Tarinoita alohan maasta, osa 1: Ensimmäiset päivät Big Islandilla /Stories from the land of aloha, pt.1: First days on Big Island

Aloha ahiahi! Talvella Puoliso sai jännittäviä uutisia: eräs vuoden tärkeistä tieteellisistä konferensseista pidettäisiin tänä vuonna Havaijilla. Siinä kohdassa tämän ympäristöeetikon itsehillintä petti ja päätin lähteä mukaan. Verottaja soi Puolisolle konferenssin jatkoksi kaksi päivää vapaata. Tutkittuamme matkaoppaita päätimme, että ehtisimme kyllä nähdä ja kokea vaikka mitä, jos vain tinkisimme yöunista ja syömisestä ja leppoisasta tunnelmasta. Kun olimme toipuneet 27 tunnin matkasta kylvyn ja virkistävien 6 tunnin yöunen voimin, meitä odotti jo Captain Steve lauttoineen. Hänen kyydissään pääsimme snorklaamaan ja tutustumaan Havaijin saaren rannikon laavatunneleihin mereltä käsin. Meriveden ja laavan kohtaamisesta syntyy upeita luonnonmuodostelmia.

Aloha ahiahi! Last Winter DH got exciting news. One of the years' important scientific conferences would take place at Hawaii. I decided to accompany him. Taxation system allowed DH to combine two vacation days to the trip. Plenty of time for adventuring, especially if we could cut back on sleeping, eating (and consequently, relaxed mood). After enjoying a bath and 6 hours of refreshing sleep after 27 hours of travelling, Captain Steve and his raft were waiting for us. Besides snorkeling on the reef, we got to see lava tubes and other interesting coastal natural formations from the sea.

 photo DSCN7735.jpg

Kealakekua Bayn vesi oli kirkasta ja värikkäiden kalojen asuttama riutta lähellä pintaa. Vedenalaisen kameran kuvia on luvassa vielä myöhemmin, jos ne onnistuivat. Onnistuimme bongaamaan merikilpikonnien ohella havaijin kansalliskaloja joiden nimi havaijiksi on humuhumu-nukunuku-apua'a. Nimi viitannee johonkin tragediaan johon joku havaiaani on joutunut aikojen alussa erehdyttyään ärsyttämään näitä kauniita mutta temperamenttisen otuksen maineessa olevia kaloja.

The water in Kealakekua Bay was clear and the reef was visible from the boat. I will share pictures we took while snorkeling later, if they turned out well. We found sea turtles and spotted hawaii's national fish called humuhumunukunukuapua'a, which, like many words in hawaiian language, has a funny meaning in Finnish.

 photo DSCN7754.jpg

Illaksi olikin aika suunnata kohti Mauna Keaa, jonka rinteiltä löytyy liuta suuria teleskooppeja kuten Keck ja Gemini I & II. Siellä tarkoituksena oli havaita tähtiä hyvässä seurassa. Paikalliset tähtiharrastajat nimittäin isännöivät kulttuuri-iltamaa ja tähtinäytöstä kahden kilometrin korkeudessa Visitor Centerillä. Mauna Kealla on hyvä havaintosää lähes vuoden kaikkina päivinä...paitsi sinä iltana kun me olimme paikalla. Tähtien sijasta saimme tyytyä ihmettelemään altitude sicknessin hassuja ensioireita, shoppailemaan ja kuvaamaan tämän hienon varoituskyltin. Kuvan punaisuus johtuu Visitor Centerillä käytetystä punaisesta valaistuksesta joka ei häiritse hämäränäköä.

Next stop: the famous observatory mountain of Mauna Kea, home to many of the world's largest telescopes such as Keck and Gemini I & II. Local amateur astronomers held free stargazing program. Mauna Kea's skies are clear almost every night of the year...but the night we visited there was an exception. Instead of observing stars, we got to observe mild symptoms of altitude sickness, do some shopping and take a picture of this long list of local hazards. The redness of the photo is due to red lighting used all over Visitor Center. Red light does not affect night vision.

 photo DSCN7643.jpg

Ensimmäisen vilauksen Havaijin tähdistä pääsin näkemään vasta kun olimme matkanneet vuorelta viidakon keskelle, Volcano Parkin lähistöllä sijainneeseen majapaikkaan. Ikävä kyllä olin siinä vaiheessa niin uupunut etten jaksanut ihailla tähtitaivasta pidemmälti. Herätys oli nimittäin seuraavanakin aamuna aikainen, sillä halusimme koluta Volcano Parkia huolella. Lähtiessämme meitä kuitenkin odotti yllätys: yöpymispaikkamme pihamaalta löytyi viidakkokoksu! Luonteeltaan se ei kuitenkaan omaa koksuamme muistuttanut, minkä todistaa muun muassa se että se eleli onnellisena kanikaverinsa kanssa.

I got to see the first glimpse of Hawaiian night sky only after we had descended from the mountain and arrived to Aloha Crater Lodge where we spent the night. Unfortunately, at that point I was so tired I could not spend many moments observing the stars, especially knowing that I would be getting up early. Before heading to Volcanoes National park, Crater Lodge offered us a nice surprise: a jungle Koksu. He (?) resembled our Koksu more in appearance than in behavior though- which is easy to see, starting from the fact that he lived happily with a little rabbit friend.

 photo DSCN7798.jpg

Kerrottuamme viidakkokoksulle kuulumiset suuntasimme kohti itse kansallispuistoa. Se on perustettu vuodesta 1983 aktiivista jaksoa jatkuvasti viettäneen Mt. Kilauean ympärille. Puiston alueella on tutkimuslaitos joka tieteellisen tutkimuksen tekemisen ohella tarkkailee tulivuoren aktiivisuutta tiiviisti. Mt. Kilauea on kilpitulivuori, joka on aktiivinen laajalla alueella, ei ainoastaan suurimmassa kraaterissa. Käyntihetkellämme pääkraateri savutti hiljakseen, ja pääsimme aika lähelle.

After saying hi to jungle Koksu and his friend, it was time to go to the national park centered around crater of Mt. Kilauea, a volcano that has been continuously active since 1983. It's also home to a volcano research laboratory. Mt. Kilauea is active over a wide area, not just in the main crater. At the time of our visit, the main crater was fuming peacefully, and we were able to get fairly close.

 photo DSCN7820.jpg

Puoliso ja kraateri. Havaijin kieli (joka on nykyään englannin ohella saarten toinen virallinen kieli) alkaa tarttua suomalaiseen helposti, samoin kuin paikallinen pukeutumistyyli, aloha wear. Ei aikaakaan, kun minä olin löytänyt kukkaklipsun tukkaani ja Puoliso oli ostanut tyylikään havaijilaispaidan.

DH and the crater. Hawaiian language rubs easily to Finns, and so did Hawaiian style of dress called aloha wear. In no time I was wearing my hair down with a flower clip and DH was a proud owner of this stylish aloha shirt.

 photo DSCN7650.jpg

Sitten etenimme syvemmälle puistoon. Laavakenttien takana pilkotti meri. "Biitsi!", ajattelin minä, ja muistin etten ole ikinä ollut klassisella aurinkolomalla. Eikä sellainen selvästi ollut nytkään kehitteillä...

We proceeded deeper into the park. I caught sparkle of the ocean behind the lava fields. "Beach!", I thought and remembered that I have never been on a normal beach holiday. 

 photo DSCN7903.jpg

Runsain määrin lasiksi sulanutta kiveä sisältävä laavakenttä ei vaikuttanut lupaavalta uimapaikalta, joten jatkoin matkaa. Jonkin ajan kuluttua löysin taas lupaavan varoituskyltin. "No ranger on duty. Volcanic fumes & other hazards may exist beyond this point." Kuulostaa lupaavalta!

Lava field wasn't really a good beach, so I kept going. After a while, I found another promising warning sign. "No ranger on duty. Volcanic fumes & other hazards may exist beyond this point." Sounds like my kind of place!

 photo DSCN7910.jpg

"Tie suljettu, terveisin Mama Pele".Havaiji on saariryhmän suurin saari "Big Island", mutta vulkaanisen aktiivisuuden ansiosta se on yhä keskeneräinen. Uusi laava tuo saareen jatkuvasti lisää pinta-alaa ja hedelmällisen maaperän, mutta tekee saaresta toisaalta vaarallisen paikan asua. Captain Steve kertoi, että saarella on suuria alueita joille ei ole mahdollista saada kotivakuutusta. Tulivuorten jumalatar Pele on Havaijin luoja ja tuhoaja jonka asemaa edes kristinusko ei tunnu paljon horjuttaneen.

"Road closed. Love, Mama Pele." Hawaii may be called Big Island, but in fact it is still growing, thanks to volcanic activity. Lava brings acres of good soil, but lava flows also make the island a dangerous place to live. Captain Steve told that there are large areas where one can't obtain a home insurance. Pele, goddess of the volcanoes is the creator and destroyer of Hawaii. Even Christianity hasn't managed to dim her memory in people's minds.

 photo DSCN7915.jpg

Volcanoes National Parkista suuri osa on siis erittäin vaikeakulkuista. Jos haluaa tutustua alueeseen kunnolla, kannattaa paikan päällä vierailun lisäksi hypätä helikopteriin. Monet puiston mielenkiintoisimmat osat on käytännössä mahdollista saavuttaa vain ilmasta käsin. Olin hiukan vaikuttunut valitsemamme firman, Blue Hawaiian:in ecostar-kopterista huomatessani, ettei ekologisuus ollut tällä kertaa pelkkää myyntipuhetta. Kopteri on paitsi energiatehokkaampi, myös huomattavasti hiljaisempi kuin perinteinen helikopteri. Sen kyydissä pääsimme aivan laavakenttien keskelle, alueille joille ei olisi ollut jalkaisin mitään asiaa.

Most of Volcanoes National Park is practically inaccessible except via air. Therefore, we hopped into a helicopter in order to see more volcanic activity. Can you tell we found volcanic activity super interesting?

 photo DSCN7963.jpg

Vielä kerran eräs kuvakokoelman helmistä, reipas pieni laavaryöppy Puʻu ʻŌʻō:n aktiivisella alueella. Pilottimme Gregg kertoi, ettei ole päässyt vuosiin todistamaan yhtä hienoa purkausta. Tällaiset purkaukset voivat kestää vain minuutteja, mutta me olimme hyvin onnekkaita ja saimme ihailla laavan purkautumista sydämemme kyllyydestä.

A true pearl among our photos, a perky little lava shower near Puʻu ʻŌʻō vent. Our pilot, Gregg, told that even he hasn't witnessed such a fine eruption for years. This kind of eruptions often last only minutes, but we were very lucky and were able to admire the eruption for a good while before we had to leave. 

 photo DSCN7975.jpg

Teiden ohella laava hukuttaa alleen sademetsää ja kokonaisia kyliä. Kaikkea se ei kuitenkaan koskaan vie. Elämä palaa laavakentille tällaisista vihreistä keitaista jotka ovat säästyneet laavavirroilta. Hilon puolella prosessiin kuluu vain muutamia vuosia, saaren kuivalla puolella jopa satoja vuosia.

Besides roads, lava can flow over rainforests and even entire villages. But it never buries everything. Life returns to lava fields from green oasises such as this. On Hilo side of the island, the process doesn't take many years, but on the much drier Kona side return of life is a much slower process.

 photo DSCN7728.jpg

Tulivuoripuiston jälkeen olimme jo todella väsyneitä ja nälkäisiä. Onneksi olimme varanneet liput hotellin luau:un, havaijilaishenkiseen juhlaan. Siellä pääsimme maistelemaan perinteisiä ja uudempia havaijilaisia ruokia sekä katsomaan hienoa hulaesitystä illan hämärtyessä.

After these adventures we were really tired and hungry. But we had tickets for a luau at the hotel! There we sampled traditional and newer hawaiian dishes and watched an impressive hula show.

 photo DSCN8025.jpg

Esitys huipentui hurjaan tulitanssijan esitykseen. Tämän kaverin temppuja katsellessa omat seikkailumme alkoivat tuntua varsin kesyiltä.

This fire dancer was really amazing. As we watched him, our own adventures started to seem rather tame.

 photo DSCN8078.jpg

posted under , | 4 Comments

Kohta jotakin aivan muuta...

Bloggaajanne on ollut viime päivinä vähän hidas. On ollut muuta tekemistä, kuten hassujen perhekuvien napsimista.

 photo DSCN7670.jpg 

Vastauksia kommentteihin (kiitos niistä!) ja jännittäviä tarinoita seuraa, jahka tokenen jet lagista ynnä muista pikku vammoista. 

 photo DSCN7969.jpg

Kiitos ymmärtäväisyydestä!

posted under , | 0 Comments

Mihin se kaikki aika kuluu

Olen huomannut, että ulkopuolisten silmiin me downshiftaajat näytämme usein harvinaisen aikaansaamattomilta ihmisiltä. Emme ”ehdi” puuhastella, harrastaa tai työskennellä läheskään siihen (alati kiihtyvään) tahtiin mitä nykyään pidetään normaalina. 

Mihin se aika kuluu? Arjen pyörittämiseen, tietenkin. Siihen mihin ihmiskunnan aika on suureksi osaksi aina enimmäkseen kulunut. Nykynäkökulmasta katsottuna olemme vain ihmisiä jotka tekevät mielellään kaiken vaikeimman jälkeen. Siinä missä normaali ihminen lämpöä halutessaan säätää termostaattia, minä haen puita ja teen tulen hellaan. Kun normaali ihminen tahtoo ruokaa tai tavaraa, hän kipaisee ostoksille. Mekin kyllä käymme ostoksilla ihan riittävän usein, mutta silti aikaa kuluu tuhottomasti myös ruuan kasvattamiseen ja laittamiseen sekä tarpeellisten tavaroiden valmistamiseen itse. Kun paljon tehdään, siivottavaakin yleensä on paljon enemmän kuin niillä jotka viettävät aikansa etupäässä poissa kotoa tai korkeintaan sohvalla telkkaria katsomassa.  Se mikä on toisten mielestä vaivalloista ja sitä paitsi tarpeetonta kun ostamallakin saa, on meikäläisten mielestä tavattoman palkitsevaa.

Silti elämämme on tällaisenaan yhä mukavaa ja helppoa verrattuna isoäidin nuoruuteen. Meillä, kahden hengen huushollissa, on aivan tavallista että pesukone pyörii aamusta iltaan. Pääsemme paikasta toiseen autolla tai julkisilla, mikä on sekin naurettavan helppoa. Ja vaikka puutarhan sato onkin joka päivä läsnä ruokapöydässä, ei meillä ole painetta siitä että omilla tuotteilla pitäisi itsensä elättää. Helppoa on.

Silti elämämme on sen verran erilaista että aikalaisten on joskus vaikea ymmärtää, mihin aika täällä kuluu. Välillä joku ihmettelee, miksi emme ole vielä radikaalimpia jos olemme tosissamme, eikä yleensä millään ymmärrä että se on paljolti aika- ja ehtimiskysymys. Että ihan todella emme tee asioita mielellämme mahdollisimman helposti ja kätevästi ehtiäksemme enemmän. Mieluummin teemme vähemmän, mutta oman käsityksemme mukaan kunnolla. Tästä johtuen meillä on paljon sellaista tekemistä jonka olemassaolo on jo vähän unohtunut yleisestä tajunnasta. On tullut itsestäänselväksi ettei ihmisen tänä päivänä tarvitse lämmittää itse tupaansa, kasvattaa ruokaansa, kutoa mattojaan tai säilöä hillojaan jos tekee mieluummin jotakin muuta. Ja kuka hullu tekee mitään mitä ei nykyään ole enää pakko tehdä, voisihan saman ajan viettää vaikka ylitöissä, shoppaillen (tuotteita joita meidän ei puolestaan tarvitse ostaa), tai kuntosalilla (kun ei ole mitään mitä lapioida)?


Minun silmiini nykyään tavallinen elämäntapa on alkanut näyttää  yhä selvemmin itseään ruokkivalta kehältä. Elämäntapa on kallis, joten töissä pitää painaa hurjasti. Koska töissä pitää painaa hurjasti, ei ole aikaa eikä jaksamista tehdä asioita itse, vaan kaikki tarpeellinen on ostettava kalliilla –oikeastaan, mitä kalliimmalla sitä parempi, että muutkin näkevät että hyvin menee. Jotta se olisi mahdollista, pitää raataa entistä enemmän, etenkin kun unelmatkin tuppaavat olemaan ikuisesti kasvavaa sorttia. Rahan ansaitseminen ja kuluttaminen eivät ole vain elämän reunaehtoja vaan määräävät myös siitä, miten käytetään aikaa, ihmisen kaikkein rajallisinta resurssia. Vinhasti pyörivä kehä vie aikaa paitsi tylsyydeltä, myös vaikeuttaa vaihtoehtoisten valintojen tekemistä. Ei kenelläkään ole aikaa tuohon! Tuo, oli kyse sitten porkkanoiden kasvattamisesta tai keittiönpöydän nikkaroimisesta, alkaa siten näyttää turhalta ja marginaaliselta puuhalta. Olisihan se ikävä ajatella, ettei elämässä olisikaan aikaa johonkin olennaiseen. Helpot vaihtoehdot dominoivat ajattelua niin että siitä voi hyvällä syyllä puhua mielenmaisemana. Siitä mielenmaisemasta käsin voi ilman muuta sanoa, että aikamme kuluu etupäässä siihen että teemme kaiken turhan vaikeasti ja puuhastelemme kaikkea pientä vaikka voisimme yksinkertaisesti ostaa enemmän ja saada siten enemmän tunteja vuorokauteemme. Downshiftaaminen onkin pohjimmiltaan toimimista toisenlaisesta mielenmaisemasta käsin, toisenlaisilla prioriteeteilla.

Aristoteles ja ystävyysvyöhyke

Millainen on maailman yksinäisin ihminen? Onko se laitosvanhus jonka hoitajat vaihtuvat alvariinsa, tyttö jolla ei ole ketään kelle soittaa, vaiko ehkä aviopuoliso joka tekee ylitöitä koska ei tahdo enää lähteä kotiin? Onko se vihainen mukava nuorimies joka ei löydä tyttöystävää? Ehkäpä, mutta minusta yksinäisyyskään ei asu olosuhteissa vaan Sisämaailmassa. Yksinäisin on hän, joka ei osaa edes kuvitella, millaista on kun on ystävä. Yksinäisin on se joka etsii seuraa mutta samalla halveksii ystävällisyyttä ja jopa ystävyyttä koska ei ymmärrä niitä vaan kuvittelee yksittäisten hyötyjen (seksin, palvelusten, statuksen) edustavan suurempaa hyvää.

Opin uuden sanan tästä Maria Petterssonin kolumnista: friend zone eli ystävyysvyöhyke. Se tarkoittaa sitä aluetta jolle ihmiset paimentavat homehtumaan tukahdutettujen toiveiden vallassa ihailijat jotka vaikuttavat mukavilta mutta seksuaalisesti epäkiinnostavilta. Heidät sysätään "vain ystäviksi" joille voidaan uskoutua ja joiden kanssa on mukava viettää aikaa, mutta joita ei ikinä päästetä iholle. Sananmukaisesti "vain ystävä" voi olla kuka tahansa, kun taas erityinen on se jolle annetaan se minkä takia ystävyyttä teeskennellään ja esitetään. Välittämisellä on vain välinearvo, mutta näin ajatteleminen suorastaan edellyttää taustaoletukseksi sitä ettei ole ymmärtänyt välittämisen arvoa alkuunkaan. Ystävyyden todellisen merkityksen voi muistaa ohimennen silloin kun tulee itse huonosti kohdelluksi.
Silloin muistaa, että minunhan piti olla tuolle tärkeä ihminen eikä vain hiljaisuudenkarkoitin tai paremman seuran korvike. On paljon helpompi huomata tulleensa itse kohdelluksi huonosti kuin huomata omat edesottamuksensa.

Ihminen joka ylenkatsoo ystävyyttä on se kuuluisa sika joka ihmettelee kalliita helmiä. Luulisin, ettei sellainen järjettömyys ole mahdollista muille kuin ihmisille jotka ovat niin yksinäisiä etteivät osaa kuvitellakaan että aidon välittämisen kaltaiset asiat voisivat olla totta. Niinpä  he eivät yksinkertaisesti osaa etsiä eivätkä toivoa ystävyyttä. Sen sijaan etsitään vain seuraa, seksiä tai siistejä tyyppejä ympärille, ystävyydenkaltaisten ilmiöiden pintakuohua jolla on tai ei ole tekemistä niiden asioiden kanssa jotka ovat todella syviä ja tärkeitä. Ne on kuitenkin helppo käsittää ja on helppo huomata, onko niitä elämässä vaiko ei. Tällä tavalla yksinäiselle "ystävä" on vain joku jonka seura voittaa hetkittäin yksin kököttämisen ja sateen katselemisen. Mitä muuta ihmisiltä voisi haluta kuin pientä vaihtelua elämän ankeuteen?

Aristoteles kirjoittaa ystävyydestä osuvasti (mutta kuivasti) muun muassa seuraavaa: "Ystävyyden täydellinen muoto toteutuu hyvien ja hyveen suhteen samanlaisten välillä...Ne, jotka tahtovat ystävilleen hyvää heidän itsensä vuoksi, ovat eniten ystäviä, sillä he tekevät niin oman olemuksensa johdosta eivätkä aksidentaalisesti. Näiden ystävyys säilyy niin kauan kuin he ovat hyviä, ja hyve on pysyvää. Kumpikin osapuoli on hyvä ilman lisämääreitä ja on myös hyvä ystävälle, sillä hyvät ovat yksinkertaisesti hyviä ja myös hyödyllisiä toisilleen. Ja samoin he ovat miellyttäviä, sillä hyvät ovat yksinkertaisesti miellyttäviä ja myös miellyttäviä toisilleen...Tällainen ystävyys on ymmärrettävästi pysyvää, koska siihen sisältyy kaikki se, mikä välttämättä koskee ystäviä. Jokainen ystävyyshän on olemassa hyvän tai nautinnon takia, joko ilman lisämääreitä tai ystävyyden osapuolille hyvän tai nautinnollisen takia, ja ystävyys perustuu tietylle samanlaisuudelle...Se, mikä on hyvää ilman lisämääreitä, on samalla tavoin nautinnollista, ja nämä ovat rakastettavimmat ominaisuudet. Siksi rakkaus ja ystävyys esiintyvät ennen muuta ja parhaimmillaan juuri hyvien välillä. Tällaiset ystävyydet ovat tietysti harvinaisia, sillä vain harvat ihmiset ovat tällaisia. (Nikomakhoksen etiikka, 1156b7-26)

Aristoteles on siis kanssani sitä mieltä, että ystävyyden välttämätön edellytys on olla ihminen joka ylipäätään kykenee ystävyyteen. Tämä puolestaan edellyttää sitä että mielessä on jokin käsitys siitä mitä ystävyys voi olla. Se näyttää olevan hukassa niiltä jotka räytyvät ystävyysvyöhykkeellä seksin puutteessa. Aristoteleen mukaan ystävyys ei suinkaan ole rakkauden (tuskin myöskään seksin) vastakohta tai lohdutuspalkinto, vaan sekä ystävyys että rakkaus ovat kotonaan niiden välillä jotka tavoittelevat hyvää yhdessä ja erikseen. Lainauksen lopuksi Aristoteles huomauttaa, että tällaiset ystävyydet ovat käytännössä harvinaisia. Ei hyveen tavoittelu tainnut kiinnostaa monia antiikissakaan, vaan ihmiset tavoittelivat sisäisen kehityksen sijasta mieluummin yksinkertaisempia ja suoraviivaisempia asioita. "Jos hän vain pitäisi minusta enemmän, voisin saada seksiä, vaikutusvaltaa, tilaisuuden tutustua vielä tärkeämpiin ihmisiin", saattoi moni ajatella jo siihen aikaan. Aristoteles ei kuitenkaan opasta yksinäisiä sosialisoimaan enemmän, kiillottamaan kuorta tai miettimään päätä puhki, millainen pitäisi olla että kelpaisi nirsoille kanssaihmisille. Hän kutsuu tavoittelemaan hyvää. Jos sen ohella löytyy samanmielisiä, seurauksena voi olla jotakin ainutlaatuisen upeaa. Pääpalkinnon saa jo aikaisemmin. Hyvää tavoitellessamme kuljemme nimittäin väistämättä poispäin äärimmäisestä yksinäisyydestä. Vaikka seurasta ei aina olisi niin tietoa ja vaikka kaipaus välillä kaihertaisi, on hyvään pyrkivä ihminen silti paljon vähemmän yksin kuin ne jotka eivät osaa edes unelmoida ystävyydestä ja sen kasvattamisesta. Hyvään pyrkivälle ystävien mahdollinen puute tosiaan riippuu pitkälti ulkoisista asioista, ja hän tietää että onni voi kääntyä parempaan koska tahansa. He ovat valmiita ystävyyteen ja rakkauteen.

Sadepäivän käsityökatsaus

Edellisessä käsityöpäivityksessä pakkasin taas neulelankoja kesäteloille, mutta eiväthän ne siellä pitkään viihtyneet. Ovatkohan viileät ja sateiset jaksot saaneet sisäisen käsityökalenterini vähän sekaisin, vai innostaako entistä tarkempi kirjanpitoni lankaa kuluttavien harrastusten pariin? Ainakin tulevana viikonloppuna saavat langat ja lukemattomat kirjat kyytiä kun menin nyrjäyttämään nilkkani. Minulla ei nyt ole muita vaihtoehtoja kuin lykätä menot tuonnemmaksi, koti- ja pihatyöt Puolisolle ja keskittyä puuhaamaan mukavassa sohvannurkassani. Onneksi haveri ei sattunut tavallisen kahdeksan ja puolen kilometrin lenkkini puolessa välissä, vaan ihan kotinurkalla kompuroin.


Toukokuussa vietin monta onnellista käsityöhetkeä ristipistojen parissa ja aloittelin uusien maalaismekkojen ompelemista. Sitten kuitenkin muistin, että hartiahuivikokoelmastani puuttuu kuin puuttuukin vielä yksi: tummista, neutraaleista sävyistä sommiteltu jokapaikanhuivi. Tummien hyttysten verkon siivittämänä lankavarasto pieneni toukokuussa kokonaiset 353 grammaa, josta suurin osa oli varastossa pitkään muhineita Nalleja. Vuoden aikana miinusta on kertynyt jo yli kilon verran.

Pinotessani lankalaatikoita uudemman kerran silmääni pistivät mielenhäiriössä  hyvästä tarjouksesta pari vuotta sitten hankkimani possunpinkit seiskaveikkakerät. Joku tunika oli ostajalla ollut selvästi mielessään lankamäärästä päätellen, mutta selvästi järki oli palannut päähän ennen neulepuikkoihin tarttumista. Olkoonkin, että lähempi tarkastelu paljasti jälleen että possunpinkkikin sointuu ihonväriini oikein nätisti... Nyt muistin kuitenkin tallettaneeni koneelle kivan raidallisen tunikan ohjeen. Jos yhdistäisin possunvärisiin lankoihini pinkkikirjavaa Polkkaa jota niin ikään hamstrasin reilummin silloin kun sitä vielä sai, sekä valkoista, olisi lopputuloksena sellainen makeansöpö väritys josta voisin pitää paljonkin. Tällä hetkellä tunika edistyy mukavasti, vaikka valkoista lankaa pitikin käydä ostamassa vähän lisää. Se lupailee alkavansa valmiina marrasmasennuksenkarkoittimeksi joka on mukava pukea kurakaudella käytännöllisten mustien ja harmaiden vetimien seuraksi. Ja näin possunpunaisetkin kerät ovat alkaneet huveta.

Menestyksekkääseen lankavarastonsiivoukseeni on kuitenkin luvassa uusia haasteita. Lohjan molemmat lankaliikkeet ovat lopettamassa (toinen etsii vielä uutta yrittäjää, jos sellainen kesän aikana löytyisi). Se tietää laatulankojen loppuunmyyntejä. Voiko sellaista vastustaa, kun tutuksi käyneet yrittäjät pitää kuitenkin käydä vielä hyvästelemässä? Ei voi. Ehkäpä pikku ostosretkellekin kuitenkin on alkukesän neulontainnostuksen jälkeen tilaa...

posted under , | 0 Comments

Uhrin vaientamisen lyhyt oppimäärä

On se kamalaa että ihmiset tekevät toisilleen pahoja asioita, rikoksia jopa. Ja järjestelmä on mätä kun uhreja syyllistetään ja kyykytetään. Olen tässä miettinyt, että rikosten ja muiden kovan kohtalon uhrien aseman parantamisen voisi aloittaa vaikka heti. Meidän kaikkien toimesta. Siitä mukavalta penkiltä käsin. Asennemuutosten tekeminen kun on sohvaperunoillekin sopiva laji. Urheilua se on sillä perusteella että ennen onnistumista usein ehtii tulla hyvä hiki.

Olen nimittäin huomannut, että uhrien puolustaminen sujuu monelta kansalaiselta hyvin niin kauan kuin ”uhri” on tukevasti teoreettinen olento, korkeintaan kuva iltapäivälehdessä tai henkilö tarinassa. Kun väärinkäytöksen uhri tästä konkretisoituu, alkaa pyöriä iso mylly joka sanoo:

1)Kannattaako tästä nyt suurempaa numeroa tehdä? Mitä ihmiset siitäkin ajattelevat?
2)Etkö voisi vain olla reilu tyyppi ja antaa anteeksi? Hyvä ihminen antaa aina kaiken anteeksi, etenkin jos pyydetään!
3)Eikö sinulla ole huumorintajua? Et kai vaan ole pitkävihainen ja nauti muiden saattamisesta hankaluuksiin?
4) Älä nyt ainakaan poliisin puheille mene. Et kai vaan ole huomiohakuinen? Niillä on tärkeämpääkin tekemistä (vaikka korkeimmalta oikeudelta löytyykin kasapäin ennakkotapauksia joita voi luonnehtia vähäisiksi rikoksiksi).
5)Katso peiliin. Etkö muka itse ollut yhtään ärsyttävä, varomaton,  typerä tai uhkarohkea? Etkö muka tehnyt itse mitään moraalisesti arveluttavaa, kun sinulle kuitenkin noin kävi? Kaikkihan tietävät, että rangaistus näistä mokista on täysi lainsuojattomuus.

Toisin sanoen: uhriksi joutuminen on ikävää, mutta uhrin tulee ymmärtää olevansa mitättömyys joka ei ansaitse oikeutta. Lain suojaan turvautuva on ikävä ihminen jota odottaa yksinäisyys. Jos rikos oli sen laatuinen etteivät poliisit pyyhältäneet paikalle pillit ulvoen ja alkaneet pistää väkeä rautoihin,  se ei ollut mikään oikea rikos. Myöskään asianomistajarikokset eivät ole oikeita rikoksia. Rangaistuksia ja korvauksia vaativat  (huom. juristikielinen termi) ovat tietysti vaativia ja ikäviä ihmisiä muutenkin. Uhri ansaitsee vähän myötätuntoa jos osoittaa poikkeuksellista suurisieluisuutta, jalomielisyyttä, anteeksiantavaisuutta ja yleistä hyveellisyyttä.  Muuten ei ole riittävän viaton ollakseen oikea uhri. Hänen pitää ymmärtää tekijää jolla oli huono päivä, vaikea lapsuus, stressaava elämäntilanne, ja lisäksi omata einoleinolainen maailmankatsomus jonka mukaan paha ei ole kenkään ihminen vaan toinen on heikompi toista. Heikkous ja vahingot taas on anteeksiannettavia, inhimillisiä ja ymmärrettäviä juttuja, olkoonkin että Suomessa rikostuomion voi saada myös tahattomista teoista, kuten erinäisistä tuottamuksista, velvollisuuksien laiminlyönneistä ja huolimattomuuksista. Oikeus on monin tavoin ymmärtämätön, joten hyvä uhri ymmärtää senkin edestä ja tekee voitavansa sen eteen etteivät Tavalliset Kunnon Kaverit jotka eroavat niin selvästi elokuvien patologisista pahiksista, joutuisi sen kynsiin.

Siivoista, hiljaisista ja unohtamishaluisista uhreista on paljon iloa kaikille. Kun uhri ymmärtää paikkansa ja velvollisuutensa, potentiaalisesti hyvinkin ikävä juttu kuivuu kasaan anteeksiannettuna kuin ameeba aurinkorannalla. Sitten me kaikki voimme taas leikkiä ettei mitään ikävää ole edes tapahtunut.  Jos ikävää olisi tapahtunut, siitä olisi tietysti ollut seuraamuksia. Ei seuraamusta, vaikka sitten uhrin hiljentämisen ansiosta, ei rikosta, eikö totta?! Olisi ikävää elää maailmassa jossa pitäisi ajatella tavallisten ihmisten omaavan toisinaan rikollisia taipumuksia ja toisaalta tavallisten ihmisten joutuvan huonolla onnella uhriksi tuosta noin vain. Jos vain hiljennämme konkreettiset väärinkäytösten ja rikosten uhrit tarmokkaasti samalla kun tunnemme suurta myötätuntoa kaikille kaukaisille, teoreettisille rikosten uhreille (parhaita kohteita ovat eksoottisten kulttuurien edustajat), pysyy pieni maailmamme paljon siistimpänä ja mukavampana.

Semmoiset blogit ja muut jutut joissa koitetaan väittää että maailma paranee vain sillä että tehdään hartiavoimin hyvää ja yritetään pysäyttää paha alkutekijöihinsä, kannattaa varmuuden vuoksi ohittaa.

Tavaravuoren alla

Vihreä ajattelu edistyy sittenkin, vaikkei aina vihreiden ajattelijoiden toimesta. Erityisesti kuluneena keväänä olen huomannut, että kansan tavarasuhteessa on tapahtunut suuri muutos. Mainokset toki tyrkyttävät tavaraa entisellä innolla, mutta tavaraähkystä on alettu kärsiä muuallakin kuin minimalistipiireissä. Roinasta eroon pääsemisestä on tullut loistava small talkin aihe. Turhaa tavaraa kun on kaikilla, ja niinpä siitä eroon pääseminen vaikeutuu koko ajan.

Köyhät ovat tietysti yhä keskuudessamme, mutta nykypäivän köyhätkin ovat erilaisia kuin pula-ajan köyhät. Nykyään voi ihan hyvin olla köyhä mutta omistaa liikaa tavaraa. Köyhän tavarat vain ovat kuluneita, heikkolaatuisia, rumia ja epätarkoituksenmukaisia. Eräs vähävarainen tuttava puuskahti, että taloustilanne kannattaa pitää yksityisenä siksikin, että ihmiset tekevät köyhästä mielellään ilmaisen kaatopaikan jolle voi lahjoittaa nurkissa pyörivän ongelmaroinan. Kun se on köyhä. "Mutta enhän minäkään tarvitse kolmea polkupyörää, eikä minulle mahdu yhtään sohvakalustoa.", hän huomautti. Hankintahinnaltaan kohtalaisen arvokaskin tavara voi päätyä helposti roinaksi jota kukaan ei halua. Sen sijaan köyhällä voi olla ainakin ajoittaisia vaikeuksia hankkia kunnollista ruokaa, tarvitsemaansa terveydenhoitoa tai saada laskut maksetuksi ajallaan. Niihin tarpeisiin apua onkin jo paljon vaikeampi saada. Roinaongelma sen sijaan ylittää helposti sosioekonomiset rajat.

Nurkissa pyörivällä tuskastuttavalla roinalla on kuitenkin tiettyjä hyödyllisiä vaikutuksia. Mikä olisikaan parempi muistutus sille ettei tavara tuo onnea? Muistamisista ja lahjoista keskusteltaessa moni toivoo suoraan ja uudenlaisella vilpittömyydellä, ettei saisi lahjaksi tavaraa. Muisto- ja koriste-esineet ovat erityisen inhottuja, kun taas sellaiset lahjat jotka on helppo käyttää loppuun, ovat entistä arvostetumpia. Kotitekoinen hillo on tietysti hyvää, mutta se myös loppuu aikanaan. Jopa purkin voi antaa takaisin uusiokäyttöä varten.Win- win. 
Samaan aikaan kalliillakaan lahjoilla ei enää ole helppo tehdä vaikutusta. Kalliskin roina on roinaa, ja usein kalleus kertoo jostakin muusta kuin hyvästä jälleenmyyntiarvosta. Tavaravuori on alkanut vihdoin painaa niin että tuntuu.

Ääritilanteessa tavaran voi tietysti vain heittää pois, ja koittaa olla ajattelematta osallisuuttaan plastoglomeraattien tyyppisten idiotismin monumenttien jättämistä tulevien sivilisaatioiden ihmeteltäväksi. Poisheittämisessä ja jatkuvassa kirpputoriruletissakin on kuitenkin oma rasittavuutensa. Ihastumisen, tylsistymisen ja poisheittämisen sykli alkaa puuduttaa. Mieleen alkaa nousta hitaasti uusia oivalluksia. Eikö sitä voisi hankkia vähemmän, mutta kestävämpää tavaraa, vaikka sitten vähän kalliimmalla? Onko se nyt niin kamalaa kantaa vanhaa teknolelua tai puseroa, jos tavaran saa sillä keinolla käytettyä loppuun ja säästyy lisäksi jatkuvalta uuden tavaran metsästämiseltä? Millaista roinavirtaa pienet heräteostokset oikeastaan kartuttavatkaan? Se joka tällaisia alkaa miettimään, on jo pitkällä yksinkertaistamisen tiellä.

Kitkemisaika

Sadesää vei omenapuiden kukat mennessään. Vesi on kyllä tullut hyötykäyttöön. Sen huomaa siitä miten hurjasti kaikki on kasvanut sillä välin kun olemme istuneet sisällä sadetta pitämässä. Kasvimaan harsojen alla kasvu on ollut erityisen hurjaa. Rehottavien rikkaruohojen seassa sinnittelevät hyötykasvien taimet. Kevät on ohi. On alkukesä ja kitkemisaika.

Kevään vaihtumisen kesään huomaa myös keittiössä. Varastojen tyhjentäminen alkaa vaihtua säilömiseen kun pilkon pakkaseen raparperiä ja pullotan mehutiivistettä talven varalle. Salaattipenkistä löytyy jo monenlaista syötävää. Muistan jälleen, miten omituisia kaupassa myytävät salaatit ovat verrattuina aitoon tavaraan, kankealehtisiä ja mauttomia. Eipä niitä tarvitse nyt muutamaan kuukauteen nyt ostaakaan, kunhan vain muistaa kylvää piakkoin toisenkin satsin omaa salaattia. Talviset vihannekset ja juurekset sekä niistä valmistetut lempiruuat julistetaan niin ikään pannaan, ainakin melkein. Lihapullat ja bolognesekin maistuvat paremmilta kun pitää vähän taukoa välillä. Niin epäsuhtaisia ovat suomalaisen kausiruokailijan vuodenajat, että lyhyestä keväästä, kesästä ja syksystä otetaan kaikki irti.

Nyt ruokalistaltani löytyy siis paljon erilaisia salaatteja, täytettyjä voileipiä, kalaa ja grilliruokia joiden seuraksi salaatit sopivat. Kevyet kesäiset ruuat sopivat paitsi satotilanteeseen, myös lämpimiin säihin. Kesäkuussa ei tietenkään ole aina lämpimistä ilmoista varmuutta, mutta puutarhassa reippailu tietysti paikkaa tilannetta. Onneksi kitkeminen on aika kivaa puuhaa. Tulosta syntyy nopeasti, ja kitkemisen ohella tulee itsestään nautittua auringosta, tuoksuvasta ilmasta ja pikkutiaisten kuoron uusista hiteistä. Ajatteleminen sujuu siinä sivussa.

Jos alkukesällä kitkee ahkerasti, rikkaruohot lannistuvat sen verran että loppukesällä voi jo ottaa vähän rennommin. Toki siinä vaiheessa sadonkorjuun kanssa alkaa jo olla tekemistä. Puutarhan vuosi etenee nopeasti. Yritän kuitenkin pysähtyä nauttimaan puutarha-ajasta mahdollisimman usein. Pian on taas talvi, hämärä ja lepo, pian ei pääse vihreään puutarhaan ahertamaan vaikka haluaisi. Raparperien lisäksi on siis muistettava säilöä mielen kellareihin hyllymetreittäin aurinkoisia hetkiä kasvimaalla.

posted under , | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments