Evakossa: Wardin maailmassa

Marja Leena houkutteli minua katsastamaan Ateneumissa olevan Rafael Wardin näyttelyn. Wardi ei ole ikinä pistänyt silmääni erityisen kiinnostavana taiteilijana. Mutta maku, kuten järkikin, on ihmisellä laajentamista varten. Eikä taiteessa sitä paitsi ole kysymys pelkästä estetiikasta. Maailma voi olla tukehtumaisillaan mitäänsanomattoman sieviin kuvitus-, sisustus-, ja taustakuviin joiden tehtävänä on vain lievittää tyhjän tilan kammoa (onkohan se jotain sukua hiljaisuuden pelolle?) Taide kuitenkin herättää ajatuksia, inspiroi, kuvaa maailmaa uusista näkökulmista. Wardi pääsi evakkoajan vierailukohteiden listalle.

Wardin laaja tuotanto ulottuu seitsemälle vuosikymmenelle. Hänen työnsä ovat hyvin värikkäitä. Wardia luonnehditaan usein valon kuvaajaksi, mikä käsittääkseni tarkoittaa että hän pitää kovasti keltaisesta ja oranssista. Ohenteet tuntuvat olevan hänelle turhakkeita ja maalauksissa on usein vahva pintarakenne. Wardi osaa kyllä piirtää sille päälle sattuessaan, mutta perspektiivi, yksityiskohdat ja valöörit eivät hänen töissään juhli. Wardin työt ovat periaatteessa esittäviä, mutta huomasin nopeasti että esittävyys on suhteellista ja työt toimivat yhtä hyvin abstraktioiksi kuviteltuna. Oikeastaan töissä esiintyvät ihmiset ja esineet eivät erottuneet taustastaan juuri lainkaan. Rajat olivat epäselviä, ja kun töitä katsoi näyttelyllisen verran, alkoi tuntua että Wardi pyrkikin tuomaan esiin yksittäisten kohteiden sijaan todellisuuden: häilyväisen, monitahoisen ja rönsyilevän. Mikä on hahmoa ja mikä taustaa on kiinni yhtä paljon katsojan mielestä kuin Todellisuudesta. Hahmot tulivat esiin taustoistaan, sulautuivat siihen, joutuivat ympäröivien väriläikkien ja viivojen nielemiksi. 

Kun Wardista puhutaan, väreistäkin on sanottava jotakin. Yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta työt olivat niitä täynnä. Keltaiset, oranssin ja punaisen sävyt hallitsivat suurinta osaa näyttelyssä. Osassa töitä värit muodostivat suuria, sävykkäitä pintoja. Toisissa näytti kuin Wardi olisi tehnyt siveltimenvedoista tilkkutäkkiä jossa ihmiset ja esineet esiintyivät sivuosassa. Värikylläisten vuosikymmenten jälkeen viimeisen salin 1990-luvun lopulta 2000-luvulle yltävän kauden töiden tummanpuhuvuus oli hieman järkyttävää. Oranssi oli poltettu, kirkas punainen tummunut syväksi karmiiniksi, ruskean, harmaan ja mustan sävyt olivat valloittaneet monta työtä melkein kokonaan. Kirkkaat värit olivat jättäneet Wardin maailman, välimerellinen keskipäivän valo oli vaihtunut hämärään, voimakkaat siveltimenvedot vaihtuneet sileään hiileen ja pastelliin. Yritin olla kovasti ajattelematta Helene Schjerfbeckin myöhäiskauden töitä. Ja olin kiitollinen Marja Leenalle suosituksesta. Wardin yksittäisille töille en edelleenkään lämmennyt, mutta kokonaisuus oli ajatuksia herättävä ja koskettava niin kuin vain hyvä taide voi olla. Tämäkin oli näkemisen arvoinen näyttely (auki 2.3.asti).

Evakossa: Itsetutkiskelua Designmuseon Shop Show:n valossa

Pitkää päivää tekevien remonttimiesten jaloista pitää pysyä poissa, ja niin huomasin että minua uhkasi vapaa-ajan ongelma. Ja vielä parhaaseen omppupuunleikkuuaikaan. Historiallinen tapaus, kunnes muistin että aikaahan voi käyttää myös kulttuuririentoihin.

Ensimmäisenä suuntasin katsastamaan Designmuseossa esillä olevan Shop Show-näyttelyn. Näyttelyn tarkoituksena on nostaa esiin (massa)kulutuksen ja tuotannon eettistä problematiikkaa. Näyttely jakautuu yhdeksään alateemaan joita ovat mm. lähituotanto, tuotteiden tunnearvo ja viherpesu. Kuinka helppoa on ostaminen, kuinka vaikeaa eettinen ja kestävä kuluttaminen? Kuinka paljon eettisyys maksaa kuluttajalle? Millaista on eettisyys globaalin tuotannon maailmassa? Mitä kestävä kulutus oikeastaan tarkoittaa? Näyttely heitteli ilmaan paljon isoja kysymyksiä, mutta vastaukset luonnollisesti jäivät pitkälti kävijän itsensä mietittäväksi.

Pieni näyttely on erinomainen ajatusten herättelijä niille jotka eivät ole aikaisemmin pohtineet syvällisesti arkista kuluttamista, kerskakulutuksen arkistumista ja oman kulutuskäyttäytymisensä etiikkaa. Näyttelyesineet olivat etupäässä vaatteita ja koruja. Koska (ainakin näyttelyssä esillä olleet) korut ja vaatteet edustavat naisellista kuluttamista, jäin kaipaamaan esimerkkejä myös miehille tyypillisestä kulutuksesta. Näyttelyssä käydessään voi selvitä myös, onko pessimistinen vai optimistinen ajattelija: ahdistaako ongelmien suuruus ja monimutkaisuus ja valmiiden ratkaisujen puuttuminen, vai tuleeko mieleen että tässä on nyt tilaa monennäköisille yritelmille?

Laura Honkasalon tapaan jäin itse miettimään, miten näyttelyssä eettistä ja ekologisesti tiedostavaa tuotantoa edustamaan valitut esineet olivat hirmuisen epäkäytännöllisen oloisia arkikulutuksen näkökulmasta. Yhden euron rannekoru näytti mahdottoman raskaalta ja kömpelöltä, ja vaatteetkin näyttivät enemmän taidetekstiileiltä kuin käyttöesineiltä. Honkasaloa lainatakseni: "Miksi eettinen,  ekologinen muoti on lähes poikkeuksetta niin erikoista?" Koska näen sen päivän jolloin eettisesti on tarjolla arkisia, klassisia käyttövaatteita kohtuullisessa värivalikoimassa, ja edes normaalissa naisten kokovalikoimassa 34-52 (ei, rakkaat suunnittelijat, S-L ei ole kattava kokovalikoima)?

Itsetietoisuuden puuskan näyttelyn kiertäminen minussakin herätti, ja päädyin pohtimaan päivänasuni eettisyyttä.

Päältäni löytyi: Huivi (viskoosia),  pienestä netin muslimikaupasta, väri on osoittautunut helposti yhdisteltäväksi ja materiaali käy kaikkiin vuodenaikoihin. Alkuperä tuntematon, mutta plussaa käytettävyydestä.
Korvikset, moissaniitteja: Moissaniitti on lähes yhtä kovaa kuin timantti ja siinä on parempi loisto kuin timantissa, mutta kyseessä on synteettinen kivi jolla ei ole timanttien eettistä taakkaa eikä monopolin ylläpitämää hintaa. Olen onnistunut välttämään myös rihkamakoruihin usein liittyvän arveluttavan taustan ja lyhyen käyttöiän.
Kaulakoru, helmiä: Uniikkikoru pieneltä yritykseltä. Aitojen helmien viljeleminen kuormittaa ympäristöä enemmän kuin feikkihelmien valmistus. Etenkin hyvälaatuisissa makeanvedenhelmissä on kuitenkin erittäin paksu helmiäiskerros joten ne kestävät hellästi pidettyinä eliniän (toisin kuin feikkihelmet). Tarvittaessa nauhan voi solmia uudelleen.
Paitis, puuvillaa: On siinä ökotex+ -sertifikaatti. Klassinen vaaleanpunainen paitis käy joka tilanteeseen eikä ole herkkä muodin vaihteluille. Aikanaan siitä saa talteen nätit napit ja kangas käy vaikka vuoriksi kauppakassiin. 
Kello: Toimii valon voimalla, on klassinen ja huollettavissa. Lisäplussaa siitä että kun kello löytyy kädestä, on kännykän unohtelu entistä kätevämpää.
Hame, puuvilla-rayonia: Eettistä tuotantoa kovia kokeneesta Lähi-Idästä, on myös ollut ahkerassa käytössä vuoden ympäri. Maksihame on kierrätystä ajatellen helppo vaate.
Kengät, nahkaiset loaferit: Näemmä sopivat pidettäväksi vuoden ympäri. Aito nahka on helpommin huollettavissa ja kestää siten pidempään kuin keinonahka.

Eiköhän päivänasussani ole ainakin hyvää yritystä, vaikkei se edustakaan viherhippilookia (josta en ole ikinä pitänyt). Näyttelyn esittelemää ongelmavyyhtiä vasten peilattuna huomasin, että ajattelussani korostuvat selvästi materiaalien kestävyys, käytettävyys/huollettavuus ja kierrätettävyys. Eettisen alkuperänkin toki huomioin, mutta se on jo vaikeampaa. 
Kun oikein miettimään alkoi, päivänasuni kertoi yllättävänkin paljon siitä millainen olen sekä ajattelijana että kuluttajana. Jotenkin hämmentävää.

Tätä ei argumentoimalla voiteta

Olen seurannut eduskunnassa käytävää keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista puolella silmällä. Remonttikiireiden lisäksi syynä on se, ettei keskustelussa ole tullut esiin mitään uutta. Keskustelun argumentit ovat moneen kertaan kuultuja, eikä esittäjäpuolellakaan ole yllätyksiä ollut. Näyttää siltä, että tämä on vääntö jota ei argumentoinnilla voiteta. Vai uskooko joku vakavissaan, että Mika Niikko ja kumppanit muuttaisivat kerkeästi mieltään, jos joku vain onnistuisi esittämään ennenkuulumattoman hyvän argumentin tasa-arvon puolesta?

Tuskin, sillä hyvätkin argumentit on jo nähty. Tieteeseen, ihmisoikeuksiin ja järkeen on vedottu jo ajat sitten. Thomas Kuhn totesi aikoinaan, että tieteessä uusi paradigma ei yleensä pääse voitolle siksi että sen puolustajat onnistuvat vakuuttamaan vastapuolen uuden käsityksen erinomaisuudesta vaan siksi että vanhan liiton väki kuolee vanhuuteen ja heidän tilalleen nousee uusi tutkijasukupolvi jolle uusi ajattelutapa on jo tuttu. Jos tieteestä voi sanoa näin, miten paljon vaikeampi tilanne onkaan etiikassa? Onhan tilanne eduskunnassakin se, ettei siellä vallitse yksimielisyyttä edes siitä mitä pitäisi käyttää hyvän argumentoinnin ja pätevän päättelyn mittarina. Tiede ja filosofinen etiikka ovat tietysti järki-ihmisten valintoja, mutta eduskuntaan pääsemiseksi vaaditaan vain tarpeeksi ääniä, ei sitä että olisi järki-ihminen. Ei ole mitään metafyysistä voimaa joka pakottaisi ihmiset toimimaan järjellisesti, tai edes arvostamaan järjellisyyttä tippaakaan. Järjen, inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden pitäisi voittaa, mutta tosiasiassa niin käy vain toisinaan. Toivon toki kovasti, että nyt olisi se kerta. Jos näin on, sekään ei ehkä riipu niin paljon eduskunnassa käydyn debatin tasosta vaan siitä millaisilla arvoilla varustettuja ihmisiä kansa on eduskuntaan valinnut.

Yhteen rasittavaan ilmiöön olen keskustelua seuratessani törmännyt: pseudointellektuelleihin jotka peräänkuuluttavat kuuntelemista ja pyrkimystä ymmärtää myös vastakkaisia kantoja. Herttainen ajatus, mutta tässä yhteydessä orpo kuin Punkalaitumen lunni. Se mikä on hyvä idea perheneuvottelussa, ei sittenkään toimi kun punnittavana on esimerkiksi se, pitäisikö ihmisoikeuksia puolustaa vaiko vastustaa tai pitäisikö tasa-arvoisen yhteiskunnan moraali perustaa yhden uskonnon konservatiiviseen tulkintaan vaiko tieteelliseen etiikkaan. Ihmiset ovat tasa-arvoisia ja heidän persoonansa ansaitsee kunnioitusta esimerkiksi niin ettei pahintakaan änkyrää ole soveliasta loukata henkilökohtaisuuksiin menemisellä. Kaikki mielipiteet sen sijaan eivät ole yhtä arvokkaita muualla kuin internet-trollien fantasioissa. Eivätkä eettiset kysymykset ole nykypäivänä edes mielipiteitä joita kaikki pohtivat samansuuruisella arkijärjellään, vaan etiikan tieteellisellä tutkimuksella on jo 2500 vuoden perinteet. Siinä ajassa on tapahtunut paljonkin edistystä, ja filosofisella järjellä onnistuu senkin arviointi, onko parempi syrjiä perinteiden nimissä vai pyrkiä ulottamaan tasa-arvo kaikkiin kansanryhmiin. Mutta kuten jo aiemmin sanoin: järjenkäyttö voi olla suotavaa, mutta pakollista se ei ole. Arjesta voi selvitä vaikka uskoisi Auringon kiertävän 6000 vuotta vanhaa Maata, Kuun olevan goudajuustoa ja homoseksuaalisuuden olevan luonnotonta. Toiseksi paras maailma, minkäs teet.



Keittiöremontti, osa 3: Maksaa minkä maksaa

Taas olisi remonttipäivityksen paikka. Talossa alkaa olla suuren remontin tuntua. Lähes kaikki tavaratoimitukset saapuivat eilen. Nyt tilava tupani on muuttunut ahtaaksi labyrintiksi jossa mahtuu hädin tuskin liikkumaan. Sikäli kun lihaskivuilta tekee mieli liikkua. Raahattuamme eilen pihan poikki, jäistä rinnettä alas ja läpi kahdesta vanhasta ahtaasta eteisestä kaiken päätimme yksimielisesti että seuraava tilaamamme avaimet käteen-keittiöremontti saa luvan sisältää aika hemmetin paljon vähemmän raskaiden kalusteiden kantamista. Nyt pahin alkaa olla osaltamme ohi. Jäljellä on enää labyrinttielämää maanantaihin, muutama päiväevakko ja loppusiivous. Sekä tietysti laskujen maksaminen.

En ole tuntenut suurempaa kiirettä kirjoittaa keittiöremontin kustannuspuolesta ensinnäkään siitä syystä ettei meidän remonttimme ole siltä osin aivan edustava. Sekä keittiökalusteiden toimittaja että remontin toteutuksesta vastaava firma löytyivät suvusta, ja se näkyi hinnassa. Myös osa kodinkoneista saatiin pakettitarjouksena. Loput koneet löytyivät Lohjalla lopettavan keittiömyymälän näyttelykalusteista 70%:n alennuksella. Jälkimmäinen selittääkin sen, miksi downshiftaajien uuteen keittiöön tulee uusinta muotia edustava höyryuuni. Normaalihintaan olemme ostaneet lattiaan tulevan korkin (no, oli siinäkin kampanjahinta mutta kampanja on kuulemma jatkunut jo pari vuotta), neliömetrin verran välitilan laattoja ja vähän pikkusälää. Toinen syy tietysti on, etteivät remontin kokonaiskustannukset ole tätä kirjoittaessakaan vielä selvillä. Remonttimiesten kanssa on vielä sovittavaa, ja vanhaa taloa laitellessa pitää olla myös yllärivara.

Jos budjetin seuraaminen on jännittävää, hintavertailujen tekeminen se vasta vaikeaa onkin. Kaikki keittiöt ovat tietysti lähtökohtaisesti erilaisia. Lisäksi hintavertailuja on yleensä mahdollista tehdä vain remontin osista. Esimerkiksi, eräänä päivänä postilaatikostamme löytyi esite jossa luvattiin uusi keittiö neljäsosalla meidän kustannusarviostamme. Suurella fontilla ilmoitettua halpaa hintaa selitti sitten pieni präntti. Superedullinen keittiö ei ainoastaan ollut materiaaleiltaan kaikkein halvinta laatua. Se olisi pitänyt myös suunnitella, noutaa, kasata ja asentaa itse. Hinta ei luonnollisestikaan sisältänyt tasoja, koneita, altaita, putki-ja sähkötöitä lattian ja muiden pintojen remontista puhumattakaan. Sain nopeasti selville, että näin tämä menee yleisemminkin. Yleensä keittiöremonttien vertailuhinnat sisälsivät vain keittiökalusteiden hinnan ilman asennusta. Ei sillä etteikö ovimallien vertaileminen olisi kivaa, mutta remontin kokonaisuudesta kaapisto muodostaa vain yhden osan. Vaikka valitsisi kuinka halvat kaapistot, saa rahaa yhä palamaan koneisiin, taso- ja pintamateriaaleihin sekä työhön.

Itse tekemällä voi tietysti säästää paljon rahaa. Edellyttäen ettei itse tekeminen suju tuhottoman hitaasti ja että ylipäätään osaa tehdä ammattilaistasoista jälkeä. Oma aika, voimat ja osaaminen ovat valuuttaa siinä missä rahakin, mutta niitä voi olla käytettävissä vielä vähemmän. Tässä kohdassa liiallinen optimismi kostautuu helposti. Varsinaisen nikkaroinnin lisäksi remontissa kuluu aikaa ja vaivaa paperi- ja yhteydenpitotehtäviin, suunnitteluun, tarvikkeiden hankkimiseen, raivaamiseen ja siivoamiseen (etenkin jos keittiö on suurenpuoleinen tupa) sekä elämän järjestelemiseen siksi ajaksi kun keittiö on pois käytöstä ja remonttimiehet tekevät pitkää päivää. Avaimet-käteen remontti ei myöskään lähtökohtaisesti sisällä kalusteiden kantamista. Lisäksi remonttijätteen pois kuljetus on hoidettava itse tai siitä on sovittava ja maksettava erikseen. Jos keittiö ja remontti ovat isoja, molemmat näistä "aputöistä" vaativat aikaa arkipäivinä, vaivaa ja lihasvoimaa. 

Ammattisuunnittelijastakaan en lähtisi tinkimään, vaikka halpafirman esite vakuutti keittiön suunnittelemisen olevan helppoa ja vaativan vain ripauksen luovuutta. Meidän alkuperäisistä ideoista useimmat toteutuvat. Uudesta keittiöstä tulee jotakuinkin sellainen mistä olen unelmoinut jo monta vuotta. Suunnittelijamme kuitenkin osasi taikoa meille odotettuakin enemmän säilytystilaa. Hän paransi koneiden sijoittelua nykyisestä sekä varmisti visioimani ”kaksi uunia muttei yhtään sähköhellaa” konseptin ergonomisuuden. Hänestä oli paljon apua materiaalien valitsemisessa niin että lopputuloksessa oli huomioitu sekä eettisyys, käytännöllisyys, budjetti että ulkonäkö.

Loppupäätelmäni remontin kustannuspuolesta siis on: maksaa minkä maksaa. Budjettitietoista remontoijaa kosiskellaan paljon myös vähemmän järkevään kustannuksista tinkimiseen. Parasta budjetinhallintaa taitaa siis olla säästää kärsivällisesti etukäteen kunnes sellaisia kiusauksia pystyy vastustamaan.

Toiseksi parhaassa maailmassa

Jokainen mahdollisten maailmojen semantiikkaan tutustunut tietää, että maailmoja on olemassa paljon. Elämme niistä toiseksi parhaassa. En usko sekunnin vertaa Leibnizin todistusta siitä että tämä maailmamme olisi kaikessa puutteellisuudessaan kuitenkin paras mahdollinen. Ehei. Minulla olisi muutama hyvä parannusehdotus, alkaen metafysiikasta ja päättyen oman pikku elämäni kipupisteisiin. 

Tämä on toiseksi paras maailma, niin kaukana ideaalisesta hyvästä ettei puhe eri maailmoista ole lainkaan liioiteltua. Täällä on paljon kärsimystä, vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta, onnettomuutta, julmuutta, pettymystä, menetystä, kaikkia surkeuden lajeja. Muutama viikko sitten raahauduin illalla kotiin raskaan päivän jälkeen lopen uupuneena ja ahdistuneena. Mietin, millä ihmeellä tästäkin kuopasta vielä jaksaisin nousta. Miksi edes vaivautua, kun raskas ponnistelu hyvän puolesta tuottaa tuloksekseen vain epäonnistumisen ja sen päälle haukkumista. Sellainen on toiseksi paras maailma, mutta vähitellen muistin että on se muutakin. Tässä maailmassa henkinen kipu on tavallista, mutta tämän maailman alapuolellekin mahtuu paljon. Esimerkiksi se maailma missä minun paikallani olisi sinäkin päivänä ollut joku joka on luovuttanut, kyynistynyt tai hukuttanut välinpitämisensä addiktioihin, viihteeseen tai tarmokkaaseen ajattelun rajoittamiseen. Minun tekemisistäni ei ehkä seurannut paljoakaan, mutta hälläväliätyyppi olisi saanut samalla paikalla aikaan selvää pahaa. Muistin, että tämä on myös maailma jossa on paljon hyvää, kaunista ja toivoa antavaa. Mielensä turruttaminen, keinolla millä tahansa, voi viedä kivun mutta samalla joutuu luopumaan tästä toivosta ja arvostelemaan vastaan tulleen suurenkin hyvän arvottomaksi.

Nämä ajatukset palasivat mieleeni lukiessani  tätä Jani Kaaron kolumnia addiktioista. Muistin kevään 2012 jolloin minuun pumpattiin sellainen määrä lääkkeitä että tultuani tolkkuihini sairaalassa huomasin hämmästyksekseni, ettei minua satu mihinkään. Enkä viittaa nyt fyysisiin haavoihini, vaan henkisiin kipuihini joiden seuraan olen jo perusteellisen tottunut. Huokaisin onnellisena ja vaivuin uneen. Pian yritin ajatella noin niin kuin koemielessä vakiotuskallisia aiheita. Se ei tuntunut miltään. Sukupuuttoaalto ja hirvittävä saastuminen ihmisen ahneuden ja piittaamattomuuden seurauksena? Ketä kiinnostaa, minä lepään nyt. Viikon päästä minulle alkoi valjeta, että kivun oheilla päästä oli kateissa paljon muutakin. Kolmen viikon kohdalla debiiliyteni sai minut itkemään. Seuraavalla viikolla kirjoitin murheeni huolellisesti muistilapulle ja palasin lääkäriin valittamaan pääni onnetonta tilaa. Eräänä aamuyönä kuudennella viikolla heräsin tuttuun jomotukseen mielen perällä. Aloin olla taas oma itseni, mutta hieman muuttunut. Nyt olin testannut empiirisesti, onko parempi olla ahdistunut Sokrates vai onnellinen sika. 

Kaaro esittää, etteivät huumeet näyttäisi tepsivän hyvin ihmisiin joilla on kaikki hyvin (mikä herättääkin monia mielenkiintoisia ajatuksia täällä Suomessakin koe-eläimillä tehtävästä addiktiotutkimuksesta). Sen sijaan huumeet, alkoholi ja addiktiot ovat keinoja lääkitä henkistä kipua. Itse liittäisin samaan kategoriaan edellisen postauksen hengessä myös muun hiljaisuuden ja rauhan pakonomaisen välttelyn, vaikka se tapahtuisi ”viattomin” keinoin kuten päivän jokaisen minuutin aikatauluttamisella tai hiljaisten hetkien välttämisellä musiikin tai muun taustahälyn avulla. Toiseksi parhaan maailman ongelma ratkaistaan tällöin pyrkimällä unohdukseen tai turtumukseen, sillä ettei kipeitä asioita haluta muistaa, työstää, ajatella. Ja miksi tähän ei pyrittäisi? Kipu ja epämukavuus ovat ikäviä asioita joiden karttamiseen meitä rohkaistaan varsin tarmokkaasti. On yleistä tietoa, ettei niiden sietämisessä ole järkeä. Jos on oppinut pitämään kivutonta mieltä perusoikeutena, onko ihme että pakeneminen tulee mieleen ensimmäisenä siinä vaiheessa kun elämä muuttuu todella kuoppaiseksi?


Paras mahdollinen maailma olisi tietysti sellainen jossa minulla ei olisi henkisiä kipujani siitä syystä että syyt huonovointisuuteeni olisivat poissa. Se olisi maailma jossa kaikki olisi hyvin. Se maailma on kuitenkin kaukana ulottumattomissani. Sen sijaan löydän itseni täältä missä moni asia on hirvittävän pielessä. En voi ratkaista tätä epäkohtaa muuttamalla parhaaseen maailmaan, mutta sen sijaan saan valita kodikseni sen maailman joka on mielestäni toiseksi paras. Onko se maailma ilman henkistä kipua? Se on tuossa ihan naapurissa. Tarvitaan vain tarpeeksi viinaa tai tukeva annos muita vahvoja kemikaaleja. Monelle riittää vain cocktail itsepetosta, kiirettä, luovuttamista, Realiteettien Hyväksymistä ja ikävien asioiden ajattelemisen välttelyä. Minun toiseksi paras maailmani tämä ei kuitenkaan ole. Henkiseen kipuun tepsivillä suosikkilääkeillä kun on myös vakavia sivuvaikutuksia. Henkinen kipu on merkki siitä ettei kaikki ole hyvin, ja järkevä tapa reagoida siihen on siis yrittää parantaa maailmaa mahdollisuuksiensa mukaan. Pakoreaktio ei ole vain henkilökohtainen ratkaisu, vaan sen seurauksena maailmassa (ja jopa läheisilläni) on enemmän kärsimystä. Jos henkinen kipu pysyy kroonisena ongelmana sittenkin kun on tehnyt parhaansa tilanteen parantamiseksi, lohdutuspalkinnoksi on silloinkin tarjolla säilyminen aitona, syvästi tuntevana ihmisenä, sellaisena jolla on yhä mahdollisuus suureen onneen heti kun olosuhteet hieman paranevat. Addiktio, kyynisyys ja itsepetos ovat paikkoja joihin on helppo paeta mutta joista ei myöskään pääse tuosta vain halutessaan poistumaan. Kipu sattuu, mutta mielensä turruttaminen orjuuttaa.

Sisämaailma kasvaa hiljaisuudesta

Kuluneella viikolla kävin puhelinmyyjän kanssa seuraavansisältöisen keskustelun:
”No hei! Meillä olisi nyt todella hyvä tarjous mobiililaajakaistasta.”
”Kiitos, mutta en tarvitse sellaista.”
”Tähän pakettiin saisi myös ilmaisen tabletin. Joko sinulla on sellainen?”
”Ei ole, kun en tarvitse sitäkään.”
”No ei sitten muuta kuin hyvää illanjatkoa!”
”Kiitos samoin.”

Teknologiatumpeloksi ryhtyminen on helppoa. Tarvitsee vain olla tekemättä mitään muutamaan vuoteen. Katsellessani miten tutut näpelöivät uusia lelujaan olen miettinyt paljonkin sitä, kuinka paljon uutta teknologiaa (jonka ekologisista ja inhimillisistä kustannuksista jokainen uutisia lukenut on oletettavasti tietoinen) hankitaan siksi että se täyttää todellisia tarpeita ja kuinka paljon pikkuteknologiaa tarvitaan vain sosiaalisista syistä. Jotta voisi näyttää kavereille, että minulla muuten menee hyvin, tai ainakin ilmentää porukkaan kuulumista. Sitä paitsi laitteiden ominaisuuksien, ohjelmistojen, pienten vikojen ja päivitysten vertailu on loputon small talkin aihe. Älykännykät, tabletit ja minitietokoneet ovat myös hyvä tapa pysyä aina viihteen, netin ja pelien ulottuvilla niin että mahdollisuus istua hiljaa ja kuulla omat ajatuksensa minimoituu. Mitä mielenkiintoista omasta päästä muka löytyisi?

En muista tavanneeni vielä ketään joka todella ajattelisi enemmän kuin hänelle on hyväksi. Päinvastoin, luulenpa että moni arkinen tragedia ja globaali ongelma ainakin lientyisi sillä jos ihmisillä olisi enemmän aikaa (eli halua) pysähtyä ja ajatella. Viettää aikaa itsensä kanssa, hiljentyä ja katsoa alkavatko ajatukset kypsyä. Kuka alkoikaan pelätä liikaa ajattelemista ja miksi? Miksi ajattelematta olemista tarjotaan ratkaisuksi ahdistukseen, syyllisyydentunteisiin ja elämän suuriin ongelmiin? Mikä ulkopuolisessa todellisuudessa edes osittain eksistoiva ongelma ratkeaa sillä että päätän pienen pääni sisällä olla ajattelematta sitä? Miksi ajatteleminen on pettämätön keino hankkia itselleen angsteja mutta surkea keino löytää lohtua? Millä logiikalla ajattelemisen vähentäminen on fiksuin keino pärjätä maailmassa jonka ongelmat ovat valtavan suuria?

Nykyään liikenteessä on paljon teknologiaa jonka tarkoituksena on hiljaisuuden karkoittaminen ja luppoajan täyttäminen näpläämisellä. Näplääminenkin on Tekemistä, mutta mitä tekemistä on päänsisäisissä valtakunnissa samoilu josta ulkopuolinen voi havaita vain poissaolevan katseen? Kun tälle tielle lähdetään, voidaan pian ihmetellä sitäkin, mitä järkeä on rakentaa Sisämaailmaa lukemalla vaikeita kirjoja, pohdiskelemalla hankalia käsitteitä ja yrittämällä ymmärtää monimutkaisia argumentteja kun saman ajan voisi käyttää vaikka kehonrakennukseen? Tulee suorastaan platonilainen olo kun yrittää argumentoida, että juuri Sisämaailma on subjektiivisen todellisuuden lähde. Jos pyrimme tyhjyyteen hukuttamalla aivomme hälinään ja merkityksettömyyden tulvaan, onko mahdollista että yritämme eräänlaista itsemurhaa ja tavoittelemme ajattelevan subjektiuden ja vastuullisen toimijuuden pysyvää lamaantumista? Ajan ja tilan raivaaminen hiljaisuudelle, valppaalle toimettomuudelle, rennonrohkealle ajattelemisen yrittelylle voi olla hyvinkin tärkeää. Teknologiasta oikeassa paikassa on paljon iloa, mutta hiljaisuudesta kannattaa pitää kiinni. Sillä niin kuin edesmenneen Philosophica-kirjaston seinällä muistutettiin: hiljaisuudessa ajatus kypsyy. Eikä ajatuksen ulkopuolelle jää mitään.

Lintuystävien päivä: voihan pulu

Agraarimatematiikan harjoituksia, tehtävä 1:

Pihabongauksen aikana Suomessa bongattiin 877 pulua. Pientilalla laskettiin 56 pulua. Kuinka @#!!! suuri osuus Suomen pulukannasta roikkuu meillä?

Oikeastaan minun piti kirjoittaa mietteitä rakkaudesta. Sitten sähköpostiini tipahti alustava yhteenveto Pihabongauksen tuloksista ja päätinkin omistaa päivän lintuystävilleni.

Meidän pihamme osoittautui valtakunnallisten valossa taas aika tavalliseksi. Lintusemme edustivat yleisimpiä havaittuja lajeja. Tavallista oli sekin, että lintutalvemme oli edellistä heikompi. Lauha alkutalvi opetti linnut pysymään poissa laudoilta. Pikkuvarpusen kanta on vahvistunut, mikä oli havaittavissa myös meillä. Sen sijaan närhien ja käpytikkojen vaellusta meillä ei havaittu. Käpytikka on käynyt nakuttamassa talipalloa pari kertaa talven aikana, aivan kuten edellisinäkin talvina. Närhiä ei meillä ole tänä talvena näkynyt, vaan havainnot ovat useamman vuoden takaa. Keltasirkkuja meillä on, mutta Pihabongauksen ajaksi ne olivat siirtyneet Keskeneräisen luokse.

Mutta arvatkaapas, mikä laji oli tilastojen perusteella harvinaisin meiltä tavattu lintu? No puluhan se. 877 valtakunnallisesti havaitulla yksilöllä se oli vasta 19.yleisin laji. Tämä tieto ei hillitse yhtään kampanjaani "hanki itsellesi uusi varpushaukkaystävä". Se kun löytyy vasta sijalta 22. 

Näissä tunnelmissa toivottelen teille kaikille onnellista ystävänpäivän iltaa!

posted under | 0 Comments

Keittiöremontti, osa 2: Kaikki langat käsissä

Keittiökauppiaalta tulee sähköpostia. Remonttimies soittaa ja kysyy, onko tehtaalta jo soitettu meille. Kaikki puhuvat putkimiehestä, mutta onko joku todella tilannut sellaisen? Sopimuspaperissa mainitaan uuden lattian asennus, mutta sisältyykö siihen vanhan lattian purku? Remontti ei ala vielä, mutta kaaos alkaa tehdä tuloaan.

Viestintäkanavat on parasta pitää mahdollisimman suorina. Meillä se tarkoittaa sitä, että kaiken kommunikaation perheen ulkopuolelle hoitaa Puoliso. Tämä on viisasta, vaikka tosiasiassa minä olen meistä paremmin kärryillä remonttitilanteen yksityiskohdista. Voisi jopa sanoa, että tämä työnjako on viisasta juuri siksi. Esimerkiksi eilen selvisi, että minä olen koko ajan ollut sitä mieltä että keittiön seinät maalataan, mutta Puoliso oli uskonut ettei sitä tehdä. Emme olleet vielä huomanneet keskustella koko asiasta. Tehdään tai ei tehdä, kaoottisuus kohtuullistuu jo sillä että remonttifirmat säästetään ristiriitaisilta ohjeilta. En oikein tiedä, onko siihen edes olemassa muuta keinoa kuin se että viestiupseerin tehtävät ovat yhdellä ja vain yhdellä ihmisellä, ja että myös toisessa päässä on vastaavasti yksi henkilö joka saa tiedon epämuodollisimmastakin puhelinkeskustelusta remonttimiesten kanssa. Minun tehtäväni puolestaan on pitää Puoliso tarkasti ajan tasalla siitä mistä vielä pitää sopia ja kysyä, mitä on tilattu ja mitä ei, sekä käydä läpi sopimuspumaskat pilkkuviilan kanssa niin että Puolisolla on mistä viestiä. 

Kaikesta mitä tehtäväksi halutaan, täytyy sopia erikseen. Niin pientä yksityiskohtaa ei olekaan, etteikö siitä pitäisi keskustella ja sopia kirjallisesti. Jos näin ei tehdä, remonttifirma olettaa että asia on meidän vastuullamme samalla kun me oletamme että remonttifirma hoitaa sen. Siitä saattaa seurata isompia hankaluuksia siinä vaiheessa kun remontti on käynnissä. Toinen tärkeä asia on, että minulla täytyy olla koko ajan käsitys siitä mitä meidän pitää vielä tehdä. Avaimet käteen- periaatekin kun on hyvin suhteellinen. Vaikka ehkä onnistumme saamaan remontin jossa meidän ei tarvitse laatoittaa, porata tai asentaa, tehtävää on silti jotakuinkin niin paljon kuin tekemään ehdimme. Tällä viikolla vielä enimmäkseen paperi- ja aivotyötä, mutta pian luvassa on runsaasti kanniskeluhommia.

Entä sitten tavaratilaukset? Osan hoitaa sopimuksen perusteella remonttifirma, jo sovittuihin toimituksiin kuuluvat määrätyt tarvikkeet ja remonttimiehilläkin on mukana yhtä ja toista. Kaikki muu täytyy tietysti tilata itse. Tilannetta mutkistaa se, että kaikkiin edellämainittuihin kategorioihin kuuluu tarvikkeita joista en ole ikinä kuullutkaan. Itse hankittavat tarvikkeet voivat myös löytyä suoraan rautakaupan hyllystä tai ne voivat olla tilaustuotteita joiden toimitusajat vaihtelevat. Jotkut tuotteet voidaan toimittaa kotiin, toiset noudetaan itse jostakin.

Juuri nyt minulla on ohimenevä onnentunne siitä että langat ovat käsissä niin hyvin kuin ne voivat tässä vaiheessa olla. Puoliso on aamun aluksi saanut minulta sähköpostilla pitkän listan tarkistettavista, selvitettävistä, kysyttävistä ja sovittavista asioista. Lisäksi olen opastanut hänet puhelimitse erään vantaalaisen tavarantoimittajan huonosti merkityn varaston pihamaalle. Kunhan vielä saisin aloitettua pakkaushommia, voisi tämän päivän osuus remonttipuuhista olla pulkassa.

Haukan häyke

Pihabongaustilastokin sen kertoo: paikallinen puluparvi on kasvanut rasittaviin mittoihin. Myös linnunruokaa on tänä talvena kulunut enemmän kuin olisi suotavaa. Naapuri on kertonut meille tehneensä jo harakoiden kanssa yya-sopimuksen ei-toivottujen pihavieraiden päänmenoksi. Mitä keinoja siis jäi meille? Puoliso ehti jo miettiä värikkäitä keinoja pulukannan kohtuullistamiseksi, mutta luonto ehti ensin apuun. Ankaran googletuksen päätteeksi olemme päätyneet siihen, että tässä olisi rouva varpushaukka. Mutta mitä mieltä te olette?

 photo DSCN7122.jpg

Uusi vieraamme höyhensi alkajaisiksi pulun. 55 jäljelle jäänyttä pulua ryhtyivät etsimään parempia hengailupaikkoja toisaalta.

 photo DSCN7125.jpg

Tässä nyt olisi se kuuluisa petolinnun peräpää. Sakea sumu haittaisi eilen hieman tarkkojen kuvien ottamista. Jos nyt sellaisia saa ylipäätään otettua petolintujen peräpäistä.

 photo DSCN7105.jpg

Tänään haukka vielä palasi aterialleen, ja ehkä päivystämään seuraavaa.

 photo DSCN7120.jpg

Jossakin tiedetään varmasti, osuiko lajinmäärityksemme oikeaan. Zoomailu vähemmän sumuisessa säässä paljasti, että kaveri on rengastettu. 

 photo DSCN7145.jpg 

On se komea, ja nyt myös hyvin syönyt. Linnunsiementen kulutus on palannut kohtuulliselle tasolle. Lintulauta kuuluu toistaiseksi naakkojen ja pulujen sijasta taas enimmäkseen söpöille pikkulinnuille jotka eivät ole haukasta häiriintyneet ollenkaan yhtä pahasti kuin pulut ja naakat. Meillä on ollut luontodraamaa katseltavaksi.

 photo DSCN7134.jpg


posted under | 3 Comments

Tiiraviitta, hannunvaakuna ja esineiden voima

Eräällä kutomon rouvalla on aina kaulassaan risti, nätisti puseron päälle aseteltuna. Se kertoo kantajansa läheisyydestä kristinuskoon. Minun hannunvaakunani ei sen sijaan taida kertoa mitään kenellekään joka ei jo ennestään tiedä minun olevan suomenuskoinen. Huivistakin tuntuu lähtevän lähinnä muslimiviboja, vaikka muuta ehkä toivoisin. En kuitenkaan kanna uskonnollisia esineitä mukanani viestintämielessä -siinä tarkoituksessa ne parhaimmillaan eivät toimi ja pahimmillaan ovat suoranaisen harhaanjohtavia. Niillä on kuitenkin toinen tarkoitus: kantaa mukanani muistoa maailmasta arjen alla. Siihen ne pystyvät erinomaisesti. Esineisiini kätkeytyy muistoja valosta, rohkeudesta, Esivanhemmista...monesta sellaisesta asiasta joiden muistamisen koen myrskyisässä maailmassa usein vaikeaksi mutta ehdottoman tarpeelliseksi. Viisasten kiven valo on kiskaissut minut monta kertaa lannistuksen alhosta, käärmesormus on muistuttanut minulle että osaan olla rohkeakin, sellaisissa tilanteissa joissa oikein toimiminen olisi muuten ehkä jäänyt juuri voimieni ulottumattomiin. Esineisiin kätkeytyvä voima on siis ymmärtääkseni hyvinkin todellista- ja samalla jotakin aivan muuta kuin miksi sen kuvittelin. Paljon vähemmän mystistä, paljon ihmeellisempää.

Olin etsimässä kirjastosta ihan muuta kun eteeni kirjaimellisesti tipahti hyllystä Hoppálin ja Pentikäisen toimittama Northern Religions and Shamanism. Lainasin senkin, tietenkin, ja panin lukulistalle odottamaan rauhallista hetkeä. Pieniä ajatushelmiä sieltä tietysti löytyi. Eräs koskettavimmista artikkeleista teoksessa on Nora Marks-Dauenhauerin ja Richard Dauenhauerin kuvaus Alaskan tlingit-intiaanien hautajaisiin liittyvästä muistelurituaalista. Rituaalissa keskeisessä osassa ovat puheet joita elävöitetään tuomalla esiin läsnäolevien pyhiä esineitä ja selittämällä niitä.

Tärkeimmän puheen kuvatussa rituaalissa piti Jessie Dalton. Hänen puheensa tavoitteena oli auttaa yhteisöä hyväksymään kuolema ja lohduttaa sen mukana tullutta surua. Hän tuo aluksi esiin, että ymmärtää tehtävän vaativuuden ja ihmisen kyvyn vajavaisuuden niin suuren tehtävän edessä. Silti hän- suomalaisten tietäjien tavoin- päättää ryhtyä työhön ja imitoida Esivanhempiensa parantavaa riittiä. Sitten hän alkaa luettelemaan edesmenneitä esivanhempiaan joita rituaalissa edustavat pyhiä esineitä (at.óow) pitelevät nuoret. Tutkijat kertovat, että näin tehdessään puhuja alkaa yhdistelemään ja lähentämään kauas toisistaan karanneita todellisuuden osia. Riitti yhdistää elävät sukupolvet edesmenneisiin, nuoret vanhoihin, isännät toista klaania edustaviin vieraisiin, luonnon ihmisten maailmaan.

Seuraavaksi Dalton kohdistaa huomionsa paikalle tuotuihin pyhiin esineisiin ja selittää ne läsnäolijoille metaforisesti niin että läsnäolijat muistavat ne surua lievittävät voimat joita esineisiin kätkeytyy. Esimerkiksi näin:

Tiiraviitta…
Näitä tiiroja en ole vielä selittänyt,
niin, nämä Tiirat.
Isäsi sisaret lentäisivät
surua tuntevan yli
Sitten
he antaisivat höyhentensä pudota
kuin lumi
surua tuntevan yli
Silloin heidän höyheniään
ei tunne
Silloin
tunnen kuin isäsi sisaret lentävät
takaisin pesiinsä
surusi kanssa


Ovatko riitissä esiintyvät henget metaforia vai todellisia läsnäolevia olentoja? Marks-Dauenhauer ja Dauenhauer huomauttavat että maailman jakaminen yliluonnolliseen ja luonnolliseen on ylipäätään länsimaiseen dualismiiin kuuluva uskomus joka on luonnonuskonnoille vieras (mistä pääsemmekin taas ikuiseen totuuteen että luonnonuskonnosta on usein vaikea puhua koska jo "uskon" käsite viittaa aivan määrättyyn, vieraaseen maailmankatsomukseen). Dualismi ei jätä paljoa tilaa metaforille, mielikuvitukselle ja myyteille joiden avulla voisi puhua asioista joiden sisältämä totuus ei tahdo taipua suorasanaiseen muotoon. Tlingiteille, suomenuskoisille ja monille muille länsimaisen kulttuurin alta ponnistaville olemassa on vain yksi Todellisuus jonka tasoille mahtuu kaikki. Artikkelin loppupäätelmä, että puhe, riitti ja pyhät esineet ovat tlingitien keinoja lähentää näitä tasoja parannuksen ja eheytymisen toivossa, on sellainen jonka minäkin ymmärrän. Katson suomenuskoisen taipaleeni varrella luokseni löytäneitä esineitä ja tunnen, miten nekin kiskovat arkisia ajatuksia parempaan, harmonisempaan asentoon Todellisuuden kanssa. Sana, muisto, esine ja mielikuvitus jäävät mekanismin traditioon ja palikkarationalismiin kiintyneessä maailmassa usein syrjään, vaikka ne ovat löytäjälleen hyviä liittolaisia. Pieni ihme on kai sekin että luettuani artikkelin maailman pohjoisen laidan toisella puolella elävän kansan uskonnon harjoituksesta, ymmärrykseni omasta maailmankuvastani on taas jäsentynyt ja ajatus kirkastunut.

Tyytyväisyys kannustaa hyvään

Tänä vuonna päätin treenailla tyytyväisyyttä. Muistin, miten tärkeää se onkaan. Jos perustyytyväisyys ei ole kunnossa, on myös vaikeampaa harjoittaa sellaisia hyveitä kuin hyvää arvostelukykyä, vaatimattomuutta, anteliaisuutta, kohtuullisuutta ja jopa kärsivällisyyttä. Tyytyväisyys kuuluu siis perushyveisiin. Ehkäpä siksi se on kulttuurissamme usein puolustuskannalla. Joka tuutista kerrotaan pitäisi haluta enemmän, ostaa enemmän, näyttää paremmalta, saada enemmän aikaan, sanalla sanoen suorittaa hienompi elämä. Laiskaksi ja köyhäksi tulee, jos kelpaa itselleen, ja muutkin pitävät omahyväisenä. Sitä paitsi tyytyväisyys tuntuu hyvältä, mikä on lähtökohtaisesti epäilyttävää kun etiikasta on puhe. Tyytymättömyys taas on epämukavaa, niin kuin hyveellisen toiminnan kuuluukin olla. Epämukavuus kannustaa parhaan kokoomuslogiikan mukaisesti. Siispä on ehkä aika korostaa vielä kerran sitä mitä äsken sanoin: myös tyytyväisyys kannustaa. Ei veren maku suussa paahtamiseen eikä ahnehtimiseen vaan niihin ominaisuuksiin jotka ovat tärkeimpiä inhimillisen kukoistuksen ja hyvän elämän kannalta. Onko ihanteellinen ihminen ahne suorittaja, vai onko hän kohtuullinen, antelias, kärsivällinen ja arvostelukykyinen? Ajaako hänen itsekuriaan pelko ja suoritusvimma vaiko kohtuullisuuden taju ja kyky tyytyä vähempään kuin suurimpaan yltäkylläisyyteen?

Huomasin tietysti pian olevani peräti paheellisen tyytymätön otus. Eikä tyytymättömyyteni edes ollut erityisen kannustavaa, vaan ainoastaan ärsyttävää. Olin tyytymätön moniin sellaisiin asioihin joita en voi muuttaa joko ollenkaan tai korkeintaan hitaasti. Sekä epätäydellisyyden kanssa toimeen tuleminen että pitkäjänteinen ponnistelu kuitenkin vaativat kärsivällisyyttä. Ainakin minun on vaikeaa olla kärsivällinen, jos pieni ääni takaraivossa valittaa koko ajan siitä miten huonosti asiat ovat, ja miten pieniä pienet edistysaskeleet ovatkaan. Tyytymättömyydestäni oli korkeintaan haittaa sellaisten asioiden kanssa pärjäämiselle. Konkreettisena esimerkkinä voi mainita vaikka syksyllä aloittamani kuntokuurin jonka alkutilanne oli parin vuoden sairauskierteen jälkeen todella säälittävä. Säntillinen ja nousujohteinen treeni neljästi viikossa on tehnyt tähän mennessä pieniä ihmeitä, ja nyt jaksan kuntoilla jo pelkästään paremman kunnon tuoman ilon voimalla. Mutta epäilen, ettei alku olisi ollut niin tuskainen jos olisin suhtautunut huonoon kuntooni tyynesti ja lempeästi sen sijaan että olisin sättinyt itseäni niin älyttömästä asiasta kuin huonoon kuntoon päätymisestä pitkäaikaisen sairastamisen seurauksena.

Lisäksi huomasin olevani tyytymätön moniin asioihin jotka eivät rehellisesti sanottuna oikeasti harmittaneet minua, mutta jotka silti herättivät tyytymättömiä ajatuksia. Ne olivat asioita joista tyytymättömyyden koin jonkinlaiseksi velvollisuudeksi. Esimerkiksi, kun on yksinkertaistanut elämäänsä tarpeeksi kauan, huomaa että takaisin kiihtyvään oravanpyörään hyppääminen on muuttunut paljon vaikeammaksi. On vain tullut kasvettua eri suuntaan ja katseltua maailmaa vähän erilaisesta näkökulmasta niin kauan etteivät oravanpyörän arvot, tavat ja palkinnot enää tunnu houkuttelevilta. Velvollisuudentuntoinen tyytymättömyys syntyy siitä seikasta, että arjessa yksinkertaistajat kuitenkin ovat vielä vähemmistö. Useimmat tapaamani ihmiset eivät arvosta niitä asioita, sellaista elämää ja sellaisia valintoja joita itse arvostan. Niin pieni, epävarmuuden hetkinä isommaksi kasvava velvollisuudentuntoinen tyytymättömyys saa jalansijan. Siispä tyytyväisyyden opettelemiseen kuuluu myös sen sisäistäminen, ettei pahe voi mitenkään olla moraalinen velvollisuus. Minulla on vain yksi elämä, jonka epäilemättä voi elää väärin monellakin tavalla. Mutta kannattaako minun miettiä sitä järkeni ja havaintokykyni avulla? Vai kannattaako minun sortua näyttävästi ad populumiin miettien, että enemmistön edustamat arvot ja elämän malli voivat olla vastakkaisten todisteiden vuoresta huolimatta oikeampia siksi että minunlaiseni ovat toistaiseksi vähemmistössä? Tyytyväisyyden harjoittaminen ei ole ainoastaan suureksi avuksi jos haluaa kehittää itselleen arvostelukyvyn jota pelot, huolet, uhkakuvat ja kaikenkarvaiset himotukset eivät liiemmin varjosta, vaan sen kehittäminen myös selvästi vaatii arvostelukyvyn kehittämistä.

Koska kehittämisen varaa on paljon, olen päättänyt taas aloittaa helposta. Näin aluksi listaan mielessäni joka päivä muutaman asian joihin olen aidosti tyytyväinen. Negatiivisten, kriittisten ajatusten nostaessa päätään pyrin miettimään, miltä sama asia näyttäisi tyytyväisyyden valossa. Hitaasti siivoan päästäni sen illuusion rippeitä että tyytymättömyys olisi tyytyväisyyttä parempi kannustin ja luovuuden lähde. Kun vuosi loppuu tai koittaa aika siirtyä seuraavaan kehitystehtävään, olen epäilemättä vielä nykyistä huomattavasti kummallisempi eläjä.

Vaan maailmankaikkeudelle uusi kehitystehtäväni näyttää olleen mieleen. Uusi vuosi on alkanut valoisammin kuin pari edellistä.

Tammikuu paketissa/January in a nutshell

Talvi ei ole ollut näillä main kovin kuvauksellinen. Muistikortti on täyttynyt hitaasti pienistä hetkistä. Lintulaudalla on ollut vilkasta. Oravakin on tykännyt.

This winter has provided little inspiration for photographers. But bird feeder is a reliable source of amusement and nutshells (oh well, sunflower seed shells). Squirrel has approved.

 photo DSCN6925.jpg

Varpushaukkaakin tuli jahdattua kameran kanssa. Kukapa olisi uskonut, että komean linnun varjo näyttää papukaijalta?

A sparrowhawk showed up one day. Who would have believed that its shadow looks like a parrot?

 photo DSCN7049.jpg

Lenkkimaisemat ovat olleet vaihtelevan värisiä kun lunta on ollut vain nimeksi. Eilen tilanne muuttui. Tänään pääsi lenkkeilemään kauniissa talvimaisemassa. Puoliso pääsi testaamaan uutta kameraa (jossa oli tehdasasetuksena päivämääräleima), minä testailen vain nastalenkkareita ja uutta ainaoikeinneulepipoa (Seiskaveikasta).

Pretty landscapes have been scarce as we have had very little snow. Yesterday was this winter's first real snowfall and today we decided to go for a walk. DH was able to test a new camera (so please ignore the date stamp), I'm just testing winter sneakers and a new beanie.

 photo DSCN7113.jpg

Kelpasihan sitä lenkkeillä: kun on lunta, on myös helmenhohtoista talven valoa.

When there's snow, there's beautiful pearly white winter light. Makes me happy.

 photo DSCN7115.jpg

Lenkin jälkeen kipaisin vielä nappaamassa valokuvan uusimmasta valmistuneesta käsityöstä. Jämälangat ovat enimmäkseen Nallea ja Woolia, niistä tein keväisenvärisen hyttysverkkohuivin. Laskin, että tämä on jo neljäs hyttysverkkohuivini. Kolme olenkin esitellyt blogissa, lisäksi tein yhden joululahjan josta en tullut ottaneeksi kuvaa.

After we came home I took a quick photo of my newest creation, a shawl in spring colors. This is the fourth shawl I have knitted according to this pattern. And they all look so different!

 photo DSCN7123.jpg

Tammikuu on ollut ahkeraa käsityöaikaa. Olen onnistunut vähentämään puuvillalankoja jo yli 400 grammaa. Puolen kilon tavoite on toteutumassa niin vikkelästi, että taidan tehdä vielä jotain ekstraa. Kuvan kaksipuoliset pannulaput painoivat 118g. Muuten lankaa on tullut ja mennyt. Aloin pitämään entistä tarkempaa kirjaa lankavaraston tapahtumista. Tammikuun jälkeen varastotilanne oli -285 grammaa.

January has been a busy crafting time and I have worked on my crafty goals. For one thing, I want to reduce my cotton and bamboo yarn stash at least 500grams. I'm doing rather well, after these potholders I've turned well over 400 grams into useful things. Overall, my yarn stash shrunk 285grams in January.

   photo DSCN7058.jpg

Pioniristipisto eteni joululomalla mukavasti. Ei näytä enää  abstraktilta hässäkältä!

I made nice progress  with Peonies and Canterbury bells cross stitch during holidays. It's starting to look like there are actually peonies in the picture.

 photo DSCN7055.jpg

Mikä onkaan hauskempaa kuin rentouttava ristipisto? No tietysti kaksi ristipistoa. Päädyin aloittamaan myös Alan Maley's Gracious Eran. Paljon alkua pidemmälle työ ei sitten ole edennytkään. Siinä on lähinnä neutraaleja sävyjä joiden pistely ei alkutalven sääolosuhteissa ole oikein inspiroinut. Vaan minnekäs ristipistojen kanssa olisi kiire?

What's more fun than a relaxing cross stitch project? Two cross stitch projects, of course! I decided to start Alan Maley's Gracious Era. I have not made that much progress with it, though. It's a gorgeous project, but I just have not been inspired to stitch neutral colors lately... 

 photo DSCN7057.jpg

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments