Kysy mitä vain, vastaukset osa 2: Utopianrakentelua

Miten paljon meidän pitäisi laskea (keskimääräistä) elintasoamme, jotta maapallo pystyy meitä elättämään vielä tulevaisuudessakin? Miten teemme sen parhaiten ottaen huomioon, että esim eri ilmastoissa on hyvin erilaiset vaatimukset esim lämmityksen ja vaatetuksen suhteen?

Vastuuvapauslauseke: Minähän en sitten ole yhteiskuntafilosofi…

Luonnonvarojen ylikulutus on tuore ilmiö. Vielä 50-luvulla tilanne oli tasapainossa. Ei kuitenkaan suoraan voi sanoa että elintason laskeminen 50-luvun tasolle ratkaisisi ongelman. Vuonna 1960 maailman väkiluku oli 3 miljardia, nyt se on yli seitsemän miljardia. Vuonna 1960 henkeä kohden käytettävissä luonnonvaroja oli siis yli tuplasti nykyistä enemmän. Toisaalta taas teknologinen kehitys on johtanut myös parempaan energiatehokkuuteen, parempiin satoihin (sitten taas toisaalta, tehomaatalous ei ole kaikilta osin kovin kestävällä pohjalla), mahdollisuuksiin hyödyntää sellaisia resursseja joihin aiemmin ei olla yletytty. Meillä on myös enemmän tietoa ympäristöstä sekä ihmisen toiminnan ympäristövaikutuksista- eri asia toki on, hyödynnetäänkö tietoa…

Lisäksi iso ongelma on se että vaikka vain pienellä osalla väestöstä on korkea elintaso, se antaa muille (esim. kiinalaisille ja intialaisille)huonoa esimerkkiä ja oikeutettuja odotuksia elintason noususta. On vaikea perustella, mikseivät kehittyvät taloudet saisi tavoitella länsimaista elintasoa, etenkin jos on sopimatonta myöntää että länsimainen ahneus on paheellista.
Jos ajatellaan, että Maapallon resurssit jaetaan tasan kaikkien kesken, johtopäätökseksi tulee että eniten putoaa juurikin esim. suomalaisten elintaso, sillä meidän on pakko käyttää paljon resursseja lämpimänä pysymiseen ja valaistukseen, siinä missä etelän eläville jäisi enemmän resursseja vaikka luksukseen. Tällöin heillä olisi siis varaa korkeampaan elintasoon. Vai olisiko järkevää jakaa ihmisten resurssit alueittai, esimerkiksi maittain, tasan? Tällöin suomalaisten tilanne olisi parempi, sillä olemme suhteellisen laaja mutta vähäväkinen korkean teknologian maa. Elintasoa tarvitsisi tiputtaa siis vähemmän.

Isoin ongelma kuitenkin lienee se, ettei kukaan halua tiputtaa elintasoaan piiruakaan. Näyttää siltä että ihmisen on helpompi sopeutua elinympäristön heikkenemiseen –esimerkiksi ilman saastumiseen ja biodiversiteetin vähenemiseen- kuin kulutustason laskuun. Näyttää siltä että valinnat ja sääntely on helpompi huomata kuin ympäristön asteittainen heikkeneminen, saastumisen ja sukupuuttoaallon kaltaiset globaalit uhat.

Näin aluksi, haluaisin kuitenkin haastaa nykyään suositun käsityksen siitä että nykyinen elintasomme olisi jonkinlainen onnela jonka kohtuullistuminen merkitsee väistämättä elämänlaadun heikkenemistä. Onko todella näin? Vai onko kyse siitä että olemme oppineet arvostamaan krääsää enemmän kuin puhdasta luontoa, puhdasta ruokaa, lajirikkaampaa ympäristöä? Onko se nyt nimenomaan kuluttaminen mikä ihmisen onnelliseksi tekee? Vai voisimmeko itsekin paremmin jos alkaisimme etsiä onnea kohtuullisemmasta, rauhallisemmasta ja vähemmän kuluttavasta elämäntavasta? Miksi on niin helppo ajatella että ympäristön pelastaminen vaatii nimenomaan tinkimistä ja luopumista? Minulle hitaasti etenevä yksinkertaistamisprojekti on opettanut, että kohtuullistaminen tarkoittaa myös lisää tilaa luovuudelle, uusia elämyksiä ja iloja, uusia tapoja nauttia elämästä. Ei kai elintaso laske jos luopuu turhuuksista kun saa tilalle parempaa? Vastaus voi siis olla myös se, että elintasoa ei tarvitse laskea -riittää jos määrittelee tasokkaan ja tavoittelemisen arvoisen elämän käsitteen uudelleen ja alkaa tähdätä siihen. 

Onko isoilla poliittisilla yksiköillä tulevaisuutta (esim EU, Venäjä, USA) nykyisessä muodossaan?

Olen tullut hiljakseen siihen tulokseen, että Platon oli viisas mies ajatellessaan että sopivin koko hallintoyksikölle on kaupunkivaltio. Suunnilleen Virkkalan kokoinen. Tämän kokoisessa yksikössä ihmisen tuhoava potentiaali pysyy paremmin hallinnassa. Virkkalan keskusaukiolla voisimme päättää lähteä nuijimaan siuntiolaisia, ja voisipa joku Kalkki-Petteri hankkia meille oman ilmatorjuntatykinkin. Mutta esimerkiksi ydinaseen kehittämiseen meillä ei yksinkertaisesti olisi resursseja. Toiseksi, sotaisuutta saattaa hieman hillitä se että pienemmässä yhteisössä moni on ainakin naamalta tuttu. Kansallisvaltionkin kokoisen yksikön on helppo puhkua sotaisuutta. Mutta lähettäisinkö siuntiolaisia vastaan kylän optikon tai vapaapalokuntalaiset? Naapurit joiden kanssa on istuttu iltaa ja vaihdettu rottasotavinkkejä? Eipäs houkuttelekaan yhtään niin paljon kuin lähettää pohjimmiltaan ventovieraita ”poikia kansan urhokkaan”.

Tietysti on paljon hyviäkin asioita joiden tiimoilta yhteistyön tekeminen on järkevää. Jos päättäisimmekin elää siuntiolaisten ja lohjalaisten kanssa sovussa ja yhteistyössä, voisimme säilyttää palvelutason. Lisäksi monet ihmiskunnan isoista ongelmista ovat globaaleja, joten YK:n kehittyminen jonkinlaiseksi maailmanparlamentiksi olisi varmaan hyvästä. Valtioiden sijasta unelmieni  YK:n jäsenten pitäisi vain olla hyvin pieniä ja suhteellisen tasakokoisia.
Kansallisvaltiot, puhumattakaan suurvaltarakenteista, ovat siis mielestäni aivan ylisuuria. Niitä tarvitaan vain puolensa pitämiseen toisia dinosauruksia vastaan. Onko tässä järkeä? Pelko, ja osittain isot yhteiset intressit, ajavat meitä käyttämään paljon voimavaroja dinosaurusten pystyssä pitämiseen, mutta kuinka kauan tämä nähdään mielekkääksi? Tietotekniikan kehitys antaa myös kaupunkivaltioiden saaristolle aivan uudet mahdollisuudet. Maailmanparlamentin äänet pystyttäisiin jo nykytekniikalla keräämään ja laskemaan, vaikka jäsenet olisivat Virkkalan kokoluokkaa.

Tällä hetkellä minusta näyttää siltä että isojen valtioiden koossapitäminen on raskasta työtä. Toisaalta suurvaltaan kuuluminen tuntuu tuovan turvallisuudentunnetta kansalaisille, olkoonkin että suurvaltojen olemassaolo sinänsä lisää maailman turvattomuutta. Eikä kukaan tietenkään uskalla luopua saavutetusta suurvalta-asemasta ensimmäisenä. Ehkä suurvaltojen purkautuminen vaatisi globaalin mittakaavan katastrofia? Toivottavasti kuitenkaan ei.

Keskeneräinen kysyi: Mitä kamalaa tapahtuisi jos talous lakkaisi kasvamasta ihan vaikka pysyvästi ja joka paikassa? Kuinka olisi järkevä järjestää ei jatkuvasti kasvava talous? (Siis en pidä tätä nykymallia mitenkään järkevänä)

Maailmanloppu ja sivilisaation tuho, jos on kapitalisteja uskominen. Itse en ole näin synkkä, vaan ennemminkin fatalisti: rajallisessa maailmassa kasvun rajat myös tulevat vastaan. Olen lukenut taloushistoriaa vain vähän, mutta siitä olen oppinut että nykymuotoinen finanssikapitalismi on vain yksi, tuoreenpuoleinen luku taloushistoriassa vaikka se mielellään esiintyykin globaalina ja ikuisena kuin katolinen kirkko ennen vanhaan. Rajallisten resurssien todellisuuden mukaisesti voisi kuitenkin ehkä yrittää elää?  Itse asiassa, olen viime aikoina miettinyt, onko näin käymässä paraikaa. Työttömyys on lisääntynyt globaalisti. Eriarvoisuuden kasvu viittaa siihen ettei uusista resursseista ole saatu lisää hyvinvointia jakoon,  vaan taloudessa olemassaolevaa varallisuutta vain siirrellään (enimmäkseen köyhiltä ja keskiluokalta rikkaimmille). Talouden syklisyyden luonnollisuudesta jaksetaan kyllä muistutella, samalla kuitenkin unohtaen etteivät nousukaudet ole enää riittäneet nostamaan työllisyyttä lamaa edeltävälle tasolle. Tämä on aika valtava ongelma, kun ottaa huomioon että nykymuotoinen talousjärjestelmä perustuu keskeisesti ajatukseen siitä että itsensä voi elättää palkkatyöllä ja yhteiskunnan tärkeät toiminnot hoituvat vaihdantatalouden piirissä (mistä voisi melkein päätellä että tehokas ja järkevä reagointi ympäristökatastrofiin on yhdentekevää) sekä siihen että koulutuksella voi taata itselleen turvallisen uran. 

Koska nykyinen talousjärjestelmämme siis perustuu ikuiseen kasvuun, nollakasvun maailmassa pärjääminen edellyttäisi talouden syvärakenteiden muutosta. Se olisi varmasti rankkaa ja vaikeaakin, mutta on sellaista sattunut ennenkin maailmanhistoriassa. Eri asia tietysti on, onko muutos tällä(kään) kertaa hallittu tai järkevä, mutta epäilen. 

Kapitalismia pitää ymmärtääkseni voimissa paljolti se että meidät on ehdollistettu tavoittelemaan elämässä etupäässä asioita joita saa rahalla. Monen mielestä raha on vähintään hyödyllinen paljon muunkin saavuttamisessa: puoliso ja onnellinen perhe-elämä, turvallisuus, tarpeisiin sopiva asuminen, terveys, status ja arvostettu asema yhteiskunnan hyödyllisenä jäsenenä…kaikki nämä ovat kulttuurissamme asioita joiden saavuttamisessa hyvästä taloudellisesta asemasta on hyötyä vaikkei niitä voi rahalla ostaakaan. Toisaalta, perustarpeidenkin tyydyttäminen vaatii rahatalouteen osallistumista. Taloustiede ei ole ominta alaani, mutta ajattelisin että onnistunut muutos edellyttäisi että meidän pitäisi oppia motivoitumaan muista asioista kuin elintason ikuisesta noususta. Tällöin taloudellisten resurssien jako jonkinlaisen kommunistisen ajattelun mukaan (joka muuten ei edes ole täyttä utopiaa, hutteriitit tuntuvat pärjäävän ihan hyvin kommunistisissa kolonioissaan) ei lamaisi toimeliaisuutta niin kuin esimerkiksi Neuvostoliiton "reaalisosialismissa" kävi. Uskon, että ihmisellä on hyvä olla tavoitteita ja unelmia, ongelma on se jossa yksien luksus on oikeutettua samalla kun toisten kurjuutta siedetään. Miten siis kannustaa ihmisiä ahkeruuteen ja yhteistyöhön ilman eriarvoistamista?


Ei-kasvavan talouden pitäisi pystyä vastaamaan muutamaan muuhunkin kysymykseen. Miten yhteiskunnan jäsenet saadaan tuntemaan yhteenkuuluvuutta? Miten saada kaikki mukaan yhteiskuntaan? (Nämä kysymykset ovat työttömyyden kasvaessa muutenkin ajankohtaisia). Mitä saada sen tyhjiön tilalle joka syntyy siitä että omistuksesta ei syntyisi statuseroja, että omaisuuden lisääntyminen ei käytännössä merkitsisi myös vallan ja vapauden lisääntymistä? Miten tyydyttää vallan, vapauden ja statuksen kaipuu- vai pitäisikö näiden motivoivuutta pyrkiä lieventämään? Jos, niin miten? Taloudessa ei ole kyse vain resursseista, vaan varallisuuden lisäksi talous allokoi myös valtaa, vapautta ja statusta.  Nykyistä paremman talousjärjestelmän pitäisi siis suoriutua tästä tehtävästä hyveellisesti, sekä mielellään kannustaa ahneuden ja omaneduntavoittelun sijasta hyveiden viljelyyn. Kulutuskeskeisestä kulttuurista ei-kulutuskeskeiseen siirtyminen olisi henkisesti haastavaa. Miten ilmaisisimme itseämme, jos emme kuluttamalla? Mistä löytäisimme onnen, jos emme kuluttamisesta?

Niin, en ole yhteiskuntafilosofi joten osaan paremmin kysellä kuin vastailla. Olen silti iloinen että sain tilaisuuden kysellä näitä julkisesti- ratkaisujen löytäminen vaikeisiin kysymyksiin on sitä lähempänä mitä useampi alkaa asioita miettimään.

posted under |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments