Varhaiskevään nähtävyyksiä täällä ja muualla/ Early Spring curiosities here and abroad

Tänä vuonna kevät on saapunut vaihteeksi aikaisin. Sen myötä ovat saapuneet kevättyöt. Omenapuiden leikkuun ohessa kasvimaa on startattu ennätyksellisen aikaisin. Kasvamassa on retiisejä, vuonankaalia, valkosipulia sekä juuripersiljaa. Kyllä meidän kelpaa. Jos kaikki menee hyvin, retiisivoileipiä on tiedossa jo toukokuussa. Aurinkoisessa puutarhassa ahertaminen on tuntunut ihmeelliseltä kun muistaa että viime vuonna samaan aikaan meillä oli kunnon kinokset.

This year spring has arrived exceptionally early. We have been busy in the garden. Since the weather has been so nice, we decided to start the kitchen garden super early. There's garlic, radishes, corn salad and root parsley. I'm looking forward to eating radish sandwiches in early May. For now, working in the sunny garden feels wonderous, remembering how much snow we had last year.


 photo DSCN7491.jpg

Myös tulevan vuoden omenasatoa on varmisteltu leikkaamalla omenapuut huolellisesti. Tässä on tämän vuoden perinteinen mies puussa-kuva.

We have also pruned the apple trees. That promotes good fruit production. Not sure why on Earth we'd want such a thing, now that I think of it. In any case, here's this springs' traditional picture of DH in a tree.

 photo DSCN7485.jpg

Puissa kiipeilyn lomassa Puoliso piipahti Berliinissä työmatkalla eläintarhassa. Siis mikä tämäkin nyt on?

DH also had a work  zoo trip to Berlin. There he saw this weird guineapigharewhatchamacallit. 

 photo DSCN7452.jpg

Vastaus selvisi pian. Jättiläiskoksu. Pikkuserkku tai jotain. Selvä tapaus.

Oh, it's a giant Koksu. Distant cousin or something. 

 photo DSCN7453.jpg

Aina en ole ihan varma siitä, onko Kokis sittenkään sataprosenttisesti kani. Juuri kun kuvittelimme nähneemme kaikki sen hassut nukkuma-asennot, saimme ikuistettavaksi tämän. Ensisilmäykseltä Koksu näytti normikaninraadolta... mutta lähemmälle kurottaessamme huomasimme että eläin veteli sikeitä suu auki. Eivätkä kanit edes tiettävästi osaa hengittää suun kautta..??!! Ihme otus.

We are not always 100% sure that Koksu is a rabbit. Just when we thought he couldn't possibly invent a new funny way to sleep, we saw this. First, it looked like an ordinary dead rabbit, but when we looked more closely, we noticed his mouth hung open. The thing is, rabbits aren't supposed to be able to breathe via mouth..??!! What a weirdo.

 photo DSCN7478.jpg

Siivekäs ystävämmekin on osoittanut kuuluvansa arvokkuutensa (tai sen puutteen) osalta meikäläisiin. Pihaamme koristaa useampikin pieni höyhenkasa joista ainakin kolme viittaa puluihin. Puluparvi ei enää viihdykään meillä ollenkaan yhtä hyvin kuin alkutalvesta. Niillä on tainnut olla ihan omat pelko-teemaviikot.

It has been established that our friend Sparrowhawk has so little grace and dignity that she(?) is perfectly at home in our garden. As a result, said garden is littered with several tragic piles of feathers. At least three of them seems to have belonged to a pigeon. For some reason, pigeons are no longer quite the annoyance they were a few months ago. I'm not missing them. 

 photo DSCN7468.jpg

Lopuksi ensimmäiset Pientilalta bongaamani lumikellot. Niin rauhallisia, niin arvokkaan oloisia. 

Ok. I think I'll just show you some pretty flowers now. These are our very first spring flowers. So cool, so pretty, so dignified. Animals, please take notes.

 photo DSCN7483.jpg


ps. Earth hour on tänään 20.30-21.30. Kaikki postauksessa nähdyt elämänmuodot arvostavat osallistumista.

Halpa öljy loppuu- mitäs sitten?

Silmiini osui lauantaisesta Earth Hourista muistuttava mainos. Siinä kerrottiin, että "ilmastonmuutoksen torjuntaan on olemassa ratkaisu. Fossiiliset polttoaineet on vaihdettava uusiutuvaan energiaan."

Jostain syystä mainoksessa ei kerrottu, ettei tämä olekaan ihan yksinkertainen temppu. Itse asiassa, tilanne on todella hankala. Pelottava suorastaan.

Ensimmäinen ongelma on, että emme ole fossiilisista polttoaineista riippuvaisia vain yleisellä tasolla, vaan hyvin spesifisti. Nykyaikainen kulutusyhteiskunta on raskaasti riippuvainen halvasta öljystä. Ongelma ei siis ole se että öljy olisi kokonaan loppumassa. Ei ole, mutta nykyisen elämänmenomme kriisiyttämiseen riittää paljon vähempikin. Se kehityskulku jonka alku on ollut nähtävissä jo muutaman vuoden ajan: öljyn tuotantokustannukset nousevat, öljyn tuotantomäärä ei enää nouse ja markkinoille tuleva öljy on aikaisempaa huonolaatuisempaa. Erityisen tärkeää on ymmärtää, ettei kalliilla öljyllä voi korvata halpaa öljyä. Kalliin öljyn ja osittaisratkaisuja tarjoavien vaihtoehtojen maailmassa eläminen on hyvin erilaista kuin elämä maailmassa jossa öljy on halpaa.

Sana "riippuvainen" ei nimittäin tässä yhteydessä tarkoita, että halpa öljy on suosikkienergianlähteemme, tai vain erityisen kätevä energianlähde (mitä se muun muassa energiatehokkuutensa ja varastoitavuutensa ansiosta on  on toki ollut). Se tarkoittaa, että ilman tasaista, runsasta ja halpaa tuontiöljyä kulutusyhteiskunta ei toimi. Liikenne, etenkin auto- ja lentoliikenne ovat öljystä riippuvaisia. Tavaroiden teollinen tuontanto nykytyyliin jossa varastot ovat pieniä ja tuotantoketjut pitkiä, riippuu halvoista kuljetuksista. Muovituotteet ja muut petrokemian tuotteet kuten voiteluaineet ovat öljypohjaisia. Ruuan tehotuotanto väkilannoitteineen ja torjunta-aineineen, koneineen, jalostuksineen ja kuljetuksineen on täysin riippuvaista halvasta öljystä. On itsestäänselvää, että jos kuljetukset ja tuotantokustannukset kallistuvat ja muuttuvat epävarmoiksi, myös talouskasvu vaihtuu talouksien kutistumiseen. Kun halpa öljy pyörittää yhteiskuntia, on helppo nähdä että öljyn huomattava kallistuminen ja sen saatavuuden vähäinenkin heikkeneminen ovat uhka sekä kansojen että koko maailman taloudelle ja sekä valtioiden sisäiselle että niiden väliselle vakaudelle. 

Suomella ei ole omasta takaa lainkaan öljyä, vaan olemme (lähinnä venäläisen) tuontiöljyn varassa. Se on ongelma. Uusiutuvalla energialla on mahdollista jossain määrin korvata öljyn käyttöä energiantuotannossa, mutta vastaavasti öljyn korvaaminen liikenteessä on hyvin vaikeaa. Myös ruuan tuonti ylittää Suomessa viennin. Miten käy jos sekä tehotuotannon kustannukset että kuljetusten hinnat pomppaavat reilusti ylöspäin? Ratkaisuja pohtiessa on tärkeää huomata, etteivät utopistisimmat scifiunelmat riitä. Yhteiskunnan olisi pitänyt alkaa sopeutua niukkenevaan öljyyn jo vuosia sitten. Olisi pitänyt tehdä suuria investointeja öljyriippuvuuden vähentämiseksi, muuttaa kaavoituspolitiikkaa ja vahvistaa kotimaista tuotantoa ja lähiyhteisöjä. On helppo nähdä, ettei näin olla tehty. Kehitteillä oleva energiakriisi on tällä hetkellä hädin tuskin noteerattu ongelma, huolimatta siitä että ennusteiden mukaan öljyn niukentuminen alkaa ennen 2020-lukua ja muodostaa vuosisadan puoliväliä kohti mentäessä jatkuvasti vakavoituvan ongelman.

Voivottelu ja pessimismiin vaipuminen eivät taaskaan auta tippaakaan. Myöskään ongelman ajattelematta oleminen tai yltiöoptimismi eivät auta. Ei kannata laskea sen varaan että teknologia pelastaa meidät viime hetkellä, että kaikissa riippumattomissa ennusteissa on jokin systemaattinen virhe tai että Joku Muu tulee ja ratkaisee ongelmamme parhain päin jollakin näppärällä tempulla, kuten vain sanomalla että mehän voitaisiinkin nyt siirtyä käyttämään uusiutuvaa energiaa. Halvan öljyn loppuminen lähitulevaisuudessa on fakta johon meidän kaikkien on sopeutuminen joko vapaaehtoisesti ja jotenkuten hallitusti tai hallitsemattomasti romahtaen. Se mikä auttaa, on pyrkimys vähentää omaa öljyriippuvuutta ja yhteiskunnan järkevän, hallitun muutoksen puolesta toimiminen. 

Päivän pelko: palkka ja työn rajat

Jatketaan nyt sitten pelko-teemaviikkoa vielä vähäsen (ja laitetaan pariin edelliseen postaukseen oikein teemaviikkotägit), kun maailma siltä näyttää. Tämän päivän aiheena on työttömyyden pelko, sekä sitä seuraavat toimettomuuden, arvottomuuden ja orjuuden pelko. Yhteiskunnassammehan on pidetty palkkatyötä arvossa arvaamattomassa jo pitkät ajat. Olet kunniallinen kansalainen, jos käyt kokopäivätöissä, vaikka työsi olisi ongelmajätteen tuottamista tai vanhusten huijaamista huonoihin kauppoihin. Jos teet jotain muuta, olet epäilyttävämpi menijä. 
Omalta osaltani, olen tottunut (ja huolella kettuuntunut) ihmisiin jotka moninaisista aktiviteeteistani kuullessaan kehtaavat kysyä suoraan, mistä saan rahani ja käynkö kuitenkin töissä (vastaus jälkimmäiseen: en käy, eikä täysipäiväinen palkkatyö kodin ulkopuolella kuulu ylipäätään tämänhetkisiin elämänsuunnitelmiini.) Vaikka meillä tullaan hyvin toimeen ja vaikka minulla selvästi on mielenkiintoista tehtävää kiireeksi asti, on tässä kuitenkin jotain perin epäilyttävää. En ole vielä saanut selville, mitä, mutta en ole voinut välttyä siltä tunteelta että näiden ihmisten mielestä raha kertoo ihmisestä jotakin perustavampaa kuin hänen tekemisensä ja ajatuksensa. Ehkäpä ajatusteni järkevyyden arvioimisessa olennainen työkalu ei olekaan järki vaan tarkat tiedot yksityiselämästäni? 

Rasittavat utelijat ovat kaltaiselleni oman elämän jokapaikanhöylälle kuitenkin selvä ensimmäisen maailman ongelma josta ei oikein kehtaa valittaakaan kun asiat kuitenkin ovat hyvin niin monin tavoin. Monelle on kuitenkin vakava ongelma se, ettei palkkatyötä yksinkertaisesti ole kaikille sitä tarvitseville. Eikä tulevaisuuskaan valoisalta näytä vaikka työuria kuinka tulisi hallituksen mielestä pidentää. "Pitäisi" kun muuttuu vähän heikosti konkreettisiksi työpaikoiksi, etenkään oikeiksi työpaikoiksi joissa ahertamalla on mahdollista elättää itsensä ja saada osakseen ne edut jotka työsuhteeseen on perinteisesti liitetty (mutta jotka käytännössä jo nyt koskevat vain osaa työssäkäyvistä). Se on monellakin tavalla pelottavaa. Lupaukset turvatusta palkkatyöstä, ja toisinaan suoranaiset työn asettamat vaatimukset, ovat saaneet monet muuttamaan kauas tukiverkkojensa luota ja omaksumaan elämäntavan jossa on usein vaikeaa löytää onnea, ihmiskontakteja ja mielekästä tekemistä jos ei vietä kolmannesta vuorokaudestaan työpaikalla. Kotona on vähän järkevää puuhaa, naapureihin on vaikea tutustua ja kaikki muutkin vaikuttavat kiireisiltä tai etäisiltä. Harrastaminenkin maksaa liikaa. Sellaiseen tilanteeseen joutumista on syytäkin pelätä. Samoin jokaisella on yhä parempi syy opetella erottamaan työnteko, rahanlähteet, mielekäs elämä, minäkuva ja itsearvostus huolellisesti toisistaan. Siitä on hyötyä viimeistään eläkepäivien koittaessa.

Itse kuitenkin olen enimmäkseen huolissani suuremmista linjoista.Työstä kuuluu maksaa käypää palkkaa, siis sellaista palkkaa jolla työtä tekevä voi elättää itsensä. Muu on orjuuttamista, paitsi poikkeustapauksissa. Esimerkiksi opiskelijan opintoihin voi kuulua harjoittelua. Harjoittelija ei voi korvata palkattua työntekijää sillä hän ei ole työntekijä vaan paikalla oppimassa ammattilaiseksi. Hänen tehtäviensä on siis tuettava oppimista, häntä on valvottava ja opastettava, eikä hänelle tule sälyttää sellaista vastuuta josta varsinaiselle työntekijälle maksetaan palkkaa. Työttömyyskorvausta tarvitsevan on rekisteröidyttävä työttömäksi. Usein tämä kuitenkin tarkoittaa paradoksaalisesti sitä, että ihminen menettää oikeutensa tavoitella normaalia työtä. Sen sijaan edessä on usein temppukurssien ja -työllistämisen kierre joka ei käytännössä paljon eroa orjuudesta. Hatarista lupauksista huolimatta, näihin aktiviteetteihin kun ei käytännössä houkutella ihmisiä sanan missään perinteisessä merkityksestä, vaan kyse on reippaasta piiskaamisesta karenssiuhalla. 

Tämä kaikki tuppaa usein unohtumaan ”eikö työttömiä voisi…”-huutelijoilta. Työttömien käyttäminen palkattomana työvoimana luo kahdet työmarkkinat (sikäli kun sellaisia ei meillä ole jo). Se vääristää tervettä kilpailua, kun toisille yrityksille tarjotaan ilmaiseksi työvoimaa josta toiset joutuvat maksamaan normaalia palkkaa sivukuluineen. Tätäkö tässä todella halutaan? Kuka huutelijoista haluaisi, noin alkajaisiksi, siirtyä tekemään nykyistä työtään yhdeksän euron ateriakorvauksella ja ajatella iloisesti, että tärkeintä on päästä kotoa työyhteisöön, verkostoitua ja tehdä jotakin melkeinhyödyllistä melkeintyötä?

On turha kuvitella että kaikki työttömät ovat ammattitaidotonta sekatyöväkeä. Kyllä moni työnantaja, julkista sektoria myöten, käyttää mielellään korkeakoulutettuja, päteviä tempputyöllistettyjä tekemään töitä joista toiset korkeakoulutetut saavat hyvää palkkaa. Olen itsekin todistanut tapausta jossa määräaikainen työntekijä on työsuhteen päätyttyä jatkanut täsmälleen saman työn tekemistä harjoittelijan statuksella. Miksi oikeus hankkia toimeentulonsa työllä kuuluisi vain niille joilla on jo vakituinen työ? Sitä paitsi meillä on myös matalasti koulutettua, ammattitaitoista työvoimaa. Miksi kenenkään tarvitsisi palkata lähihoitajia ja henkilökohtaisia avustajia, kun tiedetään että vastaavat matalaa koulutusta vaativat tehtävät voisi hoitaa joku työtön ilman palkkaa? Miksi maksaa siivousfirmalle senttiäkään, jos voisi saada ilmaiseksi työttömän tekemään yksinkertaista toimiston perussiivousta? Myös kaupungin puisto-osastojen palkkalistoilla olevaa väkeä voisi vähentää reilusti, voisivathan ne työttömätkin haravoida, leikata ruohoa ja istutella kukkia puistoihin. Myös sihteerit ja assistentit joutaisivat pihalle, kyllä joku työtön varmasti hoitaisi ihan mielellään paperihommia, kahvituksia ja muita mukavia avustavia toimistotöitä. Kulttuuri- ja urheiluväki pihalle myös, kyllä moni toimisi museo-oppaana, musisoisi, ohjaisi jumppia ja järjestäisi tapahtumia mielellään ilman mitään korvauksia. Ehkä näihin töihin aktivoitavat työttömät voisivat peräti olla samaa väkeä joka kustannussäästöjen nimissä on potkittu pihalle palkkatyöstä? Se näyttäisi hyvältä budjettilaskelmissakin.

On ongelma, että tässä maassa on paljon tärkeää työtä joka jää tekemättä siksi ettei kukaan halua maksaa sen tekijöille käypää palkkaa. Se että meillä on samaan aikaan koko ajan paisuva määrä työttömiä, on ilman muuta myös ongelma. Orjuuden palauttaminen ei kuitenkaan ole ratkaisu. Työttömyyskorvauksen tulee olla korvaus siitä ettei työtä voida tarjota, ei orjapalkkaa. Minusta paljon parempi kysymys kuin ”miksi työttömät eivät voisi…” on ”miksi emme halua maksaa tuosta tärkeästä työstä?” Jos järjestelmään sisältyvä suuri viisaus ei tunnu avautuvan, voisi ehkä miettiä, olisiko olemassa vaihtoehtoja. Ovatko raha ja palkkatyö todella kaikki mitä hyvinvointiin tarvitaan ja ovatko ne hyviä ihmisen hyödyllisyyden mittoja? Korjaako systeemin se että olemme valmiita jakamaan yhteiskuntaa yhä syvemmin ja keksimme yhä uusia keinoja nöyryyttää heikompiamme?

Muitakin vaihtoehtoja on olemassa, niitä on olemassa jo nyt ja tulevaisuudessa niitä voisi olla tarjolla enemmän ja useammille. Myös yhteiskunta voisi halutessaan valita tukea ja kehittää vaihtoehtoja nykyiselle yskivällä talouskoneelle. Kansalaispalkkajärjestelmä, verotuksen painopisteen siirtäminen työn verottamisesta omaisuuden ja kulutuksen verottamiseen, sekä downshiftaaminen olisivat hyviä askelia orjuutusyhteiskunnan pysäyttämiseen. Toimeentulemista voisi tukea muutenkin kuin tunkemalla perinteiseen palkkatyö- ja yrittäjäputkeen paljon enemmän ihmisiä kuin sinne järkevästi mahtuu. Työn, mielekkyyden ja hyvän elämän käsitteet kaipaavat remonttia sekä teorian että käytännön tasolla. En usko, että kriisiytyvä talous sen paremmin kuin ympäristökään paranevat sillä että kiihdytämme nykymenoa vielä vähäsen.

Ultimaalisia uhkakuvia

Tästä on kehkeytymässä varsinainen pelko-teemaviikko, ihan omia aikojaan. Tämä The Guardianin uutinen siitä miten lähellä katastrofia nykymuotoinen sivilisaatiomme saattaa olla, sai Suomenkin mediassa jonkin verran julkisuutta. Myös Australian CSIRO on julkaissut muutama vuosi takaperin synkänlaisen working paperin. Ympäristökatastrofin eri elementit, eli energiakriisi, vesipula ja ilmastonmuutos ovat yhdistymässä kohtalokkaalla tavalla. Vanavedessä seuraavat sekä valtioiden sisäiset että väliset konfliktit, nälänhädät ja infrastruktuurin romahdus. Dramaattisinta on aikataulu: vertaisarvioitujen laskelmien perusteella skenaario voisi olla täydessä vauhdissa jo 2020-luvulla. Kehityskulun pysäyttäminen on vaikeaa, muttei mahdotonta. Tulonjakoa pitäisi tasata, väestönkasvu saada kuriin ja luonnonvarojen kulutusta vähentää rutkasti. Mikä tärkeintä: vastuun sysimisen ees taas päättäjien, talouselämän ja yksityisten ihmisten välillä pitäisi lakata ja jokaisen pitäisi ryhtyä tekemään voitavansa. Nykyinen malli on nilkuttanut eteenpäin tähän asti, mutta sille on luvassa stoppi. Ja aikataulu on sellainen, että useimmat meistä ja viimeistään rakkaat lapsemme voivat hyvinkin saada katastrofista osansa. 

Tänään Virkkalaa kuitenkin lämmittää kevätaurinko. Lumikellot kukkivat, valkosipulin versot kurkistelevat kasvimaasta ja omenapuiden leikkuu-urakka on voiton puolella. Kriisit ja katastrofit tuntuvat äkkiseltään kovin kaukaisilta. Ollaan tässä tähänkin asti pärjäilty. Ja mitäpä minä niille edes mahdan? Näin viattomasti kaksi kriisin keskeistä elementtiä, itsepetos ja kyyninen apatia, ovat saavuttaneet Pientilan. Iltataivaalle nousevat samat keväiset tähdistöt kuin viime vuonna. Emme elä vieläkään kuplassa vaan olemme osa maailmankaikkeutta, hyvässä ja pahassa. En ehkä voi tehdä paljoa, mutta voin kuitenkin valita, yritänkö olla osa ongelmaa vai sen ratkaisua. Voin ottaa vain pieniä askelia, mutta voin ottaa ne hyvään suuntaan, ja mahdollisesti inspiroida muitakin tekemään samoin. Tulevaisuus on valoisa- siltä osin kuin minä olen jotakin asioille mahtanut.

En usko, että olennainen ongelmamme on teknologian puute. Yhteiskunta- ja talousjärjestelmämme on kieltämättä surkea. Mutta apatia ja itsepetos ovat ne mitkä meidät todella tappavat. Kulutushysteriaan on mukava upota, mutta maailmanparantaminen on rasittavaa. 1900-luvun loppupuolen ympäristöetiikkaa lukiessani huomaan hämmästeleväni vähän väliä teksteissä näkyvää optimismia. Herääminen ympäristökatastrofiin on alkanut, ja kunhan vain koulutus toimii ja tiedotus pelaa, yhteiskuntakin järkevöityy. 2000-luvun alun jälkeen ainakin täältä katsottuna asenneilmasto näyttää kuitenkin ottaneen pikemminkin takapakkia. Konsumerismi jyllää ennennäkemättömällä voimalla ja mielipidemittauksissa huoli talouden tilasta on syrjäyttänyt huolen ympäristöstä. Politiikassa menestyvät kovat puheet. Mietin, merkitseekö tämä sitä että olemme edistyneet gandhilaisittain "Ensin he ohittavat sinut, sitten he nauravat sinulle, sitten he taistelevat sinua vastaan, sitten sinä voitat" vai onko tilanne yksinkertaisesti synkkä. Niinpä päätän tämän pikku pelkopalan toiseen Gandhin viisauteen jonka pitävyyden olen itsekin hyvin testannut: "vaikka olisit yhden hengen vähemmistössä, totuus on silti totuus." Tämä ei päde ainoastaan totuuteen, vaan myös etiikkaan. Valoisan tulevaisuuden puolesta ei kannata toimia, koska onnistumisen mahdollisuudet näyttävät hyviltä vaan yksinkertaisesti siksi että se on oikein.

Veneessäni on reikä, tuokaa siis kirves!

Tämän päivän Hesari osallistui pelkotalkoisiin kunniamaininnan arvoisesti muistuttamalla siitä että nykyään niin miehet kuin naisetkin voivat tasa-arvoisesti pelätä puolisonsa uskottomuutta. Artikkelin sävystä oli vähän hankala päätellä, onko kyse luonnonilmiön tapaisesta faktasta vaiko tasa-arvon edistymisestä. Omasta puolestani epäilen, että kyse on siitä että järjen puute on saavuttamassa kansakunnan keskuudessa uusia ulottuvuuksia.

Mikäli päivän Hesaria (ja sitä kuuluisaa yleistä elämänkokemusta) on uskominen, puolison pettäminen alkaa olla kansanhuvi melkein siinä missä kesäretki Linnanmäelle. Jos seksi ei yhdessä suhteessa suju, johdonmukaista on tietysti hankkia sivuun toinenkin suhde…eiku? `

Ihmissuhteissa järjellä on vain rajallisesti sananvaltaa ja meno on välillä sen mukaista. Sen tiedän kokemuksesta. Mutta tarkoittaako tämä sitä että sitten voimme rauhassa heittäytyä täysin järjettömiksi? ”Kas, veneessäni on reikä! Tuokaa minulle siis kirves, niin hakkaan siihen toisenkin!”, sanoo pettäjän logiikka. Järki voisi ehkä sanoa, että rakkauden jakamisesta laajemmalti kannattaa alkaa haaveilemaan vakavasti vasta sitten kun ja jos on käynyt selväksi että pystyy rakentamaan onnellisen suhteen edes yhden kumppanin kanssa. Jos evääni yhden kanssa loppuvat niin kesken etten pysty neuvottelemaan hänen kanssaan suhteen solmukohdista enkä kehittämään tyydyttävää seksielämää, miten tilanteen monimutkaistaminen uudella suhdekuviolla voisi auttaa mihinkään? Toisaalta, juttua lukiessani minullekin alkoi tulla vahva tunne siitä ettei tässä säheltämisessä ole kyse mistään ihmissuhteista vaan lyhytnäköisestä nautinnontavoittelusta jonka hintaa ei oikein kiinnosta miettiä. Minäminäminä ja minun tarpeet. Minä päätän yksin, mitkä ovat rakkauselämäni ongelmia ja ratkaisenkin ne keskenäni. Puolisolta ei tarvitse kysyä, eikä hänelle tarvitse kaikista ratkaisuista kertoa. Tästä on vain askel niin suureen itseriittoisuuteen, ettei puolisolle ole enää mitään virkaa.

”Mutta”, vinkaisevat nyt tuhannet Laurat, ”Avioliittoni on muuten täydellinen mutta siitä puuttui seksi. Ihan muuten vaan puolison kannalta on parempi olla tietämättä.”  Ja näin on taas tullut todistetuksi, että ihminen pystyy ajattelemaan sujuvasti peräkkäin täysin ristiriitaisia lauseita. Suhde jossa ei pystytä keskustelemaan avoimesti kaikesta on nimittäin kaikkea muuta kuin täydellinen, läheisestä nyt puhumattakaan. Sitä paitsi perheneuvottelusta suoriutuminen kunnialla on nähdäkseni oiva pääsykoe vastuullisen monilemmen maailmaan. Millä rahkeilla ihminen kuvittelee voivansa löytää onnea kahdessa suhteessa elämisestä, jos hän ei pysty puhumaan asioita selväksi yhdenkään kanssa?

Ehkä monogaamisuuden vaatimus on inhimillisesti liian kova ollakseen sellainen kiveenhakattu moraaliperiaate kuin miksi se on viimeisen sadan vuoden aikana yhteiskunnassamme ajateltu. Elämä ja ihmissuhteet ovat monimutkaisempia kuin miksi (etenkin nuoret) rakastuneet ihmiset ne perinteisesti kuvittelevat. Mutta seuraako tästä että on ihan oikein ajatella rakkaussuhteessaan ensisijaisesti omaa mielihyvää, ohittaa kumppanin tunteet sekä valehdella härskisti ja pitkäjänteisesti? Ei totisesti seuraa. Eikä rakkauden määritelmäkään pohjimmiltaan miksikään muutu. Se vain haipuu aistinautintojen kakofoniaan, niin että harvempi sitä ymmärtää edes tavoitella. Onhan mahdollista, ja näemmä yhä tavallisempaa kulkea seksistä toiseen ilman että on koskaan suhteessa muihin kuin omaan napaan. Se on sääli. 

Tässä kohden on lienee hyvä toistaa se yksi asia mikä jokamiehen pitäisi etiikasta tietää, mutta minkä tosiasiassa tuntuu ymmärtävän vain harva: etiikan tarkoitus ei ole rajoittaa ihmisiä, sälyttää kohtuuttomia taakkoja ja hillitä onnen tavoittelemista. Tarkoituksena on ohjata hyvään elämään, sillä viisaudella mikä 2500-vuotisen tieteellisen tutkimustradition aikana on ehditty kerryttää. Esimerkiksi valehtelemisesta pidättäytyminen (mikä voi olla pettäjälle mahdotonta) ei ole järkevää siksi että valehteleminen on soosoo ja hyihyi, vaan siksi että valehteminen on haitallista onnellisen elämän saavuttamisen kannalta. Se on haitallista yleensä silloinkin kun se päällisin puolin vaikuttaa hyvältä idealta, joten kuinka paljon haitallisempaa se onkaan kun ryhdytään sellaisiin puuhiin joiden menestyksekäs toteuttaminen ei millään onnistu ilman sitä? Ja valehteleminenhan oli vain yksi pettämiseen liittyvistä moraalisista ongelmista.


Seksi on loppujen lopuksi kaikessa hauskuudessaan varsin halpaa. Hyväkään seksi ei välttämättä edistä tai ilmennä aitoa ihmisten välistä läheisyyttä laisinkaan. Sen sijaan sitoutuminen ja sitkeästi vaalittu ystävyys, vaikka sitten ilman minkäänlaista seksiä, voivat niin tehdä. Tästä seuraa kaksi asiaa: ensinnäkin, on idioottimaista riskeerata syvä ihmissuhde pelkän seksinhimon takia (jos semmoiseen tuntee ylipäätään tarvetta, väittäisin ettei seksinpuute ole suhteen päällimmäisin ongelma, vaan se ettei ihmissuhde ehkä olekaan ihan niin syvä). Toiseksi: jos lähdemme siitä että seksi on parasta mitä kaksi ihmistä voivat keskenään tehdä, ystävyys kärsii isomman romahduksen kuin Yhdysvaltojen taannoinen asuntokupla. Kaikki eivät ehkä saa hyvää seksiä ihan helposti, mutta luulisin, että kenelle tahansa hyvän seksin saaminen on silti aika mielettömän paljon helpompaa kuin syvän, elinikäisen ystävyyssuhteen kasvattaminen ja vaaliminen. Seksi voi merkitä upeita aistinautintoja, mutta sellainen ystävyys jonka puolisoiden välillä tulisi vallita, on elämän turvaverkko, päivänpaiste ja maailman paras seura yhdessä paketissa. 

Tietysti maailmamme on myös paikka jossa ystäviä nimitetään tarpeen tullen ”vain ystäviksi” jotta kaikki tietävät ettei tässä sentään seksiä harrasteta, ja toisaalla kohdellaan seksikumppaneita kurjemmin kuin ketään jota ystäväksi kehdattaisiin kutsua. Mutta onko sellaisessa mitään järkeä? Eikö todellisuudessa kuitenkin kestävä ystävyys ja kaikki sen mukanaan tuoma hyvä ole sitä mitä todella pitäisi tavoitella? Onko salaseksi niin upeaa, että sitä saadakseen on järkevää tosiaankin luopua tarpeen tullen kaikesta ja mistä tahansa? Voinko tehdä mitä vain ja säilyä ihmisenä jolla on kyky rakastaa syvästi ja tavoitella onnellista liittoa? Olenko likimainkaan sellainen ihminen jollaista voisin toivoa puolisoksi sille josta eniten maailmassa välitän (kuten lapselleni tai parhaalle ystävälleni)? 

Omasta puolestani, toivon vain että järki säilyy jatkossakin sen verran että ymmärrän etsiä ensiksi ystävyyttä ja muistaa joten kuten, että suuretkin nautinnot ovat vielä kaukana Hyvästä.

Ei syytä huoleen

Tiivistelmä kaupan lehtitelineestä löytyneistä päivän lehtiotsikoista: Pelkää. Ole huolissasi. Olet turvaton. Jos kaipaat taukoa pelkäämiseen, voit murehtia ulkonäkösi puutteita. Jos ulkopolitiikka tuntuu monimutkaiselta, kaukomaat kaukaisilta ja oman elämän puitteetkin sattuvat olemaan kunnossa, voi pelätä ainakin sitä että on niin treenaamaton, ruma, lihava ja tyylitön että elämän kaikki mahdollisuudet ovat uhattuna.


Saavuttuani kotiin päätin kysäistä asiantuntijalta, miten uutisotsikoiden pelotteluun pitäisi oikeastaan suhtautua. Yleisessä tiedossahan on että ravintoketjun rankempaan päähän syntyneinä olentoina kanit ovat pelkäämisen eksperttejä. Jokainen rasahdus voi olla merkki saalistajasta, jokainen outo haju huolenaihe joka olisi ehkä syytä ottaa hyvinkin vakavasti.

Jostakin syystä tuntemani kanit eivät ole käyttäneet elämästään kovin merkittävää osaa vaaran merkkien tähystelyyn tai pelosta tärisemiseen talon turvallisimmissa koloissa. "Maailma on vaarallinen paikka, jos asiaa alkaa pidemmälti ajatella," sanoi Kola, "mutta miksi sitä pitäisi ajatella silloin kun ei ole ehdottoman pakko? Elämässä on tärkeitäkin asioita joista pitää nauttia täysillä. Hellyys ja seuranpito. Syöminen. Päikkäreiden otto kun kevätauringon paiste tekee lattialle juuri sopivankokoisen valonläikän. Omenapuun oksien nakertaminen silloin kun ne ovat vasta leikattuja ja maukkaita. Housunlahkeiden jahtaaminen. Mistä kaikesta jäisinkään paitsi jos alkaisin pelkäämään jokaista rasahdusta ja murehtimaan siitä mitä minulle voisi periaatteessa tapahtua!" 
"Entä tuntemattomat asiat? Niitä sinäkin joskus pelkäät, minä olen nähnyt.", yritin.
"No joskus uudet asiat ovat epäilyttäviä, etenkin jos ne pitävät meteliä tai haisevat pahalle.", Koksu myönsi. "Mutta yleensä epäilyttäviäkin juttuja kannattaa silti tarkkailla ja tutkia ennen kuin alkaa panikoida. Usein uudet asiat ovat vain uusia, ja jos niitä malttaa mennä nuuhkimaan, selviää pian ettei pelkoon todellisuudessa ole mitään syytä."

"Minä olen pieni otus ja elämässä on vaaransa, mutta mitä sitten? Ei huoleen ole syytä. Sitten jos joskus tulee oikeasti hätä, tulee ihan varmasti panikoitua riittämiin. Joten ottakaahan iisisti, jättiläiset, ja käyttäkää elämänne mieluummin vaikka perheenjäsentenne silittelyyn."

Minusta kuulosti siltä, että olin nyt selvittänyt tämänkin asian parhaalta mahdolliselta asiantuntijalta. Päätin, että meidän talossa turhan huolestuttavien lehtiotsikoiden oikea sijoituspaikka on puuhellan pesä. Siellä ne voivat parantaa perheemme pärjäämisen mahdollisuuksia osallistumalla hyvän päivällisen tuotantoon.

Tyytyväisyydestä, osa 2: ihmelääkkeitä

Arkielämän traagisimpiin henkilöhahmoihin kuuluvat oman elämänsä haahuilijat. Tiedättehän tekin heidät: ihmiset joille sattuu ja tapahtuu ja joiden elämä kulkee draamasta kriisiin ja takaisin. Ulkopuolisen silmissä näyttää usein selvältä, että kaikella draamalla voi olla paljonkin tekemistä sen seikan kanssa että näiden tyyppien moraalissa ei ole hurraamista. Jos he edes malttaisivat miettiä viisi minuuttia, onko uusin päähänpisto neronleimaus vaiko mahdollisesti huonompi idea...mutta ei. Sitä he eivät tee, eivätkä he myöskään kaipaa hyviä neuvoja. Sanktiotkaan eivät tehoa. Mikä tahansa paheksunnan ilmaus nenännyrpistyksestä linnatuomioon ei ole tällaisen mielenmaiseman vallassa olevalle signaali siitä että nyt on tullut mokattua. Ei, jos kysymyksessä ei ole väärinkäsitys tai epäoikeudenmukaisuus, niin sitten suora vihamielisyys. On myös mahdollista että neuvoja yrittää määräillä. Vaikka oman elämänsä haahuilija olisi pihalla siitä mikä on Aurinkokunnan keskuskappale ja mikä valtakunnan valuutta, sen hän tietää ettei ison ihmisen ole pakko olla järkevä jos ei halua.Vain sympatia on tervetullutta. Olenkin oppinut vuosien varrella, että yleensä tällaisten ihmisten seurassa on parasta olla hiljaa ja toivoa että hulluus ajan myötä hellittää. Jos on hiljaa, ei ainakaan saa kyseisen ihmisen vihoja päälleen. Jos ajat joskus paranevat ja elämä opettaa, on olemassa toivo siitä että jossain vaiheessa hän muuttuu vastaanottavaisemmaksi. On aikoja jolloin on viisasta yrittää puhua kuin Cicero itse, ja on aikoja jolloin on viisasta vaieta vaikka sanottavaa noin periaatteessa olisi paljonkin. Kun oman elämänsä haahuilija avautuu, on vaikenemisen aika. Sisimmässä voi sitten sureksia sitä, miten tämä tuikitavallinen ihmistyyppi onnistuukin tekemään sen missä moni tyrannikin on epäonnistunut: nimittäin olemaan tarpeen tullen lakien yläpuolella ja vaientamaan filosofit.

Hiljattain Maailmankaikkeus (jota tyytyväisyyskampanjani selvästikin miellyttää), antoi minulle havaintoesityksen siitä, mikä tähän ihmistyyppiin lopulta tepsii. Samalla tietysti sain selville, että vaikka vähän aikaa sitten kirjoittelinkin henkevästi valona olemisesta, ymmärrykseni aiheesta oli vasta alustava. Mitäpä muuta fantasioimani menetelmät nimittäin olivatkaan kuin tekemistä? "Jos ei sana kuulu eikä se tehoa, eivätkä rangaistuksetkaan eivät mene perille, mitä on enää tehtävissä?", summaisi hyvin ensimmäisen kappaleen probleeman. Ei paljoakaan. Minulta oli mennyt täysin ohi se, että jos tekeminen ei ole ratkaisu, kannattaisi ehkä yrittää valona olemista.

Sillä eihän haahuilijoilla ole hyvä olla. Juuri siksi he rakastavat itsepetosta ja torjuvat varovaisetkin neuvot siilipuolustuksella. Loputtoman tuntuisen hölmöilyn taustalla ei useinkaan ole tyhmyys. Pikemminkin taustalla on elämässä eksymistä ja näköalattomuutta. Sitä paitsi kaikki tietävät että virheistään saa maksaa. Mutta olenko tehnyt virhettä jos kieltäydyn myöntämästä sitä, jos suljen sellaiset ajatukset omasta mielestänikin? Voitko todistaa että olen, jos kieltäydyn kuuntelemasta?

Valona olemisen voima on siinä, että sitä joka ei väitä, yritä eikä vaadi mitään, on myös vaikea torjua. Joskus kuitenkin voi käydä niin, että se joka onnistuu vain elämään omaa elämänsä, tyytyväisenä siihen mitä on ja hyväksyen sen mitä on (mukaanlukien sen että ihmiset ovat ihmisiä), voi onnistua pelkällä olemassaolollaan muistuttamaan elämässä eksyneitä täsmälleen niistä asioista jotka sellaisten ihmisten pitäisi muistaa. Siitä että on olemassa hyvää ja että siihen kannattaa luottaa. Siitä, että on olemassa hyviä periaatteita jotka kantavat. Siitä, että on olemassa ystävällisyyttä ilman taka-ajatuksia, moraalista erinomaisuutta vailla tarvetta tuomita muita, jopa siitä ihmisten kunnollisuuteen luottaminen on usein kelpo vaihtoehto. Kun tarkemmin alkaa asiaa ajattelemaan, alkaa tuntua siltä että oikeastaan kaiken sen mitä on mahdotonta ilmaista argumentoimalla tai yrittämisellä, voi ilmaista olemalla. Tämä oleminen on siis kaikenlaisen tarkoitushakuisen yrittämisen, laskelmoimisen ja näyttämisen vastakohta. Se on viaton. Se vain on.

Seuraavan kerran kun sanat näyttäisivät loppuvan pahasti kesken yritän siis muistaa, että turhautuneelle kärsivällisyydelle on olemassa  erinomainen vaihtoehto. Jos sanat eivät riitä eivätkä tehoa, voin sulkea tyynesti suuni ja vain olla oma itseni. Voin antaa muiden olla mitä ovat ja tehdä mitä haluavat, tyytyväisenä omiin arvoihini, valintoihini, siihen että olen juuri sitä mitä olen. Jos en yritä mitään, esitä mitään, odota mitään enkä edes sano mitään, voi joku ehkä onnistua näkemään vilauksen hyvästä joka on läsnä siinä maailmassa jossa elän. Voin puuhata omiani turvallisella mielellä, luottaen siihen että jos olen onnistunut jotakin asioista oppimaan ja matkassa on vähän onnea, voi joku erottaa arkisessa olemisessani hieman parantavaa valoa. Jos niin käy, voi siitä seurata isompiakin ihmeitä. Maailmassa on jo ihmisiä joilta tämäkin onnistuu. Olen hiljattain bongannut yhden ja oppinut, että hiljainen tyytyväisyys voi olla juuri se ihmelääke jota tässä on niin kipeästi kaivattu. Ihmeiden resepti ei olekaan parempia sanoja, ei enempää valtaa, ei tehokkaampia menetelmiä...  Se on vain luottamusta hyvään ja ymmärrystä että se mitä On, riittää pitkälle sittenkin kun kaikki keinot ovat loppuneet.

posted under , | 0 Comments

Demokratia voittoon kahvipannullinen kerrallaan

Kun joku teistä on kertonut aktivoituneensa politiikassa kirjoitukseni inspiroimana, olen tavannut hymyillä hangonkeksinä monta päivää. Minulle on pohjimmiltaan aivan sama millä tavalla ja missä puolueessa ihmiset aktivoituvat- demokratian, siis toimivan nykymuotoisen valtion ydinidea, lepää aktiivisten ja osallistuvien kansalaisten varassa. Kun ihmiset aktivoituvat, demokratia toimii paremmin. Kun he passivoituvat ja muuttuvat välinpitämättömiksi, koko yhteiskunnalla menee vastaavasti huonommin. Mediassa näkyvillä ovat etupäässä harvat huippupoliitikot. Vaalien alla näkyviin pääsevät myös ehdokkaat. Suuri osa puolueissa tehtävästä ja tarvittavasta työstä on kuitenkin näkymätöntä. Eikä sen tekemiseen kaivata "poliitikkotyyppejä", vaan ketä tahansa, mieluiten ihmisiä joille politiikassa tärkeintä ei ole henkilökohtaisen maineen ja vaikutusvallan kasvattaminen vaan voitavansa tekeminen yhteiskunnan hyväksi. Minua harmittaa aina vähäsen kun joku selittää passiivisuuttaan sillä ettei mielestään ole poliitikkotyyppiä. "Hienoa! En minäkään ole aina kovin vakuuttunut siitä että politiikan valokeilassa kähinöivät ne kyvykkäimmät tyypit", tekisi mieleni sanoa siihen. Onneksi näyttämön takanakin tapahtuu paljon, ja välillä tärkeääkin.


Olen aikaisemmin kirjoittanut jo vähän siitä, mitä hyötyä on liittyä puolueeseen pelkäksi rivijäseneksi joka ei tee mitään muuta kuin maksaa jäsenmaksun. Kerrataan vielä: jäsenmaksut ovat puolueille tärkeä tulonlähde. Lisäksi media seuraa puolueiden jäsenmääriä ja tekee niistä päätelmiä puolueiden painoarvosta yhteiskunnassa. Se puolestaan voi vaikuttaa eri poliittisten kantojen saamaan mediahuomioon. Lisäksi jäsenyydellä on merkitystä puolueen sisällä paikallistasolla, esimerkiksi jaettaessa paikkoja puolueen sisäisiin edustustehtäviin. Paikallisosaston jäsenyys siis auttaa oman kotiseudun näkyvyyttä ja kuuluvuutta puolueen sisällä.

Tänään mieleni tekee kirjoittaa muutama sana puoluetoiminnan mielekkyydestä seuraavalla tasolla, politiikan riviaktiivina. Siihen pääsee mukaan jokainen kiinnostunut joka on valmis tekemään sen mitä kulloinkin tarvitaan, ei niinkään edistämään omaa poliittista agendaansa. Tällä tasolla minä olen nököttänyt oikeastaan koko puoluepoliittisesti aktiivisen aikani. Seuraavalle tasolle- kuntavaikuttajaksi- etenemiseen kun tarvittaisiin jonkin verran ääniäkin. Se ei enää ole pelkästään itsestä kiinni. Monet pysyvät aktiiveina koko aktiivisen puolueuransa ajan. Se ei ole ollenkaan ikävä juttu, sillä kaikkien yhdistysten tapaan puolueosastoissakin vallitsee ikuinen pula tekijöistä. Lisäksi tällä tasolla politiikka on mielestäni mukavimmillaan. Tällä tasolla ei pahemmin kilpailla näkyvyydestä eikä tehdä ikäviä päätöksiä (paitsi jos luottamustehtävässä käy huono tuuri). Idealistille paikallistason jokapaikanhöylän homma sopii erinomaisesti. Tapahtumien järjestelemiseen osallistuminen, materiaalin jakaminen, kannanottojen kirjoittaminen, paikallisen toiminnan ideointi, toiminta tukiryhmissä ja toimikunnissa, edustaminen ja ylipäätään jeesaaminen siellä missä tarvitaan, tarjoavat monipuolista tekemistä mukavassa ja samanhenkisessä seurassa. Ja tarjotut tehtävät ovat tärkeitä. Puolue kuin puolue olisi vaikeuksissa jos sen toiminnasta kaikkoaisivat taustajoukoissa ahertavat, idearikkaat aktiivit. 

Demokratiaa voi edistää monella tavalla. On vähän harmillista jos politiikassa aktivoitumisesta muistetaan vain ehdokkuudet, luottamustoimet ja poliittiset puheet. Demokratiaa voi edistää myös vaikka keittämällä kahvia oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Se on hienoa, se on mielekästä. Se ansaitsee kaiken saamansa huomion, niin politiikassa aktiivien avulla esille nousseiden taholta kuin niidenkin taholta jotka miettivät, onko politiikkaan mitään järkeä lähteä mukaan jos ei omaa kivenkovaa tahtoa päästä vähintään kaupunginvaltuustoon.

posted under , | 0 Comments

Suomi tänään: kaikki eivät saa vapaasti valita aviopuolisoaan

Kansanviisaus tietää ja aamun Hesari kertoo, että avioliittoon painostamista ja pakottamista tapahtuu sivistymättömillä kaukomailla. Aina kun joku mainitsee tämän asian, muistan kuitenkin erään vanhan tuttavani, sanotaan häntä tässä Pekaksi. Pekka rakastui pohjoisemmasta Suomesta kotoisin olevaan kantasuomalaiseen tyttöön joka tuli tiiviistä uskonnollisesta suvusta. Avoliitto ei tullut kuuloonkaan. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen anoppilasta tuli ukaasi: olisi aika valita, pidetäänkö pian häät vai lopetetaanko seurustelu. Pekka valitsi häät, ja komeat häät ne olivatkin. Periaatteessa Pekka valitsi mennä naimisiin itse, Suomessahan tämä tapahtui. Mutta ei sellaisessa tilanteessa jota olen tottunut pitämään esimerkkinä länsimaisesta vapaudesta. Pekka puhui avoimesti tilanteestaan ja myönsi että olisi itse edennyt rauhallisemmin. Jos sellainen vaihtoehto siis olisi ollut tarjolla. En osannut enkä älynnyt auttaa Pekkaa silloin, mutta ehkäpä tänäänkin on hyödyllistä blogata aiheesta.

Oikeudesta valita itse puolisonsa puhutaan yleensä ensi sijassa naisten oikeutena. Pekan jälkeenkin tuttavapiirissä on kuitenkin näkynyt muitakin miehiä jotka ovat esittäneet suuren kysymyksen jonkin muun syyn kuin syvän rakkauden motivoimana. Painostettuina. Koska suomalaisen miehen taipuminen naisten ja (appi)vanhempien painostuksen edessä on tabu, väitettä seuraa yleensä vähättely. Semmoinen mies joka ei osaa jämäkästi pitää puoliaan on vässykkä joka saa ainoastaan sen minkä ansaitseekin. Ehkä päättämättömälle nahjukselle tekee vain hyvää että tämä asia pedataan valmiiksi, kun ei hän selvästikään ymmärrä omaa parastaan. Sitä paitsi Suomessa asiat ovat hyvin verrattuna moneen muuhun maahan. Meidän Pekkojemme kohtaama henkinen painostus ei ole mitään verrattuna siihen väkivaltaan jonka pelossa kehitysmaan tytöt joutuvat elämään.  Ukaasit ja sukulaisten suututtaminen ovat lievempi asia kuin se että tulee alaikäisenä pakotetuksi naimisiin ventovieraan vanhemman ihmisen kanssa. Onhan Pekkakin saanut ihastua itse. Miksi tämä kuulostaa minun korvissani aivan samalta logiikalta jolla on tavattu polkea naisten seksuaalisia oikeuksia? Syyllistävältä logiikalta, jonka tavoitteena on siirtää keskustelu sivuraiteelle siitä faktasta että painostaminen ja kiristäminen ovat väärin kohdistettuina kehen hyvänsä, jopa aikuiseen mieheen joka teoriassa pystyisi pistämään vastaan. 

Henkisen väkivallan ja painostuksen vähättelyssä ja uhrin täysivaltaisuuden korostamisessa on ensinnäkin se huono puoli, että se on psykopaattilogiikkaa joka sivuuttaa täysin sen seikan että tunteet ja läheisyys tekevät ihmisestä monella tavalla haavoittuvan. Vieraita kohtaan on helppo pysyä tiukkana, vetää rajoja, olla viimeisen päälle järkevä ja pitää kiinni oikeuksistaan. Kun rakkaussuhteesta puhutaan, puhutaan tilanteesta jossa ihmiset taipuvat painostuksen alla niin usein ettei sitä voi pitää epänormaalina muutoin kuin pahalla tahdolla. Entä sitten omat vanhemmat tai tulevat sukulaiset joihin haluaisi rakentaa hyvät välit? Ei perheonnea yleensä takaa se että painostuksen kohde osaa olla taipumaton ja pitää järkkymättä kiinni oikeuksistaan, vaan se ettei painostusta ja kiristystä tapahdu. Psykopaattilogiikka myös rakastaa abstraktioita. On helppo öyhöttää että jokaisen pitää pitää oikeuksistaan kiinni, mutta elämän konkreettisiin epäreiluihin tilanteisiin on vaikeampi ottaa kantaa. Mitäs jos tilanne on esimerkiksi se että oikeuden valita itse, milloin menee naimisiin, toteuttaminen tarkoittaisi vähintään isoon sukuriitaan joutumista jo ennen kuin edes kuuluu sukuun, sekä tietysti oman rakastetun perhesuhteiden perusteellista pilaamista? Tällaisessa tilanteessa ei ole apua edes yleensä hyvästä periaatteesta asettaa toisen hyvä etusijalle. 

Vähättely korostaa ohuita negatiivisia vapauksia, eli muodollisten pakkojen ja kieltojen puutetta. Se sivuuttaa positiivisen vapauden, eli yksilön tosiasialliset kyvyt ja mahdollisuudet toteuttaa muodollisia vapauksiaan. Todellisuudessa voi olla niin että ihminen on teoriassa vapaa välttämään avioliiton, mutta painostus tekee välttämisestä niin vaikeaa että taipuminen on ymmärrettävää (ja painostaminen vastaavassa määrin väärin). Myös ihastuminen, halu seurustella ja tutustua lähemmin ovat eri asioita kuin halu mennä pikavauhtia naimisiin. Ikävä tosiasia on, että täältä Suomestakin löytyy ihmisiä, naisia ja miehiä, jotka on hätistetty naimisiin, ehkä liian nuorinakin. Tajuavatko he naimisiinmenon viisauden, eroavatko he vai päätyvätkö katkeroitumaan huonossa liitossa? Suomessa avioliitto on myös sellainen järjestely jota ehtii hyvin katua paitsi etu-, myös jälkikäteen, heti kun painostus hellittää sen verran että ajatus alkaa taas kulkea.


Ottaen huomioon, että päätös naimisiinmenosta on eräs elämän suurista päätöksistä, ei ole kohtuutonta vaatia että jokaisen pitäisi voida päättää naimisiinmenostaan paitsi muodollisesti vapaana, myös käytännössä painostuksesta vapaana. Sen toteuttamiseen eivät riitä hyvät lait, vaan avioliittoon painostamisen pitäisi olla myös kulttuurisesti paheksuttua. Ei vaiettua, ei vähäteltyä, ei ronskin huumorin lähde.

Muovipaastolla

”Lasten myötä kotiin tulee hirveästi muovia”, Ofelia huokaisi. Meillä ei ole lapsia, mutta muutama vuosi sitten muovin määrä elämässäni alkoi nyppiä minua muuten vain. Muovia on ihan joka paikassa. Jotakuinkin kaikkea paitsi ruokaa on saatavissa vähintään muovisena vaihtoehtona, ellei muovi ole ainoa vaihtoehto. Se on tietysti epäekologista. Muovi ei myöskään ole kaunista, kovin kestävää, hyvin ikääntyvää eikä sitä voi huoltaa. Halpaa ja kevyttä se kyllä on, ja siksi monet sellaisetkin esineet joihin jokin muu materiaali sopisi paljon paremmin, tehdään nykyään mielellään muovista. Muovi on yleensä myös aidon vastakohta ja usein se on suoraan synonyymi halvalle kopiolle. Moni muoviesine yrittää esittää muuta materiaalia. Mutta keinonahka hilseilee ja murtuu kunnostuskelvottomaksi, kirkas muovi naarmuuntuu nopeasti, metallinväriseksi maalattu muovi ei kestä rasitusta eikä akryyli lämmitä. Mikään ei ole "aitoa muovia". Muovin kemikaalirasitukseen en osaa ottaa sen tarkemmin kantaa. Ftalaateista ja bisfenolista olen toki kuullut, mutta toisaalta monet "luonnollisetkin" materiaalit käsitellään nykyään haitallisilla kemikaaleilla. 

On tietysti sellaisiakin käyttötarkoituksia joihin muovi sopii loistavasti. En minä sitä. Vielä enemmän on tilanteita joissa muoviselle tavaralle ei löydy muusta materiaalista valmistettua vaihtoehtoa, ainakaan niin helposti kuin kiireessä pitäisi. Silloinkin täytyy tyytyä muoviin. Totaalikieltäytyminen muovista olisi vaikeaa. Määrätietoisella yrittämisellä olen kuitenkin onnistunut vähentämään hitaasti muovin määrää elämässäni. Koitan olla muovipaastolla, vähän niin kuin muslimit ja ortodoksikristityt joille "paastoaminen" ei tarkoita täyttä syömättömyyttä vaan syömisen rajoittamista tiettyjen periaatteiden mukaan mielessä korkeammat päämäärät. Minun korkea päämääräni on ekologisuuden ohella parempi elämä. Olen perusteellisen kyllästynyt muovituotteiden huonoihin puoliin, etenkin siihen miten helposti ne usein hajoavat tai kulahtavat korjauskelvottomaan kuntoon.

Vähitellen muovittomuudesta on tullut minulle itseisarvo. Mietin ostoksilla, onko tarjolla olevalle muoville saatavilla hyvää vaihtoehtoa. Usein lasi, nahka, puu, keramiikka, kumi ja luonnonkuidut ovat aivan kelpo vaihtoehtoja. Hinta on usein korkeampi kuin muovilla, mutta niin ovat yleensä myös käyttömukavuus ja kestävyys. Kun olen totuttanut itseni miettimään tuotteen hintalapun sijaan hintaa käyttökertaa kohti (price per wear), hintaero halpojen mutta lyhytikäisten muovituotteiden ja pitkäikäisempien mutta kalliiden vaihtoehtojen välillä usein tasoittuu ellei peräti keikahda muovittomien vaihtoehtojen hyväksi.

Ympäristöeettiseltä kannalta suuri debatti käydään keinonahan kohdalla. Maaeettisestä traditiosta ponnistavana ajattelijana minulle ei ole isompi eettinen ongelma valita nahkaa keinonahan sijaan jos (eli yleensä kun) se on ekologisempi vaihtoehto jos tuotanto-olosuhteiden lisäksi harkitaan tuotteen odotettavissa olevaa elinikää, huollettavuutta, kierrätettävyyttä ja maatuvuutta. Eläinoikeustraditio johon veganistinen ajattelu suurelta osin pohjaa, tekee (tuotanto)eläinten kärsimyksestä ympäristöetiikan keskeisen ongelman. Sillä logiikalla ajateltuna muovi on parempi vaihtoehto. Muovituote ei ole eläinperäinen. Tähän maaeetikon täytyy vain happamasti todeta, että ympäristöön päätyneiden muovihiukkasten syömisestä terveyshaittoja saavat eläimet ja Tyynenmeren jätepyörteen tappamat eläimet on taidettu niissä pohdinnoissa jättää sivuosaan. Paras vaihtoehto olisi tietysti olla kuluttamatta mitään. Eläinoikeusajattelun ja maaetiikan välinen jännite on siis parasta ymmärtää toiseksi parhaan maailman ongelmana.


Aina muovia ei kuitenkaan voi välttää. Ei idea silti huono ole. Edellä esille ottamieni hyvien puolten lisäksi muovin vaihtoehdot yleensä myös tuntuvat miellyttävämmiltä. Muovihan on siitäkin ihmeellinen materiaali ettei se tunnu oikein miltään. Sen monikäyttöisyyden kääntöpuolena on, ettei sillä ole oikein mitään ominaislaatua. Alettuani tietoisesti suosia muita materiaaleja olen huomannut, että tälläkin on merkitystä. Vähämuovisempi elämä tuntuu rikkaammalta, vaikka todellisuudessa kulutetun tavaran määrä vähenee kestävämpien valintojen myötä. Taas yksinkertaistajaa palkitaan.

Kuvapäiväkirjaa kuluneilta viikoilta / Just a little photo diary

Vaikeiden aikojen edellä joillekin ihmisille ilmestyy enkeleitä. Meidän ikkunaamme ilmestyi pulun liiska. Olimme kotona kun lintuparka törmäsi ikkunaan, mutta pihalle päästessämme siitä ei enää näkynyt jälkeäkään. Tyhmällä linnulla oli ollut varjelus matkassa, pitäisikö se laskea hyväksi enteeksi?

When hard times are ahead, angels appear to comfort some people. This smashed pigeon appeared to us. We were at home when this poor bird hit the window, but when we went to look for it, it was already gone. I guess it wasn't hurt after all. Stupid bird got some divine protection, but was this a good or a bad omen for us?

 photo DSCN7175.jpg

Downshiftaajan syyllisyys kuvina. Tässä vaiheessa alkoi vähän ahdistaa. Vieläkin ahdistaa vähän, kun muistelee tuon kamaläjän kantamista pihan poikki ja tupaan iltapuhteiksi.

Downshifters guilt in pictures. At this time, I wondered whether all that stuff was really necessary. I still wonder, how we survived carrying all that stuff over the front yard and into the house during a single evening.

 photo DSCN7179.jpg

Sama toisesta suunnasta. Ja kuvan tupahan on kooltaan 20 neliötä. Samankokoinen kuin ensimmäinen opiskelijayksiöni.

Same from the other direction. Our kitchen is the size of my first student flat. Unbelieveable.

 photo DSCN7181.jpg

Helmikuu ei ollut yhtään otollista käsityöaikaa. Ensimmäinen tuunattu kenkälaatikko valmistui aivan kuun aluksi, toisen sain viimeisteltyä toissapäivänä. Nämä söivät yhteensä 338 grammaa ongelmalankoja.

I didn't have much time for crafts in February. I finished the first shoe box makeover in the very beginnng of the month. Second box was finished the day before yesterday. Another 338 grams gone from my cotton yarn stash.

 photo DSCN7202.jpg

Loput vähästä käsityöajasta käytin Alan Maley's Gracious Eran pistelemiseen. Siinä on paljon yhtenäisiä alueita ja puoliristipistoja, mikä tekee työstä suhteellisen nopeatekoisen. Huikeaa edistystä kuitenkin. Märäksi ja harmaaksi kääntynyt talvi motivoi pistelemään lumista kuvaa.

I also made nice progress with Alan Maley's Gracious Era cross stitch. This project has lots of solid colored areas and half cross stitches which makes it quick to stitch. It was nice to work on this wintery picture when the winter outside turned out to be dark and wet.

 photo DSCN7199.jpg

Lopulta kaaos kääntyi järjestykseksi. Tällä hetkellä keittiö on enää pientä viimeistelyä ja järjestelyä vailla. Tässä kuvassa on edustava näyte tehdystä remontista. Hyvä tuli.

Finally order emerged from chaos. At the moment our new kitchen needs just a few finishing touches. This picture shows the general idea of the project: everything from floor to ceiling looks new and shiny. All is well that ends well.

 photo DSCN7206.jpg

Koksuparka joutui elämään remontin ajan häkkikanin elämää yläkerrassa. Kun vapaus koitti, täplikkään hännän lisäksi korvat ja koko jänö heiluivat riemusta.

Poor Koksu had to be relocated upstairs for a week. He was one happy rabbit when we were able to free him again.

 photo DSCN7196.jpg

Alkaa olla aika palata arkeen. Ensimmäinen omenapuu on leikattu, jäljellä enää 26 tai jotain...

Time to return to normal. First apple tree has been pruned, 26 or so more to go...

 photo DSCN7203.jpg

ETA: kaksikielistetty otsikkokin

Downshiftaajan syyllisyydestä

Siinä vaiheessa kun tavaratoimitukset uuteen keittiöön olivat saapuneet eikä kalusteiden keskellä meinannut mahtua liikkumaan, se iski. Downshiftaajan syyllisyys. Että tarvitsemmeko todella kaiken tuon uudelta tuoksuvan tavaran? Ajattelin Afrikan lapsia. Muutaman päivän päästä juttelimme remonttimiesten kanssa. ”Tuo on ollut rikki jo pari vuotta. Tuo meni viisi vuotta sitten.  Tuo on niin vanha ettei sitä kehtaa kellekään edes ilmaiseksi tarjota. Tuo on aikanaan tehtykin vasemmalla kädellä.” Keskustelun jälkeen mieleeni oli palautunut hyvin elävästi, millä logiikalla olimmekaan tulleet siihen tulokseen ettei mikään täysremonttia pienempi kunnostusoperaatio nyt riitä.

Ulkomaailma viettää sellaisia kulutusjuhlia että downshiftaajan syyllisyys on vähän käsitelty aihe. Todellinen se kuitenkin on. Ekoblogeissa välillä on oikein ylpeyden aihe, kuka tulee toimeen vanhimmalla, rikkinäisimällä, rumimmalla tai muuten vaan vähimmällä. Onko sellaiseen pyrkiminenkään kuitenkaan kohtuullista? Onko äärimmäinen minimalismi sitä mitä tässä todella tavoitellaan? Tarkoittaako tiedostamisen tuska downshiftaajalle sitä että päädymme anteeksipyytelemään olemassaoloamme koko muun ihmiskunnan puolesta? 

Downshiftaajan syyllisyys on siis syyllisyyttä jota tuntee ostaessaan itselleen uutta tai isoa, vaikka ostos olisi sinänsä järkevä, tarpeellinen ja tarkoitukseensa nähden aivan kohtuullinen. Sen alalaji on syyllisyyden kuluttaminen siihen että sijoittaa rahaa johonkin kauniiseen tai mieltä ilahduttavaan. Eihän tavara saisi tuoda hyvää mieltä henkevälle ihmiselle! Ei kauneutta saa vaatia, vaan käytännöllisen pitäisi riittää. Etten vain olisi peräti ekotekopyhä jos puhun etiikasta ja ekologisista arvoista samalla kun ostan itselleni uutta tavaraa sen sijaan että nikkaroisin uuden keittiön olemattomilla puusepäntaidoillani jätelavoilta pelastetuista materiaaleista ja hakisin välttämättömät kodinkoneet kierrätyskeskuksesta? Juuri siksi downshiftaajan syyllisyys on ongelma: se on kuormittavaa ja tekee tiedostamisesta ikävää. Pahaksi äityessään se voi saada ihmisen luopumaan kokonaan tavoittelemasta yksinkertaisempaa elämäntapaa. 

Kohtuullisuus on hyve, mutta eihän siitä seuraa että askeettisuus olisi kardinaalihyve. Juuri tästä syystä pidän kovasti projekti 333:n tyylisistä kohtuullistamisideoista. Niissä ei sanota, että yhden käsilaukun pitäisi riittää hyvälle ihmiselle, tai että korut ovat täysiä turhakkeita. Annetaan vain väljä määritelmä kohtuullisuudelle, sellainen jota jokainen voi tavoitella omannäköisellä tavallaan. Annetaan vielä lupa tehdä virallisiinkin sääntöihin muutoksia ja poikkeuksia kunnes rima on niin matalalla että sen ylittäminen näyttää mahdolliselta sillekin joka ei vielä syystä tai toisesta  pysty lähtemään mukaan täysillä. Downshiftaamisessa kun on kysymys muustakin kuin vähällä pärjäämisestä. Esimerkiksi, elämänlaadun parantamisesta sekä järkevien ratkaisujen etsimisestä tavaraähkyyn ja loputtomien valintojen suohon. Kauneuden ja hyvinvoinnin viljelemisestä ihastumisen ja tylsistymisen syklissä pyörimisen sijaan. Kuluttamisesta sillä tavalla että se mitä hankitaan, vastaa aidosti niihin tarpeisiin jotka mielessä kuluttamaan on alettu. Maailman pelastaminenkin on tietysti tärkeää. Toisaalta tärkeää on myös huomata, että ihmisinä olemme lähtökohtaisesti osa maailmaa, emme sen vihollisia jotka pitäisi kuihduttaa pois.

Uutta keittiötäni on mietitty myös etiikkanäkökulmasta- myyjän mielestä harvinaisen paljon. Lisäksi olemme koittaneet suunnitella sen mahdollisimman käytännölliseksi ja omannäköiseksi, vaikka muodikkaat ratkaisut ovat tällä hetkellä hieman toisennäköisiä. Olemme koittaneet tehdä sellaisia valintoja joiden kanssa olisi hyvä elää pitkään. Tähän pystyimme tällä kertaa, ja siksi se riittää.


Senkin muistin, että en minä etiikasta kirjoittele siksi että olen siinä lajissa kaikin puolin erinomainen yksilö jonka esimerkkiä kaikkien sietäisi ihailla valtakunnan tasolla. Vaan siksi että arkisten eettisten kysymysten ääneen miettiminen ja niiden ratkaisun yritteleminen rajallisillakin voimavaroilla kiinnostaa minua. Se ettei toimintani ole aina esimerkillistä, tai että välillä peräti teen jotakin todella typerää, ei ole mikään uutisaihe. Sellaista sattuu täällä vähän väliä. Mikään yksittäinen teko tai valinta ei kuitenkaan kerro ihmisestä täydellistä totuutta eikä määrittele hänen koko olemustaan loppuiäksi. Yksittäisiä saavutuksia tai epäonnistumisia tärkeämpää on aina se että jaksaa yrittää. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa kehityksestä.

Yllätysten evakkopäivä

Kun taiteesta oli nautittu, päätin suunnistaa kauan suunnitteilla olleelle (blogi)vierailulle Ofelian luo. Aamulla Helsingin keskustaan jossa ehtisi käydä kirjastolla, ja sieltä ehtisi Ofelian luokse puolenpäivän jälkeen. Pääsin suunnitellusti peräti moottoritien risteykseen asti kun kännykkä soi. Käräjillä oli istunto alkamassa vartin päästä, pääsisinkö mitenkään tulemaan kun yksi lautamies oli ilmoittanut esteestä viime tingassa? ”No toki”, ajattelin mielessäni muutama edellinen sutjakasti sujunut oikeudenkäynti. ”Eihän tämä mikään kiirepäivä ole, kai minä ehtisin pari tuntia istua kun kerran tarvitaan.” Soitin Ofelialle pienestä viivästyksestä ja selitin tilanteen. Puoliso kurvasi risteyksestä takaisin Lohjalle, ja istunto pääsi alkamaan vain muutaman minuutin myöhässä. Hyvältä näytti.

Selvisin oikeudesta ulos muutamaa minuuttia ennen neljää, lohtunani vain se, että läsnäolostani oli ollut hieman muutakin hyötyä kuin oikeuden pääluvun täyteen saaminen. Ei ollut sutjakka juttu tämä. Soitin Ofelialle kovasti anteeksipyydellen, ja olin kumma kyllä edelleen tervetullut. Ei kun Helsingin-bussiin siis, bussista metroon ja vielä toiseen bussiin ja niin olin Ofelian sievässä kodissa vähän ennen iltakuutta. En ole yleensä myöhästeleväistä tyyppiä, mutta tässä taisi nyt tulla sitten useamman vuoden myöhästelykiintiö täyteen kerralla. Vierailuhetki oli kuitenkin mukava, Ofelian lapset söpöjä ja pulla erinomaista. Ja keskustelu? No, ainakin yhdestä jutusta olen ajatellut blogata, kunhan kerkeän.

Alunpitäen minun oli pitänyt olla kotona jo iltakuuden tietämillä. Olinkin sitten puoli kymmeneltä illalla, tietysti vältettyäni nipin napin myöhästymisen Virkkalan-bussista. Päivän aikana keittiöön oli tullut taas paljon uutta, jota en tosin jaksanut paljoa jäädä ihmettelemään. Perjantai-iltapäivän tullen keittiön ilmoitettiin olevan käyttökunnossa, vain pari yksityiskohtaa jäisi viimeisteltäväksi myöhemmin. Tätä kirjoittaessa tavaroiden takaisin kantaminen ja järjestäminen on jo täydessä vauhdissa. 

Minusta tuntuu, että jotakin tuonkin päivän kulusta olisi selvästi pitänyt oppia, mutta mitä? Laamannin viisaan ohjeen mukaan omat menot ja käräjäpäivät ovat lautamiehelle huono yhdistelmä. Emmehän saa edes rikosnimikettä tietoomme ennen oikeuteen saapumista (oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden varmistamiseen liittyvistä, eli oikein hyvistä) syistä. Mutta aikataulullisesti järkevä käräjäkutsusta kieltäytyminen olisi omalla tavallaan ollut myös huono idea. Joten ehkä nyt opin vain sen, että onnea ovat hyvin pitkämieliset ystävät.

Viisi kysymystä- haaste

Eipä taas olisi kirjoitusaiheista pulaa, mutta ajasta on. Joten aloitan helpoimmasta päästä ja vastaan haasteeseen jolla Keskeneräinen minua heitti.

1. Lempivärisi sisustuksessa

*katsoo ympärilleen* En tiedä, pääasia että väriä on. Olohuoneessa on paljon vihreää, keittiössä keltaista ja punaista, yläkerran-huoneessani on pinkkejä sävyjä...

2. Designesine tai -huonekalu joka ei ikinä tule meille

Meiltä ei kyllä taida löytyä ensimmäistäkään designesinettä, joten eivätköhän useimmat designtavarat kuulu tähän luokkaan. Haasteen kunniaksi kaivoin kuitenkin kuvan kaikkien aikojen inhokistani. Bedside Gun on Philippe Starckin Flos:ille suunnittelema yöpöydänlamppu. Estetisoitu ihmisentappoväline yöpöydälle?! Vain minun kuolleen ruumiini yli.


3. Hurmaavimmat henkilöhahmot tv:ssä

Jaa-a, kun meillä ei tuo telkkari vieläkään näy (jostain syystä mieleeni ei tulekaan se että netin kauttakin voisi katsoa tv-ohjelmia). Sarjoja meillä tietysti välillä katsotaan, mutta hyvissäkään sarjoissa ei välttämättä ole yksittäisiä hurmaavia henkilöhahmoja. Ensimmäinen mieleeni tuleva on Falling Skies:in taisteleva humanisti Tom Mason, ihan sillä perusteella että tv-sarjojen sankareina on harvoin älykköjä jotka eivät ole vähän tärähtäneitä.


4. Suosikki leivonnassa

Tähän pitäisi varmaan vastata että sekasämpylät, sillä niiden leipominen on kuulunut viikko-ohjelmaani jo kymmenen vuotta. Piiraita, kakkuja ja muita herkkuja teen harvemmin, mutta ne tuovat tullessaan niin paljon onnea, että ansaitsevat tulla huomioiduksi.
   


5. Viisi blogisuosikkia

Tuossa sivupalkissahan noita on...


Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments