Hyvällä pärjäämisestä, osa n

Mikko Saxberg pohti blogissaan huolellisesti sitä miksi on vaikeaa olla avoimesti idealisti. 


Miksi idealismia ei sitten ”kehtaa” tuoda esiin? Monet meistä uskovat asioihin kovastikin ja tietävät miten asiat olisivat paremmin mutta pitävät suunsa kiinni. Ehkä siksi, että idealismi leimataan hyvin nopeasti naiiviksi, se lytätään mahdollisimman nopeasti ”reaali” politiikan keinoilla, osoitetaan asiantuntijatiedon valossa miten idealistinen ajatus ei voi koskaan kantaa hedelmää. Otetaan numerot esiin ja siinä sitten nauretaan kuinka idealisti yrittää housut kintussa säilyttää osan arvokkuudestaan kun on mennyt lausumaan jotakin tulevaisuuden mahdollisuuksia syleilevää mutta ah niin naiivia.

Miksi idealistilla on vaikeaa? Minusta suuri vaikeus näyttää olevan ensinnäkin siinä että idealisti välittää liikaa aivan väärien ihmisten mielipiteistä. Miksi hän näin tekee? Koska uskoo sisimmässään naurajien olevan sittenkin pohjimmiltaan oikeassa. Siihen, että vaikka hyvä on kivaa ja ihanaa, se on pohjimmiltaan heikkoa ja abstraktia, huonosti Oikeaan Elämään soveltuvaa. Fiksuhan silloin vain on jos tiedostaa asian itse etukäteen niin että osaa hillitä julkihaihattelua.

Minäkin saan kuulla suht säännöllisesti olevani naiivi ja idealisti. Kertojien naamat on nykyään helppo venäyttää yksinkertaisesti kertomalla pari faktaa elämäni varrelta. Olen tähän ikään mennessä nähnyt paljon pahaa, alhaista ja raadollista. Olen havainnoinut sekä arkista kehnoutta että poikkeuksellisen suurta, paatunutta julmuutta. Julmuuden, opportunismin ja typeryyden sävykirjo on tullut hyvin tutuksi. Olen nähnyt enemmän pahaa kuin moni niistä jotka tahtovat tulla valistamaan sinisilmää siitä miten maailma "todella" toimii. Yksi asia minulta on kuitenkin jäänyt näkemättä, nimittäin se kerta jolla pahalla olisi saavutettu aitoa menestystä, siis sellaista menestystä jota ei tekisi tyhjäksi turmeltuminen jollakin toisella suunnalla. Olen nähnyt pahan saavuttavan välittömän tavoitteensa, mutta tilanne jossa paha ei olisi aiheuttanut tekijälleen ja teon ympäristöön vielä suurempaa haittaa, on jäänyt minulta todistamatta. Pahan menestyksekkyys on siis, sikäli kun minulla on millä arvioida, illuusio jonka ylläpitäminen edellyttää kapeakatseisuutta, lyhytnäköisyyttä ja tarmokasta ajattelemisen rajoittamista siten että toimintaa arvioidaan visusti vain välittömään julkilausuttuun tavoitteeseen nähden.

Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi ikinä hävinnyt huutoäänestyksessä, tai viettänyt aikaa hyvien päämäärieni puolesta yhden hengen vähemmistössä. Näin on toki käynyt usein, ja se onkin antanut minulle mahdollisuuden tarkistaa moneen kertaan havaintoni siitä että silloinkin kun raadollisuus ottaa erävoiton, se ei menesty. Aito menetys, onni, hyvinvointi, kaikki ne päämäärät joita kehnoin keinoin tehokkaasti tavoitellaan, lipsuvat aina matalamielisten käsistä. Hyvä taas sisältää oman palkkionsa, eikä jätä palkitsematta puolustajaansa silloinkaan kun hyvän puolia joutuu pitämään tiukassa paikassa, yksin ja kaulaansa myöten kuravellissä.

Minutkin voi edelleen argumentoida kumoon. Tarvitsee vain kantaa takataskussa parempaa argumenttia. Tänäkin vuonna on käynyt selväksi, että minut voi hetkellisesti myös masentaa tai jyrätä hiljaiseksi. Mutta pelottelu, uhkailu tai idealistiksi haukkuminen eivät ole hetkauttaneet enää aikoihin siinä määrin että ne saisivat minut vakavasti harkitsemaan pysyvämpää vaikenemista. Hetkelliselle heikkoudelle ei aina voi mitään, mutta sen verran olen edistynyt hyvään pyrkimisessä että olen varma siitä että omaa etuani ei koskaan aidosti palvele vaieta silloin kun voisin pitää hyvän puolta. Sen verran olen ymmärtänyt, että matalamielisen enemmistön sijasta järkevää on tavoitella vain viisaiden ja hyväsydämisten ystävyyttä ja hyväksyntää. Mainetta ja rahaakin kannattaa tavoitella vain sen verran kuin mitä on mahdollista saavuttaa tekemällä sitä mitä eetikon ymmärtääkseni tulee tehdä, nimittäin pitämällä järjen ja hyvyyden puolta, sillä millään muulla keinoilla saavutettu menestys ei ole kestävää. 

Verbaalisella väkivallalla voi muksia totuuden ystävää, mutta Todellisuuteen sillä ei ole paljon vaikutusta. Todellisuus on kuitenkin se perimmäinen voima joka sanoo että vain hyvälle ominaiset päämäärät ja keinot ovat viisaita valintoja. Todellisuutta vasten on testattu se ettei hyvästä kannata tehdä poikkeuksia, että ei kannata luovuttaa eikä alistua epäoikeudenmukaisuuteen. Ilman idealismia ”realismi” on vain reagoimista ulkoisiin ärsykkeisiin ja ajelehtimista kohtalon armoilla. Realisti ei luo mitään, eikä hän pohjimmiltaan pysty johtamaan edes itseään. Idealisti voi rämpiä elämää suuremmissa liemissä, mutta eksyksissä hänen ei tarvitse olla milloinkaan. Idealisti voi olla uupunut, mutta voimaton hän ei koskaan ole. Hänet voidaan sivuuttaa ja jyrätä ja hänelle voidaan nauraa, mutta idealisti ei koskaan ole mitätön eikä aivan yksin, eikä hänellä ole mitään todellista hävettävää toisin kuin sillä joka "menestyy" runnomalla läpi mielipiteen joka edustaa järjettömyyttä. Se jonka seurassa viihtyvät Todellisuus ja Järki, on jo parhaassa seurassa mitä toivoa voi. Vastaavasti on vaikea nähdä, mitä todellista lohtua typerysten myötämielisyydestä on sille jonka elämän kärsimystä lisäävät typeryys ja voimattomuus. Ihmisen prioriteetit eivät ole kohdallaan silloin kun mielipiteet tuovat lisää kavereita, rahaa ja vaikutusvaltaa, vaan silloin kun hän voi synkimpänä ja itseinhoisimpana aamuyön hetkenä sanoa itselleen ”Kaikki on hyvin siltä osin kuin minä olen asioille jotakin mahtanut, sillä olen pyrkinyt hyvään parhaani mukaan”. Voi silloinkin laskea elämän epäonnistumisia ja manata menestyksen puutetta, tietenkin. Mutta perusta on kunnossa ja mielen pohjalta löytyy rauha joka on varattu vain niille joiden ei tarvitse hävetä itseään.

Näyttää siltä,että hyvään uskominen on vaikeaa ennen kuin ymmärtää pari asiaa siitä mitä hyvä on. Ensinnäkin, hyvä ei ole pahan vastakohta. Se on jotakin perustavanlaatuisesti erilaista kuin paha. Se toimii eri tavalla. Klassisessa hyvän ja pahan taistelu-asetelmassa on se keskeinen vika että taisteleminen ylipäätään on pahalle ominaista puuhaa, jossa menestys mitataan pahasta lähtöisin olevilla kriteereillä. Se joka ei ymmärrä tätä, pitää hyvää helposti ”heikkona” koska hyvä ei pärjää taistelussa. Hyvälle ominaisempi –tarkemmin ajatellen todella pelottava rangaistuksen muoto– on yksinkertaisesti mennä pois. Jos hyvää aletaan vastustaa liian pontevasti, se menee pois, ja sen seurauksena muodostuu tila jossa hyvää ei ole. Mikä voisi olla surkeampi tila? Jos hyvä uhkaa kadota, eikö jokainen järkevä ihminen hätääntyisi voitonriemuisena hihkumisen sijasta? Paha voi selvitä hengissä, mutta onko elämä ilman hyvää elämisen arvoista? Eikö ole parempi poistua takavasemmalle, jos vaihtoehtona on vain eksistenssi vailla mitään hyvää, vailla arvoa ja inhimillistä arvokkuutta? Paha ei roiku eksistenssissä hyvää pidempään siksi että olisi vahvempi, vaan siksi että sille ominaisia ovat pelko ja epätoivoisuus.

Pahalle ominaista on myös järjettömyys. Hyvän arvosteleminen heikoksi siksi että se ei pärjää tappelussa on vähän sama kuin jos joku arvostelisi minut huonoksi ajattelijaksi sillä perusteella ettei minulla ole menestymisen mahdollisuuksia balettikilpailussa. Hyvä ei menesty sillä mitalla joka soveltuu parhaiten pahalle ominaisen toiminnan tehokkuuden mittaamiseen. Sen sijaan hyvä toimii ja menestyy omalla tavallaan. Hyvää jaetaan, hyvä lisääntyy, se leviää, opettaa, luo uutta, vaalii ja valaisee. Hyvä ei hävitä vihollisiaan vaan rakentaa rauhaa, hankkii ystäviä, vaalii sopua ja vasta äärimmäisessä tilanteessa jättää yksin ne joille sen seura ei kelpaa. Niille jotka luottavat viime kädessä pahaan, hyvälle ominainen toiminta on vastenmielistä, naurettavaa ja säälittävää. He eivät ymmärrä sitä. Hyvään luottava osaa suhtautua tällaisiinkin reaktioihin tyynesti, sillä hän ymmärtää mistä ne tulevat ja tietää että niiden totuusarvo on täysi nolla. Hän ymmärtää, että nyt mitataan sellaisilla mitoilla joilla hyvyys ei voi eikä sen pidäkään menestyä. Hyvällä on aivan omat mittansa: hyvinvointi, onni, rauha, kukoistus, monimuotoisuus, oikeudenmukaisuus ja arvokkuus. Olen huomannut, että pahuuden voimaan uskovat eivät mielellään altistakaan toimintaansa ja päämääriään näille mittareille.


Hyvään uskominen ei vaadi suurta tahdonvoimaa eikä poikkeuksellisen lujaa luonnetta. On vain ymmärrettävä, mitä hyvä ja hyvän tavoitteleminen on, sekä jotakin siitä mitä ne eivät ole. On vain katsottava hieman totuttua tarkempaan ja laajemmasta perspektiivistä niitä jotka luottavat pahalle ominaisiin keinoihin. He voivat saada pikku erävoittonsa, mutta lähentääkö se heitä inhimilliseen kukoistukseen vaiko ei? Paha voi olla helppoa, mutta hyvä on järkevää. Paha voi olla suosittua, mutta hyvyyttä arvostavat kaikki ne joiden mielipiteestä viisaan tulisi välittää. Sitä rataa. Oikeastaan uskoa ei vaadita laisinkaan, vaan ainoastaan sitä että on valmis kokeilemaan mitä tapahtuisi, jos eläisi hetken niin kuin tietää hyvien ihmisten elävän. 

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments