Maa(lais)estetiikkaa

Aldo Leopold on tunnettu maaetiikastaan, mutta hän kirjoitti myös maaestetiikasta. Hän vertasi kykyä arvostaa luontoa kykyyn arvostaa taidetta. Leopoldin mukaan, samalla tavalla kuin on olemassa ihmisiä joiden mielestä vain nätit asiat ovat oikeaa taidetta, on olemassa ihmisiä joiden mielestä vain nätit maisemat ovat esteettisesti arvokkaita. Jos mielii ymmärtää taidetta tai maata syvemmälti, on kultivoitava makuaan kunnes oppii havaitsemaan tarkastelun kohteesta muitakin aspekteja kuin sen, onko jokin sovinnaisen nättiä tai rumaa. Maaestetiikassa, välineitä tähän tarjoavat ekologian ja evoluution ymmärtäminen. Ekologia kertoo, miten eri olennot ja elementit maisemassa liittyvät yhteen bioottisiksi yhteisöiksi ja millaisia vuorovaikutussuhteita niiden välillä on. Evoluutiobiologia puolestaan antaa perspektiiville historiallista syvyyttä. Huolellisesti kukkimisaikojen, värien ja muotojen mukaan sommiteltu kukkapenkki voi olla maaesteetikon silmissä nätti, mutta luonnon kedossa joka kertoo tarinoita paikallisesta ilmastohistoriasta, ihmisen jäljistä ja maaperästä on Kauneutta joka ulottuu kirjaimellisesti silmänkantamattomiin.

Minusta Leopold on onnistunut erinomaisesti selittämään, miksi Pientilan 2200 neliötä ovat mielestäni loputtoman mielenkiintoista seutua, olkoonkaan ettei meidän puutarhallamme olisi asiaa puutarhakilpailuihin. Soikkokaksikkojen hidas runsastuminen tontillamme tuntuu paljon jännittävämmältä, kun minulla on tietoa siitä miten ne liittyvät orkideoiden suureen sukuun joka on pitkän historiansa aikana ehtinyt sopeutua ympäristöihinsä ihmeellisillä tavoilla. Tammi jota ihastelen naapurin pihalla, samoin kuin kävelyetäisyydellä sijaitseva pyökkilehto puolestaan kertovat tarinaa Virkkalan muinaisuudesta, ajasta jolloin ilmasto oli nykyistä lämpimämpi niin että sijaitsimme reilusti lehtimetsävyöhykkeellä. Ehkäpä naapurin tammi on siihen aikaan kasvaneiden puiden lapsenlapsenlapsia? Ja tähdet, joita ehdin harvoina iltoina katselemaan…tietoa on kiittäminen siitä että ne voivat olla nykypäivän ihmiselle paljon enemmän kun sieviä taivaan valoja. 

Leopoldilainen puutarha ei ole vain sievä paikka, vaan olennainen osa sen viehätystä on elämän monimuotoisuus ja historia, ne tarinat joita maisema kätkee. Sanalla ”villi” on hieman negatiivinen kaiku, mutta villi on myös yllätyksellistä ja mielenkiintoista, kun taas huolellisesti kitketystä kukkapenkistä löytää yleensä vain sen mitä sieltä odottaakin löytävänsä. Se voi näyttää sievältä, mutta missä ovat yllätyksellisyys ja mielenkiintoisuus? Meidän puutarhassamme on paljon historian kerrostumia. Uusimpiin kuuluvat ne ankeat vuodet joina edellisten asukkaiden voimat loppuivat ja puutarha pääsi villiintymään. Kahdeksan vuotta täällä asuttuamme, se aika näkyy yhä siellä täällä vaikka olemmekin olleet ahkeria. Pieniä jälkiä meidänkin ajastamme näkyy jo. Romuvajan tilalla on terassi, uusi yrttimaa on jo vakiintunut, vanhojen puiden seassa on uusia taimia. Minusta on mukavaa poimia keväällä villivihanneksia syötäväksi. Niin ei voi tehdä, jos ei myöhemmin kesällä siedä rikkaruohoja ollenkaan. Vanha omenapuu jossa on kääpiä ja kiinnostava jäkälä, on arvokkaampi kuin terve ja säntillisesti kasvava mutta paljasrunkoinen taimi. Vanhan puun hilseilevää kuorta pitkin kipittävät pian pikkulinnut etsimässä ruokaa poikasilleen. Jonakin päivänä seuraavana talvena hangelta löytyy pieni kasa höyheniä, terveiset haukalta. Sisiliskot rakastavat vanhaa tiilikasaansa, eivätkä soikkokaksikkonikaan taitaisi kukkapenkin kurissa viihtyä. 

Itse puutarhan tyyli puolestaan kertoo viime vuosisadan alkupuolen elämänmenosta. Ylenpalttisen runsaissa hyötykasvi-istutuksissa ja koristekasvien vähäisyydessä elää muisto ajasta jolloin kotipuutarhan päätarkoitus oli tukea ja turvata perheen toimeentuloa. Siellä täällä kuitenkin näkyy merkkejä myös paljon varhaisemmista ajoista, aina viime jääkauden lopulle. Muodikas puutarhanhoito-oppi sanoo että merkit villistä luonnosta pitäisi kitkeä ja peittää eksoottisilla kasveilla täytettyjen kukkapenkkien ja kiveysten alle. Minä ja Leopold kuitenkin tiedämme, että vaikka maanviljelijä voikin hyödyntää puutarhaansa tarpeikseen, olisi karmea virhe mestaroida luonnon rikkaus keskiluokkaiseksi pikkusievyydeksi. Sellaisen kauneuden tarpeeni tulee tyydytetyksi muutamalla sinne tänne istutetulla pensaalla ja kukkasella jotka saavat menestyä tai menehtyä pitkälti oman onnensa nojassa sillä välin kun aherran kasvimaalla. Mutta on tässä muitakin tarpeita, suurempia, syvempiä, ja sitä laatua joihin huolellisesti suunnitellut ja ylläpidetyt puutarhat eivät pysty vastaamaan. Puutarhani on paikka jossa elämä mellastaa, ihmiset ahertavat enemmän kuin lepäävät, ja onnistuvat lopuksi kantamaan sisään kaikenlaista syötävää. 

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments