Hyvällä pärjäämisestä, osa n

Mikko Saxberg pohti blogissaan huolellisesti sitä miksi on vaikeaa olla avoimesti idealisti. 


Miksi idealismia ei sitten ”kehtaa” tuoda esiin? Monet meistä uskovat asioihin kovastikin ja tietävät miten asiat olisivat paremmin mutta pitävät suunsa kiinni. Ehkä siksi, että idealismi leimataan hyvin nopeasti naiiviksi, se lytätään mahdollisimman nopeasti ”reaali” politiikan keinoilla, osoitetaan asiantuntijatiedon valossa miten idealistinen ajatus ei voi koskaan kantaa hedelmää. Otetaan numerot esiin ja siinä sitten nauretaan kuinka idealisti yrittää housut kintussa säilyttää osan arvokkuudestaan kun on mennyt lausumaan jotakin tulevaisuuden mahdollisuuksia syleilevää mutta ah niin naiivia.

Miksi idealistilla on vaikeaa? Minusta suuri vaikeus näyttää olevan ensinnäkin siinä että idealisti välittää liikaa aivan väärien ihmisten mielipiteistä. Miksi hän näin tekee? Koska uskoo sisimmässään naurajien olevan sittenkin pohjimmiltaan oikeassa. Siihen, että vaikka hyvä on kivaa ja ihanaa, se on pohjimmiltaan heikkoa ja abstraktia, huonosti Oikeaan Elämään soveltuvaa. Fiksuhan silloin vain on jos tiedostaa asian itse etukäteen niin että osaa hillitä julkihaihattelua.

Minäkin saan kuulla suht säännöllisesti olevani naiivi ja idealisti. Kertojien naamat on nykyään helppo venäyttää yksinkertaisesti kertomalla pari faktaa elämäni varrelta. Olen tähän ikään mennessä nähnyt paljon pahaa, alhaista ja raadollista. Olen havainnoinut sekä arkista kehnoutta että poikkeuksellisen suurta, paatunutta julmuutta. Julmuuden, opportunismin ja typeryyden sävykirjo on tullut hyvin tutuksi. Olen nähnyt enemmän pahaa kuin moni niistä jotka tahtovat tulla valistamaan sinisilmää siitä miten maailma "todella" toimii. Yksi asia minulta on kuitenkin jäänyt näkemättä, nimittäin se kerta jolla pahalla olisi saavutettu aitoa menestystä, siis sellaista menestystä jota ei tekisi tyhjäksi turmeltuminen jollakin toisella suunnalla. Olen nähnyt pahan saavuttavan välittömän tavoitteensa, mutta tilanne jossa paha ei olisi aiheuttanut tekijälleen ja teon ympäristöön vielä suurempaa haittaa, on jäänyt minulta todistamatta. Pahan menestyksekkyys on siis, sikäli kun minulla on millä arvioida, illuusio jonka ylläpitäminen edellyttää kapeakatseisuutta, lyhytnäköisyyttä ja tarmokasta ajattelemisen rajoittamista siten että toimintaa arvioidaan visusti vain välittömään julkilausuttuun tavoitteeseen nähden.

Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi ikinä hävinnyt huutoäänestyksessä, tai viettänyt aikaa hyvien päämäärieni puolesta yhden hengen vähemmistössä. Näin on toki käynyt usein, ja se onkin antanut minulle mahdollisuuden tarkistaa moneen kertaan havaintoni siitä että silloinkin kun raadollisuus ottaa erävoiton, se ei menesty. Aito menetys, onni, hyvinvointi, kaikki ne päämäärät joita kehnoin keinoin tehokkaasti tavoitellaan, lipsuvat aina matalamielisten käsistä. Hyvä taas sisältää oman palkkionsa, eikä jätä palkitsematta puolustajaansa silloinkaan kun hyvän puolia joutuu pitämään tiukassa paikassa, yksin ja kaulaansa myöten kuravellissä.

Minutkin voi edelleen argumentoida kumoon. Tarvitsee vain kantaa takataskussa parempaa argumenttia. Tänäkin vuonna on käynyt selväksi, että minut voi hetkellisesti myös masentaa tai jyrätä hiljaiseksi. Mutta pelottelu, uhkailu tai idealistiksi haukkuminen eivät ole hetkauttaneet enää aikoihin siinä määrin että ne saisivat minut vakavasti harkitsemaan pysyvämpää vaikenemista. Hetkelliselle heikkoudelle ei aina voi mitään, mutta sen verran olen edistynyt hyvään pyrkimisessä että olen varma siitä että omaa etuani ei koskaan aidosti palvele vaieta silloin kun voisin pitää hyvän puolta. Sen verran olen ymmärtänyt, että matalamielisen enemmistön sijasta järkevää on tavoitella vain viisaiden ja hyväsydämisten ystävyyttä ja hyväksyntää. Mainetta ja rahaakin kannattaa tavoitella vain sen verran kuin mitä on mahdollista saavuttaa tekemällä sitä mitä eetikon ymmärtääkseni tulee tehdä, nimittäin pitämällä järjen ja hyvyyden puolta, sillä millään muulla keinoilla saavutettu menestys ei ole kestävää. 

Verbaalisella väkivallalla voi muksia totuuden ystävää, mutta Todellisuuteen sillä ei ole paljon vaikutusta. Todellisuus on kuitenkin se perimmäinen voima joka sanoo että vain hyvälle ominaiset päämäärät ja keinot ovat viisaita valintoja. Todellisuutta vasten on testattu se ettei hyvästä kannata tehdä poikkeuksia, että ei kannata luovuttaa eikä alistua epäoikeudenmukaisuuteen. Ilman idealismia ”realismi” on vain reagoimista ulkoisiin ärsykkeisiin ja ajelehtimista kohtalon armoilla. Realisti ei luo mitään, eikä hän pohjimmiltaan pysty johtamaan edes itseään. Idealisti voi rämpiä elämää suuremmissa liemissä, mutta eksyksissä hänen ei tarvitse olla milloinkaan. Idealisti voi olla uupunut, mutta voimaton hän ei koskaan ole. Hänet voidaan sivuuttaa ja jyrätä ja hänelle voidaan nauraa, mutta idealisti ei koskaan ole mitätön eikä aivan yksin, eikä hänellä ole mitään todellista hävettävää toisin kuin sillä joka "menestyy" runnomalla läpi mielipiteen joka edustaa järjettömyyttä. Se jonka seurassa viihtyvät Todellisuus ja Järki, on jo parhaassa seurassa mitä toivoa voi. Vastaavasti on vaikea nähdä, mitä todellista lohtua typerysten myötämielisyydestä on sille jonka elämän kärsimystä lisäävät typeryys ja voimattomuus. Ihmisen prioriteetit eivät ole kohdallaan silloin kun mielipiteet tuovat lisää kavereita, rahaa ja vaikutusvaltaa, vaan silloin kun hän voi synkimpänä ja itseinhoisimpana aamuyön hetkenä sanoa itselleen ”Kaikki on hyvin siltä osin kuin minä olen asioille jotakin mahtanut, sillä olen pyrkinyt hyvään parhaani mukaan”. Voi silloinkin laskea elämän epäonnistumisia ja manata menestyksen puutetta, tietenkin. Mutta perusta on kunnossa ja mielen pohjalta löytyy rauha joka on varattu vain niille joiden ei tarvitse hävetä itseään.

Näyttää siltä,että hyvään uskominen on vaikeaa ennen kuin ymmärtää pari asiaa siitä mitä hyvä on. Ensinnäkin, hyvä ei ole pahan vastakohta. Se on jotakin perustavanlaatuisesti erilaista kuin paha. Se toimii eri tavalla. Klassisessa hyvän ja pahan taistelu-asetelmassa on se keskeinen vika että taisteleminen ylipäätään on pahalle ominaista puuhaa, jossa menestys mitataan pahasta lähtöisin olevilla kriteereillä. Se joka ei ymmärrä tätä, pitää hyvää helposti ”heikkona” koska hyvä ei pärjää taistelussa. Hyvälle ominaisempi –tarkemmin ajatellen todella pelottava rangaistuksen muoto– on yksinkertaisesti mennä pois. Jos hyvää aletaan vastustaa liian pontevasti, se menee pois, ja sen seurauksena muodostuu tila jossa hyvää ei ole. Mikä voisi olla surkeampi tila? Jos hyvä uhkaa kadota, eikö jokainen järkevä ihminen hätääntyisi voitonriemuisena hihkumisen sijasta? Paha voi selvitä hengissä, mutta onko elämä ilman hyvää elämisen arvoista? Eikö ole parempi poistua takavasemmalle, jos vaihtoehtona on vain eksistenssi vailla mitään hyvää, vailla arvoa ja inhimillistä arvokkuutta? Paha ei roiku eksistenssissä hyvää pidempään siksi että olisi vahvempi, vaan siksi että sille ominaisia ovat pelko ja epätoivoisuus.

Pahalle ominaista on myös järjettömyys. Hyvän arvosteleminen heikoksi siksi että se ei pärjää tappelussa on vähän sama kuin jos joku arvostelisi minut huonoksi ajattelijaksi sillä perusteella ettei minulla ole menestymisen mahdollisuuksia balettikilpailussa. Hyvä ei menesty sillä mitalla joka soveltuu parhaiten pahalle ominaisen toiminnan tehokkuuden mittaamiseen. Sen sijaan hyvä toimii ja menestyy omalla tavallaan. Hyvää jaetaan, hyvä lisääntyy, se leviää, opettaa, luo uutta, vaalii ja valaisee. Hyvä ei hävitä vihollisiaan vaan rakentaa rauhaa, hankkii ystäviä, vaalii sopua ja vasta äärimmäisessä tilanteessa jättää yksin ne joille sen seura ei kelpaa. Niille jotka luottavat viime kädessä pahaan, hyvälle ominainen toiminta on vastenmielistä, naurettavaa ja säälittävää. He eivät ymmärrä sitä. Hyvään luottava osaa suhtautua tällaisiinkin reaktioihin tyynesti, sillä hän ymmärtää mistä ne tulevat ja tietää että niiden totuusarvo on täysi nolla. Hän ymmärtää, että nyt mitataan sellaisilla mitoilla joilla hyvyys ei voi eikä sen pidäkään menestyä. Hyvällä on aivan omat mittansa: hyvinvointi, onni, rauha, kukoistus, monimuotoisuus, oikeudenmukaisuus ja arvokkuus. Olen huomannut, että pahuuden voimaan uskovat eivät mielellään altistakaan toimintaansa ja päämääriään näille mittareille.


Hyvään uskominen ei vaadi suurta tahdonvoimaa eikä poikkeuksellisen lujaa luonnetta. On vain ymmärrettävä, mitä hyvä ja hyvän tavoitteleminen on, sekä jotakin siitä mitä ne eivät ole. On vain katsottava hieman totuttua tarkempaan ja laajemmasta perspektiivistä niitä jotka luottavat pahalle ominaisiin keinoihin. He voivat saada pikku erävoittonsa, mutta lähentääkö se heitä inhimilliseen kukoistukseen vaiko ei? Paha voi olla helppoa, mutta hyvä on järkevää. Paha voi olla suosittua, mutta hyvyyttä arvostavat kaikki ne joiden mielipiteestä viisaan tulisi välittää. Sitä rataa. Oikeastaan uskoa ei vaadita laisinkaan, vaan ainoastaan sitä että on valmis kokeilemaan mitä tapahtuisi, jos eläisi hetken niin kuin tietää hyvien ihmisten elävän. 

Pettymyksistä rakkaudessa




Viime aikoina uutisvirrassa on uinut kummallisia, pelottavia syvän veden otuksia. Yhdysvaltoja puhuttaa misogynistisiä piirteitä sisältävä joukkomurha. Kotoisat yliopistojoukkomurhan suunnittelusta syytetyt kertovat puheidensa taustalla olleen koulukiusaamista, yksinäisyyttä ja syvää pettymystä ihmisiin. Verkossa esiintyvä naisviha jolle on tyypillistä väkivallalla uhkaaminen ja seksuaalinen häpäisy, on päässyt tässä kuussa Ylen uutisiin. Minusta on alkanut tuntua siltä että jonkun olisi korkea aika kirjoittaa hieman pettymyksistä rakkaudessa. 

Rakkaudessahan on mahdollista pettyä monella tavalla. Kukaan ei alun pitäenkään huomaa. Se Väärä huomaa. Tunteilleen ei saa vastakaikua. Tunteilleen saa vastakaikua, mutta kaikki menee pieleen silti. Tunteet loppuvat. Sitoutumishalua on liian varhain tai sitä ei ole ollenkaan. Pettymysten kielellä ajateltuna romanttisten suhteiden aallokko näyttää vallan mahdottomalta vaikeuksien kerjäämiseltä. On pieni ihme, että ihmiset ylipäätään pariutuvat. Rakkauden löytäminen ja kestävän onnen kehittäminen alkavat vaikuttaa samantasoisilta ihmeiltä kuin uuden tähden syttyminen ruskeiden kääpiöiden törmäyksessä.  Arvoitukseksi jää vain se, missä vaiheessa turpaan tulee ja miten pahasti. Tästä puolesta ei paljoa puhuta. Mikäli naistenlehtiä ja puolituttuja on uskominen, ihmiset vain tapailevat, alkavat unelmapareiksi ja kasvavat erilleen. Uusia Rakkauksia löytyy liukuhihnalta, ei kerran- pari eliniässä, ja ne lakastuvat nätisti, eivät ikinä räjähdä naamalle kuin keittiökemistin ilotulite. Lasten kaltoinkohtelu, perheväkivalta ja veriteot tapahtuvat jossain toisessa, kaoottisessa ja selittämättömässä maailmassa.Naistenlehtimaailmassa rakkaudessa voi olla vain pieniä ryppyjä jotka siliävät nopeasti, yleensä aikuisesti ja kasvattavasti eroamalla. Tai sitten rakkauselämän kuprut ovat hassuja juttuja jotka vähän nipistävät mutta joille voi jo pian nauraa. Kylläpä silloin sattuikin! Oltiinpa silloin nuoria ja dramaattisia!

Ei ihme, jos nuoret ja vähän vanhemmatkin pettyvät syvästi koko ihmiskuntaan kuvitellessaan että totuus muiden ihmisten elämästä on tällainen. Ei ihme, että he kuvittelevat olevansa ainutlaatuisen epäonnistuneita, anteeksiantamattoman viallisia, yleisesti halveksuttuja ja poikkeuksellisen suuren vääryyden kohteita huomatessaan että välillä rakkauden etsintä menee kaameasti pieleen ja tuottaa suurta tuskaa. Tämä on traagista, sillä itse olen ehtinyt tulla siihen tulokseen että vaikka yksityiskohdat vaihtelevat ja ihmisten tunne-elämän syvyys (puhumattakaan itse kunkin taipumuksista valehtelemiseen) vaihtelee, loppujen lopuksi rakkaudessa nenilleen saaminen on tavallisuuden huippu. Kokemani kärsimykset tietysti tuntuvat ainutlaatuisen hirveiltä, mutta tästä ei seuraa että sitä ne todella olisivat. Tavalla tai toisella, rakkaussotkuja sattuu kaikille, useimmille kuitenkin toistuvasti. Ne jotka muuta väittävät, yleensä valehtelevat. Toisinaan he valehtelevat jopa itselleen: ”Ei hän minua oikeasti kiinnostanut.”,"Emme sopineet yhteen",  ”Me vain kasvoimme erilleen”. Sitä rataa, ja korvat heiluvat niin että lepatus käy. Tämäntyyppisessä valehtelemisessa on edellä mainitun sosiaalisen todellisuuden vääristymisen lisäksi toinenkin huono seuraus, nimittäin se että kukaan ei ikinä kerro, mitä voi tehdä jos rakkaudessa käy huonosti. Pelkään, että kun siitä ei puhuta, useimmat kärsimään päässeet turvautuvat hädän hetkellä ensiksi mieleen tuleviin helppoihin vaihtoehtoihin, kuten vihastumiseen, katkeroitumiseen ja koetun kärsimyksen vähättelyyn. Luuserihan se on joka sanoo että nyt sattui ja kovaa. Kärsimyksen jakaminen ystävien kanssa olisi kuitenkin voinut luoda läheisyyttä ja aitoutta. Koska pettymykset ja epäonnistumiset rakkaudessa ovat niin tavallisia, voi nimittäin hyvinkin olla että kaveri tietäisi tarkalleen, miltä tuntuu tulla petetyksi, satutetuksi tai menettää suuri rakkaus. Hänkin on vain pitänyt asiat omana tietonaan, niin kuin hyvät menestyjät tekevät. 
Vielä yksi pelottava ajatus tähän kappaleeseen: jos kehenkään ei näytä sattuvan mikään eikä kukaan, mistä kohta tiedämme, milloin käyttäydymme huonosti? Jos joku on oikein cool, voiko häntä edes oikeasti satuttaa? Hyveellisyys on minulle hyväksi, mutta onko paheellisesta toiminnastani (johon minulla tietysti on hyvät selitykset) toiselle kuitenkaan todellista harmia, jos minun silmääni ei siltä näytä? Kyllä toinen minun törttöilystäni yli pääsee viikossa tai parissa, kaikkihan niin tekevät.

Vihaaminen, katkeroituminen, kyynistyminen ja pinnalliseksi kuoriaiseksi muuttuminen ovat siten suosittuja vaihtoehtoja sille jolle valkenee että rakkaudessa pettyminen tosissaan sattuu. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita, loogisia, eivätkä etenkään parhaita vaihtoehtoja reagoida rakkauselämän katastrofeihin. Onneton rakkaus on opettavaista, mutta usein ihmiset tuntuvat oppivan aivan vääriä asioita. Mitkä sitten ovat niitä oikeita asioita? No vaikka inhimillisyyden ymmärtäminen. Minusta tuntuu, että paljon draamaa revitään siitä että rakastetut kuvitellaan jotenkin yli-inhimillisiksi olennoiksi (mikä toki onkin joskus helppoa). Odotamme heiltä täydellisyyttä ja vastausta kaikkeen mitä keksimme tarvita, ja petymme syvästi jos he osoittautuvatkin samanlaisiksi tavallisiksi, puutteellisiksi ja lievästi paheellisiksi ihmisiksi kuin muutkin. Sellaisia he kuitenkin ovat, ja sellaisina he ovat rakkauden arvoisia.  On vallan terveellistä tajuta, ettei rakkauteni ole mikään pokaali jonka ojennan täydellisimmälle tapaamalleni ihmiselle, vaan paljon mystisempi juttu. Rakkaus on pohjattoman kärsivällinen, rakkaus on anteeksiantavainen. Toisaalta, sitkeästä taipumuksesta ihastua ja rakastua Ihmeellisten Olentojen sijasta ihmisiin seuraa myös se ettei menestykseni (tai sen puute) rakkaudessa määrittele arvoani ihmisenä eikä elämän merkityksellisyyttä. Vastarakkaus on upeaa ja onnellinen perhe-elämä loistojuttu, mutta voin olla hyvä, arvostettava ja rakastettava ihminen vaikka rakkauselämä näyttäisi Grönlannin jääaavikolta. Rakastetun miellyttäminen toki kiinnostaa minua kovasti…mutta onnistumiseni ja epäonnistumiseni eivät määrittele minua eivätkä sitä kuinka paljon minun on syytä arvostaa itseäni. Siihen vaikuttaa moni muukin asia. Samoin, vaikka rakkaus on tärkeää, se ei ole kaikki mitä rakkaussuhteeseen tarvitaan. Voin kaikessa rauhassa rakastaa mielettömästi ihmistä joka on täysin soveltumaton elämään rakkaussuhteessa, mutta parisuhteeseen sellaisen kanssa ei vain kannata alkaa. Yksinäisyys on kamalaa ja rakkaus maailman valo, mutta sen lisäksi suhteessa tarvitaan myös turvallisuutta, läheisyyttä ja kumppanuutta. Rakkauteni ei paljon lohduta, jos rakastetun elämässä on tarjolla vain potkupallon tai kynnysmaton rooleja. Sen lajin ihmisiä on parasta rakastaa matkan päästä, keskittyen kärsivällisyyden viljelyyn ja haikeiden runojen rustailuun kunnes ajat muuttuvat.

Ehkä oikeaksi asiaksi voisi laskea senkin, että koska epäonnistuminen rakkaudessa on niin helppoa, yleistä ja tuskallista, olisi hyvä edistää omalta osaltaan myötätuntoista ja kilttiä ilmapiiriä jossa rakkaussuruista voi puhua ja niitä voi potea juuri niin kauan kuin tarvitsee tulematta vähätellyksi, säälityksi, syrjäytetyksi, diagnosoiduksi tai torjutuksi. Maailmassa jossa aidot, siloittelemattomat pettymykset rakkaudessa eivät olisi jonkinlainen tabu vaan osa elämää siinä missä menestyksetkin, ne voisivat edelleen tuntua suurilta ja musertavilta. Luulen kuitenkin, etteivät ne pääsisi kasvamaan mörköjen mittoihin. Jos yleiseen tietoon tulisi, etteivät ihmissuhdetragediat kuitenkaan ole ainutlaatuisia tai elämää suurempia vaan tulevat vain tavallisen sävyissä, ne olisi ehkä helpompi hyväksyä myös osaksi omaa elämäntarinaa. Epäonnen mätkiessä olisi jotenkin turvallista muistaa että ympärillämme elää monia jotka ymmärtävät ja jakavat epäonnistumisen tuskat, ja ovat selviytyneet suurista menetyksistä ja kovista kärsimyksistä. Eivät sankareina eivätkä entistä suurempiin voittoihin, mutta hengissä ja elämään mielekästä elämää.

EDIT: Lisätty Tuomas Holopaisen Duel & Cloudscapes. Kuuntelin sitä postausta kirjoittaessani ja oivalsin pian, että jotenkin tämä biisi sopii tämän postauksen tunnelmiin täydellisesti...

posted under , , | 2 Comments

Omenankukkajuhlat 2014 / Apple Blossom Party 2014

Lämpömittari osoitti tukevasti hellelukemia. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. On vasta toukokuu, mutta kuitenkin jo kesä.

Up the temperatures went again, high as rooftops. It's May, but it felt like midsummer already.

 photo DSCN7577.jpg

Vain omenapuiden oksat olivat kuin poutapilviä kukkiensa alla. Kahden vastoinkäymisten täyteisen kevään jälkeen meillä oli taas mahdollisuus pitää omenankukkajuhlat, kaikille jotka pääsivät paikalle suhteellisen lyhyellä varoitusajalla.

Only cloudlike shapes were blooming apple trees . After two hard springs, we were once more able to host an apple blossom party for family and friends (that is, for everyone who could show up on a rather short notice).

 photo DSCN7579.jpg

Keväinen puutarha näytti vieraille parhaat puolensa- etenkin kun edeltävä viikko oli pitänyt sisällään huomattavan määrän puutarhatöitä.

Our garden was at its prettiest. Natural beauty combined nicely to a week's worth of hard work.

 photo DSCN7592.jpg

Omenapuiden kukat ovat parhaimmillaan juuri nyt. Ensi viikonloppuna niistä suuri osa on jo poissa.

Apple blossoms are at their best right now. Come next weekend, most of them will already be gone.

 photo DSCN7613.jpg

Tarjoiluista ei oikein saatu kuvia. Kamera taidettiin muistaa vasta kun salaatit, piiraat ja suolapalat oli syöty ja pöytään kannettiin jälkiruokapuolta. Tarjoilussa hyödynnettiin taas oman puutarhan tuotteita yrteistä ja voikukanlehdistä retiiseihin ja raparpereihin. Vaniljakiisselillä ja raparperihillokkeella täytetty ja sokerimassalla päällystetty kriikunankukkakakku oli jotenkin itsestäänselvä valinta keväiseen pöytään. Huomatkaa myös tarjoilun alta pilkottava upouusi poppana, tämän kevään kudonnaisia.

We didn't get good food photos. In fact, I think we remembered to take photos only when it was time to serve the cakes. Once more, we served dishes that featured garden products from herbs and dandelion leaves to radishes and rhubarb. Damson plum blossom cake was a self-evident dessert choice. 

 photo DSCN7600.jpg

Hedelmäkakussa oli mangotäyte. Päällysteenä on peruskreemi, limelohkoja, tuoreita aprikooseja, kirsikoita ja mansikoita. Yksinkertaista mutta kesäistä ja toimivaa.

Fruit cake was filled with mango cream and topped with basic creme, lime slices, fresh apricot, cherries and strawberries. Simple, but I liked the result.

 photo DSCN7604.jpg

Vierailevaa koiraa kiinnosti kovasti oja jonka pohjalla virtasi raikas kuravesi.

Visiting dog was interested of our ditch where she found some lovely fresh muddy water.

 photo DSCN7584.jpg

Myös katti kävi paikalla nauttimassa hiukan tarjoilusta ja kertomassa koiralle, ettei räksytys hetkauta sen zeniä tippaakaan.

Also our frequent visitor cat showed up for some cat treats and to tell the dog ever so eloquently that all the barking didn't disturb his zen one bit.

 photo DSCN7610.jpg

Oikeudenmukaisuus on vaikea laji

Jani Kaaron kolumnit Hesarissa ovat yleensä hyvää luettavaa, mutta uusinta lukiessani kulmani saattoivat hiukan kohota. "Surmaaja pääsee teostaan helpolla- hän ei joudu kohtaamaan omaisten surua", pohtii Kaaro ja, sikäli kun osaan arvostella, kaartaa esseessään sitä myöten komeasti metsähallituksen maille.

Heimoyhteiskunnan oikeudessa on yksi giganttinen huono puoli: oikeushistoria osaa kertoa, että sitä on kokeiltu jo, ja jälki oli varsin karmeaa. Olen samaa mieltä Kaaron kanssa siinä että oikeusjärjestelmämme ei nykyään usein riittävästi tunnista eikä tunnusta uhrin kärsimystä. Tähän pitäisi miettiä muutosta. Asia ei vain ole lainkaan yksinkertainen. Alkaen siitä että vaikka haastehakemuksesta kyllä näkyy kuka on kantaja ja kuka syytetty, todellisuudessa elävä elämä voi tehdä niinkin selvänoloisesta asiasta monimutkaisen. Kuten toki monesta muustakin asiasta joita rikoksesta kertovan lehtijutun tai peräti syyttäjän laatiman teonkuvauksen lukemalla voisi helposti erehtyä pitämään yksinkertaisena ja selvänä.

Toiseksi, oikeudessa haetaan paitsi lainmukaista, myös oikeudenmukaista ja rakentavaa ratkaisua. Absoluuttista totuutta (juristiksi aineellista totuutta) ei oikeudenkaan ole pakko löytää, mutta sitä yritetään jäljittää niin hyvin kuin se on oikeuden käytössä olevin keinoin mahdollista. Tuomio sitten perustuu tähän prosessuaaliseen totuuteen, siis siihen mitä oikeus pitää totena pääkäsittelyssä esitetyn näytön perusteella. Asetelman jännittävyyttä lisää se, että Suomessa on käytössä akkusatorinen rikosprosessi jossa näytön esittäminen on täysin osapuolten vastuulla. Oikeus ei saa osallistua näytön hankkimiseen mitenkään, esimerkiksi kysymällä sellaisesta olennaisesta seikasta josta osapuolet eivät huomaa kysyä. Sellainen meno kun ei olisi puolueetonta.

Syytettyä ei jätetä uhrin omaisten armoille muun muassa siksi että vaikka loukattu osapuoli on oman kärsimyksensä paras asiantuntija, rikoksen uhriksi eivät joudu ainoastaan moraaliltaan erinomaiset ihmiset, eikä uhriksi tai uhrin omaiseksi joutuminen myöskään tee ihmisestä pyhimystä. On naiivia ajatella etteivät rikoksen uhrit voi mitenkään laskelmoida, olla kohtuuttomia, valehdella hyötyäkseen uhriksi joutumisestaan, heittäytyä kostonhimoisiksi tai vaihtoehtoisesti ryhtyä suojelemaan rikoksen tehnyttä oman etunsakin kustannuksella. Kyllä voivat, eikä tällainen ole edes erityisen harvinaista. Entä miten oikeus toteutuisi sellaisessa tilanteessa jossa omaiset eivät välitä uhrista? Oikeudenmukaisuus toteutuu vain siellä missä on puolueettomuutta ja kykyä harkita huolellisesti ja rauhallisesti asian kaikki puolet. Entä miten kävisi oikeuden ennustettavuuden ja tasapuolisuuden, jos rikoksen seuraamukset riippuisivat olennaisesti siitä mitä mieltä uhrin omaiset sattuvat asiasta olemaan?

Vakavastakaan rikoksesta syytetty ei aina ole syyllinen. Syyllinenkään on harvemmin vain ”paha ihminen” joka ansaitsee vaikka hieman mielivaltaakin. Hän ansaitsee ainoastaan oikeudenmukaisuutta. On nimenomaan oikeudenmukaisuuden kannalta tärkeää että syytetyllä on mahdollisimman osaava puolustus ja mahdollisuus myös valittaa tuomiosta. Hänellä on myös oikeus tulla kuulluksi, ja aivan keskeinen periaate on ettei kenenkään tarvitse myötävaikuttaa sen rikoksen selvittämiseen josta on syytettynä. Syytetyllä on siten myös oikeus valita käyttää puheenvuoronsa valehtelemiseen. Tämä ei tarkoita sitä että oikeudella olisi velvollisuus niellä kaikki pajunköysi mitä sille yritetään syöttää, vaan ainoastaan että totuuden erotteleminen valheesta on oikeuden tehtävä. Kannattaako edes pyytää kansalta pientä luottamusta tuomarien osaamiseen? Kaaron mainitsema asianajaja Lampela toimikin mielestäni paheksuttavasti kieltäytyessään avustamasta tuomittua valituksen tekemisessä. Asianajajan tehtävä kun on pitää päämiehensä puolta niin hyvin kuin osaa ja jättää tämän paheellisuuden mittaaminen oikeuden huoleksi. Jos tuomittu haluaa käyttää laillista valitusoikeuttaan, asianajajan kannattaa akuutin motivaatio-ongelman iskiessä vaikka pohtia tovin syvällisesti aineellisen totuuden ja prosessuaalisen totuuden käsitteiden välistä eroa. Puolustuksen motivaatio-ongelmasta kun seuraa pahimmassa tapauksessa se että syytön tulee tuomituksi vakavasta rikoksesta. Suomalaisen oikeuskäsityksen mukaan tämä on vakavampi ongelma kuin oikeuden mahdollinen liiallinen armollisuus. 

Oma tähänastinen kokemukseni (jota tieteellinen kirjallisuus toki tukee) on, että vakavista rikoksista tuomitutkin ovat enimmäkseen tavallisia ihmisiä. Sama pätee rikoksen uhreihin. Usein rikoksen tapahtumista selittää moni muukin asia kuin syytetyn pahuus, ja usein rikoksessa ilmenevään paheellisuuteen liittyy myös epäonnistumisia yhteisön puolelta. Miten tuomitset ihmisen, jos oikeudenkäynnissä käy ilmi ettei hänellä ole koskaan elämässään ollut todellista mahdollisuutta oppia että hyvä on se järkevä toimintavaihtoehto? Miten rankaiset sellaista jonka esitys tekee selväksi, ettei ankarakaan rangaistus tule ojentamaan häntä? En sano, että rikolliset ovat olosuhteiden uhreja, vaan ainoastaan että nämä ovat monimutkaisia asioita. Oikeudenmukaisuus on vaikea laji. Oikeudella on sen toteuttamiseksi käytössään hyvin rajallinen valikoima keinoja. Niillä pitäisi sitten yrittää tehdä hyvää. Ei kostaa, ei  tehdä varoittavia esimerkkejä, vaan suojata, korjata ja tehdä hyvää.

Meillä täällä Suomessa on kuitenkin (oikeusministeriön säästöpaineiden uhkaama) järjestelmä jonka yksi perusidea on toimia välittäjänä lain ja kansan oikeustajun välillä, nimittäin lautamiesjärjestelmä jota käytetään vakavien rikosten käsittelyssä. Virkatuomari edustaa lakia, mutta maallikkotuomarin velvollisuuksiin kuuluu edustaa hieman vaikeammin määriteltävää yleistä oikeustajua ja oikeudenmukaisuuden hyvettä. Lisäksi tuomion harkinta suuremmalla kokoonpanolla varmistaa, että juttu tulee harkituksi ja perustelluksi mahdollisimman huolellisesti. Maallikkotuomarijärjestelmän yhtenä tarkoituksena on taata, ettei oikeus edusta ainoastaan kasvotonta ja kaukaista valtiota vaan oikeudessa on edustus myös siitä paikallisesta yhteisöstä jossa rikos on tapahtunut. Nämä ovat mielestäni vallan hyviä ideoita, ja mielestäni lautamiesjärjestelmän kehittäminen ja vahvistaminen (alasajon sijasta) voisi olla hyvä ajatus.

Itse olen edelleen vahvasti sitä mieltä että ”syytetty pääsee kuin koira veräjästä”-huutelu ilmaisee vain syvää tietämättömyyttä. Vakavasta rikoksesta syytetty ei koskaan pääse helpolla, ei edes silloin kun hänet todetaan syyttömäksi. Pelkkä rikosprosessi on henkirikostasolla raskas läpikäytävä. Surkeimmassa jamassa ovat ne joita retki käräjillekään ei ojenna. He joutuvat nimittäin elämään aidon elinkautisen itsensä kanssa, eikä se ole mikään kaunis näky. Jos (eli kun) joku rikoksesta tuomittu on ulos oikeudesta kävellessään sitä mieltä että vähällä pääsi tai peräti että oikeudestakin selittämällä selviää, hänen elämänsä on sellaisessa jamassa ettei kukaan sitä lähemmälti vilkaissut ja paremmasta tietävä ihminen voi tehdä muuta kuin sääliä ihmispolon kovaa kohtaloa. Paha on houkuttelevaa, mutta se ei koskaan kannata, eli tuota sellaista hyötyä jota ei täysin pilaisi hieman toiseen suuntaan ilmaantuva haitta. Jos joku on vilpittömästi sitä mieltä että paha ei aina, eli joka ikinen kerta, saa palkkaansa nopeasti ja ankarasti, hänen on syytä tarkastella asiaa vähän lähemmälti. 

Tyytyväisyydestä: arkimättö on parasta

"Banaani on herkkua, mutta arkimättö on ihan parasta!!!"

-Kola-

Kanit pitävät makupaloista ja odottavatkin niitä. Suurimmat ilon ilmaisut nähdään meillä kuitenkin iltaisin kun on aika täydentää kuivaheinäkasaa ja antaa lisää pellettejä. Silloin heiluvat korvat, silloin on ilo ylimmillään. Olen tullut siihen tulokseen, että pupujen asenne on oikea, ja meidän ihmisten olisi syytä koittaa ottaa hyvästä esimerkistä mallia. ”Makupalat” piristävät ja tuovat vaihtelua arkeen, mutta onnen ripustaminen niiden varaan altistaa tyytymättömyydelle.

Suuri, ellei peräti suurin osa downshiftaamisesta on tyytyväisyyden ja itseluottamuksen viljelemistä. Miettikääpä vain hetkinen, kuinka suuri osa ei-välttämättömästä kulutuksesta liittyy jotenkin siihen ettei arki oikein riitä tai siihen että pelkää ettei kelpaa muille jos ei kuluta vähintään yhtä paljon ja yhtä hienoa kuin Kaikki Muut. Aluksi tietysti voi vaikuttaa siltä että downshiftaajaksi ryhtymällä voi myös kerätä sosiaalisia irtopisteitä. Totuus kuitenkin paljastuu muutamassa vuodessa. Jännittäviä elämäntapamuutoksia ei voi tehdä joka vuosi, ja väärässä seurassa periaatteen ihmisenä eläminen alkaakin tuntua vähän nuhjuiselta ja osattomalta. Näin on monelle käynyt, ja käy varmasti vastakin. Downshiftaamiselle tärkeä tyytyväisyyden laji ei siis ole yleistä onnellisuutta tai kykyä listata viisitoista iloiseksi tekevää asiaa. Se on aivan erityinen tyytyväisyyden laji. Downshiftaaja on fiksu kuin pieni kani (tai antiikin filosofit jotka myös pohtivat pitkästi nautintojen suhdetta onnellisuuteen) ymmärtäessään, ettei nykypäivän mittapuulla vaatimaton arkikaan ole itsestäänselvä eikä ankea, vaan mukava ja turvallinen olotila. Se on "makupalojen" laittamista oikealle sijalle elämän tärkeysjärjestyksessä. Luksus ja vaihtelu ovat kivoja juttuja joista voi nauttia. Mutta jatkuva tavaraunelmointi, lomaodotusten paisuttaminen ylimaallisiin mittoihin ja elämän kokeminen ankeaksi jos shoppailun sijasta olisi tarvetta säästäväiselle kaudelle eivät ole hyväksi kellekään. Tuottaako hienoinkaan luksus enää todellista, puhdasta iloa siinä vaiheessa kun ylellisyyden tasaiseen virtaan on muodostunut riippuvuus?

Downshiftaajan (ja pienen kanin) tyytyväisyys on ennen kaikkea arjen tyytyväisyyden opettelemista. Kani on fiksu riemuitessaan siitä että jokapäiväinen heinä on turvattu, ja fiksu on myös se ihminen joka ei pidä itsestäänselvyytenä vaan ilon aiheena sitä että perustarpeet ovat kunnossa. Elämän pieni ylellisyys rakentuu sitten sen päälle, jos on rakentuakseen. Ilmankin voi elää hyvää elämää. Luksuksen ja vaihtelun puutteesta on vielä hyvin pitkä matka nälkään ja viluun. Ehkäpä ehtii huomata jopa ettei moni elämän tärkeistä asioista edes ole kuluttamalla saavutettavissa? Ystävyys, luonnonkauneus ja rauha ovat vain pari esimerkkiä hyvinvoinnille tärkeistä asioista joita kuluttamiseen keskittyminen voi jopa häiritä. Perusasioista iloitseminen on hukassa myös nykypäivänä yleisistä elämänhallintaongelmista kärsivillä. Heillä voi olla elämässään monenlaista ylellisyyttä mutta elämä on silti jotenkin sekaisin koska yksi tai useampi perustarve on jäänyt liian vähälle arvostukselle ja sen myötä huonolle hoidolle.

Sekä uutisten että historian lukeminen auttaa pistämään arjen oikeisiin mittasuhteisiinsa. Globaalissa mittakaavassa rauhallinen, pieni arki on tänäkin päivänä luksusta. Suomi on yhä sen verran pieni maa ettei leipäjonotodellisuus ole kenestäkään kovin kaukana (ja jos se on jostakusta aidosti kaukana, on aika palata todellisuuteen menemällä vaikka vapaaehtoistyöhön avartamaan maailmankuvaa). Historia kertoo, ettei tarvitse mennä montakaan sukupolvea taaksepäin omassa sukupuussa löytääkseen jonkun jonka mielestä tavallinen harmaa arkeni on ylellisyydessä kierimistä. Lapsena saadut rokotteet ovat nitistäneet tehokkaasti tartuntataudit. Toimeentulo-ongelmat ovat yhä monelle kovaa todellisuutta, mutta vielä ei olla palattu aikoihin jolloin nälkä niitti väkeä ja puutostautien runtelemat ihmiset olivat osa arkista katukuvaa. Olemme tottuneet siihen että asiat ovat hyvin. Tottumusta seuraa sitten unohdus, unohdusta tyytymättömyys, tyytymättömyyttä typeryys ja elämän pilalle meneminen siitä ettei varaa ole hetipaikalla kaikkeen ylellisyyteen mitä keksii haluta. Ennen kuin huomaakaan, on onneton ja ärtyisä siksi että vaikka pöydässä on ruokaa ja lampussa palaa valo, ei kuitenkaan omista niin hienoa elämää kuin olisi mielestään ansainnut. Todellisuudessa, sekä monipuolinen ateria että sähkövalo ovat sellaisia ihmeitä joista moni olisi sata vuotta sitten heitellyt riemuloikkia. 

Tehokkain tapa viedä downshiftaamisesta ilo on puhua siitä luopumisen, vähentämisen ja ikävän välttämättömyyden kielellä. Todellisuudessa kysymys on pikemminkin olennaisten asioiden palauttamisesta niille kuuluvaan arvoon siitä syystä että elämä vain on parempaa sille jonka päässä perustarpeiden ja ylellisyyden järjestys on järkevä. Koska tämä käsitys on Valtakulttuurin parissa hämärtynyt, on mielen muuttaminen tässäkin asiassa opettelun ja vaivan takana. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, sillä palkintona on sekä kulutuksen järkevöityminen että onnellisempi elämä.

Jussi Halla-ahon hyvistä puolista

Tästäpä tulikin varsinainen maailmanpelastuspäivä, arkisessa mittakaavassa. Vaalitoimitsemisen ja vaaleista bloggaamisen lisäksi yhdistin iltalenkkiin vaalilehtien jakamista sekä kävin koulutustilaisuudessa. Pieniä tekoja, mutta tunsinpa kuitenkin tehneeni voitavani paremman maailman puolesta. Sitten kuitenkin erehdyin vierailemaan eräässä seuraamassani blogissa jossa oli myös kirjoitettu eurovaaleista. Ja voi elämän kevät mitä kommenttilaatikosta löysinkään! Inspiraatiota, mutten sellaista inspiraatiota josta onnelliseksi tulisi. Poikkeuksellisesti en linkitä kyseistä postausta, syistä jotka tulevat kaikille varmasti selviksi tuota pikaa.

On olemassa mittayksikkö joka kuvaa Jussi Halla-ahon ja hänen kannattajiensa arvomaailman etäisyyttä omaan arvomaailmaani. Se on valovuosi. Tämä ei liene yllätys kenellekään vakiolukijalle. Kaikesta huolimatta, (ainakin) yhdessä suhteessa Halla-aho on mielestäni hieno mies, hienompi kuin moni vihervasemmistolaisista arvoista silleen periaatteessa diggaileva kulkija. Tämän muistan aina kun Lohjan pienissä poliittisissa piireissä törmään ihmisiin joiden kanssa olen kauniisti sanottuna aivan eri aaltopituudella.  Silloin ajattelen, että kaikista eroista huolimatta, nämä ovat kuitenkin ihmisiä jotka tulevat ja tekevät silloin kun tekijöitä tarvitaan. Nämä uhraavat kallista aikaansa ja vaivojaan yhteisten asioiden hoitamiseksi parhaan käsityksensä mukaisesti. Nämä eivät häpeile ja piilottele poliittisia mielipiteitään kuin puolimätiä kaappiluurankoja. Monilla olisi paljon muutakin tekemistä, ja monelle on varmasti haastavaa ryhtyä poliittisesti aktiiviseksi keskikokoisella paikkakunnalla. Se seikka ettei fiksumpia ja eettisesti valveutuneempia ihmisiä näe sankemmin joukoin ja paremmissa asemissa johtuu puolestaan siitä että sikäli kun äänestystuloksia on uskominen, meidän äänisaaliimme ei vain riitä. Vihervasemmistolaisten arvojen kivinen tie politiikassa ei johdu siitä että arvomme olisivat huonoja. Se ei myöskään ole politiikan toisen laidan väen vika.

Halla-ahon paras puoli on se että hän uskoo demokraattisen järjestelmän puitteissa vaikuttamisen olevan järkevä keino ajaa poliittisia tavoitteitaan. Hän uskoo, että omien arvojen ajaminen politiikassa kannattaa ja voi vaikuttaa maailmanmenoon. Hänen kannattajansa uskovat äänestämisen voimaan, ja niinpä hän on menestynyt. Bloggaaja on kohonnut merkittäväksi poliittiseksi vaikuttajaksi jonka takana on sen kokoinen äänestäjäjoukko jota yksinkertaisesti ei voi sysätä sivuun millään vallan tasolla. Koska olen itsekin bloggaaja, voin vain päätellä että Halla-aholla on muutama merkittävä hyvä puoli joita itsellänikään ei ole. Hän on selvästi onnistunut siinä missä itse en ole onnistunut: suuren ihmisjoukon mobilisoimisessa toimimaan aktiivisesti, tehokkaasti ja tuloksellisesti sellaisen maailman puolesta jota hän pitää toivottavana. Voin lohduttautua etenkin sillä, ettei tässä ole onnistunut moni itseäni etevämpikään vasemmistolainen.

Mitä tekevät vihervasemmiston syvälliset yksityisajattelijat ja hyvät humaanit retiisinviljelijät samaan aikaan? He miettivät, viitsisikö sitä äänestää. Kun ei ole oikein tullut seurattua tuota politiikkaa. Ymmärrättehän: asioista selvän ottaminen sen verran että saisi äänestyspäätöksen tehtyä tässä maailmassa jossa on internet vaalikoneineen, televisioidut vaaliväittelyt, kotiinkannetut vaalimainokset ja toritapahtumat, on niin kamalan vaivalloista. Voi vaikka ranne rasittua googletuksesta ja vaalikoneen täyttämiseenkin menee monta minuuttia tärkeää facebook-aikaa. Eikö joku valistunut vain voisi kertoa suoraan, ketä pitää äänestää? Eikö sitä vaan voisi jättää politiikkaa niille jotka sen osaavat? Voi juminkeko sentään näitä ihmisiä, sanon minä, ja mietin, mikä enää voisi selvemmin todistaa, että kansa on ansainnut täsmälleen sen minkä saakin, alkaen hallitsemattomasta ilmastonmuutoksesta ja päättyen avoimen rasistiseen yhteiskuntaan? Enpä nyt äkkiseltään keksi.

Miettikääpä yllä sanottua, arvon haaleat vihervasurimieliset, ja miettikääpä sitten miltä te kuulostatte verrattuna Halla-ahon tukijoukkoihin. Kuinka paljon paremman maailman kuvittelette saavanne aikaan yksityisajattelun ja kangaskassien ompelemisen voimin yhteiskunnassa jossa on jo vakiintuneet päätöksentekoinstituutiot ja –foorumit joilla päätöksiä myös tehdään? Kuinka paljon kuvittelette, että teidänlaisistanne on iloa ja tukea niille ehdokkaille jotka lähtevät politiikkaan edistämään hyviä arvoja? Kuinka paljon kuvittelette saavanne aikaan jos teitä ei vaan huvita ottaa asioista selvää sen verran että pystyisitte vaikuttamaan päätöksentekoon asioissa joita väitätte pitävänne tärkeinä? Miten ihmisen on edes mahdollista väittää vastustavansa ilmastonmuutosta ja olla poliittisesti passiivinen kun Valtio tulee kysymään, pitäisikö päättäjiksi kenties valita ihmisiä jotka haluavat valtioilta tehokkaampia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi? Eikö mikään logiikkahälytin aivoissa piipitä? Ehdokkaita kun on esillä. Heillä olisi antaa kannattajilleen numero vaalilippuun piirustettavaksi. He ovat julkisesti ilmaisseet millaisia teemoja ja arvoja ajavat. Mutta takaa ei löydykään ketään. Haalealla vihervasurilla on kiire istua pirtin nurkassa lukemassa runoja ja miettimässä, miten hyvä ihminen sitä onkaan kun on sentään itse älynnyt omaksua oikeat arvot ja ostaa pientuottajalta yrttiteetä. Maailma vaan on epämääräisen paha, minkäs sille voi. Yö laskeutuu, voisiko joku tuoda uuden tuoksukynttilän? Ja tulitikut? Ja sytyttää sen? Kun itse ei viitsi, eikä osaa, eikä oikeastaan tahdokaan kun onhan sitä jo hyvä ihminen kun on ne oikeat arvot.

Kun tarkemmin katsellaan, löytyy nimittäin monia joiden mielestä vihervasemmiston ehdokkaiden ajatukset, arvot ja periaatteet ovat erinomaisia ja ansaitsisivat rökälevoiton joka vaaleissa. On monia jotka kyllä äänestäisivät jos politiikot yleisesti (eli mieluiten lööppilehden etusivulla) tunnettaisiin sellaisiksi ihmisiksi. Mutta he eivät äänestä, ehkä eivät edes vaivaudu ottamaan selvää ehdokkaista sen verran että löytäisivät oman edustajan. Vaalikone olisi, mutta voi kun sitä ei ole valmiiksi täytetty. Eikä niitä parhaita ehdokkaita edes näy säännöllisesti Hesarin etusivulla kun eivät ne ole vielä ministereiksi päässeet. Ja kuinkas sitten käy? Hyvätkään ehdokkaat eivät  menesty, ja seuraavan vaalikauden ajan kaikki voivat taas huokailla surullisesti poteroissaan, miten politiikassa pärjäävät vain moraalittomat mätämunat ja miten paha maailma onkaan. Pitäisiköhän tuoksukynttilöitä ostaa pian varmuusvarastoon, etteivät pääse kesken loppumaan jos huonot ideat jonain päivänä kumuloituvat isommaksi katastrofiksi?

Miettikää saman tien sitäkin, kuinka paljon Halla-aholle on iloa aktiivisista kannattajistaan jotka puhuvat politiikkaa kavereilleenkin, liittyvät Perussuomalaisiin, antavat lahjoituksia, kirjoittelevat netissä…tekevät vaalityötä aatteensa puolesta. Halla-ahon arvot ovat mielestäni toki kamalat. Mutta poliitikka on laji jossa ei ratkaise erinomaisuus, ei oikeudenmukaisuus, valtiomiestaito eikä yhteinen hyvä vaan vanha kunnon huutoäänestys. Siten halla-aholaisille on politiikassa kunniaksi, että he tietävät miten meteliä pidetään. He eivät etsi selityksiä passiivisuudelle eivätkä puolustele välinpitämättömyyttään vaan lähtevät tekemään politiikkaan voitavansa. Se on kiitettävää, sillä he ovat ymmärtäneet miten systeemi toimii. Samaan aikaan arvoiltaan niin rakastettavat yksityisajattelijat kuvittelevat että viherkasveille purnaaminen on hyvinkin älykästä, kunhan purnaaja vain on tarpeeksi henkevä ja hyvä ihminen.


Jussi Halla-aho on siis onnistunut kertomaan kannattajilleen jotakin aivan olennaista, jotakin mikä ei tunnu uppoavan sympaattisempien ihmisten kalloihin ei niin sitten millään, nimittäin sen miten systeemi toimii ja miten tavallinen ihminen voi edistää tärkeinä pitämiään arvoja ja teemoja sen puitteissa. Hän on onnistunut innostamaan kannattajansa aktivoitumaan kiitettävällä tavalla. Siinä missä minunlaiseni koittavat puhua kuin Sokrates saadakseen aatetoverit edes raahustamaan uurnille piirtämään vaalilippuun kolme numeroa, Halla-ahon väki puhuu politiikkaa, tehtailee kirjoituksia, maksaa puolueen jäsenmaksuja ja somettaa. He ylipäätään käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät sellaiset ihmiset jotka uskovat että voitavansa tekeminen omien arvojen ajamiseksi politiikassa kannattaa. Niin tehdessään he edustavat sellaista järkevyyden lajia joka tuntuu olevan monelta vihervasurimieliseltä totaalisen hukassa.

posted under , | 7 Comments

Aika äänestää!

Eurovaalien ennakkoäänestys käynnistyi Virkkalassa ilahduttavan vilkkaana. On hienoa, jos ihmiset ovat nyt ymmärtäneet, miten paljon Euroopan parlamentissa tehtävät päätökset vaikuttavat arkeemme. Eurooppa on etupäässä jotain aivan muuta kuin pöhköltä kuulostavien kurkkudirektiivien syntysija. Se on päätöksenteon taso josta meidän kaikkien pitäisi olla kiinnostuneita.

Tällä kertaa myös ehdokkaat ovat hyviä. Joskus aikaisemmissa eurovaaleissa listoja lukiessa on ollut sellainen olo että EU-vaaliehdokkaaksi on houkuteltu kakkosdivisioonan poliitikkoja ja julkkiksia kärkkymään eläkevirkoja tai tekemään naamaansa tutuksi ennen pääsyä ”oikeaan työhön” kansanedustajaksi. Nyt ehdokkaina tuntuu olevan monipuolinen valikoima aidosti osaavaa väkeä. Myös eurokriittisiä ehdokkaita näyttää olevan listoilla sen verran, että eurokriittisyys on tällä kertaa huono tekosyy jättää äänestämättä. Eurovaalit eivät perinteisesti ole herättäneet suurta innostusta, ja äänestysprosentti on matanut lukemissa joita voi pitää demokraattiselle valtiolle häpeällisinä. Suunnan muuttuminen ei olisi ainoastaan kivaa, vaan maailmanaika on sellainen että sillä on kiire.

Juuri nyt monet isot asiat ovat pinnalla: eurokriisin hoito ja kuilu rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välillä, suhtautuminen veroparatiiseihin, ilmastonmuutospolitiikka, puolustuspolitiikka. Ajankohtaiset ongelmat ylittävät valtioiden rajat. EU jolla on vahva demokraattinen tuki pystyy olemaan uskottava pelaaja maailmanpolitiikan raskaassa sarjassa, hutera europarlamentti sen sijaan valuttaa valtaa EKP:lle ja komissiolle, siis elimille jotka ajavat pienen eliitin etuja eivätkä ole osoittaneet pahemmin piittaavansa tavallisten ihmisten kärsimyksestä, ympäristöstä tai työllisyydestä. Tiesittekö, että Maastrichtin sopimuksen mukaan EKP:n ei tarvitse nauttia minkään demokraattisesti valitun elimen luottamusta eikä se saa rahoittaa jäsenmaita? Tämä lisää jäsenmaiden riippuvuutta yksityisestä pankkisektorista. Esimerkiksi Kreikan lainoista on 77% mennyt yksityiselle pankkisektorille samalla kun Kreikan valtio on pakotettu ankaraan leikkausohjelmaan jonka tuloksena on ollut julkisten palveluiden alasajo, palkkojen polkeminen ja luonnonvarojen yksityistäminen. Kansalaisten hyvinvoinnille resepti on ollut katastrofaalinen. Mutta sopimukset eivät ole luonnonvoimia. Jos poliittista tahtoa on, niitä voidaan muuttaa. Poliittisen tahdon välttämätön ehto kuitenkin on, että kansalaisilla löytyy kiinnostusta ja valmiutta toimia silloin kun tilaisuus on. Nyt olisi hyvä hetki.

Harvoin näistä asioista tavalliselta kansalaiselta kysytään, mutta nyt kysytään. Äänestämättä jättäminen on vastaavasti teko joka tukee vallan keskittymistä suuryrityksille ja populisteille. Varoittavaa esimerkkiä voi katsoa rapakon takaa. Yhdysvalloissa suuri osa kansasta pitää äänestämistä täysin hyödyttömänä, eikä valtakunnan politiikka siten heijastakaan kansalaisten enemmistön toiveita ja mielipiteitä. Ääriaineksilla on suhteettoman suuri valta politiikan huipulla. Niin kauan kuin demokratiassa eletään, viimekätinen vastuu kuitenkin on äänioikeutetuilla kansalaisilla ja valta niillä jotka valitsevat äänestää. Niin kuin vanha sananlasku kuuluu: pahat äänestävät aina. Jos muut jupisevat kriittisiä mielipiteitään olutlaseilleen, se riittää pitkälle.

Toivonkin, että osaisimme ottaa opiksemme Yhdysvaltojen huonosta esimerkistä. Toivon että kansa äänestäisi europarlamenttiin osaavia ihmisiä jotka haluavat tehdä Euroopasta entistä demokraattisemman, oikeudenmukaisemman, inhimillisemmän ja ympäristöystävällisemmän. Eniten kuitenkin toivon, että jokainen tämän kirjoituksen lukija päättäisi ottaa asioista selvää ja äänestää.


posted under , | 2 Comments

Sää vaihtelee, kiire pysyy /Weather is variable, a long to-do list is constant

Pääsiäisenä meillä ei juhlittu vaan käytettiin lomapäivät ahkerointiin lämpimässä säässä. Saimme puutarhassa paljon aikaiseksi, mukaan lukien aiemmilta vuosilta perinnöksi jääneitä töitä.  Minä sain puutarhakalusteet kertaalleen maalattua parahiksi ennen sateiden alkua. Toinen kerros maalia olisi tarpeen, mutta sitä varten säätiedotuksen pitäisi luvata pari päivää poutasäätä.

We don't celebrate Easter, so vacation and heat wave meant that we had some serious gardening time. We accomplished many tasks, including many that were "inherited" from previous years. I managed to paint the garden furniture once before the weather changed. Second layer of paint would be nice, but for that, the nice weather needs to return for a couple of days.

 photo DSCN7525.jpg

Myös kasvimaalla saatiin kylvöt hyvälle mallille. Perunat pitäisi enää laittaa, heti kun sää sallii. Sitten jäljellä ovat enää hallanarat lajit. Kuvasta näkee myös, että pieniltäkin perheenjäseniltä odotetaan merkittävää työpanosta. Haapahake-kaninlantaseos on kelpo lannoitetta.

The vegetable patch is also doing well. All the hardy species have been sown and once the weather allows, we need to get potatoes into the ground. Also note that we still expect hard work from our rabbits. Rabbit manure is good stuff.

 photo DSCN7571.jpg

Retiisit ovat melkein valmiita. Viileä jakso on hiukan hidastanut niiden kasvua, mutta ei tässä enää kauan mene.

Cool period has slowed the growth of our radishes a little, but it won't be long before these are ready to be harvested.

 photo DSCN7572.jpg

Keittiöremontin jäljiltä katossa aikaisemmin roikkunut himmeli päätyi toviksi portaalle odottamaan uudelleenripustamista. Ei olisi kannattanut. Siitä tulikin jänön lelu. Koksunriiviölle on ollut himmelin tuhoamisesta iloa moneksi viikoksi. Onpahan taas shoppailtavaa joulumarkkinoille. Mutta mitä pitäisi ajatella ihmisestä jonka ensireaktio kanin pahanteosta tavatessaan on etsiä kamera ja napata pari hassua kuvaa?

This beautiful himmeli straw decoration used to hang from the ceiling of our kitchen. Oh what were we thinking when we put it on a step of stairs to wait for DH to find a place for it again? Koksu decided it would make a wonderful rabbit toy that could entertain him for weeks. Oh well, they sell these things at Christmas fair. But what should be said about a human whose first reaction to this sight is to go grab a camera?

 photo DSCN7529.jpg

Lämpöaalto on jo aikaa sitten vaihtunut viileisiin, sateisiin päiviin. Puutarhaa kolea sää ei kuitenkaan tunnu häiritsevän paljoakaan. Ihanasti tuoksuvat kriikunat kukkivat jo, pian on omenapuiden vuoro.

In spite of cool and rainy weather, garden starts to fill with lovely fresh scent of blooming fruit trees. Dawson plums have opened their blossoms already, the apple trees will soon follow.

 photo DSCN7568.jpg

Maata kaunistavat puolivillit esikot. Vuohenputket ovat aloittaneet jokavuotisen marssinsa.

Semi-wild primulas decorate ground. Let's just ignore the weeds while we still can.

 photo DSCN7569.jpg

Linnunpöntöt on jo kansoitettu. Kirjosiepotkin ovat palanneet ja voivat paksusti.

Nesting boxes are full. This fat European pied flycatcher has returned to its nesting grounds after a long winter spent in someplace warm.

 photo DSCN7556.jpg

Käsityöharrastus on ollut sään armoilla. Sadepäivänä hot pinkistä tunikastani piti ottaa kuva sisällä, eikä värin kirkkaus nyt oikein tule kuvasta esiin. Kiva tunika se joka tapauksessa on. Valmista tuli juuri lämpöaallon alla, mutta sään oikkujen ansiosta se on päässyt päälle jo useamman kerran.

Here's my lovely hot pink tunic I knitted a while ago, and have worn many times already. I took the picture indoors on a grey day, so the color looks duller than in reality.

 photo DSCN7565.jpg

Vanhat kauppakassini olivat päässeet jo nuhjaantumaan kovassa käytössä, joten tein tilalle pari uutta. Kierrätysmateriaaleista, totta kai!

I also made a couple of new shopping bags to replace old and heavily worn ones. Materials are mostly recycled.

 photo DSCN7560.jpg

Äitienpäivänä suuntasimme anoppilaan. Matkaan otimme tämän kakun. Kakku on tehty kerrankin tarkkaan ohjeen mukaan (kirjasta Kinuskikissa leipoo). Suklaakakkupohjan täytteenä on hedelmävaahtoa ja kakku on päällystetty pienillä vaahtokarkeilla. Omiin suosikkeihini tämä kakku ei noussut, muut kyllä tykkäsivät.

On mother's day we packed this cake into the car and went to see DH's mother. This cake features chocolate cake, fruit mousse and it's topped with mini marshmallows. Not my favorite cake, but others liked it more.

 photo DSCN7545.jpg

Dramaattinen käsityökuukausi

Käsityönurkan huhtikuu alkoi siivosti. Sain valmiiksi lapaset, kirjasin niistä kulutetut grammat. Tartuin ristipistoon. Sitten huomasin, ettei inspiraatiota kuulunutkaan. Se oli jossain muualla. Lohjalta se sitten löytyi, Säästötalo Latvalan lankalaarien äärestä. Seiskaveikkaa saa välillä kivoissa väreissä, mutta kovin kestävää lankaa se ei ole. Oltuaan pari vuotta hämmentävän kovassa käytössä, turkoosi tunikani näytti jo kovin nuutuneelta. Tänä vuonna värikartta kaupitteli kirkasta fuksiaa, melkein kuin hot pinkkiä. "Hot pink, se on rakkauden väri!", ajattelin ja lappasin koriini muutaman kerän. Minulla on nimittäin synkkä salaisuus. Vaikka pukeudunkin mielelläni rauhallisiin väreihin, parhaiten minulle sopivat kirkkaat värit. Kuten hot pink. Mahdollisesti näyttäisin upealta myös sirkustelttaan kääriytyneenä.


Monta iltaa kului mukavasti tunikaa neuloskellessa. Siitä tuli hieno. Seiskaveikan rasitteisiin kuitenkin kuuluu se että sitä myydään 150 gramman kerissä. Tunikaan lankaa kului 625 grammaa. Yli jäi siis melkein täysi kerä. Vaikka siis olin neulonut kevätkiireiden keskellä ahkerammin kuin kenenkään voi vaatia huhtikuussa neulovan, oli lankavarasto tunikan jälkeen 20 grammaa plussalla. Taas nähtiin, ettei neulominen mitenkään väistämättä lankaa kuluta. Ihan hyvin ahkera neulominen voi myös lisätä varastoa. Onneksi seiskaveikka on monikäyttöistä peruslankaa, mutta muuten minunkin lankavarastoni hankalimmat pitkäaikaisasukit ovat juurikin ylijäämäkeriä. Vasta tietoinen lankavaraston kulutusprojekti on alkanut tuoda järjestystä. Vaikka ikuisuusprojekti tämäkin toki on.

Katseltuani vähän aikaa ympärilleni löytyi loppukuuksi vielä pientä neulottavaa. Puolison pipo oli talven aikana nuhjaantunut niin että hän tarvitsi uuden. Itselleni päätin tehdä kevyet kevätsukat puuvillasekoitelangasta, kun sellaistakin varastossa oli. Kevään suursiivous- ja maalausprojektit aiheuttivat äkillisen tarpeen muutamalle uudelle tiskirätille. Kuun lopussa saldo näytti parisataa grammaa miinusta ja neuleinspiraatio oli kulutettu perusteellisen loppuun. Draaman jälkeen ajatus pikkuisista ristipistoista joiden etenemistä ei kannata miettiä ollenkaan, tuntui upealta. Nyt olen perusteellisen valmis pitämään neulomisessa vähän taukoa.

posted under | 2 Comments

Yav jyrää

Kaiken saa näköjään tehdä itse. Tähän päivään mennessä Google ei tunne ensimmäistäkään suomenkielistä arvostelua Arkonan uusimmasta albumista "Yav". Russofobiakortin esiin kaivaminen alkaa houkutella kovasti. Millään muulla nimittäin alkaa olla vaikea selittää, miten maailmankiertueita tekevän, (Suomessakin varsin suositun) genrensä ykköskaartiin moneen otteeseen rankatun bändin uutuusalbumia ei noteerata suomalaisessa musiikkimediassa. Niin tulee taas todistetuksi että ennakkoluulosta kärsii eniten ennakkoluuloinen itse.

"Yav" on nimittäin albumi jonka kuuntelu on erinomainen lääke russofobiaan. Jälleen kerran viehättävä Masha Scream ja kumppanit tekevät selväksi että Venäjänmaalla jyrää paljon muutakin kuin Putinin pullistelupolitiikka. Ensiluokkainen metallimusiikki, esimerkiksi. Että uutisten välittämän yksiulotteisen, epämääräisen uhkaavan valtiokuvan takana on silläkin maailmankulmalla erilaisia ihmisiä ja vähemmmistökulttuureja. Rikas mytologia, josta suomipakana bongaa oitis yhteyksiä omaan perinteeseemme, on inspiroinut tätäkin levyä. Tuttua on sekin että rouva Arkhipovasta lähtee örinäasetuksella pahempi ääni kuin metsänpeikkolaumasta rähinäpäällä. Välillä hän toki laulaa myös puhtaasti ja leikittelee klassisilla shamaanisoundeilla. Musiikki sen sijaan on tällä kertaa progea. Perinteiset soittimet kuuluvat enimmäkseen taustalla, ja syntikka soi enemmän kuin aikoihin. Hetkittäin olen erottavinani musiikissa jopa varovaisia nyökkäyksiä powermetallin suuntaan. Yav jyrää, Yav vyöryy, ja tarttuvat kertosäkeet ovat vähissä jopa niiden mielestä jotka laskevat Vozrozhdenien (nimi kertoo kaiken) kertosäkeen tarttuvaksi. Kappaleet ovat paitsi raskaita, myös pitkiä. Nimikappaleella on mittaa päälle 13 minuuttia. Nyt ei tavoitella radiosoittoa. Nyt tavoitellaan suuria tunteita.

Yav ei ole helppo levy. Sen voi päätellä toki nimestäkin joka viittaa Velesin kirjan kosmologiaan (triglav) jossa maailma jakautuu fysikaaliseen maailmaan (jav), tuonelaan (nav) ja Svarogin lakiin (prav) joka hallitsee molempia. Eräs hauskimmista piirteistä Arkona-bändärien urassamme onkin, että sen kuluessa olemme tulleet oppineeksi kaikenlaista itänaapurin kulttuurista, mytologiasta ja alkuperäisuskonnosta. Puhumattakaan siitä, että saan nykyään jotakin tolkkua kyrillisestä kirjoituksesta. Median maalatessa itänaapurista kuvaa olemuksellisesti vieraana, pelottavana paikkana, on terveellistä tulla muistutetuksi siitä että päivänpolitiikan ja suurvaltahistorian alta löytyy pohjoinen mielenmaisema.

Arkonan kuuntelua ei ehkä kannata aloittaa tästä levystä, mutta fanitusuran jatkamiseen tämä sopii hyvin. Levy ei sittenkään aukene nopeasti, vaan sisältää kerroksia ja sävyjä toistensa perään. Sitä on siis pakko kuunnella paljon, usein ja reilulla volyymilla. Maistiaiseksi teille valitsin levyn avausraidan, siitä helpommasta päästä.

posted under , | 0 Comments

Oraakkelin peili

Mikä oli vialla? Sitä olin miettinyt monta päivää. Olihan tässä taas ollut kaikenlaista, mutta tunsin selvinneeni viimeaikaisista haasteista kelvollisesti. Suuri maailma nyt oli tukevasti vinksallaan, mutta koska se ei olisi sitä ollut? Kaikki oli hyvin, eikä kuitenkaan. Ajattelemisestakaan ei ollut apua.
Yksi keino oli vielä jäljellä. Suljin silmäni, tunsin lattian allani vaihtuvan Maailmanpuun oksaan. Pieni pisara elämää yhden puun lehden viherhiukkasessa lähti matkaamaan puun suonissa kohti kaukaisia maailmoja. Virtaus vei minua kohti erästä maailmaa jossa olin vieraillut ennenkin. 

Ensimmäiseksi näin harmaan taivaan vihreiden niittyjen yllä. Kuinka kauan olin seissyt siinä, linnaan vievällä tiellä? Ainakin villaisen nuttuni pinnalla oli vesipisaroita ja vaellussauva tuntui kädessäni kostealta. Parasta lähteä liikkeelle ennen kuin kastuisin pahemmin.  Mitäköhän kello mahtoi olla? Puolen päivän tietämillä? Ehkä jotain sinne päin, jos sillä nyt väliä oli.
Porttikaaren suojassa värjöttelevä vartija nyökkäsi minulle. Tunsiko hän jo minut, vai arvioiko minut vain vaarattomaksi kulkijaksi?

Kultapuu oli sateessakin ihana, mutta Prinsessaa ei näkynyt missään. Pitäisikö minun etsiä hänet? Pääsisinkö edes hänen luokseen?
”Sinuakin näkee.”, sanoi ääni takaani. Se ei taatusti kuulunut Prinsessalle, vaan jollekulle reilusti vanhemmalle ja pidemmälle.
”Meidän on muutenkin aika tavata. Vieraita Rautarenkaan maista, kauppiaita Tamacosta asti, niitä täällä riittää. Mutta sinä tulet kaukaa.
”Saatanpa tullakin.”, sanoin ja mietin, oliko uusi tuttavuuteni mies vaiko nainen. Pitkä hän oli, mutta kasvot olivat syvällä yönsinisen samettihupun varjoissa eikä tuskin kuiskausta kummemmasta äänestä voinut sanoa mitään varmaa.
”Sen näkee jos osaa katsoa. Moni ei osaa. Mutta minä en itsekään ole täkäläisiä, vaikka olenkin viihtynyt täällä jo kauan. Tämä on hyvä paikka elää. Vain nimeäni nämä eivät osaa lausua, etkä taitaisi osata sinäkään. Voin siis olla sinullekin vain Oraakkeli.”
”Sinä pyysit Prinsessaa antamaan minulle kultapuun lehdet.”
”Niin pyysin. Kekseliään säilytyspaikan niille löysitkin.”
”Mielessäni asiat eivät aina säily niin hyvin kuin niiden pitäisi.”
”Ja nyt tulit tapaamaan minua.”
”Niin…niin kai sitten. Mitä Prinsessalle kuuluu?”
”Hyvää, hyvää. Parempaa kuin sinulle, näöstä päätellen. Ehkä tee virkistäisi?”
”Kiitos.”

Oraakkelin työtilat näyttivät käsittävän kokonaisen kerroksen kaksikerroksisesta sivurakennuksesta. Minut hän ohjasi huoneeseen joka näytti jonkinlaiselta vastaanottohuoneelta. Huone oli tilava ja sen sisustus sopi kuninkaalliseen ympäristöön. Seinillä oli raskaisiin kultakehyksiin ripustettuja tauluja jotka oletettavasti esittivät edellisiä viranhaltijoita. Kirjavaa seurakuntaa. Yksi toi mieleen etäisesti intialaisen gurun, toinen olisi voinut olla samettiin ja kristallihelyihin mieltynyt houngan, mutta useimmat näyttivät vieraalta sellaisella tavalla joka herätti minussa levottomia ajatuksia heidän syntyperästään. ”Tämä miellyttävä maa vetää harvakseltaan puoleensa tietynlaisia ihmisiä. Ja täällä minunlaisiani pidetään paljon suuremmassa arvossa kuin monessa muussa paikassa.”, Oraakkeli sanoi huomatessaan minun ihmettelevän tauluja.
”Siltä näyttää.”, sanoin ja istuin epäkohteliaasti kysymättä toiselle pienen pyöreän pöydän ympärille asetelluista kullatuista tuoleista. Oloni oli yhtäkkiä hiukan hutera. Tuntuikohan muistakin Oraakkelin audienssille tulevista tältä?
Oraakkeli toi muina miehinä (tai naisina, en ollut vieläkään asiasta varma) meille teetä somassa posliinikannussa. Se oli kuumaa ja hyvää ja maistui teeltä. Kasvoiko jossain täällä maailmassa maailmojen takana teepensaita?
”Kerrohan, mikä mieltäsi painaa. Sehän sinut tänne toi, huoli jolle et löytänyt nimeä lähempää.” Mieleni vallanneet sadat kysymykset hajosivat kuin perhosparvi. Osasin vihdoin pukea tuntemukseni sanoiksi.
”Olen hukannut jotakin, mutta en ole edes varma siitä, mitä. On vain tällainen outo olo, levoton ja jotenkin tyhjä. Ei niin kuin olisin menettänyt jotakin, vaan kuin jotakin tärkeää olisi hukassa.”

Oraakkeli nyökkäsi. ”Niin. Maistahan teetäsi.”
”Teen puuteko minua vain vaivaa?”
”Ei, mutta tämä on oikein hyvää teetä. Ei kannata antaa sen jäähtyä.”
Maistelimme teetä hiljaisuuden vallassa. Se oli erinomaista. Nyt kun asia oli sanottu niin kuin sen osasin sanoa, sadat kysymykseni tappelivat etusijasta niin kiivaasti etten osannut kysyä ensimmäistäkään.

”Tule”, Oraakkeli sanoi kun teet oli juotu, nousi ja meni sivuovesta avautuvaan huoneeseen. Se näytti jo sellaiselta huoneelta jollaisessa oraakkelin tai velhon saattoi kuvitella tekevän tutkimuksiaan. Seiniä tuskin näkyi pursuilevien hyllyjen takaa. Pöydillä oli sekalainen valikoima esineitä joista jotkut näyttivät tutuilta, toiset eivät. Kaiken kruunasi sekalainen kokoelma kiviä, puteleita, kuivattuja yrttikimppuja, vanhoja luita, rasioita, pikkupatsaita, lyhyesti sanottuna pikkusälää, jonka merkityksestä ei voinut sanoa yhtään mitään. Peräseinälle, jonne Oraakkeli raivasi tietään, johti kapea polku.
”Tässä se on, tule tänne,” hän rohkaisi ja vetäisi mustan kankaan sivuun (päästäen ilmaan mahtavan pölypilven joka sai hänet yskimään). Totuuden Kuvastin.
”Onko se taikapeili?”
”Tietysti. En kai minä sitä muuten olisi tänne henkeni kaupalla raahannut. Nyt, tule tänne ja katso peiliin.”
”Mitä siitä näkee?”
”Todellisuuden.”
”Eikö kaikista peileistä näe?”
”Ei tietenkään. Se peili mikä sinulla on kotona, näetkö siitä muka selvästi edes jos olet lihonut viisi kiloa? Et näe, vaan pysyäksesi perillä totuudesta sinun on ravattava vaa’alla. Parhaimmillaan tavallisesta peilistä näkee naamansa jotakuinkin selkeästi, mutta kuinka usein se on se totuus joka sinun tarvitsee itsestäsi kipeimmin tietää? Tämä peili sen sijaan näyttää vain totuuden, juuri sen totuuden joka sinun pitää eniten itsestäsi tietää.”
”En ole varma, haluanko nähdä montako harmaata hiusta minulla tarkkaan ottaen on.”, epäröin. "Olen mieluummin yksinkertaisesti vaaleaverikkö."
”Älä ole hölmö”, Oraakkeli sanoi ja kiskaisi minut kädestä suoran peilin eteen. Peilissä näkyi Prinsessa. Hän näytti hieman hassulta pukeutuneena kuluneeseen matkanuttuuni ja kosteaan viittaan. Erehtymisen mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut. Kauniisti laskeutuvat kiharat joiden päällä keikkui pieni soma tiara, avoin hymy johon ei voinut olla vastaamatta, hän se oli.
”No?”, kysyi Oraakkeli, ”Oletko löytänyt sen totuuden mikä sinulta oli hukassa?”
”Luulisin”, sanoin. Sillä pieni tyhjä kolo mielessäni oli poissa, ja sen tilalle oli syttynyt himmeä mutta nopeasti kirkastuva ymmärryksen valo.
”Hyvä. Sitten sinun on aika mennä. Älä huoli, me tapaamme vielä. Jos vaikka ehtisimme joskus keskustella metafysiikasta.” Oraakkeli nousi ja heilautti kättään. Tunsin lattian katoavan jalkojeni alla, putoavani, laskeutuvani sitten Maailmanpuun tukevalle oksalle. Tunsin siirtyväni oksassa kulkevan virtauksen mukana kauas, kauas multiversumin toiselle laidalle.

Kotona minua odotti yhä tehtäviä, suunniteltavia ja ajateltavia asioita, ratkaistavia ongelmia, sekä tietysti perusvalikoima elämän murheita. En kuitenkaan tarttunut yhteenkään tehtävään, vaan keitin teetä ja käperryin sohvannurkkaan ristipiston ja tieteenfilosofian kirjan kanssa. Elämässä on tavoitteita, päämääriä, rooleja ja tehtäviä, mutta sillä on myös sielu ja tarkoitus. Maailmassa on korjattavaa, mutta toisaalta joskus oleminenkin voi olla enemmän kuin olemista. Kaunis, hiljainen, syvä ja hienostunut on myös tärkeää, ja sellaisten asioiden alkusynty on pysähtymisessä, siinä että uskaltaa olla vain. Sen minä olin unohtanut.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments