Koskaan ei voi tietää...

Käsitykseni lapsiperheen elämästä ei ole erityisen aurinkoinen. Olen, itse asiassa, jotakuinkin varma siitä että minulle sopii paljon paremmin nykyinen elämäntyylini. Mutta -kuten lapsia hankkineet kanssaihmiset joskus huomauttavat- enhän minä voi tätäkään asiaa todella tietää. Se mitä olen lapsiperhe-elämästä ehtinyt havainnoida, antaa vain hämärän käsityksen siitä millaista elämä lapsiperheessä 24/7 todella on. Minusta tietoni on kaikessa vähäisyydessäänkin riittävä mielipiteen muodostamiseen. Mutta onko se todella? "Et voi tietää, miltä vanhemmuus ja rakkaus omaan lapseen tuntuvat ennen kuin olet hankkinut lapsen!", sanotaan. "Et voi tietää, millaiseksi elämäsi muuttuisi lapsen saamisen myötä. En minäkään osannut kuvitellakaan lapsiperheen elämää, miten hienoa ja palkitsevaa se on!", hehkutetaan.

Hehkuttajat voivat olla oikeassa. Tähän ikään mennessä minulle on tullut jo hyvin selväksi että mielikuvituksessani on pahoja puutteita. Olen myös huomannut, että todellisuus on yleensä aivan erilaista kuin unelmat ja suunnitelmat, sekä hyvässä että pahassa. Mutta sitten toisaalta: jos lapsettoman on mahdotonta kuvitella elämää lapsiperheen vanhempana, eikö ole mahdollista että ihminen voi hankkia lapsen esimerkiksi ulkopuolisten painostuksesta ja todeta sitten että ei hemmetti, ei tämä tällainen elämä todellakaan ollut minun juttuni. Siinä vaiheessa kuitenkin on myöhäistä. Vapaaehtoiseen lapsettomuuteen ei ole paluuta, ei vaikka antaisi lapsen adoptoitavaksi. Eivätkä useimmat varmaankaan anna vaan päättävät sinnitellä. Ehkäpä elämä alkaa aikaa myöten helpottaa, ehkä voi yrittää unohtaa sen tosiasian että sellainen "helpottuminenkin" on kaukana aidosta lapsivapaudesta. Osa näistä perheistä päätyy rumentamaan erinäisiä viranomaistilastoja, osa selviytyy vanhemmuudesta kunnialla, unelmoiden kasvatusurakan jälkeisestä tulevaisuudesta jolloin vanhemman vastuu taas kevenee. He varmaan kuvittelevat, etteivät lapset huomaa olevansa vanhempiensa elämässä pikemminkin kulisseja kuin aidosti toivottuja ja tärkeitä asukkaita. On absurdia -ja täysin arkisen elämänkokemuksen vastaista- väittää että jokaiselle vanhemmaksi ryhtyneelle lapsi on elämän suurin onni ja silmäterä. Ei ole, ja joka muuta väittää, voi koska tahansa perehtyä lastensuojelun arkeen.

Tästä toisinaan vain innostutaan. "Ahaa! Tiedät itsekin että sinussa on jokin kaamea vika joka tekisi sinusta huonon vanhemman! Sinunlaisten on parempikin olla lisääntymättä! Kerrotko vielä, mikä se vika on? Onko sinulla traumoja tai jotain noloja ongelmia?" Näin se leimakirves heiluu, sellaisten toimesta jotka eivät voi käsittää ettei erilaisuus ole mitenkään välttämättä sama asia kuin huonous. Useimmat ihmiset ovat sillä lailla sopeutuvaisia olentoja, että he sopeutuvat myös vähemmän nappiin menneisiin elämänvalintoihin aivan hyvin. Moni selviytyy ilman suurempia kriisejä ja pystyy jopa löytämään onnea sellaisessa työssä, perheessä tai asuinpaikassa joka ei ole oikein sopiva. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että välinpitämätön suhtautuminen ammatin, puolison tai asuinpaikan valintaan olisi järkevää. Järkevää on pyrkiä valitsemaan viisaasti. Hyvästä kyvystä sopeutua ja pärjätä on paljon iloa siinä vaiheessa kun huomaa että iso valinta meni jotenkin pieleen. Parasta on kuitenkin yrittää tehdä valintansa niin hyvin että voi unelmoida hyvin pärjäämisen, selviytymisen ja suoriutumisen sijasta onnesta joka on joka päivässä niin lähellä ettei sitä tarvitse suuremmin etsiä. Koska olemme erilaisia, löydämme onnea erilaisista asioista. Toisille lapset ovat tärkeä osa onnellista elämää, toiset taas ovat sellaisia kuin vaikka minä, jotka kokevat suurta nautintoa hiljaisuudesta, rauhasta ja itsenäisyydestä. Epäilemättä monelle minunkin elämäni olisi suuri onnettomuus, mutta sillä ei ole väliä, sillä he eivät tätä elä. Enkä minä, suureksi ilokseni, elä sellaista elämää jonka puitteet sopivat aivan toisenlaiselle ihmiselle.

Koskaan ei voi tietää kaikkea. Jossakin vaiheessa voi kuitenkin tietää riittävästi, sekä itsestä että maailmasta, jotta pystyisi tekemään valistuneita arvauksia. Elämän suuret päätökset voi tehdä joko hyvistä syistä, tai sitten huonoista. Huonojen syiden kärkipäässä on pelko. Pelko siitä että muuttuu valintojensa myötä oudoksi ja erilaiseksi ja saa kuulla siitä. Pelko siitä että jää jostain paitsi, vaikka tilanne näyttää aivan päinvastaiselta. Lapsiperheen onnesta paitsi jäämisestä puheen ollen, jokainen meistä jää elämänsä aikana varmasti vaille lukemattomia hienoja kokemuksia. Henkilökohtaisesti, säälin toisinaan suuresti sitä joukkoa (ihmiskunnan suurta enemmistöä) jolla ei ole oikein minkäänlaista käsitystä siitä miten suuri ja ihmeellinen multiversumi arkimaailmaa ympäröi. Mitä sellaisten ihmisten elämästä tulee jotka eivät osaa kuvitella jalokiviä satavia taivaita, jotka eivät tiedä millaista oli Ediacaran paratiisissa, jotka valitsevat roskalehden ajalla jonka voisivat käyttää ihmiskunnan suurimpien ajattelijoiden hengentuotteiden opiskelemiseen? Surku tulee ajatellakin, mistä kaikesta he jäävät paitsi, ja miten he eivät ehkä koskaan opi rakastamaan maailmaa ja arvostamaan lyhyttä, kaunista vierailuaan siinä sillä tavalla joka on ominaista uteliaammille sieluille. Jokainen kuitenkin valitsee parhaansa mukaan, eikä täydellistä elämää onnistu suorittamaan kukaan. Kaiken olennaisenkin kokemiseen yhdessä elämässä on aivan liian vähän aikaa. Parasta mihin voimme tähdätä on se että teemme tärkeät valintamme niin hyvin kuin osaamme. Pelko, oli se sitten osattomuuden, ulkopuolisuuden tai mokaamisen pelkoa, puolestaan on sen sijaan aina huono syy. 

posted under , |

10 kommenttia:

Keskeneräinen kirjoitti...

Työkaverini, kolmen tyttären äiti, haaveili, että joskus vielä koittaa aika, jolloin hän työstä kotiin tultuaan voi ensimmäiseksi juoda kupillisen teetä kaikessa rauhassa. Silloin tajusin, kuinka kerta kaikkiaan kadehdittavaa elämää elän lapsettomana.

Toisella ystävälläni oli vaikea raskaus. Hän joutui viettämään viimeiset viisi kuukautta selällään. (Tämä tosin tapahtui Belgiassa, jossa odottavia äitejä hoivataan enemmän.) Kertomansa mukaan hän oli vähällä kuolla synnytykseen. Seuraavassa lauseessa hän suositteli painokkaasti samaa kokemusta minulle ja julisti, että ihminen ei ole Nainen, ennen kuin on synnyttänyt.

Meillä ei ole ollut juurikaan yhteistä puhuttavaa viime aikoina.

Mama Elf kirjoitti...

Asiaa kirjoitat. Kummallisesti vieläkin oletusarvona on, että jokainen haluaa lapsia, vähintääkin sitten "kun olet vanha ja yksinäinen". Lapset siihen tuskin auttaa, koska ihmisten liikkuvuus on sitä luokkaa nykyään, että lapset eivät ole mikään vanhuuden ajan seuranpidon varmiste - puhumattakaan siitä, että koko ajatus on mielestäni todella huono syy hankkia lapsia. Itselläni on yksi ja siitäkin purnataan. Hänestä kuulemma tulee niin pilattu ja epäsosiaalinen kun ei ole sisaruksia. Hmmm...

Voi kun olisi enemmän Saaroja maailmassa, jotta olisi ihmisiä jotka tekevät päätöksensä kunnon harkinnan jälkeen eikä sen takia "kun niin nyt yleensäkin tehdään"!

Itseasiassa noin ekologisesti on hyvinkin kunnioitettavaa, että ei hanki lapsia. Maapallohan on aika tavalla täynnä meitä ja tavaraamme, ei haittaisi jos väki vähän vähenisi, kun useammat uskaltaisivat valita erilaisen polun.

Marmustoi kirjoitti...

Postauksesi herätti minussa neljän lapsen äidissä paljon ajatuksia. Miksi nainen ei vihdoinkin voisi nauttia elämästään vuostuhansien pakkosynnyttämisten jälkeen? Jos sydämessä ei ole sitä tunnetta siitä, että lapsi olisi maailman ihanin juttu mitä itselle voisi nyt tapahtua, niin en usko että lapsen hankkiminen kannattaisi. Jos itsellä on hyvä elämä ilman lapsia, kannattaa nauttia siitä. Lapset eivät takaa onnellisuutta, by the way, mutta onnellisessa tapauksessa ne eivät myöskään vähennä sitä.

Saara R kirjoitti...

Keskeneräinen: Vastaavia tarinoita mahtuu varmaankin jokaisen lapsivapaan elämään.

Minustakin lapsivapaa elämä ei ole vain "ihan kiva" kakkosvaihtoehto vaan loistojuttu. Välillä vähän hämmentää, miten epäselvä tämä juttu tuntuu ihmisille olevan.

Mama Elf: On olemassa myös yksin viihtyviä ihmisiä, mutta ehkä on olemassa sellainen oletus että he ovat kaikkia miehiä.

Lapsivapaa ei ole hyvä, yksi lapsi ei ole hyvä, ja suurperhekin on omituinen. Hmm... ahdas on tämäkin muotti.

Olen sitä mieltä että väestönkasvun saaminen kestävälle tasolle ei ehkä toteudu parhaiten syyllistämällä lapsia hankkivia vaan siten että maailmasta koitettaisiin saada ihmisystävällisempi niin että erilaisten valintojen tekeminen helpottuu. Lasten hankkimisen pitäisi lakata olemasta itsestäänselvyys, avioliiton päämäärä ja synonyymi kunnollisuudelle.

Marmustoi: Niinpä! Tänäänkin on paljon maita ja kulttuureita joissa elävä nainen ei käytännössä voi valita, haluaako äidiksi vaiko ei. Mahdollisuus valita on sekä oikeus että etuoikeus. Sen mukana tulee vain vastuu yrittää tehdä itselle sopivia valintoja.
Uskon kyllä, että monelle lapset voivat lisätä onnea ja tuoda elämään merkityksellisyyden tunnetta. Hieno juttu niinkin päin.

Peppermint kirjoitti...

Hieno kirjoitus - ja jännä yhteensattuma kun käsittelin samaa aihetta, omaa vapaavalintaista lapsettomuuttani omassa blogissani juuri viime postauksessa. Osasit hurjan hienosti asettaa sanasi ja olen samaa mieltä monista jutuista. Ja huomasin unohtaneeni monta pointtia joita olen myös ajatellut tätä asiaa pohtiessani. Itse olen tyytyväinen valintaani olla lapseton :)

Saara R kirjoitti...

Jopas! Kävin lukemassa postauksesi, se oli mielenkiintoinen. :)

delfiini kirjoitti...

Tuohon lastensuojeluesimerkkiin voisi moni lapsi-intoilija vastata, että normaalit ihmiset ovatkin ihan eri asia kuin lastensuojelun moniongelmaiset asiakkaat. Mutta mun mielestä tässä asiassa ei kannatakaan kuunnella ihmisiä silloin kun he ovat vanhemman roolissa, jolloin vastauksiin vaikuttaa ihan sosiaaliset paineet ja elämänkertomuksellinen perspektiivi (onhan tutkimuksin todettu, että lapsista ei tule kovin paljoa ilon tunteita konkreettisina arjen vuorovaikutuksen hetkinä, vaan nimenomaan _ajatellessa_ näitä tilanteita ja ajatellessa omia lapsia ja elämän tarkoituksellisuutta ylipäänsä :D ). Aika rajua olisi tunnustaa olevansa lapsiin pettynyt vanhempi.

Sen sijaan kun ihmiset puhuvat itsestään jonkun lapsina, tulee paljon enemmän ilmi, että ns. hyvissä ja normaaleissakin perheissä, eikä vain lastensuojelun asiakkaissa, lapset kokevat olleensa aina vanhemmilleen epäkiinnostavia tai muutoin taakka, vaikka ovatkin olleet tunnollisesti hoidettuja ja kasvatettuja.

Saara R kirjoitti...

delfiini: Olen huomannut ihan saman.
Aivan varmasti sosiaalinen paine vaikuttaa siihen, miten vanhemmat puhuvat lapsista ja vanhemmuudesta. Totuus löytyy teoista (ja lasten puheista).

Ofelia kirjoitti...

Minä ainakin haluan tietää enemmän jalokiviä satavista taivaista ja Ediacaran paratiisista!!!

Harkitsin lisääntymistä pitkään ja hartaasti, koska ennen olin ehdottomasti lapsikielteinen. Nyt olenkin sitten onnellinen äiti enkä missään tapauksessa kaipaa aikaa ennen lapsia. Harrastuksiani kaipaan mutta haluaisin ahneena sekä lapset että harrastukset. :P

Ja kyllä lastensuojelun asiakkaana voi olla vaikkei olisikaan ns. moniongelmainen perhe! Ajattelisin että joskus ne tavalliset perheet voisivat tuottaa onnellisempia jälkeläisiä jos vanhemmat hakisivat apua väsymykseen tai muuhun.

Mutta minun mielestäni jotkut vaan haluaa lapsia ja jotkut ei, en tajua miksi olisi outoa olla haluamatta lapsia. Ehkä siksi en tajua koska minua aina ennen kummasteltiin aiheesta. :D

Saara R kirjoitti...

Ofelia: Aika moni taitaa muuttaa mieltään kun ikää tulee. :)

Lastensuojelun tukipalveluja tarvitsevat varmasti monet kunnolliset ihmiset, eivätkä kaikki tarvitsevat saa tällä hetkellä tukea. Viittasin nyt etupäässä niihin jotka kohtelevat lapsiaan huonosti, näitäkin perheitä kun riittää.


Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments