Toiseksi parhaassa maailmassa

Jokainen mahdollisten maailmojen semantiikkaan tutustunut tietää, että maailmoja on olemassa paljon. Elämme niistä toiseksi parhaassa. En usko sekunnin vertaa Leibnizin todistusta siitä että tämä maailmamme olisi kaikessa puutteellisuudessaan kuitenkin paras mahdollinen. Ehei. Minulla olisi muutama hyvä parannusehdotus, alkaen metafysiikasta ja päättyen oman pikku elämäni kipupisteisiin. 

Tämä on toiseksi paras maailma, niin kaukana ideaalisesta hyvästä ettei puhe eri maailmoista ole lainkaan liioiteltua. Täällä on paljon kärsimystä, vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta, onnettomuutta, julmuutta, pettymystä, menetystä, kaikkia surkeuden lajeja. Muutama viikko sitten raahauduin illalla kotiin raskaan päivän jälkeen lopen uupuneena ja ahdistuneena. Mietin, millä ihmeellä tästäkin kuopasta vielä jaksaisin nousta. Miksi edes vaivautua, kun raskas ponnistelu hyvän puolesta tuottaa tuloksekseen vain epäonnistumisen ja sen päälle haukkumista. Sellainen on toiseksi paras maailma, mutta vähitellen muistin että on se muutakin. Tässä maailmassa henkinen kipu on tavallista, mutta tämän maailman alapuolellekin mahtuu paljon. Esimerkiksi se maailma missä minun paikallani olisi sinäkin päivänä ollut joku joka on luovuttanut, kyynistynyt tai hukuttanut välinpitämisensä addiktioihin, viihteeseen tai tarmokkaaseen ajattelun rajoittamiseen. Minun tekemisistäni ei ehkä seurannut paljoakaan, mutta hälläväliätyyppi olisi saanut samalla paikalla aikaan selvää pahaa. Muistin, että tämä on myös maailma jossa on paljon hyvää, kaunista ja toivoa antavaa. Mielensä turruttaminen, keinolla millä tahansa, voi viedä kivun mutta samalla joutuu luopumaan tästä toivosta ja arvostelemaan vastaan tulleen suurenkin hyvän arvottomaksi.

Nämä ajatukset palasivat mieleeni lukiessani  tätä Jani Kaaron kolumnia addiktioista. Muistin kevään 2012 jolloin minuun pumpattiin sellainen määrä lääkkeitä että tultuani tolkkuihini sairaalassa huomasin hämmästyksekseni, ettei minua satu mihinkään. Enkä viittaa nyt fyysisiin haavoihini, vaan henkisiin kipuihini joiden seuraan olen jo perusteellisen tottunut. Huokaisin onnellisena ja vaivuin uneen. Pian yritin ajatella noin niin kuin koemielessä vakiotuskallisia aiheita. Se ei tuntunut miltään. Sukupuuttoaalto ja hirvittävä saastuminen ihmisen ahneuden ja piittaamattomuuden seurauksena? Ketä kiinnostaa, minä lepään nyt. Viikon päästä minulle alkoi valjeta, että kivun oheilla päästä oli kateissa paljon muutakin. Kolmen viikon kohdalla debiiliyteni sai minut itkemään. Seuraavalla viikolla kirjoitin murheeni huolellisesti muistilapulle ja palasin lääkäriin valittamaan pääni onnetonta tilaa. Eräänä aamuyönä kuudennella viikolla heräsin tuttuun jomotukseen mielen perällä. Aloin olla taas oma itseni, mutta hieman muuttunut. Nyt olin testannut empiirisesti, onko parempi olla ahdistunut Sokrates vai onnellinen sika. 

Kaaro esittää, etteivät huumeet näyttäisi tepsivän hyvin ihmisiin joilla on kaikki hyvin (mikä herättääkin monia mielenkiintoisia ajatuksia täällä Suomessakin koe-eläimillä tehtävästä addiktiotutkimuksesta). Sen sijaan huumeet, alkoholi ja addiktiot ovat keinoja lääkitä henkistä kipua. Itse liittäisin samaan kategoriaan edellisen postauksen hengessä myös muun hiljaisuuden ja rauhan pakonomaisen välttelyn, vaikka se tapahtuisi ”viattomin” keinoin kuten päivän jokaisen minuutin aikatauluttamisella tai hiljaisten hetkien välttämisellä musiikin tai muun taustahälyn avulla. Toiseksi parhaan maailman ongelma ratkaistaan tällöin pyrkimällä unohdukseen tai turtumukseen, sillä ettei kipeitä asioita haluta muistaa, työstää, ajatella. Ja miksi tähän ei pyrittäisi? Kipu ja epämukavuus ovat ikäviä asioita joiden karttamiseen meitä rohkaistaan varsin tarmokkaasti. On yleistä tietoa, ettei niiden sietämisessä ole järkeä. Jos on oppinut pitämään kivutonta mieltä perusoikeutena, onko ihme että pakeneminen tulee mieleen ensimmäisenä siinä vaiheessa kun elämä muuttuu todella kuoppaiseksi?


Paras mahdollinen maailma olisi tietysti sellainen jossa minulla ei olisi henkisiä kipujani siitä syystä että syyt huonovointisuuteeni olisivat poissa. Se olisi maailma jossa kaikki olisi hyvin. Se maailma on kuitenkin kaukana ulottumattomissani. Sen sijaan löydän itseni täältä missä moni asia on hirvittävän pielessä. En voi ratkaista tätä epäkohtaa muuttamalla parhaaseen maailmaan, mutta sen sijaan saan valita kodikseni sen maailman joka on mielestäni toiseksi paras. Onko se maailma ilman henkistä kipua? Se on tuossa ihan naapurissa. Tarvitaan vain tarpeeksi viinaa tai tukeva annos muita vahvoja kemikaaleja. Monelle riittää vain cocktail itsepetosta, kiirettä, luovuttamista, Realiteettien Hyväksymistä ja ikävien asioiden ajattelemisen välttelyä. Minun toiseksi paras maailmani tämä ei kuitenkaan ole. Henkiseen kipuun tepsivillä suosikkilääkeillä kun on myös vakavia sivuvaikutuksia. Henkinen kipu on merkki siitä ettei kaikki ole hyvin, ja järkevä tapa reagoida siihen on siis yrittää parantaa maailmaa mahdollisuuksiensa mukaan. Pakoreaktio ei ole vain henkilökohtainen ratkaisu, vaan sen seurauksena maailmassa (ja jopa läheisilläni) on enemmän kärsimystä. Jos henkinen kipu pysyy kroonisena ongelmana sittenkin kun on tehnyt parhaansa tilanteen parantamiseksi, lohdutuspalkinnoksi on silloinkin tarjolla säilyminen aitona, syvästi tuntevana ihmisenä, sellaisena jolla on yhä mahdollisuus suureen onneen heti kun olosuhteet hieman paranevat. Addiktio, kyynisyys ja itsepetos ovat paikkoja joihin on helppo paeta mutta joista ei myöskään pääse tuosta vain halutessaan poistumaan. Kipu sattuu, mutta mielensä turruttaminen orjuuttaa.

posted under , , |

8 kommenttia:

marrasthetics kirjoitti...

Tuo Jani Kaaron kolumni oli erittäin mielenkiintoinen näkökulma addiktioihin. Uutta tietoa, mutta täysin loogista. Mielenkiintoista!

Hiukan mua vaivaa sun jutussa tuo jaottelu ahdistunut Sokrates tai onnellinen sika. Eikö voisi olla onnellinen Sokrates?

Saara R kirjoitti...

Tuo jaotteluni viittasi kuuluisaan John Stuart Millin esittämään filosofiseen pulmaan onnesta ja viistaudesta: onko parempi olla viisas mutta onneton (jos esim. tieto tuo tuskaa) vaiko onnellinen hölmö.

Tässä kirjoituksessa, ehdottamasi vaihtoehto "onnellinen Sokrates" vastaa parasta mahdollista maailmaa: ideaalitilaa jonka saavuttaminen kuitenkin on usein käytännössä mahdotonta. Useimmiten ihminen joutuu vain valitsemaan kahdesta epätäydellisestä vaihtoehdosta. Esimerkiksi, tavoitteleeko Sokrateen tavoin viisautta ja selväjärkisyyttä vaikka se altistaisi henkiselle kärsimykselle vaiko hyvää mieltä välttelemällä ajattelemista (eli pyrkimällä "onnellisen sian" olotilaan)?

marrasthetics kirjoitti...

Enpä kyllä enää muista, että onkohan tuo kuuluisa filosofinen pulma ollut esillä lukion filosofian tunneilla. Ehkä se on siellä ollut, mutta en kykene enää tunnistamaan viittauksia, on niin laho pää...

Mä en nyt oikein pääse yli tästä asiasta ;) Koska itse ehkä koen asian niin, että monesti mun ajattelun tarkoitus on "ajatella itseni onnelliseksi". Siis ymmärtää joku asia niin, että pääsen asian kanssa sinuiksi, koski se asia sitten omaa elämää käytännössä tai jotain ongelmaa maailmassa. Ja kun on ajatellut asian tietylle tasolle, se vapauttaa eli tekee onnelliseksi.

Mun mielestä myös sanonta "tieto lisää tuskaa" pitää paikkansa kyllä monessa kohtaa, ehkä olisi onnellisempi, jos ei tietäisi kaikista vääryyksistä ja kärsimyksistä. Mutta, sitten kun se tieto on kuitenkin tullut tajuntaani, mun pitää ajatella asia jollain tapaa selväksi, jotta voin taas olla onnellinen tästä tiedosta huolimatta. Se ei tarkoita, että sulkisin silmäni asioilta tai turruttaisin itseni, vaan voin olla tietoinen asioista ja jopa tehdä jotain pientä niiden parantamiseksi, mutta haluan ja voin olla silti onnellinen.

Mä oon elänyt paljon onnettomia ja ahdistuneita aikoja ja jotenkin nykyään suhtaudun asiaan niin, että mikäli omat olosuhteet ei ole ihan totaalisen pahat, niin pyrin pysymään siellä onnellisuuden puolella aika tiiviisti. Mikä ei silti tarkoita sitä, ettenkö olisi yhteiskunnallisesti, ympäristön ja ihmisten suhteen hyvinkin tiedostava ja tekisi asioiden eteen jotain, mitä nyt pieni yksittäinen ihminen voi tehdä.

Mutta pointtina siis, että musta viisaus on tavoiteltavaa, mutta mä haluaisin olla viisas ja onnellinen. Ahdistuneena eläminen on raskasta ja jos itse kärsii henkisesti, on hyvin vaikeaa antaa muillekaan mitään. Vaikkakin tietty ymmärtämisen ja empaattisuuden taso vaatii niitä itsekoettuja kärsimyksiäkin taustalle, mutta silti, mun pyrkimys olisi olla viisas ja onnellinen, kaikesta maailman epätäydellisyydestä huolimatta.

Mä en haluaisi "valita" ahdistusta, jollei se tule ihan pakosti. Mutta ehkä mä olen jääräpäinen idealisti, joka ei suostu hyväksyyn, että tässä joutuis jostakin luopuun (lue: onnellisuudesta).

Saara R kirjoitti...

No niin, nyt ehdin vastata kunnolla. :)

Se suuri kysymys kuulostaa taas olevan, miten määrittelemme onnellisuuden. Onko se vain sitä että on hyvä mieli? Vai onko se jotain enemmän? Minulla selvästikin on. Ahdistus on minulle paljon pienempi paha kuin se etten syystä tai toisesta (itsepetos, kemikaalipöhnä jne.) pystyisi ajattelemaan kaikkea mitä haluan, tai tuntemaan syvästi.

Maailman epäkohtien sietämisessä auttaa myös oman rajallisuuden tiedostaminen. Tuloksettomasta angstailusta tai "tiedostamisesta" ei saa irtopisteitä, eikä yksi ihminen pysty korjaamaan kaikkia maailman vääryyksiä. Riittää että tekee parhaansa, vaikka se olisi vähänkin.

Ehkäpä ajan takaa sitä, että kivun pelko voi olla vielä rajoittavampaa ja halvaannuttavampaa kuin kipu itse. Niinpä onnea ei löydä välttelemällä henkistä epämukavuutta vaan parempi on koittaa hyväksyä ettei onnellisellakaan ihmisellä voi olla ihan jatkuvasti fiilikset katossa.

marrasthetics kirjoitti...

Kiva, kun vastasit. Olin jo heittänyt toivon sen suhteen, käytyäni alkuun koko ajan kyttäämässä, onko vastausta ;)

Nyt sain "tyydyttävän" vastauksen, jos nyt kenenkään vastausta voi ylipäätään arvostella mihinkään suuntaan. Mutta musta noi oli hyvin sanottu ja ymmärsin, mitä ajat takaa. Olen samaa mieltä, että mielestäni ei voi olla aidosti onnellinen, jos ei esim pysty tuntemaan syvästi. Silloin jotain puuttuu. Ja syvästi tunteminen on yksi elämän parhaita asioita, ilossa ja surussa.

Saara R kirjoitti...

Ikävä kuulla, että ehdit jo menettää toivosi, pahoittelen! :) Minun on ollut vaikea löytää sopivaa hetkeä istua kokoamaan ajatuksiaan vastaukseksi remonttihässäköinnin keskellä Uudet postaukset taas ovat syntyneet tajunnanvirtamenetelmällä...

On aina mukava "löytää" niitä jotka ovat kanssani samoilla linjoilla onnellisuudesta. Sellainen ei ole minulle itsestäänselvyys.:)


marrasthetics kirjoitti...

Ehkä mä en kuitenkaan kokonaan menettänyt toivoa, kun tulin kuitenkin sit katsoon vielä :)

Vähän tota asiaa piti kyllä vääntää, että jonkunnäköinen yhteisymmärrys löytyi :) Mutta tietty tällainen kirjoittaminen on monesti rajallista, että jää tulkinnanvaraa.

Saara R kirjoitti...

No hyvä :)

Kun kirjoittaa jotain, koskaan ei tiedä, miten se lopulta luetaan. Se tekee bloggaamisestakin jännää puuhaa. Mutta hyvähän se vaan on, että keskustelua syntyy.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments