Ultimaalisia uhkakuvia

Tästä on kehkeytymässä varsinainen pelko-teemaviikko, ihan omia aikojaan. Tämä The Guardianin uutinen siitä miten lähellä katastrofia nykymuotoinen sivilisaatiomme saattaa olla, sai Suomenkin mediassa jonkin verran julkisuutta. Myös Australian CSIRO on julkaissut muutama vuosi takaperin synkänlaisen working paperin. Ympäristökatastrofin eri elementit, eli energiakriisi, vesipula ja ilmastonmuutos ovat yhdistymässä kohtalokkaalla tavalla. Vanavedessä seuraavat sekä valtioiden sisäiset että väliset konfliktit, nälänhädät ja infrastruktuurin romahdus. Dramaattisinta on aikataulu: vertaisarvioitujen laskelmien perusteella skenaario voisi olla täydessä vauhdissa jo 2020-luvulla. Kehityskulun pysäyttäminen on vaikeaa, muttei mahdotonta. Tulonjakoa pitäisi tasata, väestönkasvu saada kuriin ja luonnonvarojen kulutusta vähentää rutkasti. Mikä tärkeintä: vastuun sysimisen ees taas päättäjien, talouselämän ja yksityisten ihmisten välillä pitäisi lakata ja jokaisen pitäisi ryhtyä tekemään voitavansa. Nykyinen malli on nilkuttanut eteenpäin tähän asti, mutta sille on luvassa stoppi. Ja aikataulu on sellainen, että useimmat meistä ja viimeistään rakkaat lapsemme voivat hyvinkin saada katastrofista osansa. 

Tänään Virkkalaa kuitenkin lämmittää kevätaurinko. Lumikellot kukkivat, valkosipulin versot kurkistelevat kasvimaasta ja omenapuiden leikkuu-urakka on voiton puolella. Kriisit ja katastrofit tuntuvat äkkiseltään kovin kaukaisilta. Ollaan tässä tähänkin asti pärjäilty. Ja mitäpä minä niille edes mahdan? Näin viattomasti kaksi kriisin keskeistä elementtiä, itsepetos ja kyyninen apatia, ovat saavuttaneet Pientilan. Iltataivaalle nousevat samat keväiset tähdistöt kuin viime vuonna. Emme elä vieläkään kuplassa vaan olemme osa maailmankaikkeutta, hyvässä ja pahassa. En ehkä voi tehdä paljoa, mutta voin kuitenkin valita, yritänkö olla osa ongelmaa vai sen ratkaisua. Voin ottaa vain pieniä askelia, mutta voin ottaa ne hyvään suuntaan, ja mahdollisesti inspiroida muitakin tekemään samoin. Tulevaisuus on valoisa- siltä osin kuin minä olen jotakin asioille mahtanut.

En usko, että olennainen ongelmamme on teknologian puute. Yhteiskunta- ja talousjärjestelmämme on kieltämättä surkea. Mutta apatia ja itsepetos ovat ne mitkä meidät todella tappavat. Kulutushysteriaan on mukava upota, mutta maailmanparantaminen on rasittavaa. 1900-luvun loppupuolen ympäristöetiikkaa lukiessani huomaan hämmästeleväni vähän väliä teksteissä näkyvää optimismia. Herääminen ympäristökatastrofiin on alkanut, ja kunhan vain koulutus toimii ja tiedotus pelaa, yhteiskuntakin järkevöityy. 2000-luvun alun jälkeen ainakin täältä katsottuna asenneilmasto näyttää kuitenkin ottaneen pikemminkin takapakkia. Konsumerismi jyllää ennennäkemättömällä voimalla ja mielipidemittauksissa huoli talouden tilasta on syrjäyttänyt huolen ympäristöstä. Politiikassa menestyvät kovat puheet. Mietin, merkitseekö tämä sitä että olemme edistyneet gandhilaisittain "Ensin he ohittavat sinut, sitten he nauravat sinulle, sitten he taistelevat sinua vastaan, sitten sinä voitat" vai onko tilanne yksinkertaisesti synkkä. Niinpä päätän tämän pikku pelkopalan toiseen Gandhin viisauteen jonka pitävyyden olen itsekin hyvin testannut: "vaikka olisit yhden hengen vähemmistössä, totuus on silti totuus." Tämä ei päde ainoastaan totuuteen, vaan myös etiikkaan. Valoisan tulevaisuuden puolesta ei kannata toimia, koska onnistumisen mahdollisuudet näyttävät hyviltä vaan yksinkertaisesti siksi että se on oikein.

5 kommenttia:

kaisumarjatta kirjoitti...

näyttää siltä maallikonkin silmin ja korvin että uhkat ovat todellisia, aina ovat olleet, ihminen kun on aika petomainen

Saara R kirjoitti...

Minusta ihminen voi valita, onko peto vai jotain muuta. :) Niin on ainakin mukavampi ajatella.

kaisumarjatta kirjoitti...

Kyllä voi valita..Mutta valitettavasti diktaattorit ja vallassa olevat päättävät valintansa liian usein välittämättä kansalaisten hyvinvoinnista.Esimerkki Suomessa nyt juuri.Lapsiperheiltä leikattiin lapsilisää, Neljän lapsen äitinä (lapset nyt aikuisia ja heillälapsia)Muistan kuinka tarkkaan piti miettiä mitä niillä lapsilisillä ostettiin, että lapset sai myös iloita joskus uusista kengistä joskus harrastus välineistä.Vasemmisto saa tällä kertaa minulta pisteet, kun erosi moisesta päätöksestä.

loistoluoto kirjoitti...

Ajattelen ihan samalla tavalla: mieluummin olen osa ratkaisua, kuin ongelmaa! Lopputulosta on vaikea ennakoida, se riippuu niin monesta tekijästä, mutta ainakin voin tehdä osani.

Yksi ultramatkojen urheilija kirjoitti eräästä kisastaan, ja kertoi kuinka yön pimeydessä, monien hikoiltujen tuntien jälkeen, askelet alkoivat laahata, ja mieleen tuli vääjäämättä samat kysymykset kuin aina ennenkin "Onko tässä mitään järkeä? Eikö kannattaisi jo lopettaa?" mutta mielessä oli jo vastaus valmiina "Jokainen eteenpäin (maalia kohden) otettu askel on askel oikeaan suuntaan..." :)

Saara R kirjoitti...

kaisumarjatta: Minusta tärkeintä on se, että jokainen voi olla oman elämänsä diktaattori. Huomaan ajattelevani harva se päivä, että suuri maailma voi olla niin hullu kuin ikinä kehtaa, mutta siitä miten asiat ovat aitojeni sisäpuolella, vastaan pitkälti minä. On hyvä yrittää vaikuttaa päätöksentekoon esimerkiksi äänestämällä, mutta maailmaa voi parantaa myös neliömetri kerrallaan.

Loistoluoto: Niinpä. Minusta on lohdullista ajatella, että vaikka asiat ovat hullusti, vika ei ole siinä ettenkö olisi tehnyt parastani. Ehkäpä asiat olisivat vielä huonommin jos en olisi tehnyt omaa osaani, sen laatuista menestystä vain on vaikea mitata.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments