Tyytyväisyydestä, osa 2: ihmelääkkeitä

Arkielämän traagisimpiin henkilöhahmoihin kuuluvat oman elämänsä haahuilijat. Tiedättehän tekin heidät: ihmiset joille sattuu ja tapahtuu ja joiden elämä kulkee draamasta kriisiin ja takaisin. Ulkopuolisen silmissä näyttää usein selvältä, että kaikella draamalla voi olla paljonkin tekemistä sen seikan kanssa että näiden tyyppien moraalissa ei ole hurraamista. Jos he edes malttaisivat miettiä viisi minuuttia, onko uusin päähänpisto neronleimaus vaiko mahdollisesti huonompi idea...mutta ei. Sitä he eivät tee, eivätkä he myöskään kaipaa hyviä neuvoja. Sanktiotkaan eivät tehoa. Mikä tahansa paheksunnan ilmaus nenännyrpistyksestä linnatuomioon ei ole tällaisen mielenmaiseman vallassa olevalle signaali siitä että nyt on tullut mokattua. Ei, jos kysymyksessä ei ole väärinkäsitys tai epäoikeudenmukaisuus, niin sitten suora vihamielisyys. On myös mahdollista että neuvoja yrittää määräillä. Vaikka oman elämänsä haahuilija olisi pihalla siitä mikä on Aurinkokunnan keskuskappale ja mikä valtakunnan valuutta, sen hän tietää ettei ison ihmisen ole pakko olla järkevä jos ei halua.Vain sympatia on tervetullutta. Olenkin oppinut vuosien varrella, että yleensä tällaisten ihmisten seurassa on parasta olla hiljaa ja toivoa että hulluus ajan myötä hellittää. Jos on hiljaa, ei ainakaan saa kyseisen ihmisen vihoja päälleen. Jos ajat joskus paranevat ja elämä opettaa, on olemassa toivo siitä että jossain vaiheessa hän muuttuu vastaanottavaisemmaksi. On aikoja jolloin on viisasta yrittää puhua kuin Cicero itse, ja on aikoja jolloin on viisasta vaieta vaikka sanottavaa noin periaatteessa olisi paljonkin. Kun oman elämänsä haahuilija avautuu, on vaikenemisen aika. Sisimmässä voi sitten sureksia sitä, miten tämä tuikitavallinen ihmistyyppi onnistuukin tekemään sen missä moni tyrannikin on epäonnistunut: nimittäin olemaan tarpeen tullen lakien yläpuolella ja vaientamaan filosofit.

Hiljattain Maailmankaikkeus (jota tyytyväisyyskampanjani selvästikin miellyttää), antoi minulle havaintoesityksen siitä, mikä tähän ihmistyyppiin lopulta tepsii. Samalla tietysti sain selville, että vaikka vähän aikaa sitten kirjoittelinkin henkevästi valona olemisesta, ymmärrykseni aiheesta oli vasta alustava. Mitäpä muuta fantasioimani menetelmät nimittäin olivatkaan kuin tekemistä? "Jos ei sana kuulu eikä se tehoa, eivätkä rangaistuksetkaan eivät mene perille, mitä on enää tehtävissä?", summaisi hyvin ensimmäisen kappaleen probleeman. Ei paljoakaan. Minulta oli mennyt täysin ohi se, että jos tekeminen ei ole ratkaisu, kannattaisi ehkä yrittää valona olemista.

Sillä eihän haahuilijoilla ole hyvä olla. Juuri siksi he rakastavat itsepetosta ja torjuvat varovaisetkin neuvot siilipuolustuksella. Loputtoman tuntuisen hölmöilyn taustalla ei useinkaan ole tyhmyys. Pikemminkin taustalla on elämässä eksymistä ja näköalattomuutta. Sitä paitsi kaikki tietävät että virheistään saa maksaa. Mutta olenko tehnyt virhettä jos kieltäydyn myöntämästä sitä, jos suljen sellaiset ajatukset omasta mielestänikin? Voitko todistaa että olen, jos kieltäydyn kuuntelemasta?

Valona olemisen voima on siinä, että sitä joka ei väitä, yritä eikä vaadi mitään, on myös vaikea torjua. Joskus kuitenkin voi käydä niin, että se joka onnistuu vain elämään omaa elämänsä, tyytyväisenä siihen mitä on ja hyväksyen sen mitä on (mukaanlukien sen että ihmiset ovat ihmisiä), voi onnistua pelkällä olemassaolollaan muistuttamaan elämässä eksyneitä täsmälleen niistä asioista jotka sellaisten ihmisten pitäisi muistaa. Siitä että on olemassa hyvää ja että siihen kannattaa luottaa. Siitä, että on olemassa hyviä periaatteita jotka kantavat. Siitä, että on olemassa ystävällisyyttä ilman taka-ajatuksia, moraalista erinomaisuutta vailla tarvetta tuomita muita, jopa siitä ihmisten kunnollisuuteen luottaminen on usein kelpo vaihtoehto. Kun tarkemmin alkaa asiaa ajattelemaan, alkaa tuntua siltä että oikeastaan kaiken sen mitä on mahdotonta ilmaista argumentoimalla tai yrittämisellä, voi ilmaista olemalla. Tämä oleminen on siis kaikenlaisen tarkoitushakuisen yrittämisen, laskelmoimisen ja näyttämisen vastakohta. Se on viaton. Se vain on.

Seuraavan kerran kun sanat näyttäisivät loppuvan pahasti kesken yritän siis muistaa, että turhautuneelle kärsivällisyydelle on olemassa  erinomainen vaihtoehto. Jos sanat eivät riitä eivätkä tehoa, voin sulkea tyynesti suuni ja vain olla oma itseni. Voin antaa muiden olla mitä ovat ja tehdä mitä haluavat, tyytyväisenä omiin arvoihini, valintoihini, siihen että olen juuri sitä mitä olen. Jos en yritä mitään, esitä mitään, odota mitään enkä edes sano mitään, voi joku ehkä onnistua näkemään vilauksen hyvästä joka on läsnä siinä maailmassa jossa elän. Voin puuhata omiani turvallisella mielellä, luottaen siihen että jos olen onnistunut jotakin asioista oppimaan ja matkassa on vähän onnea, voi joku erottaa arkisessa olemisessani hieman parantavaa valoa. Jos niin käy, voi siitä seurata isompiakin ihmeitä. Maailmassa on jo ihmisiä joilta tämäkin onnistuu. Olen hiljattain bongannut yhden ja oppinut, että hiljainen tyytyväisyys voi olla juuri se ihmelääke jota tässä on niin kipeästi kaivattu. Ihmeiden resepti ei olekaan parempia sanoja, ei enempää valtaa, ei tehokkaampia menetelmiä...  Se on vain luottamusta hyvään ja ymmärrystä että se mitä On, riittää pitkälle sittenkin kun kaikki keinot ovat loppuneet.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments