Voiko hyväntekeväisyys olla joskus väärin?

Dokumentaristi, yrittäjä Riku Rantalan ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apusen välille on noussut mielenkiintoinen nokittelu hyvinvointivaltion suhteesta hyväntekeväisyyteen. Vaikka minulla olisi paljonkin sanomista puheenvuorojen sisältämän argumentaation heikosta tasosta, keskityn kuitenkin olennaisempaan. Hyväntekeväisyys on selvä hyve, josta minäkin olen kirjoittanut aina silloin tällöin. Sen, kuten muidenkin hyveiden oikea toteuttaminen on kuitenkin välillä ongelmallista. Tässä blogissa olen jo aiemmin käsitellyt tilannetta jossa hyväntekeväisyys menee pieleen siksi ettei se tapahdu oikeista motiiveista- hyve-etiikka osaa selittää, miten näinkin voi käydä. Koska hyväntekeväisyys on suuri -ja monen mielestä supererogatorinen hyve eli jotakin jota voi harrastaa jos resurssit siihen riittävät mutta ei mitenkään pakollista kunnon ihmisille- hyve, sen varjoon voi helposti pesiytyä kilven kiillotusta paljon vakavampia paheita, kuten ihmisten eriarvoistamista sekä avunsaajien hyväksikäyttöä ja alistamista.

Käsilläolevassa keskustelussa nousee esiin toinen tapa jolla hyväntekeväisyys voi mennä pieleen, eli kun yksityinen hyväntekeväisyys nostetaan käyväksi vaihtoehdoksi hyvinvointivaltiolle. Tässä ideassa on vikana yksinkertaisesti se, etteivät nämä vaihtoehdot ole mitenkään verrannollisia.  Hyväntekeväisyydellä ei voida korvata hyvinvointivaltiota, vaikka ihmiskuva olisi miten myönteinen. Hyvinvointivaltio on tasapuolinen järjestelmä jonka tavoitteena on huolehtia kaikista. Myös rumista, kunnottomista, hiljaisista ja kiittämättömistä. Se on oikein, mutta kysymyksessä on sellainen oikeudenmukaisuuden muoto jota yksityisen henkilön on usein vaikea noudattaa. Valtiossa jossa sosiaaliturva tai lastensairaalan tapaiset peruspalvelut lepäävät hyväntekeväisyyden varassa on valtio jossa on eriarvoisuutta ja kärsimystä.
Omasta puolestani, olen myös iloinen siitä ettei Suomessa olla vielä nähty amerikkalaishenkisiä rahankeräyskampanjoita jossa vaikkapa sairaan lapsen on hoitoa saadakseen ryhdyttävä mediamaskotiksi. Olen pannut, muun muassa, merkille että rahankeräykset leikkauksen rahoittamiseksi ovat suht tavallisia, mutta psykiatrisen hoidon kuluihin rahaa ei yleensä kerätä. Vakavat vastoinkäymisetkään eivät ole julkisuudessa tasaveroisia, vaikka ne kärsimyksen, haitan ja ihmisarvon näkökulmista sitä olisivatkin.

Tiederahoituksesta ilmiö on jo tänä päivänä tuttu. Suhteellisen marginaaliseenkin lääketieteen alan tutkimukseen on saatavilla rahoitusta yksityisiltä säätiöiltä jotka on voitu perustaa vaikka siksi että perustaja on sairastanut tautia jonka tutkimusta haluaa rahoittaa. Samaan aikaan vähemmän seksikkäillä tieteenaloilla hyvätkin tutkimussuunnitelmat jäävät usein ilman rahoitusta, sillä yksityisiä rahoittajia näille tieteenaloille ei ole. Toisin sanoen, yksittäisten tutkimussuunnitelmien erinomaisuudella tai kehnoudella ei ole tässä kuviossa mitään merkitystä, sillä jos ne kuuluvat sellaiseen tieteenalaan joka saa heikosti yksityistä rahoitusta, rahoituskanavia ei vain ole. Myös perustutkimus pärjää usein kilpailussa huonosti juuri tästä syystä: rahoitusta on tarjolla eniten soveltaville tutkimushankkeille jotka lupaavat konkreettisia tuloksia. Se tosiasia että ilman perustutkimusta ei pian ole mitä soveltaa, on jo liian monimutkainen. Tämä esimerkki siitä mitä tapahtuu kun rahoituksen painopiste siirretään yksityisen hyväntahdon varaan, ei ole rohkaiseva.

Epätasapuolisuutta siis syntyy helposti, vaikka hyväntekeväisyyttä harjoittavat ihmiset eivät sinänsä tahtoisikaan edistää epätasa-arvoa vaan ainoastaan jakaa hyväntekeväisyysrahansa mahdollisimman hyvin. Harva tahtoo lahjoittaa rajallista rahaansa syöpälasten sijasta rappioalkoholisteille, vaikka yleisessä tiedossa on, että alkoholistit ovat sairaita joilla on ihmisarvo sekä perustarpeet jotka eivät moralisoimalla poistu.  Ilmiö on kansainvälisestikin tuttu:  ympäristön puhdistukseen on vaikeampi kerätä varoja kuin söpöjen eläinten suojeluun, vessojen rakentamiseen on vaikeampi kerätä rahaa kuin lääkkeisiin, vaikka kunnollinen sanitaatio vähentää sairastuvuutta ja lisäksi parantaa etenkin naisten turvallisuutta. Mutta vessat ovat banaaleja ja vähän ällöttäviä verrattuina mielikuviin pienistä valkoisista pillereistä.

Entä kuinka moni köyhiä auttava haluaisi kuitenkin kontrolloida köyhiä ja puuttua heidän yksityisyyteensä avun tarjoamisen varjolla? Valtiokin kyllä kontrolloi tukien saajia, eivätkä tavat aina ole ihmisarvoa kunnioittavia, mutta silti epäilen että yksityiset ihmiset voisivat senlaatuista valtaa saadessaan olla vielä epäreilumpia ja tunkeilevampia. Alussa listaamani hyväntekeväisyyden ikävät lieveilmiöt kuten avunsaajien hyväksikäyttö ja alistaminen viihtyvät nimen omaan hyväntekeväisyydelle ominaisen gloorian suojissa. Hyväntekeväisyyden harrastajaa ei helpolla lähdetä kritisoimaan silloinkaan kun syytä olisi. Usein uhkana on hyväntekeväisyyden loppuminen ja avuntarvitsijoiden jääminen ahdinkoon. Rautalangasta väännettynä: hyväntekeväisyys on myös valtaa, ja toisinaan valtaa käytetään väärin. Julkinen valta on toimijana jo nimensä mukaisesti julkista ja avointa, pelisäännöt ovat selvät ja kun rahasta puhutaan, myös valvonta pelaa. Odotamme oikeutetusti valtiolta paljon korkeampaa moraalia kuin niiltä jotka auttelevat hyvää hyvyyttään- tilanteessa jossa se ei ole lähtökohtaisestikaan mikään velvollisuus. Valtiolta on varaa vaatia paitsi hyväntekeväisyyttä noin ylipäätään, myös apua joka on tehokasta ja joka toimitetaan perille kaikin puolin kunniallisesti.


Toisinaan, esimerkiksi hyvinvointivaltiota rakennettaessa, ihminen on yltänyt yhteisönä korkeampaan moraaliin kuin mikä yksilöiltä onnistuu. Hyvinvointivaltio on erinomainen esimerkki ”joukossa viisaus tiivistyy”-ilmiöstä.  Koska maailma ei ole valmis, ei ole pelkoa siitä että hyväntekeväisyyskohteet loppuisivat edes hyvinvointivaltiossa. Jos Apunen ei tiedä mihin voisi varojaan lahjoittaa kun verottaja pakkosijoittaa jo niin suuren osan hänen tuloistaan, minä lupaan antaa kysyttäessä vinkkejä. Hyväntekeväisyys ei vain ole kelpo vaihtoehto verojen maksamiselle siinä tapauksessa että veroilla ylläpidetään tasa-arvoista yhteiskuntaa joka pitää huolta heikoimmistaan. Yhteiskunta jolla ei ole varaa lastensairaalaan, vanhusten asialliseen hoitoon tai turvakoteihin ei ole liberaali onnela jossa ihmiset tekevät hyvää vapaaehtoisesti vaan askel yhteiskunnan purkamiseksi. Meistä tekee yhteiskunnan se että haluamme välittää toisistamme jopa niin paljon että olemme rakentaneet kasvottoman koneiston joka pystyy parhaimmillaan auttamaan oikeudenmukaisemmin ja tasapuolisemmin kuin itse osaisimme.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments