fyysiset ja henkiset, lopulta työntää minut pois downshiftaamisen polulta?

Itsestä huolehtiminen on välttämätöntä hyvän ja eettisesti vastuullisen elämän kannalta. Laiminlyönnit kostautuvat kyllä. Sitä mikä on kohtuullista ja mikä liiallisuutta, eivät määrittele ulkopuoliset moraalituomarit vaan aidot tarpeet. Ne ovat yksilöllisiä. Esimerkiksi minun on nykyään pidettävä itsestäni paljon tarkempaa huolta kuin vielä tämän blogin alkuaikana. Voin hyvin, mutta nyt hyvinvoinnin eteen on tehtävä työtä päivittäin ja siihen on panostettava aiempaa enemmän.

Toisaalta, vapaaehtoinen yksinkertaisuus on suuri voimavara. "Vapaaehtoinen" viittaa tässä yksinkertaistamiseen joka on valittu hyvistä motiiveista. Niihin eivät kuulu vastentahtoinen pakko, näyttämisen halu tai tunne siitä ettei ole oikea downshiftaaja jos ei toimi tietyllä tavalla. Kun maltoin nostaa nokkani kenkäkasasta, huomasin että en edes huomaa monia yksinkertaisia valintojani koska ne ovat niin itsestäänselvästi voimavaroja, eivät puutetta ja kärsimystä. Minusta on mukavaa puuhastella polttopuiden kanssa, kasvimaalta saa hyvää ruokaa, kohtuulliset mediatavat (nykykielellä jatkuva mediapaasto) vapauttavat aikaa ja energiaa ja parantavat henkistä hyvinvointiani. Sellaista.

Toinen hyvä yksinkertaistamisen kohde ovat olleet yhdentekevät tavat. Siivoaminen ja pyykinpesu ekologisilla tuotteilla on pohjimmiltaan tavallista siivoamista. Muovinkulutuksen tarkkailu ei ole paljon kukkaroa rasittanut, sillä ei-muoviset tuotteet ovat usein osoittautuneet muovia kestävämmiksi.

Entä jos yksinkertaistamisen ei edes pitäisi tuntua rasittavalta, luopumiselta tai ylevältä pärjäämiseltä kurjuusrajalla? Entä jos on riittävää ja edistyksellistä puuhastella vain voimavaroja ja hyvinvointia lisäävien, tai korkeintaan yhdentekevien tapojen muuttamisen kanssa? On helppo tulla vähällä toimeen, jos ei alun perinkään tarvitse mitään. Koska tarvitsevuus on yksilöllistä, mekaaninen kulutuksen määrään tuijottaminen ei kuitenkaan ole paras onnistumisen mittari. Harmillista sinänsä, ihminen ei voi läheskään aina valita, mitä aidosti tarvitsee ja mitä ei. Länsimaisessa keskivertoelämäntavassa on optimistisesti ajateltuna kuitenkin se hyvä puoli, että korjattavaa on joka tapauksessa niin paljon että hyvinvointia lisäävien ja yhdentekevien asioidenkin kanssa ahkeroiminen riittää suuren myönteisen muutoksen tekemiseen.

Projekti 333, 5.viikko: Aika rientää / Project 333, 5th week: Time flies

5.viikon päättyessä projektivaatekaappini on kasvanut 23 vaatteeseen. Niistä ainakin puolet on sellaisia mitä olen käyttänyt vain kerran tai pari. Takille, neuleille ja bleisereille ei ole paljon tarvetta ollut helleviikkojen aikana. Heinäkuu on kuitenkin aivan omanlaisensa kuukausi suomalaisessa vuodenkierrossa, joten sen isompien johtopäätösten teko on vielä aikaista.

Nyt ollaan jo elokuussa. Säästä sitä ei vielä huomaa, kalenterista kylläkin. Minäkin pääsen pakenemaan superhellettä ilmastoituun kokoushuoneeseen. Leppoisten päivien kääntyminen arjeksi näkynee aikanaan vaatekaapissakin. Alkuun kuitenkin pääsen sillä mitä jo on

Kuluneella viikolla listalle tuli kaksi lisäystä, joista odotan olevan paljon iloa sekä helteillä että niiden jälkeen.

22. sinivalkoinen ruutupaita
23. korvakorut (riippuvat helmet)

Vaatekaapin rakentaminen projektin edetessä oli vähän pakkoratkaisu, mutta se on osoittautunut hyväksi. Jos joskus teen projektia toisenkin kauden, voisin hyvinkin edetä samalla tyylillä.

In the end of week 5 my project wardrobe contains 23 items. At least half of those are things I have worn only once or twice. Coat, knits and blazer have not been needed during the hot weeks of July. However, July is unique time in Finnish year, so it's not yet time to draw any conclusions.

And now it's August. Weather remains the same (=very hot), but my calendar is filling up. I get to start the week by hiding the super hot weather in air conditioned meeting room. This change in pace of life will probably eventually show in wardrobe as well. 

This week I added two new items to my wardrobe. I expect both to be great to wear both during the hot weather and after it.

22. blue and white vichy check shirt
23. earrings (dangling pearls)

I'm happy with my decision to build my wardrobe of 33 items as I go, and not only because it enabled me to start the season on such a short notice. If I ever choose to do another season of 333, I would considering doing the same.

Kakkumaakarin elämästä

Toisia tämän linkin takaa löytyvät pieleen menneet hääkakut huvittavat ja hirvittävät. Minussa moni kakku herätti lisäksi myötätuntoa. Mieleen tulee määrätty joulukakku sekä pari räpellystä joita Puolisonkaan kuvaanjanlahjat eivät pelastaneet. On lohdullista muistaa, ettei muidenkaan kakkumaakareiden sormista lähde pelkkiä mestariluomuksia.

Oman haparointini pääsyy on harjoituksen puute. Minulla on vuodessa vain muutama tilaisuus harrastaa kakkutaiteita. Siinä ei ehdi kehittyä rutinoituneita otteita, ja muutenkin osaamista karttuu hitaasti. 

 photo DSCN8390.jpg

Tällä kakulla kuittasin kaikki kesän aikana juhlimatta jääneet pienet merkkipäivät. Vaalean kakkupohjan täytteenä oli mansikkasosetta ja vaniljarahkaa. Koristeeksi läjä marjoja sekä puutarhasta että torilta, ahomansikan lehtiä ja mahdollisesti vähän liikaa huvittelua lehtityllalla.

Joskus kommenttilaatikossa joku ihmetteli, miten tehdään tässäkin kakussa esiintyvää jämäkkää kermavaahtoa. Se on onneksi yksi niistä asioista jotka olen oppinut.

Kuvan kakun kuorruttamiseen kului kului 2 purkkia Flora Vispiä ja vajaa desi vaniljakreemijauhetta. Niitä vatkataan sähkövatkaimella täydellä teholla julmetusti, eli kunnes vaahto näyttää valmiilta, ja sitten vielä hetki. Jos on epävarma, voi tehdä koepursotuksen. Valmis vaahto näyttää suunnilleen tuolta kuin kuvassa, eli kermasta saa pursotettuja teräväreunaisiakin kuvioita jotka pitävät muotonsa. Vaahtoa on parasta tehdä reilusti, pursotukset ovat vaahtosyöppöjä.

Kerman levittämisessä kakun päälle ja reunojen pohjustukseksi tarvitaan tavallisen veitsen lisäksi leivontatarvikekaupasta saatava palettiveitsi. Veitsellä saa levitettyä kerman sivuille ja yksityiskohtiin, päällyksen tasainen pinta on tehty palettiveitsellä.

Kerman pursottaminen on välineurheilua. Onnistumisen edellytykset ovat tukeva vaahto ja kunnolliset välineet. Markettikamoilla ei saa aikaan kunnollista jälkeä (kokeiltu on...), vaan operaatiota varten on hankittava leivontatarvikekaupasta pursotuspussi ja metallinen tylla. Tähtitylla on monikäyttöisin, mutta leivontafaneilla on tietysti useita tyllia. Pussinsulkijan merkillä ei ole väliä, pääasia että sellainen on. Hyvä pursotuspussi on tukeva ja vakaa käsiteltävä.

Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että koko touhun on tarkoitus olla hauskaa. Monta kermankäsittelymokaa saa korjattua viisaalla marjojen tai muiden koristeiden asettelulla.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments