Mietteitä mykkäkoulun penkiltä

Marja Leena kirjoitti blogissaan erinomaisen postauksen tärkeästä aiheesta, eli mykkäkouluista ja muista ihmissuhdevaikenemisen muodoista. Tärkeä aihe herätti minussakin monenlaisia ajatuksia, jotka koitin koota postaukseen.

Meidän perheessä on kaksi tärkeää sääntöä: avioeropapereiden allekirjoittaminen on kielletty, ja lisäksi kiellettyjä ovat kaikki mykkäkoulut, kävelylenkkiä pidemmät aikalisät ja mökötysmielenosoitukset. Sen sijaan pakollista on puhua etenkin sellaisista asioista joista puhuminen ei tunnu hyvältä idealta. Ensimmäistä sääntöä on arjessa helppo noudattaa, toisen kanssa on ollut työtä ja kamppailua sitäkin enemmän. Yksi asia auttaa jaksamaan, nimittäin varmuus siitä että jos kontekstina on avioliitto, yksipuolinen vaikeneminen, oli kyse sitten mykkäkouluista, omin luvin otetuista aikalisistä tai ikävien asioiden salailemisesta, ei ole vain mielivaltaa ja henkistä väkivaltaa vaan tehokkain mahdollinen keino tuhota suhde. Se vie toivon ja anteeksiannon. Se vie kaikki keinot ratkaista erimielisyyksiä ja mahdollisuuden yrittää uudestaan. Se aiheuttaa suurta tuskaa etenkin silloin kun toinen miettii päänsä puhki ymmärtämättä, mitä pahaa on mennyt tekemään. Mykkäkoulu toimii puolin ja toisin hautomona katkeruudelle. Se tappaa läheisyyden ja ruokkii erilleen kasvamista. Siinä kukoistaa mielivaltainen vallankäyttö. Muissakin ihmissuhteissa mykkäkouluttaminen saa toki aikaan samantyyppistä tuhoa, sitä enemmän mitä tärkeämmästä ihmissuhteesta on kyse. Luottamuksen pettäminen? Addiktion kehittäminen? Vakavaan rikokseen syyllistyminen? Seinähulluus? Nämä kaikki yhdessä ja vähän päälle ovat asioita joita voidaan lähteä yhdessä käsittelemään, jos niistä voidaan puhua. Vaikeneminen riittää sen sijaan yksinäänkin etäännyttämään ventovieraiksi parhaatkin ystävät. Ei ole kovin vaikeaa löytää tarinoita ystävistä ja puolisoista joiden suhde on selvinnyt suurista ongelmista uuteen kukoistukseen. Tähän ikään mennessä vastaani ei kuitenkaan ole tullut yhtään tarinaa joissa vaikeneminen ja mykkäkoulun pitäminen olisivat auttaneet tippaakaan. Päinvastoin, minullekin on tuttu tilanne jossa mykkäkoululla reagoidaan vähäiseenkin mokaan. Ja voihan sillä saada toisen säikäytetyksi. Mutta miksi toinen säikähtää? Koska mykkäkoulu ja vaikeneminen ovat ihmissuhdemaailman pahimpia tuhoaseita. Kouluttaa voi, mutta vain sillä hinnalla että hän tietää että kynnyksesi pudottaa pommeja on alhainen. Seurauksena ei ole lisääntynyt kiltteys vaan vähimilläänkin paha isku luottamukseen ja turvallisuudentunteeseen.

Mykkäkouluja huolella kokeilleena tiedän, ettei mökötyskään aina ole sitä miltä näyttää. Usein mukana on annos vihaa ja rankaisumentaliteettia, mutta ei aina. Joskus sitä on hiljaa ja juoksee karkuun koska ei tiedä, mitä pitäisi sanoa. Toisinaan taas periaatteessa tietää, mutta ei uskalla sanoa jostakin hyvästä syystä. Joskus pelkää, ettei vaan osaa toimia hankalassa tilanteessa järkevästi, vaan saa puhumalla asiat vain entistä pahempaan solmuun. Sellaistakin olen joskus kuvitellut, että aikalisän ottaminen tuo perspektiiviä ja asioista on helpompi puhua kun ensin antaa tunteiden rauhassa vähän viilentyä ja ehtii vähän työstämään niitä itsekseen. Joskus ongelmana on uskon puute:  en aio muuttaa mielipidettäni enkä näe tilanteesta ulospääsyä, joten kuvittelen suuruudenhulluuden vallassa että sitä ei ole (minähän tunnetusti olen kaikkitietävä...), ja vaikeneminen on siten järkevä vaihtoehto. Jos on oikein pahasti harhainen, voi  jopa kuvitella että mykkäkoulutaktiikalla voi tehdä toiselle palveluksen. Tiedämmehän, millaista työtä, tuskaa ja kyynelehtimistä pahaan solmuun menneen ihmissuhteen selvittely on- ja tulos on sittenkin epävarma. Hiljaa oleminen, kuten typeryys yleensäkin, on tavattoman helppoa verrattuna Asioista Puhumiseen. Näissä ymmärrettävissä ajatuksissa on ainoastaan se vika, että toisen näkökulmasta katsottuna ne eivät mitenkään eroa siitä pahimmanlaatuisesta mykkäkoulusta jossa on tullut tuomituksi pahimpaan inkvisitiotyyliin toivottoman kammottavaksi ihmiseksi joka ei ole puhumisen kokoisen vaivannäön arvoinen. Puhumalla ei ole mitenkään mahdollista sössiä ihmissuhteitaan niin pahasti kuin ihmissuhdevaikenemalla. 

Mykkäkoulu on siis helppo aloittaa jostakin hyvästä ja järkevästä syystä. Sen jatkaminen on vielä helpompaa, pitäähän sitä odottaa juuri sopivaa hetkeä puhumisen aloittamiseen. Sitä maagista hetkeä jolloin molempien mielentila on seesteinen, asioiden selvittelyyn on aikaa ja jaksamista, sitä hetkeä jolloin tietää tarkalleen mitä pitää sanoa ja tehdä sovun saavuttamiseksi. Sitä hetkeä jolloin itsetunto on niin rautainen niin etteivät tunnekuohussa tai kömpelyyksissä mahdollisesti roiskuvat möläytykset varmasti satu yhtään. Käytännössä oikeaa hetkeä ei siis ole eikä sitä myöskään odottamalla tule. Ystävä ei olekaan käyttänyt aikaansa horrostamiseen vaan etääntymiseen. Alkuperäisen kiukunaiheen lisäksi vaikenemisen jatkamista loputtomiin nousevat puoltamaan ajan kuluminen  ja se että sinä aikana kumpikin osapuoli hautoo asioita itsekseen. Miten sitä edes muistaa kysyä toiselta, miksi hän käyttäytyi niin sikamaisesti, kun on jo ehtinyt vakuuttaa itsensä siitä että syynä on toisen perinpohjainen kelvottomuus? Myös Marja Leenan huomio tuijotuskilpailuasetelmasta on osuva. Kun poteroihin on kaivauduttu, se joka avaa ensiksi suunsa ja heiluttaa valkoista lippua on heikompi ja häviäjä. Se joka mököttää pidempään, saa sanella ankaria ehtoja ja kyykyttää koska tarvitsee ja kaipaa ystävyyttä selvästi vähemmän kuin se joka tarjoaa ensiksi sopua. Reilua ja johdonmukaista, eikö?

Siis istutaan poterossa vielä hetki ja haudotaan. Hautovan mielessä ajattelemattomuus muuttuu pahuudeksi, rauhallinen käytös kylmyydeksi ja välinpitämättömyydeksi, rauhaton käytös hullun riehumiseksi. En minä suinkaan näe toista ja hänen tekemisiään negatiivisessa valossa, vaan hänen inhottavuutensa on objektiivinen fakta. Arvostelukyvyssäni oli vika vain niiden viikkojen, kuukausien ja vuosien aikana kun näin hänessä jotakin hyvää! Omista kielteisistä mielikuvista tulee Totuus. Ihmissuhdeongelma häviää kun käsittää että Tuo oli vain kelvottomuuden perikuva. Siihen hyvä ratkaisu on esimerkiksi vaikenemisen tehostaminen, sillä eihän keskustelemalla mitään mahda olemukselliselle kelvottomuudelle.

Ei siis auta kuin päätellä, että vaikka mykkäkoulut, yksipuolisesti julistetut aikalisät ja ikävistä asioista puhumisen välttely vaikuttavat hyviltä ideoilta, ne ovat silti aina huonoja vaihtoehtoja. Vaikka puhuminen vaikuttaisi miten turhalta, tuhoontuomitulta tai älyttömältä idealta, se on aina ylivertainen vaihtoehto vaikenemiseen verrattuna. Niin kauan kuin pystytään puhumaan ja jaksetaan yrittää puhumista, on toivoa. Puhumalla voi saada aikaan paljon huutoa, se voi johtaa ihmissuhteen korjaamisen sijasta sen päättämiseen ja sillä voi nolata itsensä perinpohjaisesti, mutta sittenkään puhumalla ei ole mahdollista tuhota ihmissuhdetta yhtä perusteellisesti kuin vaikenemalla. Jos, esimerkiksi, ei osaa muuta sanoa kuin syytellä toista, kannattaa ilman muuta tehdä niin. Ensinnäkin, surkeimmatkin puolustusyritykset pistävät vähän rajaa niille pimeille fantasioille joita toisen kehnoudesta on tullut kehiteltyä. Toiseksi, jossakin vaiheessa fiksu ihminen voi huomata, että ääneen lausuttuna synkimmät sättimiset kuulostavat vähän turhan melodramaattisilta. Kolmanneksi, jossakin vaiheessa huutamiseenkin väsyy, ja viimeistään sitten voidaan yhdessä miettiä, onko erimielisyys sovittamaton ja olemmeko huonoa seuraa toisillemme, vai haluaisimmeko kaikesta huolimatta etsiä sopua. Niinkin huono vaihtoehto kuin toisen syyttely sillä mitä sylki suuhun tuo, sisältää vaikka millä mitalla edistyksen siemeniä.

Vasta puhumattomuus tappaa toivon, ja niinpä siihen sisältyy aina sekä toisen ihmisen että ystävyyden arvosteleminen niin surkeiksi ettei tilanteen korjaantumisesta haluta ottaa pienintäkään riskiä. Sittenkin niille joiden mielestä vaikeneminen on hyvä idea juuri siksi että toinen ymmärtää siitä paikkansa maailman pohjamudassa, on hyvä muistuttaa että vielä toivon mentyäkin on mahdollista ihmetellä, välittää, kärsiä ja surra. Vaikka vaikeneminen ei olisikaan tarkoituksellista julmuutta vaan vain parhaansa yrittävän ihmisen räpiköimistä, se on silti julmaa. Julmuus ei ole hyväksyttävä keino kouluttaa ketään, eikä se ole oikeutettua silloinkaan kun on jo itse kyllästynyt ihmissuhteeseen. Jos valitsemme sanoa että emme halua selvittää asioita, konkretisoituu se valinta itsellekin. Jos toinen on todella yhdentekevä, ei kai rasita suuresti loukata häntä vielä vähäsen sanomalla ikävät asiat suoraan? Jos hän ei ole yhdentekevä, on todella kummallista valita julmuus jos sille on olemassa jonkinlainen vaihtoehto. Mykkäkoululla ihmissuhteen päättävä ei nimittäin valitse lopettaa riitaa. Hän yrittää tukehduttaa sen hengiltä. Molemmilla konsteilla riidan käsittelyn voi saada pois päiväohjelmasta, mutta ei pidä luulla että tukehduttaminen olisi yhtään sen siistimpää ja inhimillisempää kuin muutkaan tappohommat.

Marja Leena mietti postauksessaan, miten mykkäkouluun tulisi suhtautua. Mykkäkouluhan on ylipäätään mahdollinen vain ihmissuhteissa jotka ovat sen verran läheisiä että mökötys herättää huomiota (työpaikkakiusaaminen on siis ymmärtääkseni hieman eri asia, vaikka siinäkin mykkäkoulua voidaan käyttää). Meidän perheessä mökötysyrityksiin on ollut tapana puuttua reippaasti ja tarmokkaasti. Mykkäkoulun pitämiseen ei anneta lainkaan tilaa tai ymmärrystä, vaan mykkäkoulua joutuu pitämään puolison istuessa vieressä ja puhuessa ongelmasta. Pahimmassa tapauksessa syliin pudotetaan vielä kani rapsuteltavaksi. Ei ole mennyt montaa minuuttia kun mököttäjä on vakuuttunut siitä että mököttämällä ei pääse vähemmällä eikä helpommalla. Koska tämä menettelytapa vaatii annoksen epäkohteliaisuutta ja hienotunteisuuden puutetta, siitä on kuitenkin parasta sopia etukäteen. Muuten kärsivällisyys ja itsestä huolehtiminen ovat hyviä vaihtoehtoja. Vaikeneminen on joskus ymmärrettävää, ja se on niin yleistä ettei ystävääkään pitäisi tuomita oikopäätä ankarasti sillä tavalla reagoimisesta. Usein mykkäkoulussakaan ei ole kyse silkasta pahuudesta vaan pikemminkin ymmärtämättömyydestä, osaamattomuudesta ja huonoista ihmissuhdetaidoista (harvallapa ne syntyjään kovin loistavat ovat!) Omaan arvostelukykyynkin pitää suhtautua varauksella. Mykkäkoulusta ja ihmissuhdevaikenemisesta ei ole kyse kaikissa ihmissuhteiden päättymisissä- ei edes silloin kun ihmissuhteen päättäminen on yksipuolista tai toteutuu vetäytymällä. Mykkäkoulusta tilanteen erottaa ennen muuta suuren draaman puuttuminen. Toisin kuin ystävyydestä hiljaa vetäytyvä, mykkäkoululainen haluaa että hänen mielenosoituksensa huomataan. Toisin kuin ystävyyden ilmoittamalla päättävä, mykkäkoululainen tekee selväksi ettei halua keskustella eikä neuvotella. Toisin kuin se jolle toinen on muuttunut yhdentekeväksi ja tylsäksi, mykkäkoululaista kiinnostaa suuresti miten toinen mahtaa reagoida- erityisesti kärsimyksen merkit kiinnostavat. Toisin kuin se joka unohtaa kertoa töppäyksestään, edesottamuksiaan salaileva puoliso peittelee ja on huolissaan totuuden paljastumisesta.

Vaikka tässä kulttuurissa mykkäkouluihinkin voi suhtautua tietyllä annoksella malttia ja ymmärrystä, on samalla muistettava että mykkäkoulu on julmuutta ja kaltoinkohtelua, eli sellaista kohtelua mitä suurinkaan ihmissuhdetunari ei osakseen ansaitse. Jos on jonkinlainen käsitys siitä mikä mykkäkoulun on aiheuttanut, voi kertoa olevansa valmis keskustelemaan ja yrittämään sopimista. Jos se ei auta, sitten ei ole tehtävissä muuta kuin hyväksyä keinojen loppuminen. Jos haluaa, voi yhä olla valmis sopimaan siinä tapauksessa että Maailmankaikkeus pehmittää ystävän kallon ja sydämen, mutta voi myös valita mennä eteenpäin kevyellä mielellä. Toisinaan anteeksi pyytäminen on peräti mahdotonta, esimerkiksi silloin jos mökötyksen taustalta löytyy kateutta tai kiukustumista johonkin sellaiseen ominaisuuteen jota ei itsessään voi muuttaa. Koska mykkäkoulu on pohjimmiltaan epäreilu ja lapsellinen mielenosoitustapa, ei sen lopettamiseksi tarvitse olla valmis aivan mihin tahansa. Ei tarvitse ryhtyä matelemaan eikä vajota epätoivoon. Mykkäkoululainenkin on vain ihminen, ei mikään lepyttelyä kaipaava heimojumala jonka mielisuosiota on tavoiteltava kaikin keinoin. On luovuttava siitä ajatuksesta että hyvistä tyypeistä tykkäävät kyllä kaikki (tai ainakin lähiomaiset ja vastaavat). Aina ei ihmisellä ole niin hyvää onnea. Sen jälkeen kun mykkäkoulun vastaanottaja on tehnyt selväksi tahtonsa ja valmiutensa sopuun, vaikeneminen on toisen valinta ja alkaa kertoa paljosta muustakin kuin mykkäkoulutettavan kehnoudesta.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments