Tämäkin viikko on oli kovin kiireinen kunnes flunssa tuli ja teki viipotuksesta lopun. Ehdin kaivelemaan kameraan tarttuneita marrasajan kuvia.

This week was a busy one, until I caught a cold and all the fuss ended just like that. I had finally time to check out my camera...



Tänäkin vuonna nähtiin se päivä jona järeät moraalinnostokeinot olivat tarpeen. Vaniljakuppikakut vihreällä kookos-limettikuorruuksella pääsivät mukaan sukuloimaan.

Once again, late fall saw the day when serious means were needed to lift our spirits. Vanilla cup cakes with coconut-lime topping did the job.



 Kylmänä vuodenaikana aamu tulee aloitettua usein puurolla. Mitä te laitatte aamupuuroonne? Minun lautasellani puuro saa tavallisesti seurakseen kotitekoista omenasosetta, kaakaonibsejä ja ekstrakanelin. Sanovat, että kaakaonibsitkin sisältäisivät serotoniinia...

During the cold season, oatmeal is a common breakfast in this house. What do you serve with oatmeal? I eat mine typically with homemade applesauce, cocoa nibs and extra cinnamon. They say that cocoa nibs contain serotonin...



 Viime päivinä teetä on uponnut litrakaupalla. Flunssan tehdessä tuloaan keksin tarttua taas ongelmapuuvillaan ja virkata pikaisesti parit lasinaluset. Painoa näille tuli juuri sen verran että kilon puuvillalangankulutustavoitteeni täyttyi. Jippii!

During the past few days I have consumed tea like a whale. When I felt the first cold symptoms, I had an inspiration to crochet these two coasters. And so I met my goal of consuming one kg of problematic cotton yarns! 



 Innostuin paistamaan teen seuraksi ja Puolison iloksi satsin pipareitakin. Dinosaurukset ja puput ovat meillä suosituimpia malleja. Ja sydämet.

I baked some gingerbread biscuits to be served with tea. It seems that dinosaur, rabbit and heart shapes are our favorites.



 Jouluihminen en ole, mutta joulukrääsäihminen kylläkin. Kynttelikkö löysi tiensä ikkunalaudalle jo hyvissä ajoin ennen adventteja. Onhan tässä ollut kuitenkin kekri, ja ennen kaikkea suuri tarve valolle ja säihkeelle.

Christmas isn't my thing, but shiny decorations are a whole another matter. So a candle tree found its place on our windowsill a good while ago. There has been Kekri, after all, and more importantly, a great need for light and shine.



 Myös väreille on ollut tarvetta. Marraskuun lankasaldo pamahti plussalle kun menin lankakaupassa vähän sekaisin Austermann Step 6:n Irish Rainbow-sävyistä. Ostos oli kuitenkin hyvä: nämä kauniit ja lämpimät sormikkaat pääsivät heti puikoille.

There was also a great need for color. In November, my yarn stash grew when I found the beautiful Irish Rainbow colors of Austermann Step 6 yarn. It was a good buy though: I was instantly inspired to knit these beautiful gloves.

 

Lumi ei ole vielä päättänyt, onko se nyt tullut puutarhaan jäädäkseen vai ei. Linnut sen sijaan ovat. Puskaradio on toiminut taas tehokkaasti ja kaikki tavalliset lajit ovat viikon aikana löytäneet ruokinnan.

Snow has not yet decided, whether or not it has come to stay in our garden. Birds, however, have made up their mind. Grapevine has worked efficiently and all our common species have showed up already.

 

Sana on kiirinyt vähän kauemmaksikin. Kuusitiainen on havaittu meillä vain kerran aikaisemmin. Nyt tämä söpö pikkukaveri on viihtynyt ruokinnalla pitkiä aikoja jo kolmena päivänä.

The word has reached quite far, actually. Coal tit has been spotted here only once before this year. Now this cute little fellow has been spending time on our feeder on three days already.

 

Olen varma siitä että kuusitiaisen peräpää näin varhain tietää hauskaa lintutalvea.

I'm sure that a coal tit's butt this early in feeding season means that we'll have a fun bird winter.

Virkkalaankin saatiin eilen kunnollinen ensilumi ja sen verran viileää ettei se heti sulanut. Aloitimme lintujen ruokkimiskauden. Mietimme, että jos tulevaa kesää voi ennustaa ensimmäisistä perhosista, täytyy lintulaudan ensimmäisen vieraan olla tärkeä etiäinen siitä millainen talvesta on tulossa.



Talitiainen: tavallinen talvi
Sinitiainen: hiukan värikkäämpi talvi, suuria tunteita
Pulu: luvassa on todella rasittava talvi. Guanoa niskaan ja urputusta päälle.
Pikkuvarpunen: huono enne tämäkin: huutoa ja riitasointuja kuullaan pihalla ja tuvassa kevääseen asti
Varis: synkkyyttä ja alakuloista raakkumista luvassa pitkäksi aikaa
Naakka: luvassa hauskoja aikoja hyvässä seurassa
Punatulkku: oikein kaunis talvi
Keltasirkku: rauhallinen, perinteiseen tapaan etenevä talvi
Fasaani: luvassa värikkäitä juhlia
Viherpeippo: talvi tuo tullessaan parempia aikoja (viherpeippojen kanta romahti muutama vuosi sitten)

Tänä vuonna saimme odotella ensimmäistä vierasta jonkin aikaa. Lopulta talipallotelineeseen lensi tämä kaveri.




Naakka: luvassa hauskoja aikoja hyvässä seurassa!

Mitenkäs teillä?

Ajankohtaisessa keskustelussa on taas pohdittu kovasti, miten avioliiton tasa-arvoistaminen voisi uhata kunniallisten heterokansalaisten liittoja. Tämän kunniaksi, ja vähän senkin kunniaksi että kahdeksas hääpäivä on jo ovella, tein pienen kartoituksen asioista jotka saattavat uhata avioliittoani ja käsityksiäni avioliittoinstituution arvokkuudesta.

Tänään on ollut taas sellainen päivä että olisi tehnyt mieli useammastakin syystä allekirjoittaa irtisanoutumisilmoitus ihmiskunnasta ja ryömiä sängyn alle pölyisten pehmolelujen seuraan. Mutta jos nyt en kuitenkaan. Jos taas koittaisin miettiä omaa, pientä ja valoisaa elämääni ja asioita jotka sitä sulostuttavat. Kuten käsitöitä, joista en ole taas hetkeen blogannut. Jospa huolehtisin loppuillan itsestäni, ja jatkaisin maailmanparantamista vasta huomenna työajalla.

Kutomo on muuttunut varsinaiseksi Joulupukin pajaksi. Kaikissa kangaspuissa on loimet ja ilmassa on suuren ahkeroinnin tuntua. Minulla on työn alla 15 metrin pätkä mattolointa. Kun ei keittiön laittaminen näytä olevan vieläkään loppu. Huomasin, että vanhaa, vaaleanharmaata lattiaa varten kutomani matot näyttivät kamalilta vasten uutta lämpimänruskeaa lattiaa. Siis ei kun kutomaan uudet matot, ja vielä vaihtomatot päälle. Jos keittiö olisi sen urakan jälkeen ihan valmis?

Kotosalla lankavarastonkuluttajaiset sujuvat tavalliseen syksyiseen tapaan. Marraskuusta tulee toinen perättäinen kuukausi jona kirjanpitoni näyttää plussaa. Kun syksy alkaa pimentyä, on lankakauppojen pehmeitä, värikkäitä houkutuksia mahdotonta vastustaa. Voi olla, että plussaa tulee vielä joulukuussakin, sillä olen ajatellut ostaa joulumarkkinoilta vähän lisää villalankoja. Onneksi varastokirjanpito on kokonaisuudessaan vielä yli 1700 grammaa miinuksella. Ja ongelmapuuvillalankoja on kulunut ihan muutamaa grammaa vaille kilo! Lankavarasto siis kutistuu hyvin verkkaisasti, mutta siistiytyy nopeammin. Mikä toki onkin se tärkein juttu.

Tänä iltana täytyy kuitenkin tehdä ristipistoja. Sillä tänään on ollut taas Sellainen Päivä, ja ristipistoilla on ihmeellinen taikavoima saada maailma tuntumaan täydelliseltä paikalta. Loppuillan ohjelmassa on siis takanvahtimisen lisäksi annos laatuaikaa Gracious Eran seurassa. Sitä pistellessä on mukava odotella vuoden ensimmäistä kunnon lumisadetta ja unelmoida kauniista talvesta. Mieli keskittyy, sitten rauhoittuu. Maailma jossa on tilaa ja aikaa laskea pieniä pistoja, ei ole ihan toivoton paikka. Jos lumi ei aivan valloita puutarhaa lähipäivinä, siellä olisi vielä pari pientä tehtävää. Jos valloittaa, ne saavat odottaa. Joka tapauksessa vuoden paras käsityöaika on aluillaan.

Tämän syksyn merkittävin talousuutinen taitaa olla taantuman vaihtuminen lamaksi ihan virallisissakin yhteyksissä. Kokoomuslaisen optimismin vuosina tässä on vähän kestänyt, ovathan talousluvut näyttäneet taantumaa jo tuolta vuoden 2008 tienoilta asti. Mutta nyt se lama siis on täällä. 

Downshiftaajien päitä on tietysti vaadittu pölkylle jo, olkoonkin etteivät lamantorjunta ja downshiftaus ole mitenkään toisensa poissulkevia asioita. Eilisen Hesarin upliftaus-jutussa downshiftaajia ripitettiin perinteiseen tapaan myös työn vieroksumisesta. Mielenkiintoista oli, että ylitöitä paiskimaan piiskattiin taas pelolla. Eikä vain pelolla elintason laskusta vaan siitä että yhden keski-ikäisen työssäkäyvän pitää tulevaisuudessa pystyä elättämään sekä vanhoja vanhempiaan että aikuisia lapsiaan. Voin siis alkaa odottamaan, milloin arvon ekonomistit huomaavat että kapitalistinen järjestelmä on rikki sillä tavalla ettei sitä enää korjata yksilöiden reipastumisella. Jos globalisaatio ja automatisaatio syövät työpaikkojamme niin että työnantajilla on varaa hyljeksiä kaikkia paitsi urakeskeisimpiä ja henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan yli-ihmismäisimpiä raatajia (ja pysyväisluontoisesta suurtyöttömyydestä aiheutuu kerrannaisvaikutuksena lisää elintason laskua), voisi kuvitella ettei järkevintä ole pyrkiä varmistamaan oma selustansa kilpailemalla yhä kovempaa yhä pienemmistä murusista vaan aktivoitua poliittisesti ja alkaa miettimään, miten yhä huonommin toimivan järjestelmän saisi korjattua. Keskustelun lopettaminen "kommunismia kokeiltiin jo"- vaihtoehdottomuuteen on päivä päivältä typerämpi heitto.

Työlle on tarvetta tulevaisuudessakin. "Tarpeellinen työ" kuitenkin eroaa "työstä josta maksetaan". Tarkemmin ajatellen, onhan se esimerkiksi ihan hullu tilanne että Ylijumala Taloudella on varaa panostaa citymaastureiden kehittämiseen ja markkinointiin samaan aikaan kun ebolan torjuntaan sen lähtömaissa ei tahdo liietä millään varoja, ajankohtaisen esimerkin mainitakseni. Paitsi että talousjärjestelmän kyky tuottaa lisääntyvää vaurautta ja allokoida ihmiskunnan työresurssia hyvinvointia lisäävällä tavalla näyttää kyseenalaiselta, on myös tullut selväksi sen kyvyttömyys puuttua tehokkaasti ihmiskunnan selviytymistä vakavasti uhkaaviin tekijöihin kuten saastumiseen ja ilmastonmuutokseen. Mutta, mikäli Hesarin juttua on uskominen, tällaisia ei pitäisi edes joutaa ajattelemaan vaan roikkua oravanpyörässä yhä kouristuksenomaisemmalla otteella. Minäkin voin tässä kirjoitella hyvällä omallatunnolla vain siksi että panokseni sekä kansantalouden että ihmiskunnan hyväksi sattuu sisältämään etupäässä ajattelemista...

Kuluneena vuonna meillä on kuitenkin vietetty suoranaista kulutusjuhlaa. Kotiportin sisäpuolella lama on näkynyt Talousvastaavan tarkkoihin silmiin peruselämisen kallistumisena, sekä tietysti siinä että isot yt-neuvottelut ovat tuoneet jännityselementin meidänkin syksyymme ja muistuttaneet siitä että vaikka tilanteemme on tällä hetkellä hyvä, se voi muuttua. Se on näkynyt sijoituskäyttäytymisessä. Emme ole nähneet hyväksi makuuttaa rahoja. Kiinnostavia sijoituskohteitakin on löytynyt: hyväntekeväisyys, edulliset polttopuut varastoon, neulelangat, omenapuut, remontointi, velkojen maksu, henkinen pääoma. Tuotoksi on luvassa hyvinvointia jonka kasvu ei täysin riipu tulotason jatkuvasta noususta myrskyisässä taloudessa. Täysi omavaraisuus on downshiftaajallekin tukevaa utopiaa, tietenkin, mutta jokainen askel itsellisyyden suuntaan on edistystä silti. Varallisuuden kasvattaminen pelon motivoimana ei ole hyveellisistä motiiveista nousevaa toimintaa. Voi olla parempi tehdä kaikkea sellaista mikä inhottaa oravanpyörän asukkeja.

Sama juttu tänäkin vuonna: alkusyksystä kausiruoka oli trendikästä, mutta sesongin vaihduttua talveksi ollaan taas iloisia siitä että meillä on lisäaineet ja kylmäketjut ja lentotomaatit, niin ettei talvella tarvitse syödä talviruokaa. Ei tarvitse, mutta kannattaisi ainakin kokeilla. Koska Suomessa keittiön talvi on pitkä, suuri osa siitä ruuasta minkä miellämme tavalliseksi, on nimittäin talviruokaa. Eivät riekot ja mateenmädit, vaan juurekset, sipulit ja kaalit, kellarin ja pakastimen aarteet, herneet ja pavut ja sitrushedelmät. Talven saapuessa keittiööni lisukesalaatti vaihtuu arkena raasteisiin ja jääkaapin vihanneshyllyn valloittavat isot juurespussit ja kaalinpäät. Sille jonka mielestä tämä kuulostaa tylsältä ja pahalta, ei tarjoilla santsiannosta kaalipiirakkaa.

Meillähän ollaan niin edistyksellisiä että lehtikaali on talossamme jo vanha hittituote. Olenkin jo kehittänyt uuden vihannesihastuksen kolutessani lähimarkettien vihanneshyllyjä. Viime aikoina olen huomannut pilkkovani juuripersiljaa kiihtyvällä tahdilla vähän sinne ja tänne. Juuripersiljan maku muistuttaa persiljaa, eli se on oikein maukas ja "helppo" juures. Se sopii jotakuinkin kaikkialle minne juurekset nyt yleensä sopivat, siis raasteeksi, patoihin, keittoihin, uunijuuresten, kasvispihvien ainekseksi ja kastikkeiden jatkoksi. Se on kokeilemisen arvoinen niillekin joita perinteiset lantut ja punajuuret eivät oikein tahdo innostaa. 

Kausiruokailijan pitkä talvi ei ole haasteita vailla. Väitänpä kuitenkin monivuotisella kokemuksella, että (rennosti toteutettuna, ja tiukkapipoiksihan emme rupea) kausiruokailu on hyvä tapa monipuolistaa ruokavaliota. Miten helppoa olisikaan jämähtää pyörittämään vuoden ympäri samoja suosikkikasviksia? Kausiruokailun paras puoli on, että se ohjaa etsimään uusia reseptejä ja kokeilemaan uusia raaka-aineita. Kausiruokailija ei syö kaikkea kaiken aikaa, mutta jotenkin siitä näyttää kuitenkin seuraavan se että vuoden aikana tulee syötyä paljon aiempaa monipuolisemmin. Samalla säästää selvää rahaa. Erityisesti talvella kun vihannesosasto on täynnä varastossa kypsytettyä ja lasivillassa kasvatettua, kauden kasvisten suosiminen on myös hyvä tapa poimia joukosta ne kasvikset joiden ravintoarvoja vuodenaika ei ole kurittanut.

Olen ruokatrendejä ja muotidieettejä seuraillessani tullut siihen johtopäätökseen, että monet meistä kaipaavat yksinkertaisesti jotakin keinoa millä suunnistaa loputtomien vaihtoehtojen keskellä. Siinä missä trendien seuraaminen muuttuu helposti uuvuttavaksi ihastumisen ja kyllästymisen sykliksi, kausipainotteinen ruokailu on järkevä, käytännöllinen ja yksinkertainen tapa poimia koriin vaihtoehtoja jotka ovat hyväksi sekä terveydelle, makunystyröille että ruokabudjetille.

Tänään kotiin tultua tuntui siltä että elämä oli taas vähän keventämisen tarpeessa. Kun en löytänyt mistään sopivaa meemiä, päätin tehdä oman. Olkaa hyvät ja ottakaa tästä marrasillan iloksi jos mieli tekee!

Olin pitkään sitä mieltä että projekti 333:n aikana muodista tuli puhuttua vähintään yhden syksyn tarpeeksi. Sitten Puoliso kävi Kiinassa, toi tuliaisiksi helmiä, ja tulin toisiin ajatuksiin. Maalaismekot ja keittiöessut ovat tietysti ajattomia, mutta muuten vaatekaapista löytyi selviä merkkejä keski-ikäistymisestä.

Eräs tärkeä syy sille miksi en itse ole koskenut maalaustarvikkeisiin yli kymmeneen vuoteen on, että maailmassa on mielestäni jo enemmän kuin tarpeeksi kuvia. Minulla ei ole sillä tavalla oikeastaan mitään sanottavaa. Iiu Susirajan valokuvia katsellessa tulee kuitenkin mieleen, ettei tämä ehkä sittenkään ole totta. Taidetta maailmaan mahtuu aina, siitä on jopa pulaa. Kuvista jotka herättävät ajatuksia ja kyseenalaistavat arjen. Olen kiitollinen siitä että toisilla on yhä paljonkin sanottavaa kuvien kielellä.

Susirajan kuvathan eivät ole nättejä. Taidetta niistä tekeekin se että jokainen tuntuu saavan niistä erilaisia ajatuksia, kuitenkin niin että useimmat ajatukset ovat selvästi ajattelemisen arvoisia. Mitäkö minä näen? Näen kuvia jotka on riisuttu sievyydestä ja kaikesta kelpaamisen tarpeesta. Kuvia jotka ovat hyvin hiljaisia maailmassa joka on tapahtumia täynnä. Myös kuvien huumori on erikoista. Hiljaisissa, vakavissa kuvissa humoristiset elementitkin vain ovat ja katsoja tuntee olevansa vapaa joko huvittumaan, tuntemaan jotain muuta tai jäämään kylmäksi. Susiraja näyttää asioita muttei houkuttele katsojasta tunteita esiin. Koska olet viimeksi katsonut kuvia joiden edessä tunnet olevasi vapaa tuntemaan mitä haluat, mutta tiedostaen että kuvista mahdollisesti heräävät tunteet ovat omia ja kertovat jotakin itsestä? Kuvia, jotka eivät tunnu odottavan katsojalta yhtään mitään? Minusta Susiraja näyttää miettivän kuviensa kautta, mitä ihminen on jos hän vain on, yrittämättä esiintyä edukseen. Jos on kotonaan marraskuisessa hiljaisuudessa? Jos jakaa outoutensa? 

Valokuvat kertovat, että silloin ihminen on paljon: rohkea, vapaa, älykäs, monimutkainen, sympaattinen, kulttuurikriittinen, humoristinen ja luova. Hän on kuvan ja katsomisen arvoinen. Kun konventionaalinen sievyys on riisuttu, nämä ominaisuudet nousevat esiin, ja yhtäkkiä huomaan tarkastelevani kuvien kautta sellaisia kauneuden lajeja joista harvemmin näkee kuvia otettavan sivilisaatiossa jossa taide on jo kauan tiennyt tarkalleen, millaiset kuvakulmat, valaistukset ja kompositiot miellyttävät silmää. Silmän miellyttäminen ja hengenravinto ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, ja vaikka ne voivat esiintyä yhdessä, on mielenkiintoista kun taiteen keinoin tutkitaan myös niiden erilaisuutta. Susirajan kuvissa kauneus kulkee marrasajan läpi.

Kuvat saavat minut miettimään myös aikaa. Ne ovat, kaikessa hiljaisuudessaan ja epämuodikkuudessaan, tiukasti kiinni ajassa. Niistä on helppo löytää kritiikkiä nimenomaan tätä aikaa riivaavia epäkohtia kohtaan. Samalla kuvien hiljaisuus, asetelmallisuus ja tavanomaisuus tuo niihin ajattomuutta. Jos (eli toivottavasti kun) niitä joku katsoisi vielä kymmenien tai satojen vuosien päästä, ne olisivat varmasti yhä puhuttelevia, mutta eri tavalla. Tunnistaisiko tulevaisuuden katsoja vielä kuvien hiljaisuuden ja ajattomuuden? Mitä kuvat hänelle kertoisivat? 

Lopuksi: kirjoitettuani kaiken tämän mietin, mitä Susirajan maineen kasvamisesta kertovan jutun otsikointi kertoo Nyt-liitteestä.

Argumentum ad trauma (nimitys itse keksimäni) on jännittävä lähteen myrkyttäminen- ad hominemin muoto. Hyvän esimerkin siitä löytää vaikkapa tästä Melissa Mäntylän seksipositiivisia näkemyksiä ruotinutta lehtijuttua käsitelleestä postauksesta. Postauksessa kerrotaan, miten toimittaja alkoi kyselemään Mäntylän lapsuudesta ja henkilöhistoriasta ja yritti sitten selittää tämän mielipiteitä ja käyttäytymistä näillä seikoilla. Siitä eteenpäin Mäntylän mielipiteiden järkiperäinen punninta jäikin vähemmälle ja asian sijasta ihmettelyn kohteeksi nousi hänen henkilönsä.

Ihminen jolla on traumoja (tai pikemminkin, ihminen jonka traumat ovat tiedossa), on teoriassa yhtä hyvä kuin muutkin. Useimpien ihmisten moraalitaju kertonee, että jos tiedämme jonkun joutuneen kokeneen pysyviä traumoja aiheuttaneita koettelemuksia, meidän on kiitettävää olla myötätuntoisia, ymmärtäväisiä ja kärsivällisiä. Edelleen, kuvittelisin arkijärjen kertovan senkin etteivät traumat väistämättä vähennä kokijansa järkeä, havaintokykyä tai kykyä johdonmukaiseen ajatteluun. Argumentum ad trauma paljastaa, että käytännössä näin ei useinkaan ole, onhan sen perusidea lyödyn lyöminen. Tietoa koettelemuksesta käytetään ihmisen mielipiteen mitätöimiseen. Trauma selittää, miksi ihminen on sellainen kuin on vaikka hän (kuten Melissa Mäntylä po. lehtijutussa) perustelisi näkemyksiään tutkimustiedolla ja argumentoisi aivan järkevästi. Päätellään, että jos traumaa ei olisi, Tuo olisi yhtä normaali kuin Minä. Ihminen jonka trauma on nostettu reposteltavaksi, ei siis voi sanoa mitään järkevää ja hänen argumenttinsa voi ohittaa. Kun sillä on taustallaan Sellaista. Minulla on varaa arvostella vain siksi että olen toistaiseksi säästynyt traumaattisilta kokemuksilla. Trauma myrkyttää lähteensä.

Oma ymmärtämättömyyden lajinsa on olettaa toisille traumoja. Kas näin: isoäitisi kuoli, joten sinun täytyy olla murheenmurtama. Koitat vaan näytellä urheaa, mutta kyllä minä tiedän miltä sinusta oikeasti tuntuu. Tällainen ihminen ei ole aivan käsittänyt yksilöllisyyttä ja elämien erilaisuutta, kuten sitä että tosiasiassa lähisukulainenkin voi olla etäinen ihminen johon ei ole vahvaa tunnesidettä. Ehkä ero parisuhteesta on helpotus jonka jälkeen kaipaisi pikemminkin onnitteluita ja osaa ottavat lähimmäiset lähinnä ärsyttävät. Ehkä vakava sairastuminen osoittautuukin kipeästi kaivatuksi tilanteeksi pysähtyä ja parantaa elämän suuntaa. Sama tietysti toimii toisinkin päin: jos traumaattinen kokemus ei ole tarpeeksi dramaattinen, traumaakaan ei voi olla. Klassinen esimerkki tästä ovat "lemmikin kuolemaa ei voi oikeasti surra"- tyypit. Tapahtumat ovat kuitenkin kokemuksellisia, ja siksi niiden leimaaminen suoralta kädeltä on ihmisen lokeroimista joka voi mennä hyvinkin pahasti pieleen. Tunteet ja traumat suuntaan jos toiseenkaan eivät ole saneltavissa, vaikka toki on arkista käyttäytyä ikään kuin ne olisivat. Asiaan kuuluu oleellisesti, että kun joku käyttäytyy oletusten vastaisesti, hänen käytöksensä joko mitätöidään ("se vain näyttelee urheaa") tai hänet leimataan moraalittomaksi. Mitään vaihtoehtoisia selityksiä havaitulle käytökselle ei vaivauduta miettimään, puhumattakaan siitä oivalluksesta ettei olettaja ehkä tiedä asiasta kaikkea olennaista. Ilmassa leijuvat väärät yleistykset ja hätäiset johtopäätökset, sekä tietysti se harhaluulo että moraalin keskeinen tehtävä on toimia tunteiden poliisina. 

Argumentum ad trauma on portti monenlaiseen typeryyteen, alkaen sen unohtamisesta että traumatisoivat elämänkokemukset ovat paitsi kamalia, myös avartavia. Usein traumoilla vähättely on vain merkki siitä että virhepäätelmiä on luvassa lisääkin, yleensä keittiöpsykologisoivaa lajia. Todellisuudessa ihmisen reaktioita ylitulkitseva ja moralisoiva onnistuu esittelemään lähinnä oman kuuppansa onttoutta ja maailmankuvansa pienuutta. Erilaiset ihmiset on pakko tunkea lokeroihinsa, vaikka virhepäätelmien voimalla. Entä mitä väliä on sillä millainen kokemus on näkökulman tai ajatuksen takana, niin kauan kuin ajatuksessa on järkeä? Ei yhtään mitään, tietenkään. Järkevän argumentin tunnistamiseksi ei tarvitse tietää mitään puhujan traumahistoriasta. Riittää kun koettelee sitä argumenttia.