Tiiraviitta, hannunvaakuna ja esineiden voima

Eräällä kutomon rouvalla on aina kaulassaan risti, nätisti puseron päälle aseteltuna. Se kertoo kantajansa läheisyydestä kristinuskoon. Minun hannunvaakunani ei sen sijaan taida kertoa mitään kenellekään joka ei jo ennestään tiedä minun olevan suomenuskoinen. Huivistakin tuntuu lähtevän lähinnä muslimiviboja, vaikka muuta ehkä toivoisin. En kuitenkaan kanna uskonnollisia esineitä mukanani viestintämielessä -siinä tarkoituksessa ne parhaimmillaan eivät toimi ja pahimmillaan ovat suoranaisen harhaanjohtavia. Niillä on kuitenkin toinen tarkoitus: kantaa mukanani muistoa maailmasta arjen alla. Siihen ne pystyvät erinomaisesti. Esineisiini kätkeytyy muistoja valosta, rohkeudesta, Esivanhemmista...monesta sellaisesta asiasta joiden muistamisen koen myrskyisässä maailmassa usein vaikeaksi mutta ehdottoman tarpeelliseksi. Viisasten kiven valo on kiskaissut minut monta kertaa lannistuksen alhosta, käärmesormus on muistuttanut minulle että osaan olla rohkeakin, sellaisissa tilanteissa joissa oikein toimiminen olisi muuten ehkä jäänyt juuri voimieni ulottumattomiin. Esineisiin kätkeytyvä voima on siis ymmärtääkseni hyvinkin todellista- ja samalla jotakin aivan muuta kuin miksi sen kuvittelin. Paljon vähemmän mystistä, paljon ihmeellisempää.

Olin etsimässä kirjastosta ihan muuta kun eteeni kirjaimellisesti tipahti hyllystä Hoppálin ja Pentikäisen toimittama Northern Religions and Shamanism. Lainasin senkin, tietenkin, ja panin lukulistalle odottamaan rauhallista hetkeä. Pieniä ajatushelmiä sieltä tietysti löytyi. Eräs koskettavimmista artikkeleista teoksessa on Nora Marks-Dauenhauerin ja Richard Dauenhauerin kuvaus Alaskan tlingit-intiaanien hautajaisiin liittyvästä muistelurituaalista. Rituaalissa keskeisessä osassa ovat puheet joita elävöitetään tuomalla esiin läsnäolevien pyhiä esineitä ja selittämällä niitä.

Tärkeimmän puheen kuvatussa rituaalissa piti Jessie Dalton. Hänen puheensa tavoitteena oli auttaa yhteisöä hyväksymään kuolema ja lohduttaa sen mukana tullutta surua. Hän tuo aluksi esiin, että ymmärtää tehtävän vaativuuden ja ihmisen kyvyn vajavaisuuden niin suuren tehtävän edessä. Silti hän- suomalaisten tietäjien tavoin- päättää ryhtyä työhön ja imitoida Esivanhempiensa parantavaa riittiä. Sitten hän alkaa luettelemaan edesmenneitä esivanhempiaan joita rituaalissa edustavat pyhiä esineitä (at.óow) pitelevät nuoret. Tutkijat kertovat, että näin tehdessään puhuja alkaa yhdistelemään ja lähentämään kauas toisistaan karanneita todellisuuden osia. Riitti yhdistää elävät sukupolvet edesmenneisiin, nuoret vanhoihin, isännät toista klaania edustaviin vieraisiin, luonnon ihmisten maailmaan.

Seuraavaksi Dalton kohdistaa huomionsa paikalle tuotuihin pyhiin esineisiin ja selittää ne läsnäolijoille metaforisesti niin että läsnäolijat muistavat ne surua lievittävät voimat joita esineisiin kätkeytyy. Esimerkiksi näin:

Tiiraviitta…
Näitä tiiroja en ole vielä selittänyt,
niin, nämä Tiirat.
Isäsi sisaret lentäisivät
surua tuntevan yli
Sitten
he antaisivat höyhentensä pudota
kuin lumi
surua tuntevan yli
Silloin heidän höyheniään
ei tunne
Silloin
tunnen kuin isäsi sisaret lentävät
takaisin pesiinsä
surusi kanssa


Ovatko riitissä esiintyvät henget metaforia vai todellisia läsnäolevia olentoja? Marks-Dauenhauer ja Dauenhauer huomauttavat että maailman jakaminen yliluonnolliseen ja luonnolliseen on ylipäätään länsimaiseen dualismiiin kuuluva uskomus joka on luonnonuskonnoille vieras (mistä pääsemmekin taas ikuiseen totuuteen että luonnonuskonnosta on usein vaikea puhua koska jo "uskon" käsite viittaa aivan määrättyyn, vieraaseen maailmankatsomukseen). Dualismi ei jätä paljoa tilaa metaforille, mielikuvitukselle ja myyteille joiden avulla voisi puhua asioista joiden sisältämä totuus ei tahdo taipua suorasanaiseen muotoon. Tlingiteille, suomenuskoisille ja monille muille länsimaisen kulttuurin alta ponnistaville olemassa on vain yksi Todellisuus jonka tasoille mahtuu kaikki. Artikkelin loppupäätelmä, että puhe, riitti ja pyhät esineet ovat tlingitien keinoja lähentää näitä tasoja parannuksen ja eheytymisen toivossa, on sellainen jonka minäkin ymmärrän. Katson suomenuskoisen taipaleeni varrella luokseni löytäneitä esineitä ja tunnen, miten nekin kiskovat arkisia ajatuksia parempaan, harmonisempaan asentoon Todellisuuden kanssa. Sana, muisto, esine ja mielikuvitus jäävät mekanismin traditioon ja palikkarationalismiin kiintyneessä maailmassa usein syrjään, vaikka ne ovat löytäjälleen hyviä liittolaisia. Pieni ihme on kai sekin että luettuani artikkelin maailman pohjoisen laidan toisella puolella elävän kansan uskonnon harjoituksesta, ymmärrykseni omasta maailmankuvastani on taas jäsentynyt ja ajatus kirkastunut.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments