Välittäminen lisääntyy välittämällä

Jokainen ympäristön tai eläinten suojelemisesta huolta kantava on varmasti törmännyt jossakin vaiheessa siihen ihmislajiin joille eläinten alempiarvoisen aseman korostaminen on suoranainen hyve. Eläinten liian hyvä kohteleminen (mitä se milloinkin tarkoittaakaan) on näiden ihmisten mielestä vähintään epäilyttävää, ellei selvä pahe. Eläimistä ja ympäristöstä välittäminen ja näiden arvostaminen muuna kuin ihmisen vallassa olevana resurssina ovat paheellisia asenteita joita on syytä hävetä. Ihmisetkin nähkääs kärsivät tässä maassa ja jopa tässä kaupungissa. Eläimille ja ympäristölle osoitettu myötätunto on suorastaan hävytöntä niin kauan kuin maasta löytyy kärsiviä ihmisiä.

Ratkaisu ihmisten kärsimykseen on siis se että eläimiin on suhtauduttava järjestelmällisen nuivasti ja väheksyvästi jotta emme huomaisi niin selkeästi, miten ikävästi suhtaudumme ihmisiin. Erityisesti silloin kun eläimet antavat joitain vihjeitä siitä että ne voivat olla paljon muutakin kuin viheliäisiä elukoita -kun rakastettu lemmikki kuolee tai kun liito-oravametsä hakataan paperitehtaan ruuaksi, kun perhoset vähenevät kesistä- on aika älämöidä kovaan ääneen siitä että tässä puhutaan vain eläimistä. On kuin välittäminen olisi kultaakin kalliimpi luonnonvara josta meille on jaettu vain murusia. Jos erehdyn välittämään jostakusta liian vähäpätöisestä, kuten eläimestä, se voi olla pois vaikka Aviomieheltä, nälkämaan lapsilta tai muilta jotka olisivat enemmän oikeutettuja välittämiseeni (huomatkaa, että tämän ajattelutavan mukaan välittäminen ei voi olla lahja, vaan muiden on ansaittava se. Muutenhan sitä voisi taas mennä hukkaan). Oikein ääneen pitää sanoa etteivät eläimet voi olla ystäviä tai ettei perhosilla mitään itseisarvoa ole. Vuosikausia ilmiötä havainnoituani olen tullut siihen tulokseen että ääneen pitää sanoa juuri siksi että havaintoaineisto näyttäisi niin kovasti muuta väittävän, ja on siten vaientamisen tarpeessa.

En usko hetkeäkään, että näin on. Eikä niin muuten uskonut suuri sankarini Aristoteleskaan argumentoidessaan että hyveellisyyttä voi parantaa harjoittelemalla. Eli jos haluan kasvaa empaattisemmaksi olennoksi joka osaa tehdä maailmasta hitusen paremman paikan, minun on ryhdyttävä harjoittelemaan välittämistä sen sijaan että mittailisin sen määrää ja toteaisin että vähänpä sitä on syntymässä siunaantunut. Harjoittelemisen voin aloittaa vaikka siitä että lakkaan väheksymästä itseäni ja kykyäni hyvyyteen lakkaamalla näkemästä välittämistä rajallisena luonnonvarana jota täytyy visusti vartioida. Sen sijaan on sisäistettävä, että nyt onkin puhe sellaisesta rikkaudesta joka lisääntyy jakamalla. Jos jaksamme välittää pienimmistäkin vaikutuspiirissämme olevista olennoista, siedämmekö enää nykyisessä mitassa ihmisiinkään kohdistuvaa välinpitämättömyyttä ja kaltoinkohtelua? Ajatuskokeiden ohella asiaa voi miettiä myös empiirisesti. Onko parhaille ihmisille ominaista eläinten ja ympäristön kaltoinkohtelu? Säästyykö tällä ehdotetulla konstilla aivan todella välittämistä ylenpalttisesti omille lapsille, puolisoille ja vähäosaisille kanssaihmisille? Ei ainakaan minun kokemukseni mukaan, vaan kovasydämiset ihmiset näyttävät olevan yleensä kovasydämisiä varsin yleisesti -vain käytös muuttuu sitä törkeämmäksi mitä puolustuskyvyttömämpi olento sattuu kyykytettäväksi. Pienimpien väheksyminen ei ole oiva selviytymisstrategia vaan asenne joka lisää maailmaan tehokkaasti juuri senlajista ikävyyttä jolta haluttiin suojautua. 

Jos taas ajattelemme että maailma on niin julma että välittämisen tielle lähtevät ihmiset ahdistuvat hengiltä, on vastaavasti ehkä aika miettiä, miten kasvattaisimme voimavarojamme ja huolehtisimme itsestämme niin hyvin että muista välittämistä voisi alkaa edes harjoittelemaan. Miten voisin kokea itseni rikkaaksi ihmiseksi jolla on varaa välittää jopa niin pienistä olennoista joille keskivertokansalaisilta ei paljon myötätuntoa liikene? Miten voisin paremmin huolehtia siitä että itselläni on turvallinen, hyvä olo niin ettei minun tarvitse nähdä kutsua välittämiseen hyvinvointiani uhkaavana vaatimisena?

Nuivailu on täsmälleen päinvastoin toimimista. Ilmentäväthän sitä teot jotka olisivat selvästi paheksuttavia, ellei niiden tekemiseen olisi syynä peräti maailmanjärjestyksen pystyssä pitäminen. Aristoteles saattaisi huomauttaa tähän vielä, että kärsimyksen sietäminen ja hyväksyminen joidenkin luonnolliseksi osaksi on raakuuden muoto. Yhtään vanhusta ei pelasta vaipoistaan eikä lastensairaalan saapumista edistä mitenkään se jos jätämme heitteille eläimet tai annamme "ansiottomien" köyhien kuolla kadulle. Päinvastoin: hyväksyessämme minkä tahansa kärsimiseen kykenevän olion kärsimyksen (ontologisesti leppoisana laskisin tässä yhteydessä myös ympäristön ”olennoksi” vaikkei se yksilöolio olekaan), opimme sietämään paremmin kärsimystä ylipäätään. Nuivailu on vain tapa laskea moraalista rimaa sen sijaan että yrittäisimme nostaa itseämme siitä moraalisesta alennustilasta josta tässä yhteiskunnassa joudumme aloittamaan. Jos kovasydämisyyttä ei näe paheena, sille ei myöskään tarvitse vaivautua tekemään mitään.


On tietysti tilanteita joissa hyviä vaihtoehtoja ei ole, tai niiden valitseminen ei ole syystä tai toisesta todellinen vaihtoehto juuri minulle. Niin käy aina välillä, eikä siitä tarvitse suuremmin stressata. Etiikassa ei ole kysymys mahdottomien vaatimisesta ja utopististen ihanteiden viljelemisestä, vaan hyvään pyrkimisestä ja voitavansa tekemisestä. Jos hyviä vaihtoehtoja ei ole, sitten on tyydyttävä vähemmän hyvään ja toivottava että tulevaisuudessa tilanne paranee. Voimien rajallisuus on kyllä realiteetti, mutta voimme valita miten siihen suhtaudumme. Pyrimmekö toimimaan mahdollisimman hyvin ja tekemään voitavamme? Vai toteammeko että täydellisyyttä emme voi saavuttaa mutta mikään vähempi ei kelpaa edes alkajaisiksi? Näemmekö empatiaköyhyytemme lähtökohtana jota kannattaa koittaa parantaa harjoittelemalla omaksi ja koko maailman iloksi, vai päätämmekö että se on pysyvä ominaisuus jolle kukaan ei mitään mahda?

Rikkautta on se että on varaa välittää. Voimaa ei ole valmius polkea heikompiaan vaan se että jaksaa tuntea myötätuntoa maailmassa joka on julmuutta tulvillaan. Äyriäisillä on kovat kuoret suojana pahaa maailmaa vastaan, mutta ihmiset ovat selkärankaisia, eli olentoja joita pitää pystyssä vahva sisäinen tukiranka. Minusta tuntuu hyvältä ajatukselta pyrkiä siihen myös moraalisena olentona. Kun joku tulee valistamaan luonnonystävää siitä miten eläimet ovat vain eläimiä, oikea reaktio ei siis ole myöntää häpeillen että puuhastelemme pienten kanssa vain siksi ettei meistä ole huolehtimaan oikeasti tärkeistä asioista, vaan aloittaa henkevä keskustelu rikkauden olemuksesta.

posted under , |

2 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Hieno vaikka saarnaksi, joku pappi voisi lainata. Tykittelet taas asiaa, kuten niin usein ennekin. Kiitos.

Saara R kirjoitti...

Kiitos itsellesi kannustavasta kommentista. En ole huomannut, että kovin monet nykyään oikein kaipaisivat moraalisaarnoja. Ehkä heitä kuitenkin löytää tännekin?

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments