Marrasaikaista kauneutta: Iiu Susirajan valokuvat

Eräs tärkeä syy sille miksi en itse ole koskenut maalaustarvikkeisiin yli kymmeneen vuoteen on, että maailmassa on mielestäni jo enemmän kuin tarpeeksi kuvia. Minulla ei ole sillä tavalla oikeastaan mitään sanottavaa. Iiu Susirajan valokuvia katsellessa tulee kuitenkin mieleen, ettei tämä ehkä sittenkään ole totta. Taidetta maailmaan mahtuu aina, siitä on jopa pulaa. Kuvista jotka herättävät ajatuksia ja kyseenalaistavat arjen. Olen kiitollinen siitä että toisilla on yhä paljonkin sanottavaa kuvien kielellä.

Susirajan kuvathan eivät ole nättejä. Taidetta niistä tekeekin se että jokainen tuntuu saavan niistä erilaisia ajatuksia, kuitenkin niin että useimmat ajatukset ovat selvästi ajattelemisen arvoisia. Mitäkö minä näen? Näen kuvia jotka on riisuttu sievyydestä ja kaikesta kelpaamisen tarpeesta. Kuvia jotka ovat hyvin hiljaisia maailmassa joka on tapahtumia täynnä. Myös kuvien huumori on erikoista. Hiljaisissa, vakavissa kuvissa humoristiset elementitkin vain ovat ja katsoja tuntee olevansa vapaa joko huvittumaan, tuntemaan jotain muuta tai jäämään kylmäksi. Susiraja näyttää asioita muttei houkuttele katsojasta tunteita esiin. Koska olet viimeksi katsonut kuvia joiden edessä tunnet olevasi vapaa tuntemaan mitä haluat, mutta tiedostaen että kuvista mahdollisesti heräävät tunteet ovat omia ja kertovat jotakin itsestä? Kuvia, jotka eivät tunnu odottavan katsojalta yhtään mitään? Minusta Susiraja näyttää miettivän kuviensa kautta, mitä ihminen on jos hän vain on, yrittämättä esiintyä edukseen. Jos on kotonaan marraskuisessa hiljaisuudessa? Jos jakaa outoutensa? 

Valokuvat kertovat, että silloin ihminen on paljon: rohkea, vapaa, älykäs, monimutkainen, sympaattinen, kulttuurikriittinen, humoristinen ja luova. Hän on kuvan ja katsomisen arvoinen. Kun konventionaalinen sievyys on riisuttu, nämä ominaisuudet nousevat esiin, ja yhtäkkiä huomaan tarkastelevani kuvien kautta sellaisia kauneuden lajeja joista harvemmin näkee kuvia otettavan sivilisaatiossa jossa taide on jo kauan tiennyt tarkalleen, millaiset kuvakulmat, valaistukset ja kompositiot miellyttävät silmää. Silmän miellyttäminen ja hengenravinto ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, ja vaikka ne voivat esiintyä yhdessä, on mielenkiintoista kun taiteen keinoin tutkitaan myös niiden erilaisuutta. Susirajan kuvissa kauneus kulkee marrasajan läpi.

Kuvat saavat minut miettimään myös aikaa. Ne ovat, kaikessa hiljaisuudessaan ja epämuodikkuudessaan, tiukasti kiinni ajassa. Niistä on helppo löytää kritiikkiä nimenomaan tätä aikaa riivaavia epäkohtia kohtaan. Samalla kuvien hiljaisuus, asetelmallisuus ja tavanomaisuus tuo niihin ajattomuutta. Jos (eli toivottavasti kun) niitä joku katsoisi vielä kymmenien tai satojen vuosien päästä, ne olisivat varmasti yhä puhuttelevia, mutta eri tavalla. Tunnistaisiko tulevaisuuden katsoja vielä kuvien hiljaisuuden ja ajattomuuden? Mitä kuvat hänelle kertoisivat? 

Lopuksi: kirjoitettuani kaiken tämän mietin, mitä Susirajan maineen kasvamisesta kertovan jutun otsikointi kertoo Nyt-liitteestä.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments