Kaikki on hyvin sillä jolla menee hyvin

Kaikkihan te tiedätte, että me vasurit olemme änkyräistä perusnegatiivista väkeä. Vaikka Suomessa on ilmainen peruskoulu, me jaksamme narista koulutuksen epätasa-arvoistumisesta. Emme kiinnitä katsettamme hyvinvoivaan enemmistöön vaan tuijotamme itsepäisesti leipäjonoja jotka kasvavat vuosi vuodelta. Emme mieti kyynelsilmin, miten hienoa on että luksusasunnoille riittää kysyntää, vaan kiukuttelemme siitä että asunnottomuus kasvaa ja asuntomenojen osuus pienituloisten palkasta on suurissa kaupungeissa jo kohtuuttoman suuri. Emme rakastu tilastoihin jotka kertovat siitä miten muissa maissa asiat ovat vielä huonommin, vaan mietimme, miksi täällä ollaan niin usein kovia ja välinpitämättömiä pahoinvoinnin edessä. Miksi verovaroja riittää aseisiin, mutta varoja uuteen lastensairaalaan pitää kerätä kansalaisten taskusta? Miksi luksustavarat ovat muotia, mutta terveyskeskukseen on vaikea saada aikaa? Jos meillä menee niin hyvin ja olemme niin erinomaisia, miksi kiusaaminen kukoistaa nettipalstoilla, kouluissa ja työpaikoilla? Hyvää oloaanko kansalaiset vain purkavat?

Miksi kovia arvoja kannattavat tavallisetkin ihmiset joiden arki on monin tavoin hauras? Miksi suurpääoman etuja ajavaa puoluetta äänestävät duunarit? Miksi sanotaan, että kaikki on omasta yrityksestä ja lahjakkuudesta kiinni, vaikka sillä kuuluisalla hyvinvoivalla enemmistölläkin hyvinvointi on haurasta, kiinni siitä että vakityöpaikka pysyy, että terveyttä riittää, että perhe pysyy kasassa. Suurella osalla kansasta menee vielä hyvin, mutta minua huolestuttaa että se joukko on pienenemään päin. Ihmiset eivät oikein tunnu jalostuvan sillä että heiltä vaaditaan enemmän ja kriteerejä tiukennetaan. Päinvastoin jokainen lisävaatimus tarkoittaa että väkeä putoaa normaalin yhteiskunnan piiristä, erityistä tukea vaativaksi tai suoraan syrjäytetyksi. Kaikkein huonoimmassa asemassa olevat eivät useinkaan jaksa osallistua politiikkaan, vaikka välillä olisi tarjolla ilmaisia voileipiäkin. Arki on liian raskasta, tulevaisuuttakaan ei jaksa suunnitella järkevästi kun aamusta iltaan selviytyminen vie kaikki voimat. Monen mielestä nykyisessä maailmantilanteessa Suomi kaipaa ennen kaikkea uusia menestyjiä. Minä kuitenkin väitän, että suurin pula meillä on epäitsekkäistä ihmisistä jotka jaksavat välittää niistä joilla menee heikommin.

Uuskovikset eivät ole tainneet kuulla filosofi John Rawlsin kuuluisasta näkymättömyyden verho-ajattelusta. Rawlsin lanseeraama periaate tarkoittaa kuvitteellista tilannetta jossa päättäjien pitäisi järjestää yhteiskunnan asiat tietämättä mitään siihen, mihin asemaan he yhteiskunnassa joutuvat. Näkymättömyyden verhon takana päätökset tehnyt voisi siis löytää itsensä suunnittelemassaan yhteiskunnassa vaikkapa mielenterveyskuntoutujan, vähävaraisesta perheestä tulevan opiskelijan tai laitosvanhuksen asemasta. Rawlsin mukaan todellisten päättäjien olisi hyvä tehdä päätöksensä ikään kuin he toimisivat näkymättömyyden verhon takana. Kovien arvojen kannattaja ajattelee täsmälleen päinvastoin: vaikka yhteiskunta kyykyttäisi köyhiä ja puolustuskyvyttömiä, se ei haittaa sillä minä kyllä pärjäisin siellä. Minä osaan, minä pystyn, minä voisin menestyä koska minun verorahojani ei valuisi kanssaihmisistä huolehtimiseen. Koska huomiotaloudessa kaikki on juuri sitä miltä näyttääkin, kovia arvoja kannattamalla voi rakentaa itsestään kertomusta pärjääjänä, selviytyjänä ja menestyjänä. Inhimillinen kukoistus on unohtunut. Koska ihmiskäsityksen perusta on näkemys ihmisestä raadollisena omaneduntavoittelijana, on uuskoviksen mahdotonta ajatella että joku pitäisi pienten puolta vaikkei siitä olisi hänelle suoraa henkilökohtaista hyötyä. 

Niinpä inhimillisyyden puolustajat huomaavat, että heidän henkilökohtainen kunnollisuutensa joutuu epäilyksen ja suorastaan mustamaalauksen kohteeksi. Jos joku pitää heikkojen puolta, hän on varmaan itsekin vähän luuseri, tai ainakin kateellinen menestyjille. Olen kuitenkin vähän sitä mieltä että kateuskortinkin esiinveto kertoo ennen kaikkea puhujasta itsestään. Epäitsekäs ihminen ei kuitenkaan mustamaalaamisellakaan muutu itsekkääksi ja ovelaksi omaneduntavoittelijaksi, paitsi tietysti jos ”omaksi eduksi” lasketaan turvallinen yhteiskunta jossa riskinotto ei ole hullun hommaa, ja jossa ihmisiä osallistetaan syrjäyttämisen sijaan ja kannustaminen tarkoittaa tukemista eikä sitä että köyhiltä viedään tuhkatkin pesästä.

Jokainen voi itse päättää, kiinnittääkö huomionsa siihen kansanosaan jolla menee hyvin, vai kantaako huolta niistä joilla ei mene. Kilpailu tuottaa paitsi menestyjiä, myös häviäjiä. Siksi en olekaan vielä keksinyt, millä logiikalla kilpailuyhteiskunnan tukemiseksi lasketaan vain menestyjien kohtuuton suitsuttaminen kun taas ne jotka ovat yrittäneet ja hävinneet kilpailussa, pyritään nujertamaan maan rakoon vuosi vuodelta tehokkaammin. Kaikki on vielä hyvin niillä joilla menee hyvin. Minä kuitenkin olen tyytyväinen vasta kun kaikilla, mukaanlukien heikot, kehnot, vähälahjaiset ja tuottamattomat, on mahdollisuus elää mielekästä ja ihmisarvoista elämää. Ei parempaa elämää kuin kehitysmaassa tai sosiaaliturvattoman valtion slummissa, vaan elämää joka on todettu mielekkääksi ja ihmisarvoiseksi vertaamalla todellisuutta näiden käsitteiden sisältöön.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments