Pettymyksistä rakkaudessa




Viime aikoina uutisvirrassa on uinut kummallisia, pelottavia syvän veden otuksia. Yhdysvaltoja puhuttaa misogynistisiä piirteitä sisältävä joukkomurha. Kotoisat yliopistojoukkomurhan suunnittelusta syytetyt kertovat puheidensa taustalla olleen koulukiusaamista, yksinäisyyttä ja syvää pettymystä ihmisiin. Verkossa esiintyvä naisviha jolle on tyypillistä väkivallalla uhkaaminen ja seksuaalinen häpäisy, on päässyt tässä kuussa Ylen uutisiin. Minusta on alkanut tuntua siltä että jonkun olisi korkea aika kirjoittaa hieman pettymyksistä rakkaudessa. 

Rakkaudessahan on mahdollista pettyä monella tavalla. Kukaan ei alun pitäenkään huomaa. Se Väärä huomaa. Tunteilleen ei saa vastakaikua. Tunteilleen saa vastakaikua, mutta kaikki menee pieleen silti. Tunteet loppuvat. Sitoutumishalua on liian varhain tai sitä ei ole ollenkaan. Pettymysten kielellä ajateltuna romanttisten suhteiden aallokko näyttää vallan mahdottomalta vaikeuksien kerjäämiseltä. On pieni ihme, että ihmiset ylipäätään pariutuvat. Rakkauden löytäminen ja kestävän onnen kehittäminen alkavat vaikuttaa samantasoisilta ihmeiltä kuin uuden tähden syttyminen ruskeiden kääpiöiden törmäyksessä.  Arvoitukseksi jää vain se, missä vaiheessa turpaan tulee ja miten pahasti. Tästä puolesta ei paljoa puhuta. Mikäli naistenlehtiä ja puolituttuja on uskominen, ihmiset vain tapailevat, alkavat unelmapareiksi ja kasvavat erilleen. Uusia Rakkauksia löytyy liukuhihnalta, ei kerran- pari eliniässä, ja ne lakastuvat nätisti, eivät ikinä räjähdä naamalle kuin keittiökemistin ilotulite. Lasten kaltoinkohtelu, perheväkivalta ja veriteot tapahtuvat jossain toisessa, kaoottisessa ja selittämättömässä maailmassa.Naistenlehtimaailmassa rakkaudessa voi olla vain pieniä ryppyjä jotka siliävät nopeasti, yleensä aikuisesti ja kasvattavasti eroamalla. Tai sitten rakkauselämän kuprut ovat hassuja juttuja jotka vähän nipistävät mutta joille voi jo pian nauraa. Kylläpä silloin sattuikin! Oltiinpa silloin nuoria ja dramaattisia!

Ei ihme, jos nuoret ja vähän vanhemmatkin pettyvät syvästi koko ihmiskuntaan kuvitellessaan että totuus muiden ihmisten elämästä on tällainen. Ei ihme, että he kuvittelevat olevansa ainutlaatuisen epäonnistuneita, anteeksiantamattoman viallisia, yleisesti halveksuttuja ja poikkeuksellisen suuren vääryyden kohteita huomatessaan että välillä rakkauden etsintä menee kaameasti pieleen ja tuottaa suurta tuskaa. Tämä on traagista, sillä itse olen ehtinyt tulla siihen tulokseen että vaikka yksityiskohdat vaihtelevat ja ihmisten tunne-elämän syvyys (puhumattakaan itse kunkin taipumuksista valehtelemiseen) vaihtelee, loppujen lopuksi rakkaudessa nenilleen saaminen on tavallisuuden huippu. Kokemani kärsimykset tietysti tuntuvat ainutlaatuisen hirveiltä, mutta tästä ei seuraa että sitä ne todella olisivat. Tavalla tai toisella, rakkaussotkuja sattuu kaikille, useimmille kuitenkin toistuvasti. Ne jotka muuta väittävät, yleensä valehtelevat. Toisinaan he valehtelevat jopa itselleen: ”Ei hän minua oikeasti kiinnostanut.”,"Emme sopineet yhteen",  ”Me vain kasvoimme erilleen”. Sitä rataa, ja korvat heiluvat niin että lepatus käy. Tämäntyyppisessä valehtelemisessa on edellä mainitun sosiaalisen todellisuuden vääristymisen lisäksi toinenkin huono seuraus, nimittäin se että kukaan ei ikinä kerro, mitä voi tehdä jos rakkaudessa käy huonosti. Pelkään, että kun siitä ei puhuta, useimmat kärsimään päässeet turvautuvat hädän hetkellä ensiksi mieleen tuleviin helppoihin vaihtoehtoihin, kuten vihastumiseen, katkeroitumiseen ja koetun kärsimyksen vähättelyyn. Luuserihan se on joka sanoo että nyt sattui ja kovaa. Kärsimyksen jakaminen ystävien kanssa olisi kuitenkin voinut luoda läheisyyttä ja aitoutta. Koska pettymykset ja epäonnistumiset rakkaudessa ovat niin tavallisia, voi nimittäin hyvinkin olla että kaveri tietäisi tarkalleen, miltä tuntuu tulla petetyksi, satutetuksi tai menettää suuri rakkaus. Hänkin on vain pitänyt asiat omana tietonaan, niin kuin hyvät menestyjät tekevät. 
Vielä yksi pelottava ajatus tähän kappaleeseen: jos kehenkään ei näytä sattuvan mikään eikä kukaan, mistä kohta tiedämme, milloin käyttäydymme huonosti? Jos joku on oikein cool, voiko häntä edes oikeasti satuttaa? Hyveellisyys on minulle hyväksi, mutta onko paheellisesta toiminnastani (johon minulla tietysti on hyvät selitykset) toiselle kuitenkaan todellista harmia, jos minun silmääni ei siltä näytä? Kyllä toinen minun törttöilystäni yli pääsee viikossa tai parissa, kaikkihan niin tekevät.

Vihaaminen, katkeroituminen, kyynistyminen ja pinnalliseksi kuoriaiseksi muuttuminen ovat siten suosittuja vaihtoehtoja sille jolle valkenee että rakkaudessa pettyminen tosissaan sattuu. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita, loogisia, eivätkä etenkään parhaita vaihtoehtoja reagoida rakkauselämän katastrofeihin. Onneton rakkaus on opettavaista, mutta usein ihmiset tuntuvat oppivan aivan vääriä asioita. Mitkä sitten ovat niitä oikeita asioita? No vaikka inhimillisyyden ymmärtäminen. Minusta tuntuu, että paljon draamaa revitään siitä että rakastetut kuvitellaan jotenkin yli-inhimillisiksi olennoiksi (mikä toki onkin joskus helppoa). Odotamme heiltä täydellisyyttä ja vastausta kaikkeen mitä keksimme tarvita, ja petymme syvästi jos he osoittautuvatkin samanlaisiksi tavallisiksi, puutteellisiksi ja lievästi paheellisiksi ihmisiksi kuin muutkin. Sellaisia he kuitenkin ovat, ja sellaisina he ovat rakkauden arvoisia.  On vallan terveellistä tajuta, ettei rakkauteni ole mikään pokaali jonka ojennan täydellisimmälle tapaamalleni ihmiselle, vaan paljon mystisempi juttu. Rakkaus on pohjattoman kärsivällinen, rakkaus on anteeksiantavainen. Toisaalta, sitkeästä taipumuksesta ihastua ja rakastua Ihmeellisten Olentojen sijasta ihmisiin seuraa myös se ettei menestykseni (tai sen puute) rakkaudessa määrittele arvoani ihmisenä eikä elämän merkityksellisyyttä. Vastarakkaus on upeaa ja onnellinen perhe-elämä loistojuttu, mutta voin olla hyvä, arvostettava ja rakastettava ihminen vaikka rakkauselämä näyttäisi Grönlannin jääaavikolta. Rakastetun miellyttäminen toki kiinnostaa minua kovasti…mutta onnistumiseni ja epäonnistumiseni eivät määrittele minua eivätkä sitä kuinka paljon minun on syytä arvostaa itseäni. Siihen vaikuttaa moni muukin asia. Samoin, vaikka rakkaus on tärkeää, se ei ole kaikki mitä rakkaussuhteeseen tarvitaan. Voin kaikessa rauhassa rakastaa mielettömästi ihmistä joka on täysin soveltumaton elämään rakkaussuhteessa, mutta parisuhteeseen sellaisen kanssa ei vain kannata alkaa. Yksinäisyys on kamalaa ja rakkaus maailman valo, mutta sen lisäksi suhteessa tarvitaan myös turvallisuutta, läheisyyttä ja kumppanuutta. Rakkauteni ei paljon lohduta, jos rakastetun elämässä on tarjolla vain potkupallon tai kynnysmaton rooleja. Sen lajin ihmisiä on parasta rakastaa matkan päästä, keskittyen kärsivällisyyden viljelyyn ja haikeiden runojen rustailuun kunnes ajat muuttuvat.

Ehkä oikeaksi asiaksi voisi laskea senkin, että koska epäonnistuminen rakkaudessa on niin helppoa, yleistä ja tuskallista, olisi hyvä edistää omalta osaltaan myötätuntoista ja kilttiä ilmapiiriä jossa rakkaussuruista voi puhua ja niitä voi potea juuri niin kauan kuin tarvitsee tulematta vähätellyksi, säälityksi, syrjäytetyksi, diagnosoiduksi tai torjutuksi. Maailmassa jossa aidot, siloittelemattomat pettymykset rakkaudessa eivät olisi jonkinlainen tabu vaan osa elämää siinä missä menestyksetkin, ne voisivat edelleen tuntua suurilta ja musertavilta. Luulen kuitenkin, etteivät ne pääsisi kasvamaan mörköjen mittoihin. Jos yleiseen tietoon tulisi, etteivät ihmissuhdetragediat kuitenkaan ole ainutlaatuisia tai elämää suurempia vaan tulevat vain tavallisen sävyissä, ne olisi ehkä helpompi hyväksyä myös osaksi omaa elämäntarinaa. Epäonnen mätkiessä olisi jotenkin turvallista muistaa että ympärillämme elää monia jotka ymmärtävät ja jakavat epäonnistumisen tuskat, ja ovat selviytyneet suurista menetyksistä ja kovista kärsimyksistä. Eivät sankareina eivätkä entistä suurempiin voittoihin, mutta hengissä ja elämään mielekästä elämää.

EDIT: Lisätty Tuomas Holopaisen Duel & Cloudscapes. Kuuntelin sitä postausta kirjoittaessani ja oivalsin pian, että jotenkin tämä biisi sopii tämän postauksen tunnelmiin täydellisesti...

posted under , , |

2 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Rakkauden nimissä tehdään toimitetaan paljon sellaista, mikä ei ole rakkautta ollenkaan. Käsittääkseni rakkaus on sellaista, että joku pyrkii rakastamansa olennon hyvään. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että antaisi talloa itsensä päälle miten sattuu.

Saara R kirjoitti...

Totta, suurin osa siitä mitä rakkaudeksi väitetään on lähemmin tarkasteltuna jotakin ihan muuta.

Tasapainon löytäminen toisen hyvään pyrkimisen ja kynnysmatoksi heittäytymisen välillä on taitolaji, mutta sellainen joka on jossain vaiheessa pakko oppia.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments