Oraakkelin peili

Mikä oli vialla? Sitä olin miettinyt monta päivää. Olihan tässä taas ollut kaikenlaista, mutta tunsin selvinneeni viimeaikaisista haasteista kelvollisesti. Suuri maailma nyt oli tukevasti vinksallaan, mutta koska se ei olisi sitä ollut? Kaikki oli hyvin, eikä kuitenkaan. Ajattelemisestakaan ei ollut apua.
Yksi keino oli vielä jäljellä. Suljin silmäni, tunsin lattian allani vaihtuvan Maailmanpuun oksaan. Pieni pisara elämää yhden puun lehden viherhiukkasessa lähti matkaamaan puun suonissa kohti kaukaisia maailmoja. Virtaus vei minua kohti erästä maailmaa jossa olin vieraillut ennenkin. 

Ensimmäiseksi näin harmaan taivaan vihreiden niittyjen yllä. Kuinka kauan olin seissyt siinä, linnaan vievällä tiellä? Ainakin villaisen nuttuni pinnalla oli vesipisaroita ja vaellussauva tuntui kädessäni kostealta. Parasta lähteä liikkeelle ennen kuin kastuisin pahemmin.  Mitäköhän kello mahtoi olla? Puolen päivän tietämillä? Ehkä jotain sinne päin, jos sillä nyt väliä oli.
Porttikaaren suojassa värjöttelevä vartija nyökkäsi minulle. Tunsiko hän jo minut, vai arvioiko minut vain vaarattomaksi kulkijaksi?

Kultapuu oli sateessakin ihana, mutta Prinsessaa ei näkynyt missään. Pitäisikö minun etsiä hänet? Pääsisinkö edes hänen luokseen?
”Sinuakin näkee.”, sanoi ääni takaani. Se ei taatusti kuulunut Prinsessalle, vaan jollekulle reilusti vanhemmalle ja pidemmälle.
”Meidän on muutenkin aika tavata. Vieraita Rautarenkaan maista, kauppiaita Tamacosta asti, niitä täällä riittää. Mutta sinä tulet kaukaa.
”Saatanpa tullakin.”, sanoin ja mietin, oliko uusi tuttavuuteni mies vaiko nainen. Pitkä hän oli, mutta kasvot olivat syvällä yönsinisen samettihupun varjoissa eikä tuskin kuiskausta kummemmasta äänestä voinut sanoa mitään varmaa.
”Sen näkee jos osaa katsoa. Moni ei osaa. Mutta minä en itsekään ole täkäläisiä, vaikka olenkin viihtynyt täällä jo kauan. Tämä on hyvä paikka elää. Vain nimeäni nämä eivät osaa lausua, etkä taitaisi osata sinäkään. Voin siis olla sinullekin vain Oraakkeli.”
”Sinä pyysit Prinsessaa antamaan minulle kultapuun lehdet.”
”Niin pyysin. Kekseliään säilytyspaikan niille löysitkin.”
”Mielessäni asiat eivät aina säily niin hyvin kuin niiden pitäisi.”
”Ja nyt tulit tapaamaan minua.”
”Niin…niin kai sitten. Mitä Prinsessalle kuuluu?”
”Hyvää, hyvää. Parempaa kuin sinulle, näöstä päätellen. Ehkä tee virkistäisi?”
”Kiitos.”

Oraakkelin työtilat näyttivät käsittävän kokonaisen kerroksen kaksikerroksisesta sivurakennuksesta. Minut hän ohjasi huoneeseen joka näytti jonkinlaiselta vastaanottohuoneelta. Huone oli tilava ja sen sisustus sopi kuninkaalliseen ympäristöön. Seinillä oli raskaisiin kultakehyksiin ripustettuja tauluja jotka oletettavasti esittivät edellisiä viranhaltijoita. Kirjavaa seurakuntaa. Yksi toi mieleen etäisesti intialaisen gurun, toinen olisi voinut olla samettiin ja kristallihelyihin mieltynyt houngan, mutta useimmat näyttivät vieraalta sellaisella tavalla joka herätti minussa levottomia ajatuksia heidän syntyperästään. ”Tämä miellyttävä maa vetää harvakseltaan puoleensa tietynlaisia ihmisiä. Ja täällä minunlaisiani pidetään paljon suuremmassa arvossa kuin monessa muussa paikassa.”, Oraakkeli sanoi huomatessaan minun ihmettelevän tauluja.
”Siltä näyttää.”, sanoin ja istuin epäkohteliaasti kysymättä toiselle pienen pyöreän pöydän ympärille asetelluista kullatuista tuoleista. Oloni oli yhtäkkiä hiukan hutera. Tuntuikohan muistakin Oraakkelin audienssille tulevista tältä?
Oraakkeli toi muina miehinä (tai naisina, en ollut vieläkään asiasta varma) meille teetä somassa posliinikannussa. Se oli kuumaa ja hyvää ja maistui teeltä. Kasvoiko jossain täällä maailmassa maailmojen takana teepensaita?
”Kerrohan, mikä mieltäsi painaa. Sehän sinut tänne toi, huoli jolle et löytänyt nimeä lähempää.” Mieleni vallanneet sadat kysymykset hajosivat kuin perhosparvi. Osasin vihdoin pukea tuntemukseni sanoiksi.
”Olen hukannut jotakin, mutta en ole edes varma siitä, mitä. On vain tällainen outo olo, levoton ja jotenkin tyhjä. Ei niin kuin olisin menettänyt jotakin, vaan kuin jotakin tärkeää olisi hukassa.”

Oraakkeli nyökkäsi. ”Niin. Maistahan teetäsi.”
”Teen puuteko minua vain vaivaa?”
”Ei, mutta tämä on oikein hyvää teetä. Ei kannata antaa sen jäähtyä.”
Maistelimme teetä hiljaisuuden vallassa. Se oli erinomaista. Nyt kun asia oli sanottu niin kuin sen osasin sanoa, sadat kysymykseni tappelivat etusijasta niin kiivaasti etten osannut kysyä ensimmäistäkään.

”Tule”, Oraakkeli sanoi kun teet oli juotu, nousi ja meni sivuovesta avautuvaan huoneeseen. Se näytti jo sellaiselta huoneelta jollaisessa oraakkelin tai velhon saattoi kuvitella tekevän tutkimuksiaan. Seiniä tuskin näkyi pursuilevien hyllyjen takaa. Pöydillä oli sekalainen valikoima esineitä joista jotkut näyttivät tutuilta, toiset eivät. Kaiken kruunasi sekalainen kokoelma kiviä, puteleita, kuivattuja yrttikimppuja, vanhoja luita, rasioita, pikkupatsaita, lyhyesti sanottuna pikkusälää, jonka merkityksestä ei voinut sanoa yhtään mitään. Peräseinälle, jonne Oraakkeli raivasi tietään, johti kapea polku.
”Tässä se on, tule tänne,” hän rohkaisi ja vetäisi mustan kankaan sivuun (päästäen ilmaan mahtavan pölypilven joka sai hänet yskimään). Totuuden Kuvastin.
”Onko se taikapeili?”
”Tietysti. En kai minä sitä muuten olisi tänne henkeni kaupalla raahannut. Nyt, tule tänne ja katso peiliin.”
”Mitä siitä näkee?”
”Todellisuuden.”
”Eikö kaikista peileistä näe?”
”Ei tietenkään. Se peili mikä sinulla on kotona, näetkö siitä muka selvästi edes jos olet lihonut viisi kiloa? Et näe, vaan pysyäksesi perillä totuudesta sinun on ravattava vaa’alla. Parhaimmillaan tavallisesta peilistä näkee naamansa jotakuinkin selkeästi, mutta kuinka usein se on se totuus joka sinun tarvitsee itsestäsi kipeimmin tietää? Tämä peili sen sijaan näyttää vain totuuden, juuri sen totuuden joka sinun pitää eniten itsestäsi tietää.”
”En ole varma, haluanko nähdä montako harmaata hiusta minulla tarkkaan ottaen on.”, epäröin. "Olen mieluummin yksinkertaisesti vaaleaverikkö."
”Älä ole hölmö”, Oraakkeli sanoi ja kiskaisi minut kädestä suoran peilin eteen. Peilissä näkyi Prinsessa. Hän näytti hieman hassulta pukeutuneena kuluneeseen matkanuttuuni ja kosteaan viittaan. Erehtymisen mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut. Kauniisti laskeutuvat kiharat joiden päällä keikkui pieni soma tiara, avoin hymy johon ei voinut olla vastaamatta, hän se oli.
”No?”, kysyi Oraakkeli, ”Oletko löytänyt sen totuuden mikä sinulta oli hukassa?”
”Luulisin”, sanoin. Sillä pieni tyhjä kolo mielessäni oli poissa, ja sen tilalle oli syttynyt himmeä mutta nopeasti kirkastuva ymmärryksen valo.
”Hyvä. Sitten sinun on aika mennä. Älä huoli, me tapaamme vielä. Jos vaikka ehtisimme joskus keskustella metafysiikasta.” Oraakkeli nousi ja heilautti kättään. Tunsin lattian katoavan jalkojeni alla, putoavani, laskeutuvani sitten Maailmanpuun tukevalle oksalle. Tunsin siirtyväni oksassa kulkevan virtauksen mukana kauas, kauas multiversumin toiselle laidalle.

Kotona minua odotti yhä tehtäviä, suunniteltavia ja ajateltavia asioita, ratkaistavia ongelmia, sekä tietysti perusvalikoima elämän murheita. En kuitenkaan tarttunut yhteenkään tehtävään, vaan keitin teetä ja käperryin sohvannurkkaan ristipiston ja tieteenfilosofian kirjan kanssa. Elämässä on tavoitteita, päämääriä, rooleja ja tehtäviä, mutta sillä on myös sielu ja tarkoitus. Maailmassa on korjattavaa, mutta toisaalta joskus oleminenkin voi olla enemmän kuin olemista. Kaunis, hiljainen, syvä ja hienostunut on myös tärkeää, ja sellaisten asioiden alkusynty on pysähtymisessä, siinä että uskaltaa olla vain. Sen minä olin unohtanut.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments