Hyvä työ ei jää rankaisematta (?)

Ajatus putkahti mieleeni tänään siinä vaiheessa kun minulle oli hyvää vauhtia käymässä juuri niin. Olin nähnyt Päivän Hyvän Työn eteen vaivaa, ja saanut pari ystävääkin mukaan huolitalkoisiin. Rahaakin oli kulunut. Olin todellakin tehnyt parhaani, ja varmasti enemmän kuin moni muu olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä että kaikki vaivannäkö oli jokseenkin yhtä tyhjän kanssa, ja lisäksi sain palkaksi hyvästä työstä keskisuuren ketutuksen selkäänpuukotussivujuonen muodossa. Jos joku filosofi olisi tullut sillä hetkellä muistuttamaan pirteästi, että hyve kyllä sisältää oman palkkionsa, olisin luultavasti kehottanut Rakasta Kollegaa suksimaan suolle.

Pian muistin, ettei kokemus suinkaan ollut ainutlaatuinen. Ei sinne päinkään. Ei siitä ole montaakaan kuukautta kun stressasin naamani siniseksi, tein muidenkin kotiläksyt ja pistin itseni likoon muun muassa sillä lopputuloksella että tapahtumista kohosi lopulta valtakunnan uutisvirtaan sellainen versio jossa faktat olivat menneet sekaisin sikäli kun eivät olleet totaalisesti unohtuneet. Puhumattakaan siitä että olin taas seikkaillessani onnistunut toimittamaan hankalan jäärän maineeni aivan uuteen ulottuvuuteen. Niin, ja sitten oli se yksi juttu alkuvuodesta kun... Jep. Näitä minulle sattuu silloin tällöin, vaihtelevan tuskallisin lopputulemin. Eikä tapahtumien toistuvuus selvästikään ole saanut stoalaista tyyneyttäni kehittymään huippuunsa. Joten: miksi rasitan itseäni, vaikka minulla on runsaasti kokemusta siitä ettei supererogatorinen sankaruus läheskään joka kerta saa ansaitsemaansa palkkiota, vaan toisinaan käy jopa päinvastoin? Miksi en, huolimatta maailman mätkeestä, myönnä että ihan aina ei kannattaisi vaivautua, alkaen sellaisista tilanteista joissa keskivertokansalainen ei vaivaudu? Miksi minulla on ajoittain selviä vaikeuksia hyväksyä että supererogatorinen toiminta ei ole kenenkään moraalinen velvollisuus? Että hyvä ihminen voisi päästä paljon vähemmälläkin suoranaisesti tinkimättä kunnollisuudestaan? Miksi minun on välillä yritettävä ylisuorittaa, vaikka tiedostan etten välttämättä edes osaa?

Jopa erinomaisen ärsyyntyneessä mielentilassa vastaus tuli mieleeni salamannopeasti: koska silloinkin kun hyvä yritys menee pieleen sen jälkeen kun se on osoittautunut rasittavaksi, rakennan sellaista maailmaa jossa haluaisin eniten elää. Haluan, että jossakin, vaikka sitten kaukana katseeni ulottumattomissa, on ihmisiä jotka voivat järkevästi ja perustellusti toivoa että joskus ihmiset näkevät paljonkin vaivaa ja kärsivät jopa vääryyttä yrittäessään toteuttaa epävarmaa hyvää. Haluan itse ajatella järkevästi ja perustellusti, että vaikka maailma toisinaan näyttää hyvin masentavalta, jossakin minulta piilossa elelee hyvään pyrkivää väkeä joka tekee parhaansa sellaisissakin tilanteissa joissa kansanviisaus kehottaisi olemaan hiljaa hyvän sään aikana. On mukavaa voida sanoa toivottomalle ihmiselle, että aina on toivoa. Ei tyhjänä kannustuspuheena, vaan tietäen että nyt puhutaan kylmistä tosiasioista koskien normaali-ihmisten suorituskyvyn rajoissa olevia toimintavaihtoehtoja. Jos vain onnea olisi enemmän, tai edes suoranainen epäonni pysyisi poissa, hyvä alkaisi kyllä juurtua ja kukoistaa sinne minne sitä on kylvetty.

On mukavaa voida muistuttaa että silloinkin kun asiat näyttävät menneen hullusti, on varsin mahdollista etteivät ne ole menneet aivan pahimmalla mahdollisella tavalla pieleen siitä erottuvasta syystä että joku joka valitsi pyrkiä hyvään vastatuulessa, päätti sittenkin toimia. Tarkemmin ajatellen on nimittäin selvää, että niissäkin tilanteissa jotka näyttävät omissa silmissäni menneen tukevasti miinuksen puolelle, on lopulta aivan helppo nähdä millä tavoin välinpitämättömyys olisi ollut selvästi huonompi vaihtoehto jolla olisi ollut myös konkreettisia huonoja seuraamuksia. Jos eli kun on joskus pakko valita, elän mieluummin siinä maailmassa jossa ankaran yrityksen päätteeksi löydän itseni lapioimasta lumikinosta omasta eteisestäni kuin siinä maailmassa jossa välinpitämättömyys olisi saanut hallita. Silloinkin kun hyvään pyrkiminen ei saavuta voittoa, se näyttäisi yltävän torjuntavoittoon vastaan kyynistä, kovaa, laskelmoivaa ja välinpitämätöntä versiota Todellisuudesta. Välinpitämättömässä maailmassa voin ehkä saada olla rauhassa, mutta se on vain tapahtumattomuutta, ei aitoa turvallisuutta. Jos olisin passiivinen, olisin vähemmän ärsyttävä ja ehkä mokailisinkin vähemmän, mutta tarkemmin ajatellen sellaisen hiljaisuuden hinta olisi aivan liian kova.

Kaikki on lopulta suhteellisen hyvin niin kauan kun vain muistan, että kaikki hyvän tavoittelemisen mönkään menemisen lajit ja seuraukset ovat vallan siedettäviä verrattuna siihen maailmaan jossa ihmiset alkavat tosissaan hillitä hyvään pyrkimistä vain siksi että se näyttäisi häiritsevän pienen mittakaavan omaneduntavoittelua. Seuraavaksi kuitenkin toivottaisin tervetulleeksi makoisan onnistumisen, jos se vain mitenkään Maailmankaikkeudelle sopii.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments