Oikeudenmukaisuus on vaikea laji

Jani Kaaron kolumnit Hesarissa ovat yleensä hyvää luettavaa, mutta uusinta lukiessani kulmani saattoivat hiukan kohota. "Surmaaja pääsee teostaan helpolla- hän ei joudu kohtaamaan omaisten surua", pohtii Kaaro ja, sikäli kun osaan arvostella, kaartaa esseessään sitä myöten komeasti metsähallituksen maille.

Heimoyhteiskunnan oikeudessa on yksi giganttinen huono puoli: oikeushistoria osaa kertoa, että sitä on kokeiltu jo, ja jälki oli varsin karmeaa. Olen samaa mieltä Kaaron kanssa siinä että oikeusjärjestelmämme ei nykyään usein riittävästi tunnista eikä tunnusta uhrin kärsimystä. Tähän pitäisi miettiä muutosta. Asia ei vain ole lainkaan yksinkertainen. Alkaen siitä että vaikka haastehakemuksesta kyllä näkyy kuka on kantaja ja kuka syytetty, todellisuudessa elävä elämä voi tehdä niinkin selvänoloisesta asiasta monimutkaisen. Kuten toki monesta muustakin asiasta joita rikoksesta kertovan lehtijutun tai peräti syyttäjän laatiman teonkuvauksen lukemalla voisi helposti erehtyä pitämään yksinkertaisena ja selvänä.

Toiseksi, oikeudessa haetaan paitsi lainmukaista, myös oikeudenmukaista ja rakentavaa ratkaisua. Absoluuttista totuutta (juristiksi aineellista totuutta) ei oikeudenkaan ole pakko löytää, mutta sitä yritetään jäljittää niin hyvin kuin se on oikeuden käytössä olevin keinoin mahdollista. Tuomio sitten perustuu tähän prosessuaaliseen totuuteen, siis siihen mitä oikeus pitää totena pääkäsittelyssä esitetyn näytön perusteella. Asetelman jännittävyyttä lisää se, että Suomessa on käytössä akkusatorinen rikosprosessi jossa näytön esittäminen on täysin osapuolten vastuulla. Oikeus ei saa osallistua näytön hankkimiseen mitenkään, esimerkiksi kysymällä sellaisesta olennaisesta seikasta josta osapuolet eivät huomaa kysyä. Sellainen meno kun ei olisi puolueetonta.

Syytettyä ei jätetä uhrin omaisten armoille muun muassa siksi että vaikka loukattu osapuoli on oman kärsimyksensä paras asiantuntija, rikoksen uhriksi eivät joudu ainoastaan moraaliltaan erinomaiset ihmiset, eikä uhriksi tai uhrin omaiseksi joutuminen myöskään tee ihmisestä pyhimystä. On naiivia ajatella etteivät rikoksen uhrit voi mitenkään laskelmoida, olla kohtuuttomia, valehdella hyötyäkseen uhriksi joutumisestaan, heittäytyä kostonhimoisiksi tai vaihtoehtoisesti ryhtyä suojelemaan rikoksen tehnyttä oman etunsakin kustannuksella. Kyllä voivat, eikä tällainen ole edes erityisen harvinaista. Entä miten oikeus toteutuisi sellaisessa tilanteessa jossa omaiset eivät välitä uhrista? Oikeudenmukaisuus toteutuu vain siellä missä on puolueettomuutta ja kykyä harkita huolellisesti ja rauhallisesti asian kaikki puolet. Entä miten kävisi oikeuden ennustettavuuden ja tasapuolisuuden, jos rikoksen seuraamukset riippuisivat olennaisesti siitä mitä mieltä uhrin omaiset sattuvat asiasta olemaan?

Vakavastakaan rikoksesta syytetty ei aina ole syyllinen. Syyllinenkään on harvemmin vain ”paha ihminen” joka ansaitsee vaikka hieman mielivaltaakin. Hän ansaitsee ainoastaan oikeudenmukaisuutta. On nimenomaan oikeudenmukaisuuden kannalta tärkeää että syytetyllä on mahdollisimman osaava puolustus ja mahdollisuus myös valittaa tuomiosta. Hänellä on myös oikeus tulla kuulluksi, ja aivan keskeinen periaate on ettei kenenkään tarvitse myötävaikuttaa sen rikoksen selvittämiseen josta on syytettynä. Syytetyllä on siten myös oikeus valita käyttää puheenvuoronsa valehtelemiseen. Tämä ei tarkoita sitä että oikeudella olisi velvollisuus niellä kaikki pajunköysi mitä sille yritetään syöttää, vaan ainoastaan että totuuden erotteleminen valheesta on oikeuden tehtävä. Kannattaako edes pyytää kansalta pientä luottamusta tuomarien osaamiseen? Kaaron mainitsema asianajaja Lampela toimikin mielestäni paheksuttavasti kieltäytyessään avustamasta tuomittua valituksen tekemisessä. Asianajajan tehtävä kun on pitää päämiehensä puolta niin hyvin kuin osaa ja jättää tämän paheellisuuden mittaaminen oikeuden huoleksi. Jos tuomittu haluaa käyttää laillista valitusoikeuttaan, asianajajan kannattaa akuutin motivaatio-ongelman iskiessä vaikka pohtia tovin syvällisesti aineellisen totuuden ja prosessuaalisen totuuden käsitteiden välistä eroa. Puolustuksen motivaatio-ongelmasta kun seuraa pahimmassa tapauksessa se että syytön tulee tuomituksi vakavasta rikoksesta. Suomalaisen oikeuskäsityksen mukaan tämä on vakavampi ongelma kuin oikeuden mahdollinen liiallinen armollisuus. 

Oma tähänastinen kokemukseni (jota tieteellinen kirjallisuus toki tukee) on, että vakavista rikoksista tuomitutkin ovat enimmäkseen tavallisia ihmisiä. Sama pätee rikoksen uhreihin. Usein rikoksen tapahtumista selittää moni muukin asia kuin syytetyn pahuus, ja usein rikoksessa ilmenevään paheellisuuteen liittyy myös epäonnistumisia yhteisön puolelta. Miten tuomitset ihmisen, jos oikeudenkäynnissä käy ilmi ettei hänellä ole koskaan elämässään ollut todellista mahdollisuutta oppia että hyvä on se järkevä toimintavaihtoehto? Miten rankaiset sellaista jonka esitys tekee selväksi, ettei ankarakaan rangaistus tule ojentamaan häntä? En sano, että rikolliset ovat olosuhteiden uhreja, vaan ainoastaan että nämä ovat monimutkaisia asioita. Oikeudenmukaisuus on vaikea laji. Oikeudella on sen toteuttamiseksi käytössään hyvin rajallinen valikoima keinoja. Niillä pitäisi sitten yrittää tehdä hyvää. Ei kostaa, ei  tehdä varoittavia esimerkkejä, vaan suojata, korjata ja tehdä hyvää.

Meillä täällä Suomessa on kuitenkin (oikeusministeriön säästöpaineiden uhkaama) järjestelmä jonka yksi perusidea on toimia välittäjänä lain ja kansan oikeustajun välillä, nimittäin lautamiesjärjestelmä jota käytetään vakavien rikosten käsittelyssä. Virkatuomari edustaa lakia, mutta maallikkotuomarin velvollisuuksiin kuuluu edustaa hieman vaikeammin määriteltävää yleistä oikeustajua ja oikeudenmukaisuuden hyvettä. Lisäksi tuomion harkinta suuremmalla kokoonpanolla varmistaa, että juttu tulee harkituksi ja perustelluksi mahdollisimman huolellisesti. Maallikkotuomarijärjestelmän yhtenä tarkoituksena on taata, ettei oikeus edusta ainoastaan kasvotonta ja kaukaista valtiota vaan oikeudessa on edustus myös siitä paikallisesta yhteisöstä jossa rikos on tapahtunut. Nämä ovat mielestäni vallan hyviä ideoita, ja mielestäni lautamiesjärjestelmän kehittäminen ja vahvistaminen (alasajon sijasta) voisi olla hyvä ajatus.

Itse olen edelleen vahvasti sitä mieltä että ”syytetty pääsee kuin koira veräjästä”-huutelu ilmaisee vain syvää tietämättömyyttä. Vakavasta rikoksesta syytetty ei koskaan pääse helpolla, ei edes silloin kun hänet todetaan syyttömäksi. Pelkkä rikosprosessi on henkirikostasolla raskas läpikäytävä. Surkeimmassa jamassa ovat ne joita retki käräjillekään ei ojenna. He joutuvat nimittäin elämään aidon elinkautisen itsensä kanssa, eikä se ole mikään kaunis näky. Jos (eli kun) joku rikoksesta tuomittu on ulos oikeudesta kävellessään sitä mieltä että vähällä pääsi tai peräti että oikeudestakin selittämällä selviää, hänen elämänsä on sellaisessa jamassa ettei kukaan sitä lähemmälti vilkaissut ja paremmasta tietävä ihminen voi tehdä muuta kuin sääliä ihmispolon kovaa kohtaloa. Paha on houkuttelevaa, mutta se ei koskaan kannata, eli tuota sellaista hyötyä jota ei täysin pilaisi hieman toiseen suuntaan ilmaantuva haitta. Jos joku on vilpittömästi sitä mieltä että paha ei aina, eli joka ikinen kerta, saa palkkaansa nopeasti ja ankarasti, hänen on syytä tarkastella asiaa vähän lähemmälti. 

posted under , , , |

2 kommenttia:

loistoluoto kirjoitti...

Lukiessani Kaaron kolumnin nyökkäilin monta kertaa hyväksyvästi, mutta sitten kun luin tämän tekstisi hoin mielessäni "Totta! Totta!":) Ei todellakaan mikään helppo tai yksinkertainen aihe, johon olisi olemassa jokin suora ratkaisu!

Minulla on enimmäkseen kokemusta tästä aiheesta lasten parissa. Uskon täysin, että jokainen lapsi yrittää tehdä mahdollisimman hyvän ratkaisun aina. Lapsi tekee oikein, jos osaa. Jos hän ei jostain syystä osaa - ei ole vielä oppinut, tai on normaalia hitaampi oppimaan, tai ei pysty kontrolloimaan toimiaan samalla tavoin kuin keskivertoihmiset vaikkapa jonkin psyykkisen vajavaisuuden vuoksi, tai on huonojen kokemustensa vuoksi joutunut omaksumaan poikkeavia toimintatapoja - hän tekee kivuliaamman, eli "pahan", ratkaisun. Ei siis pahuuttaan, vaan osaamattomuuttaan/kyvyttömyyttään. Eikä hän siitä nauti, eikä se lisää hänen hyvinvointiaan!

Olen myös sitä mieltä, että Kaaron kuvaama asioiden selvittelytapa toimii lasten kanssa mainiosti. Lasten parissa ylhäältä annetut säännöt ja lait (esim. "koulussa ei saa haukkua/lyödä ketään") harvoin toimivat juuri "vaikeammissa tapauksissa", vaan tarvitaan selvittelyä, eläytymistä, toisen kuuntelua, ymmärtämistä ja opettelua. Uudestaan ja uudestaan. Kun opettaja/hoitaja/vanhempi aidosti menee lapsen "puolelle", eli alkaakin tuomitsemisen sijaan miettiä yhdessä lapsen kanssa, mitä ongelmalle voitaisiin tehdä, syntyy usein hienoja tuloksia. Laki on lapselle liian etäinen asia, aito toisten ihmisten kohtaaminen ja ymmärrys, sekä omien tekojen seurausten tajuaminen tuottavat paljon parempia tuloksia. Eli tässä mielessä ymmärrän Kaaron ajatuksia hyvin. On tehokasta, jos tullaan ihan lähietäisyydelle. Mutta on eri asia miettiä lasten kanssa yhdessä, miltä lyöminen tuntuu, mikä sen aiheutti, ja mitä asialle pitäisi tehdä nyt ja tulevaisuudessa, kuin kiukkuisena laittaa lyöjä uhrin eteen "Katso nyt kuinka sait hänet itkemään!"

Mutta miten tätä voitaisiin soveltaa valtiollisella tasolla, sitä en osaa ymmärtää. Kuulostaa epämääräiseltä ja vaikealta, ja jättää liikaa sijaa "pahan pitää saada palkkansa" -ajattelulle (siis sellaiselle, joka saa voimansa kostonhimosta).
L

Saara R kirjoitti...

Niinpä, leikkikentältä on pitkä matka henkirikosoikeudenkäynteihin.
Kansan keskuudessa koston vaatiminen istuu sitkeästi. Ehkä sitäkin voisi alkaa korjaamaan kasvatuksen keinoin, jos niin ymmärrettäisiin tehdä?

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments