Syksyn rauhassa

Suomi tyhjenee. Elokuun alussa kultaisina lainehtineet pellot on jo puitu. Ne ovat muuttuneet arvokkaasti askeltavien varislintujen toreiksi jonne mustatakit kerääntyvät noukkimaan pudonneita jyviä ja keskustelemaan poliksen asioista. Eilen näin päivän aikana useita lintuparvia matkalla etelään. Mahtoivatko muut Helsingin keskustassa käyskennelleet huomata tuota liikennettä kattojen yllä?

Meillä ollaan herkuteltu hyvillä sienisaaliilla sekä puutarhan antimilla ja koettu nuohoojan jokavuotinen visiitti. Öisin on jo viileämpää, sen huomaa aamulla tuvasta jossa paljasjalkakausi on ohi. Pyykit ovat siirtyneet sisäkuivatukseen. Vielä pari päivää on kuitenkin maltettava että puuhellan kunnostaja käy  korjailemassa hellavanhuksen rappauksia. Tämä on ensimmäinen kunnossapito-operaatio joka yli 80-vuotiaalle hellalle on minun aikanani suoritettu. Pian pakkaan taas kesän aikana palvelleen keittolevyn yläkaappiin ja siirryn onnelliseksi puuhellakokiksi. Jonkin verran keskivertoa yksinkertaisempi elämämme siirtyy uuden vuodenajan myötä taas uudelle vaihteelle tuttuun tapaan.

Maailmantilanne näyttää siltä ettei tästäkään vuodesta saada vielä uuden rauhan ja rakkauden aikakauden alkua. Päinvastoin, levottomuus tuntuu vain lisääntyvän. Tappaminen nauttii yhä suurta suosiota ongelmanratkaisukeinona, ja vaikka kaikki periaatteessa pitävät rauhasta, käytännössä monet muut tavoitteet menevät sovun edelle. Harvan mielestä anteeksianto, pienten vapaaehtoisten myönnytysten tekemisestä puhumattakaan, ovat edes harkinnan arvoisia vaihtoehtoja. Tilaisuus tekee sortajia myös entisistä sorretuista, ja nationalismin mörkö saa järkevät ihmiset näkemään vieraita ja vihollisia sielläkin missä pohjimmiltaan on vain kaltaisiamme ihmisiä jotka yrittävät elää pikku elämiään rauhassa. Monena päivänä parasta mitä olen voinut tehdä on ollut työnteko sen eteen että rauhan ja rakkauden valtakunta olisi totta edes oman porttini sisäpuolella. Toisina päivinä on mieleen muistunut hyvinkin selvästi, että sekin asiaintila on kaukana itsestäänselvyydestä. Rauha, edes oman arjen mittakaavassa, on suuri saavutus. Että monet kasvot ympärilläni ovat paitsi kohteliaita, myös ystävällisiä sanan syvemmässä merkityksessä. Toisaalta, rauhan ihmisten arki on myös se paikka minne pasifismi voi hiipiä odottamaan sitä aikaa jona ihmiskunnan kollektiiviseen kaaliin vihdoin uppoaa se ajatus, että lajitovereiden tappaminen ei ole hyvä ratkaisu yhtään mihinkään. Rauhan ihmisten aika on tulevaisuus. Tai sitten aikaa ei ole kellään.

Maailmalta kantautuvien synkeiden uutisten vastapainona sieniretkellä löysimme julisteen joka mainosti Lohjansaaren kekrijuhlaa. Vähän aikaisessa se tietysti on ajastajan mukaan, mutta koska Kekrinä pitää juhlia niin uutta vuotta, sadonkorjuuta, Esivanhempia kuin kotieläimiäkin, juhlin sitä mielelläni pariinkin otteeseen. Ja juhliessani muistan, mitä jo Taiteiden yön hevipostaukseen ehdin kirjoittaa: "Esivanhemmat ovat yhä maisemissa, toivo ja satumainen kauneus pilkahtelevat yhä pimeyden keskellä.”Грядет возрождение!”, uusi alku koittaa!". Minulle sopisi loistavasti, jos rauhan ja rakkauden uusi vuosi koittaisi tänä vuonna täkäläisen ajastajan lupaileman loka-marraskuun vaihteen sijasta vaikka eteläisemmän ajastajan Rosh Hashana:sta lähtien. Jospa minäkin aloittaisin Kekrin juhlinnan Lohjansaaressa siitä uudesta vuodesta ja juhlisin sitten marrasajan keskellä vaikka Esivanhempia.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments