Blogiarkiston aarteita 2013

Taas alkaa olla aika kasata koko blogivuosi yhteen postaukseen.

Tammikuu lähti käyntiin lennokkaasti kun tulin kirjoittaneeksi koko blogin historian suosituimman postauksen. Oma valinta ajaa ihmisen lyömään puolisoaan ja sen jatko-osa mysteeri vailla mystiikkaa ruotivat perheväkivaltaa ja sitä miten pitkälle sitä yhä ymmärretään. 
Koska joulu on vaihtunut alekauteen, on nyt hyvä hetki muistaa ettei orjuus ole kadonnut maailmasta minnekään teollistumisen myötä. Päin vastoin, meistä jokaisen elämäntapa lepää orjatyön varassa. Minulle teki viime tammikuussa töitä 31 orjaa.
Toinen erittäin suosittu postaus käsitteli lapsettomuutta ja sitä miten se elämäntapalapsettomuus on samanaikaisesti syntisen helppoa että kamalaa...tai sitten ei.
Tammikuussa vietin myös feminismi-teemaviikkoa. Teemaviikon postauksissa mietin sitä, miksi miesten neuvot feministeille eivät aina saa lämmintä vastaanottoa, mistä johtuu jos kumppania ei löydy, epätasa-arvon siirtymistä virallisesta yhteiskunnasta kulttuuriin. Suositussa postauksessa kommentoin Hesarin julkaisemaa kirjoitusta Melissa Mäntylästä ja seksipositiivisuudesta.

Helmikuussa oli kylmä. Turkikset mietityttivät. Valoa talveen toi blogivierailu Peilikirjoituksen Marja Leenan luona. Pohdin rehellisyyden ja totuuden puhumisen haasteellisuutta. Yllättävän suosituksi nousi postaus jossa murehdin sitä miten vaikeaa on puhua suomenuskosta suomeksi Innostuin kansalaistieteestä. Luin Äärioikeisto Suomessa-kirjan ja mietin, miten äärioikeistolla on muutama ihan järkevänoloinen huolenaihe mutta silti täysin tuomittavat asenteet. Kaikkien näiden puhumiseen liittyvien vaikeuksien jälkeen huomasin lohdullisesti, että rakkaus on myös hiljaista.

Maaliskuussa kohistiin Pekka Himasesta. Minä kirjoitin siitä, millaista on mielestäni hyvä filosofia. Ihmettelin äärikristittyjen taistelua demonista toimintaa vastaan ja revin pelihousuni niin ikään äärikristittyjen mahdollisuus muutokseen-kampanjasta (ja menetin näiden kirjoitusten johdosta ystävän). Tulin kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että parempi on vain koittaa elää kunnian ihmisenä ja yrittää pärjäillä sen mukaan. Itsearvostus on kultaakin kalliimpaa- myös rakkaussuhteessa, siinä missä miellyttämisenhalun ja alistamisen kierre on paha paikka elää. Onneksi maailmankaikkeus ei petä eikä jätä, ja  taivaalla loisti yhä kaunis Andromeda. 

Huhtikuun aloitin pohtimalla pienimuotoisesti onnellisuutta ja elämän tarkoitusta. Entä onko onni kuluttamista? Pakenin yhä murheitani avaruusmietteisiin, mutta siirryin sentään Andromedasta läheisen avaruuden ihmeisiin.
Olen aina ollut sitä mieltä että etiikan kannalta ajateltuna pienet teot ovat arvokkaampia kuin yleensä ajatellaan. Siinä hengessä, julkaisin tämän kirjoituksen siitä miksi punaisia päin ei pidä kävellä. Työnsin sanaisen nokkani myös sukupuolittuneita ammattinimikkeitä koskevaan keskusteluun.

Toukokuussa paheksuin syvästi Veolia transportin päätöstä kieltää sikhibussikuskilta turbaani (Veolia ei muuten ole taipunut tämän kirjoittamiseen mennessäkään.) Mietin sitä miten yksinkertaistamisessa on usein tärkeintä oman egon kohtuullistaminen.  Pyykkäsin pesupähkinöillä. Ihmettelin, mitä tarkoittaa se kun sanotaan että tosi rakkaus odottaa, sekä sitä mistä johtuu se että etiikassa kaikki on usein mielettömän monimutkaista. Lopuksi kynäilin todellisen hittipostauksen: ajattelevan ihmisen konstit hulluksi tulemisen välttämiseen.

Kesäkuussa juhlin todellisuutta. Kesän kunniaksi myös miesten himokkaat katseet mietityttivät. Kirjoitin itselleni jälleen uuden julkisen muistilapun siitä miten aloittelijat taidot riittävät usein ihmeen pitkälle. Lueskelin filosofian klassikoita ja kirjoitin ylös mietteitäni Boëthiuksesta. Myös Ciceron ajatukset vanhenemisesta ansaitsivat mielestäni blogijulkisuutta.

Heinäkuussa sanainen piimäpyssyni oli taas ladattu. Yritin ampua alas suosituksi tullutta ajatusta siitä että kauneuskirurgia olisi jokaisen yksityisasia. Turkistarhauksen kieltävän lakialoitteen seikkailuista selvisi taas, että vaikeat moraaliset kysymykset pysyvät yleensä mukavan moniselitteisinä niin kauan kuin eetikoilta ei niistä kysytä.  Vaivuin hetkeksi epätoivoon jonka alhosta Puoliso ja puput minut jälleen kerran noukkivat ja mietin, että maailma, blogimaailma mukaanlukien on kaikessa viallisuudessaan enimmäkseen sellainen kuin sen halutaan olevan. Pohdin sitä, miten hyvä eettinen periaate kuuluisa kultainen sääntö oikeasti onkaan. Yritin noudattaa kymmentä käskyä ja epic failhan siitä tuli. Lopuksi vajosin miettimään, miten jumalatkin voivat olla synkkiä ja miten silläkin on paikkansa multiversumissa.

Elokuussa minulle oli haastavaa kirjoittaa siitä mistä tiedän. Otin kantaa työttömien kyykyttämiseen. Pohdin luksusta ja vulgaariutta. Mietin, koska syrjintä loppuu. Huomasin, että elämäni onkin pitsiä. Kävin elokuvissa katsomassa Elysiumin ja vajosin syviin mietteisiin. Ajattelin katedraaleja, hiisiä ja totuutta.

Syyskuussa en ehtinyt paljoa bloggaamaan, mutta ärisin seksuaalisen omistusoikeuden käsitteen paapomisesta kulttuurissa. Lisäksi pistin jakoon suosituksi tulleen postauksen 10 hyvää kysymystä ennen vaateostoksille lähtemistä.

Lokakuussa huomasin, että hauraudessa on puolensa. Pohdiskelin luokkaeroja välillämme, ja kirjoitin siitä että myös pahoilla on oikeuksia. Uusin ruokakohu muistutti minua siitä, että jos kuluttaja on kuningas, hän on laiska kuningas. Mietin myös ruokahävikkiä ja sitä miten sen kuriin pistäminen ei aina ole eettisesti aivan yksinkertaista. Palasin vakioaiheeseeni siitä miten pahalla yrittäminen ei ole järkevä vaihtoehto jos hyvällä ei tahdo pärjätä. Mietin myös, miten hyviä syitä ja selityksiä riittää maailmassa loputtomasti. Peräsin myös kunnioitusta mikrobeille.

Marraskuussa pohdin hartaudella kakkujen leipomista. Huomasin, etten tiedä, olenko hyvä ihminen. Mietin mitä eroa on parisuhteella ja rakkaudella ja luotasin menestyksen syvintä olemusta.

Joulukuussa säät olivat yhä synkkiä ja pimeitä, joten pohdiskelin valona olemista. Päädyin toteamaan, että yksityisyys on rauhaa. Talousasiatkin mietityttivät. Lisäksi pohdiskelin vaatimattomasti hyvän ja pahan välisen eron olemusta.

Bloggaajan vuosi 2013 oli raskaanpuoleinen, ja blogi tuntuu seurailleen samoissa tunnelmissa. Vuotta valaisivat kuitenkin mukavat, kannustavat (ja hiukan lisääntyvät!) lukijat. Hyvää uutta vuotta kaikille, ensi vuonna taas uudet jutut ja toivottavasti myös uudet tunnelmat!



posted under | 5 Comments

Kysy mitä vain 2013 vastaukset, osa 2: ympäristöetiikkaa lähellä ja vähän kauempana

Voiko eettisistä syistä kasvissyöjäksi ryhtynyt ihminen hankkia kissan?

Noin yleisesti ottaen, eläinoikeusajattelu josta monen kasvissyöjän vakaumus kumpuaa, ei ole mielestäni aina liialla maalaisjärjellä (tai sen puoleen analyyttisellä filosofisella järjelläkään) pilattu. On tosiaan sellaisia eläinoikeusihmisiä joiden mielestä ihminen voi tehdä eläimille vain pahaa, ja joiden mielestä lemmikin pito on siten aina epäeettistä, itsekästä ja eläimelle kärsimystä tuottavaa. Toisten mielestä taas kissan tapaiset petoeläimet ovat ylipäätään jotenkin arveluttavia otuksia kun niistä ei millään saa koulutettua esimerkillisiä kasvissyöjiä vaarantamatta vakavasti niiden terveyttä. 

Olen valottanut omaa käsitystäni lemmikkien pitämisen eettisyydestä tässä psotauksessa. Lyhyesti: kasvissyöjän kannattaa ottaa kissa (mieluiten paikalliselta eläinsuojeluyhdistykseltä!), jos hän uskoo pystyvänsä antamaan sille hyvän kissanelämän. Minusta on järkevää lähteä siitä, että luotamme eläimen omaan mielipiteeseen siitä voiko se hyvin lemmikkinä vaiko ei. Jos katti voi omasta mielestään hyvin, miksi spekuloida sillä miten autuas se olisi hypoteettisessa luonnontilassa (jota muuten ei oikeastaan ole edes olemassa niin pitkälle jalostettujen ja niin kauan ihmisen kanssa eläneiden olentojen kuin kissojen ja koirien kohdalla). Ei meidän ihmistenkään tarvitse kokeilla kaikkia mahdollisia elämänuria voidaksemme tietää, että olemme ihan todella onnellisia siinä elämässä jota olemme päätyneet elämään. 


Mitä mieltä oot siitä, että ihminen suunnittelee valloittavansa avaruudesta lisää asuinpaikkoja lajilleen? Kun ihmiskunta on kuitenkin kaikista eläinlajeista varmaan tehokkain tuhoamaan kaiken ympäriltään...

Kelpo idea, tietyin varauksin. 

Ihminenhän ei ole ennustettavassa tulevaisuudessa pääsemässä kovin kauas avaruuteen. Mahdolliset elämää kuhisevat eksoplaneetat toisten tähtien ympärillä ovat turvallisesti rähmäkäpäliemme ulottumattomissa. Ne paikat jotka voimme lähitulevaisuudessa asuttaa tai hyödyntää vaikkapa kaivosteollisuudelle, on äkkiä lueteltu: Kuu, Mars, asteroidivyöhyke mukaanlukien Maan läheisyyteen muuten vain vaeltavat asteroidit ja komeetat, ehkä Jupiterin kuut. Näille yhteistä on se ettei missään näistä ole yhtä monimuotoista elämää kuin Maassa. Esimerkiksi kaivosteollisuuden painopisteen siirtäminen asteroideille olisi iso ympäristöteko. 

Avaruuteen siirtyminen saattaisi siis antaa meille hieman lisäaikaa Maan ympäristöongelmien ratkaisemiseen. Lisäksi pysyvien siirtokuntien perustaminen edellyttää ympäristöteknologian kehittämistä ja parempaa ymmärrystä siitä mitkä ovat elämän edellytyksiä täällä Maassa. Myönnetään että ajatus ihmiskunnan äkillisestä järkevöitymisestä muutamien satojen vuosien lisäajalla on hyvin paksua optimismia, mutta mahdollisuus on silti todellinen. Avaruuden valloittaminen ja siihen liittyvä teknologian kehitys ei poista ongelmiamme, mutta parantaa mahdollisuuksiamme ratkoa niitä. Jos sellainen siis sattuisi ihmiskuntaa huvittamaan. 

Avaruuden ympäristöillä ja Maalla on toinenkin olennainen ero. Elävä luonto on herkkyydestään huolimatta aika anteeksiantava verrattuna avaruuden elottomiin maisemiin. Avaruuden ympäristöt eivät korjaa eivätkä siivoa itseään eivätkä ne osaa sopeutua ihmisen toimintan senkään vertaa kuin elävä luonto. Silti ne voivat edustaa monia tärkeitä arvoja käyttöarvon lisäksi. Jos ihminen ei ole oppinut ympäristön kunnioitusta Maassa, avaruuteen siirtyminen tulee tarjoamaan asiasta muutaman kovan mutta terveellisen oppitunnin.

Sitä paitsi, avaruuden mittakaavassa ulottuvillamme olevat luonnonvarat ovat runsaudestaan huolimatta rajallisia. Jos ne käytetään entistä hullumpaan kuluttamiseen lisäajan ostamisen ja Maan ympäristöjen kuormituksen keventämisen sijasta, se tarkoittaa vain sitä että ihmiskunta on entistä isommassa liemessä kun kasvun raja lopulta tulee vastaan. Seuraavien raaka-aineiden luokse onkin sitten hyvin, hyvin pitkä matka.

Ja tähän päättyy tämänvuotinen Kysy mitä vain-tempaus. Kiitokset hienoista kysymyksistä, näitä oli hauska miettiä.



Kysy mitä vain 2013 vastaukset, osa 1: Oikeudesta ja kärsimyksestä

Kun kerran aloitin pienellä varaslähdöllä Zepan kysymykseen vastaamisen, on kait parasta aloittaa virallinenkin vastailu siitä.

Miksi 'silmä silmästä, hammas hampaasta' ei oikeasti ole hyvä juttu? Monasti se tuntuu niiiiiiin hyvältä ajatukselta.
Näitä Zepa ihmetteli, eikä taida olla läheskään ainoa kunnon ihminen jonka mielessä ajatus välistä käy. Aluksi ajattelin alkaa vastaamaan korrektilla akateemisella standardivastauksella joka on koostettu erinäisistä tielleni osuneista oikeussosiologian ja -historian opuksista, aloittaen vaikka siitä miten kuningas Hammurabi oli luultavimmin aikansa humanisti jonka kuuluisan lain ideana oli rajoittaa rangaistuksia sukuyhteiskunnan villistä menosta. Ajattelin kuitenkin, että koska tieteen näkemyksiä kysymykseen voi helposti löytää jotakuinkin jokaisesta em. alojen perusteoksesta (kannattaa tsekata!), koitan vastata vähän omaperäisemmin, kun tilaisuus on.

Mikä saa eettisesti valveutuneen, järkevän ihmisen kaipaamaan joskus Hammurabin aikoja? Minusta näyttää siltä, että eräs tärkeä kysymyksen taustaoletus on optimismi. Siis usko siihen, että julmuuksien tekijät ovat poikkeusyksilöitä, eikä meidän esimerkiksi tarvitsisi perustaa keskitysleirien saaristoa voidaksemme jakaa kaikille julmureille pronssikautista oikeutta. Tähän optimismiin sisältyy myös ajatus siitä että julmuus on ilmiönä poikkeuksellinen, syvä särö normaaliyhteiskunnan arjessa, ja sellaisena jotain johon syyllistyneet voidaan tuomita, eristää ja rangaista jotakuinkin johdonmukaisesti ja tehokkaasti.

Minä en elä näin aurinkoisessa maailmassa, vaan olen ehtinyt hyvin vakuuttua siitä että julmuus, mukaan lukien äärimmäinen julmuus, on usein arkinen ilmiö. Sanotaan nyt vaikka niin, että Zepan kysymyksessään mainitsema eläinrääkkäystapaus kaikessa törkeydessään ei ollut minusta mikään karmeuden huippu, ei edes esimerkki poikkeuksellisesta eläimeen kohdistetusta julmuudesta. Yhteiskunta ei suinkaan tuomitse kaikkea julmuutta ja kaikkia julmureita, vaan ainoastaan ne jotka toteuttavat tuhoavuuttaan väärillä tavoilla. Yhteiskuntamme on siis sitä mieltä, että julmuuden toteuttamiselle on olemassa myös oikeita ja kunniallisia tapoja sekä päämääriä jotka oikeuttavat täydellisesti sellaisen toiminnan joka vapaa-ajalla harrastettuna olisi rikollista. Julmuudesta nauttiva ihminen voi tänä päivänä yksinkertaisesti valita ammatin jossa pääsee toteuttamaan itseään. Kun rahaa tulee, sulkeutuvat monet arvostelevat suut, lainsäätäjän suu mukaan lukien. On myös mahdollista harjoittaa julmuutta tavoilla joista periaatteessa rapsahtaa rikossyyte mutta joita paheksutaan käytännössä vain nimellisesti ja joista on vaikea jäädä kiinni. Monen mielestä poliittisen kentän toisessa ääressä viihtyvien, suurten typerysten, iljettäviin rikoksiin syyllistyneiden ja monien muiden kohtaama syrjintä ja väkivalta ovat pikkujuttuja joista ei kannata meteliä nostaa. Ne ovat vähän niin kuin itse osansa ansainneet, laki ja yliopistoetiikka eivät vaan sitä tajua. Vaan eikö olisi ristiriitaista rangaista mitä ankarimmin niitä kaikkein tyhmimpiä ja amatöörimäisimpiä julmureita samalla kun yhteiskunta suo toisella kädellä paljon suuremmille pahantekijöille arvostusta, komean uran ja kunniamerkkejä? 

Julmuuden ollessa todellisuudessa niin yleistä että sen maksaminen samalla mitalla onnistuisi vain herättämällä henkiin keskitysleirit ja inkvisition kidutusverkosto, olemme taas erään tämän blogin kestoteeman äärellä. Paha on tarttuvaa ja siksi sitä ei voi tuhota, kostaa eikä hävittää. Jos käsitämme, että yhteiskunta joka turvautuu teollistettuun kidutukseen ja keskitysleireihin mistä tahansa syystä olisi paha paikka, meidän on helppo nähdä että se paha joka on helposti havaittavissa natsisaksamittakaavassa, on kyllä läsnä jo yksittäistapausten tasolla. Kun kohtaamme yhden julmurin, joudumme aina valitsemaan kahdesta tiestä joista toinen on vain aste-eron päässä keskitysleirien saaristosta. Toinen tie, jota sivistynyt yhteiskunta on yrittänyt seurata alle sadan vuoden ajan, perustuu siihen että paha pyritään ensisijaisesti pysäyttämään. Jos tahdomme todella nähdä pahan vähenevän, on välttämätöntä lakata uskomasta siihen että pahalle ominaiset keinot ovat niitä joilla todella saadaan läksyt opetettua, viestit perille ja ihmiset luopumaan rikollisista aikeistaan. Sen sijaan on yritettävä miettiä, mikä olisi rakentava tapa suhtautua pahaan.

Toinen, ja aivan eri suunnasta lähtevä huomioni on, että silloinkaan kun oikeus ei ole kostonhimoinen tai julma vaan pitää tiukasti kiinni hyvästä, siihen sisältyy iso annos ankaruutta. Suomessa tuomiot ovat monen mielestä lieviä, mutta minusta on alkanut tässä tuntua siltä että moni unohtaa, että lainvoimainen tuomio on vain rikosprosessin päätöspiste. Muutama kuukausi ehdollista ei ehkä kuulosta kovin hirveältä. Sen sijaan tuomiota edeltävässä rikosprosessissa on kestämistä senkin edestä. Rikoksesta epäilty huomaa usein aika äkkiä että sellaiset arkiset asiat kuin yksityisyys, vapaus ja oma omaisuus eivät ole itsestäänselvyyksiä vaan etuoikeuksia joista kansalainen saa nauttia vain niin kauan kunnes hänen edesottamuksensa alkavat vakavasti kiinnostaa yhteiskuntaa. Tutkinnan aikana voi joutua pidätetyksi, kotona ja työpaikalla voidaan tehdä etsintöjä, tilit voidaan tutkia ja poliisi voi takavarikoida omaisuutta. Tutkinnassa esiintulleet merkitykselliset seikat ja todistusaineisto jotka yleensä ovat hävettävää laatua, otetaan esille yksitellen oikeudessa. Kuulusteltavaksi joutuu sekä esitutkinnassa että oikeudenkäynnissä, eivätkä ne ole mitään leppoisia juttuhetkiä. Vaikka suomalainen oikeus on sivistynyt ja kohtelee syytettyäkin mahdollisimman ystävällisesti, prosessin perusideana on rikoksen ja sitä ympäröineiden olosuhteiden perusteellinen kaiveleminen. Tästä päästään siihen, että silmä silmästä- menetelmä on oikeastaan tarpeeton. Laveasti määriteltynä normaalilla häpeäntunnolla varustetulle ihmiselle rikosprosessi tuottaa kyllä kärsimystä, olipa hänen henkilökohtainen moraalinsa riittävän korkealla tasolla ymmärtääkseen tehdyn mokan suuruuden tahi ei. Pieni osa rikollisista on tietysti paatuneita. Mutta eikö ole nimen omaan uskoa pahan ylivertaisuuteen ajatella että näihin ihmisiin tepsisi nimenomaan paha, ei hyvä eikä sivistys? Jos (eli kun) on niin että paatuneisuus on syvän turmeltumisen tulos, eikö siinä tilassa eläminen jo sinänsä ole suurin kärsimys? Kärsimys sinänsä ei kasvata, jalosta eikä opeta- jos ihminen oppii vastoinkäymisistään, hänellä on oltava siihen valmiuksia omasta takaa. Pahantekijän kärsimys ei myöskään korjaa tilannetta sellaiseksi kuin pahaa ei olisi tapahtunutkaan. Se vain lisää kärsimyksen kokonaismäärää sekä mahdollisesti ruokkii ihmisten kostonhimoisuutta. Jos oikeus tahtoo aiheuttaa kärsimystä sen sijaan että miettisi, mikä on rakentava ja hyvälle ominainen tapa käsitellä tapahtunut vääryys, se haluaisi tosiasiallisesti pahaa pahan itsensä takia. Eikö paha olisi ottanut siinä tilanteessa voiton vaikka yksittäinen pahantekijä neutraloitaisiin? Miten voisimme silloin enää edustaa oikeutta? Mikä muu kuin valta-asema erottaisi meidät pahantekijästä, ja onko sellainen ero ero ensinkään?

Hyvän yhteiskunnan ja hyvien ihmisten ei tietenkään pidä paapoa pahaa. Tulee olla vain kaikin mahdollisin tavoin erilainen kuin se paha jota tahdotaan vastustaa. Mistä tulee tämä ajatus että hyvästä määrätietoisesti kiinni pitäminen tekee niin ihmisestä kuin yhteiskunnastakin heikon, haavoittuvan ja hampaattoman epäonnistujan?

Ylipäätään, yhteiskuntamme suurimpia ongelmia ei siis ole se etteikö kiinni jääneitä julmureita rangaistaisi riittävän ankarasti. Paljon suurempi ongelma on se että toisaalla julmuus ja tuhoava käytös ovat yleisesti hyväksyttyjä ja se että usko pahan voimaan on niin suurta.

Lunta tupaan /Snow in the house

Menneen ajan joulumarkkinoilla tilanne näytti vielä talviselta.

At the time of christmas fair things still looked quite wintery.

 photo DSCN6934.jpg

Sitten talvi otti takapakkia. Pimeys, märkyys ja surkeus palasivat. "Masentaa", sanoi Puoliso katsoessaan uitettua mustaa maisemaa. "Koitan piristää sinua jotenkin.", lupasin. "Mutta lunta minäkään en osaa tehdä." Lenkkipolulla aivot saavat yleensä happea, sen kai tiesi jo säntillisistä kävelyistään kuuluisa Immanuel Kant. Muistin olevani aika pätevä vaimo, ja sellaisethan tiettävästi osaavat tehdä tarpeen vaatiessa vaikka pieniä ihmeitä. Ymmärsin, että vaikken mahda mitään sille miltä maisemat ulkona näyttävät, voisin antaa talven lumihiutaleille turvapaikan sisältä.

That didn't last. Darkness, wetness and misery returned. "I feel so depressed", said DH as he beheld a sorry, dark landscape. "I'll try to cheer you up.", I promised. "But even I can't make snow." Later I remembered that no matter what, I'm still a pretty capable wife, and it's common knowledge that wives can make small miracles if necessary. I might not be able to change the scenery outside, but I could give some snowflakes a refuge indoors.

 photo DSCN6941.jpg

Talven ihmemaassa olennaista on myös kimallus. Tein pari harkittua kimaltavaa joulukrääsäinstallaatiota.

Sparkle is essential in winter wonderland. So I added some.

 photo DSCN6942.jpg

Keittiöön tuli tietysti kimaltavia kuppikakkuja. Niin että nyt tiedätte, kuka niihinkin kaupassa sortuu. Mää. Iloitsen myös siitä että kimaltavaa krääsää aletaan myydä jo Kekrin aikoihin. Niin mekin saamme pirttimme koristeltua silloin kun on oikeasti juhlan aika. Koristeet saavat olla paikallaan kunnes joulu on ohi, tai kunnes tunnemme selviävämme ilman kevytmielistä kimallusta, kumpi nyt tapahtuukin ensin.

Kitchen was naturally decorated with sparkly cupcakes. So that you now know who on Earth buys those. I do. I also enjoy the fact that shops start to sell sparkly things around Kekritime, so that I can decorate my home for the big celebration. The decorations remain in place until Chrismas is over or until we feel we can manage without extra sparkles, whichever happens first. 

 photo DSCN6940.jpg

Joulun tullessa kimaltavia krääsäkuppikakkuja seurasivat tietysti syötävät kimaltavat kuppikakut suvun joulupöydässä.

When Christmas arrived, sparkly cupcakes were followed by edible versions. 

 photo DSCN6969.jpg

Siltä varalta että huolellisesti talviseksi tuunatusta ympäristöstä joutuisi liikkumaan synkempiin maisemiin, virkkasin tämän henkilökohtaisen lumikinoksen jo aiemmin syksyllä ostamastani Novitan hile-langasta. 10:n koukulla hyttysverkko-malliin virkattuna muovinen lanka taipui kuohkeaksi ja pehmeäksi hartiaviltiksi johon on mukava kääriytyä myös sohvannurkassa.

In case I might have to go away from this carefully controlled environment, I crocheted this portable pile of snow. It's white and fluffy and sparkles subtly.

 photo DSCN6979.jpg

Langassa on mukana kimalletta jonka piti näkyä tässä lähikuvassa. Ei kyllä tahdo erottua. Luonnossa huivi kuitenkin kimaltelee juuri niin kuin kannettavan lumikinoksen kuuluukin. Katsoin ympärilleni ja näkemäni alkoi vihdoin miellyttää. Jo oli tuvassa kaikki mitä lumelta kaipaan. Näin hyvin varustautuneena kelpaa jäädä ihmettelemään, mitä talvesta vielä tuleekaan.

Not sure if you can notice the sparkle from a close up shot, but it's there. I looked around and what I saw finally pleased me. In the house was everything I love about snow. Now I can patiently wait for the real thing.

 photo DSCN6978.jpg

Talousmietteitä syksyn varrelta

Mut mitäs tei puhusitte köyhyyrest – tai nii, et mää meinasin, et tää ols köyhä talo. Ei simmone talo ol köyhä, ku asjat on järjestykses, vaik ols vähä velkaaki. Olem mää kauppareissuillaan nähny köyhiiki paikkoi, niin köyhii, et asjat saa mennäk kuinka tahtos. Ja ku nes sihe jamaa menee, nii se on loppu liki. Nii mulki ols käyny, jos mää olsin antanup periks, ku on vastoinkäymisii tullu. Mut mää otin pussin selkääsään ja lährin kiärtämää, ja siin se ov vaa menny. Ei mulk kyl monta markkaa rahaa ol, mut ei ol velkaaka. Ja noo, mikkä tual pussis on, ne on omii.
-Mää en vois sanoo iha samaa, et kaik olsis omaa. Tää tontti on viäl vuakral ja talostaki ov vähä velkka. Mut jos tyät ja terveyt piissa, nii kyl mees selvi. Ja näitten kehumisten pääl meek kaks varakast juaran nys sit nisukorppukaffet.”

-Pentti Eertamo, Suninhaan tarinaa-

Viime viikkoina olen miettinyt jonkin verran talousasioita. Tarkemmin sanottuna sitä miten erinomaisesti vanha viisaus ”kaikki ei ole sitä miltä päälle päin näyttää” pätee ulkoisesti menestyviltä vaikuttaviin kanssaihmisiin. Media esittelee arkisena ja normaalina elämäntapaa jonka toteuttamiseen tarvittaisiin todellisuudessa kovat tulot. Näkyvin ja ihailtu kansanosa on varakasta, siinä missä maan arkea pyörittävien ja siinä sinnittelevien pienituloisten arkinen sankaruus ei kiinnosta ketään. Oma lukunsa ovat nopeasti rikastuneet, suruttoman rahankäytön makuun päässeet ihmiset jotka eivät enää osaakaan kiristää vyötä onnen päättyessä. Sääty-yhteiskunnan katoamisessa oli monta hyvää puolta, mutta olen minä yhden huononkin puolen keksinyt. Kulttuuristamme on hävinnyt tietty menestyksen mallien moninaisuus. Ei kukaan odottanut aiemmin että vauras talonpoika kuluttaisi samalla lailla kuin menestynyt suurporvari. Nykyään säädynmukaisuuden käsite on poistunut, ja niinpä Taka-Torniossakin voidaan verrata omaa kulutusta Hollywood-tähtien törsäykseen. Kenellä tahansa on ainakin teoreettinen vapaus ja mahdollisuus tavoitella miljoonia, ja sen kääntöpuolella on se että kenen tahansa pärjäämistä voidaan verrata siihen miten hyvin aniharvat miljonäärimme pärjäävät.

Minäkin olen yllättänyt itseni miettimästä, miten olen sellainen stereotyyppinen filosofinretku joka ei ole onnistunut keräämään keski-iän kynnykselle tullessaan kovinkaan paljon maallista hyvää, jos (ja kun) lankoja, pikkuvarpusia ja omenoita ei lasketa. Se mitä on, on arkista laatua ja yhteistä Puolison kanssa. Viime viikkoina Maailmankaikkeus on muistutellut minua ahkerasti siitä, että todellisuudessa menestystä on jo suurten vaikeuksien puute. Tähän ikään mennessä olisi ollut aikaa paitsi päästä kiinni luksuselämään, myös kerätä sellaiset velat joita ei ilman lottovoittoa makseltaisi. Ei se pankkitilin pienenpuoleinen saldo, vaan se että postilaatikkoon tulee mainoksia karhukirjeiden sijasta. Palkkioiden mehevyyttä tärkeämpää on sittenkin se ettei niiden päältä ulosmitata reilua siivua. Ei tärkeää ole se ettei kaikki ole yhtä hienoa kuin muilla, vaan se että on malttanut ostaa vain sen mihin on ollut varaa. Ei ole noloa laskea pennosiaan, venyttää senttejään ja todeta ettei kaikkeen ole varaa, vaan paljon nolompaa on kuluttaa tasolla joka on kylmien lukujen valossa kestämätön. Jos elämä edistyy ihan hissukseen, pysyy itse sen perässä. Ne joilla näyttää menevän todella lujaa, eivät läheskään aina pysy. Olen tarvinnut hiukan rautalankaa ymmärtääkseni, miten paljon tässä on.


2000-luvulla olen huomannut vaatimattomuuden hyveen arvostuksen kääntyneen laskuun. Omaisuus ja sen näyttäminen ovat tulleet tärkeämmäksi, ja varakkuuden merkeillä voi saada osakseen arvostustakin. Kuitenkin himotuimmat statussymbolitkin saa kaupasta mukaansa myös luotolla, osamaksulla tai kulutusluoton avulla. Varakkuutta ei enää ilmennä vain pankkitilin pimeydessä luuraava saldo, vaan sekin miten paljon pankki suostuu antamaan lainaa. Kyllähän kaikki tietävät, ettei isoa velkaa voi tehdä ilman isoja tuloja. Niin sellainenkin ihminen jonka olisi mahdollista elää tuloillaan tavallista elämää kohtuullisen mukavasti, päätyy elämään taloudellisen kestokykynsä äärirajoilla ja on vaarassa velkaantua siinä missä arjen menojen kanssa kamppaileva pienituloinenkin. Ei riitä että itse tietää olevansa varakas- se on seikka joka ehdottomasti tulee saattaa jokaisen vastaantulijan tietoon, huomiotaloudessa kun eletään. 

Luksuksen lisäksi harkintaa uhkaavat rahojamme haluavien tahojen härski imartelu ja ahneuteen vetoaminen. Pyramidihuijarit tarjoavat harva se vuosi loistavia tilaisuuksia joihin olisi tyhmää jättää tarttumatta. Rahastoihin (joiden tuottoa jatkossa ei kukaan halua taata) sijoittavat tänä päivänä kaikki varallisuuttaan järkevästi hoitavat kansalaiset. Älykäs, harkitseva ihminen kyllä tunnistaa loistavat tilaisuudet. Ei yksi vippi tapa eikä kulutusluottoon huku kun kyse on aivan kertaluontoisesta poikkeustapauksesta. Tervettä vaatimattomuutta olisi kuitenkin suhtautua realistisesti myös omaan talousosaamiseensa. On järkevää osata tunnustaa että ymmärtää jostain asiasta vain mainospuheen verran, sekä ymmärtää että mainospuheita motivoi jokin muu kuin hyvä tahto. Esimerkiksi minun osaamistasooni sopii hedelmäpuiden taimiin ja porkkanansiemeniin sijoittaminen. Eivätkä ne ole minua pettäneetkään.

Mietteeni päätyivät sopivan kehitystehtävän löytämiseen ensi vuodelle. Ensi vuonna aion viljellä entistä tarmokkaammin tyytyväisyyden hyvettä, jota ilman ei terveestä vaatimattomuudesta ja taloudellisesta järkevyydestäkään tahdo tulla mitään. Koitan pitää entistä paremmin mielessäni sen, ettei rikkautta ole vain se mikä ulkopuolisille näkyy, vaan onni voi olla myös vaikeammin havaittavaa suurten vaikeuksien puutetta. Sellainen onni ei ole itsestään selvää eikä sitä ole kaikilla. Niin, onni: sillä vaikka kovasydämisyys syyttää helposti niitä joiden vaikeuksia voi luonnehtia itseaiheutetuiksi, vaikeuksien aiheuttama kärsimys on aina todellista. Eivätkä taloussynnitkään ole sellaisia kuolemansyntejä kuin niiden seuraamusten perusteella ehkä voisi päätellä, etenkään tässä kulttuurissa jossa vaikeuksiin joutuneiden ankaran rankaisemisen kääntöpuolella on koko kuluttamiseen ja rahan palvontaan hurahtanut kulttuuri.

ps. Vielä on viikonloppu aikaa Kysyä Mitä Vain.


Lankahamsterin suuret suunnitelmat

Viime viikonloppuna pidetyt Lohjan menneen ajan joulumarkkinat tämänkin sinetöivät: kalenterivuoden päättyessä lankavarasto on muutaman kerän pulleampi kuin sen alkaessa. En enää millään ehdi neuloskella markkinoilta kantamani 400 superpehmeän suomenlammasgramman edestä. No, ehkä muuten olisin ehtinyt, mutta puikoilla on nyt tilaustyö joka vie kaiken käsityöajan jouluun asti, hyvä jos ei vähän päällekin. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, pesäpäivät kuluvat ristipistellessä. Tänä vuonna ei ole ruusuja, mutta ehkäpä Ristipistohässäkän pionit ajavat saman asian. Ovat ne ainakin vaaleanpunaisia! Ja sitten vuodenvaihde onkin jo ovella. 

Parasta siis alkaa tähyillä tulevaisuuteen päin. Koska lankaa siis löytyy tuvasta reilusti, ensi vuonnakin jämäily ja lankavaraston pitkäaikaisimpien asukkien käyttöönotto ovat pinnalla. Erityiseksi haasteeksi olen ajatellut ottaa puuvilla- ja bambulankalaatikon. Kaikille sinne varastoiduille langoille on yhteistä usean vuoden ikä ja se että ne tuntuvat äkkiseltään täydellisen epäinspiroivilta. Lanka on onneksi materiaalia jossa epäinspiroivuus on vain huonon mielikuvituksen merkki ja korjaantuu usein nopeasti kun alkaa vähän ideoita etsiskelemään. Olen aloittanut jo. Ostin itselleni joululahjaksi kirjan Pannulappuja a la carte, koska se on hieno ja koska tarvetta uusille pannulapuille alkaa olla. Moni sen ohjeista on toteutettu puuvillasta. Siitä on hyvä alkaa.

Viikonloppuna ohut lumihuntu ilahdutti hetken, mutta nyt ollaan palattu taas märkään, pimeään ja harmaaseen. Samaa on luvassa ainakin jouluun. Säästä huolimatta, talvi on täällä kyllä. Sen huomaa esimerkiksi siitä että tarvitsen taas uudet sormikkaat vanhojen ja kuluneiden tilalle. Ja vaikka viime talvena teinkin useammat jämälankalapaset joilla olisi hyvä tehdä ulkotöitä, kaipaan kovasti hienoja kirjokintaita joiden kanssa kelpaisi kulkea ihmisten ilmoilla. Uusista töistä unelmoidessa on toki hyvä muistaa, etten ole ehtinyt syksyn aikana toteuttamaan kaikkia aikaisempiakaan ideoita. Ideoiden runsaus kertoo tälläkin kertaa sen, ettei kaikkea olla vielä nähty, tehty eikä koettu. Se on oikein hyvä ja sovelias tunne ihmiselle jolla on iso, mutta kuitenkin kaunistumaan päin oleva lankavarasto. 

Kirjanpidon mukaan varastosta kului tänä vuonna vajaat 2700 grammaa jämä- ja ongelmalankoja. Tähän lukuun sisältyy myös se puoli kiloa ohuita lankoja jotka olivat tämänvuotisen täsmäkulutuksen kohteena. Yhteensä arvioisin neuloneeni, virkanneeni ja neulakinnastelleeni reilun neljän kilon edestä, suunnilleen saman verran kuin aiempinakin vuosina. Kyllä, tarkempi kirjanpito ei-jämälankojen kohtalosta kuuluu myös ensi vuoden suunnitelmiin.

ps. Kysy mitä vain-karnevaali jatkuu vielä muutaman päivän ajan!

posted under , , | 0 Comments

Hyviä uutisia suomenuskolle

Suomenuskoisten parissa virinnyt järjestäytymishanke uskonnolliseksi yhdyskunnaksi on taas edistynyt hiukan. Opetusministeriön yhteydessä toimiva asiantuntijalautakunta puoltaa yksimielisesti Karhun Kansan hyväksymistä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi.

Rekisteröitymishankkeesta on ollut monenlaisia mielipiteitä suomenuskoistenkin keskuudessa. Lainsäädännössämme uskonnollisen yhdyskunnan malli on selvästi monoteistinen kirkko jossa on tarkkarajainen, määriteltyihin pyhiin kirjoituksiin pohjautuva oppi, jonka puhtautta yhdyskunta vaalii parhaansa mukaan. Alkuperäisuskonto, suomenusko mukaan lukien, on jotakin aivan muuta, ja se on tuonut omat haasteensa suomenuskoisille joiden on rekisteröitymishankkeen myötä täytynyt suoriutua mielenmaisemansa kääntämisestä lain määräyksiin mukautuvaksi. Toisten mielestä tämä välttämätön vieraaseen kaavaan ahtautuminen vain tuo alkuperäisuskonnon maailmaan elementtejä joita siellä ei vanhastaan ole. Itse olen sitä mieltä, että tämänluonteinen jäykkyys poistuu kyllä luonnollisella tavalla, jos vain onni on myötä ja suomenuskoisten yhdyskuntien määrä ajan myötä kasvaa. Onhan jotakuinkin selvää, että "Karhun Kansan Porvoon seurakuntaa" paljon todennäköisempää on se että kokoon saadaan vaikkapa Västäräkin Väki, joka on olennaisilta osiltaan hieman erilainen kuin Karhun Kansa. Sillä aina kun määritelmiä joudutaan sorvaamaan, paljon jää ulkopuolelle pakostakin. Suomenuskon tapauksessa, on selvää että vain osan mielenmaisema sopii Karhun Kansan virallisiin perustamisasiakirjoihin. Vaihtoehtona on, että katot ja ovet vain levenevät luonnollisiin mittoihinsa omia aikojaan niin että mukaan sopivat nekin jotka noudattavat kirjoihin laitettuja opinkappaleita yhtä luovasti kuin tavallinen tapakristitty luterilaisen kirkon tunnustuskirjoja. Suvaitsemattomuus ja nurkkakuntaisuus kun ovat polyteismille aidosti vieraita elementtejä. Niitä ei saada tuoduksi uskontoon pelkästään viranomaismenettelyllä, vaan tarvittaisiin ihmisiä jotka näkevät näissä paheissa jotakin erityistä arvoa. Rohkenen epäillä, ettei polyteistinen agraariuskonto suuremmin puhuttele sellaisia tyyppejä.

Omasta mielestäni rekisteröitymishanke on tärkeä ennen kaikkea symboliarvonsa vuoksi. Uskonto jonka piiristä voi nousta virallisen yhteiskunnan tunnustamia uskonnollisia yhdyskuntia (erotukseksi tavallisista yhdistyksistä), omaa yhä tiettyä vakavuutta ja arvokkuutta. Arvokkuus toki kuuluu alkuperäisuskontoon sisäänrakennettuna, mutta fakta on että etenkin termi "pakanuus" viittaa alkuperäisuskontojen lisäksi kaikenkarvaisiin uususkontoihin ja new age-häröilyihin. Se on rasittavien väärinkäsitysten loputon lähde. Rekisteröitymishankkeen menestys ja uskonnon lisääntynyt näkyvyys yhteiskunnassa tuo lähemmäs sen päivän jona suomenuskoisten ei tarvitse määritellä itseään pakana-sanalla, negaation "en ole maailmanuskonnon edustaja" avulla. Voi tulla suunnilleen ymmäretyksi kertoessaan yksinkertaisesti, mitä on: suomenuskoinen. Hiukan rohkenen toivoa sitäkin, että rekisteröityminen hillitsisi omituisia hostiileja assosiaatioita suomenuskoisten osalta (samalla kun wiccat, aasainuskoiset ja monet muut kunnialliset pienuskontojen edustajat joutunevat niistä kärsimään jatkossakin). Tykkäämään ei tarvitse alkaa, mutta kuten linkeistä voi havaita, viileän asialliseen suhtautumiseenkin pääseminen olisi jo edistystä. Utopistisimpana unelmanani on tietenkin toive siitä, että yhteiskuntamme monimuotoisuuden tullessa taas hiukan näkyvämmäksi, hyvä tahto ja suvaitsevaisuus valtaisivat taas hiukan alaa, kaikenlaisten vähemmistöjen onneksi. Onnellista olisi sekin, jos suomenuskon näkyvyyden lisääntyminen saisi useamman huomaamaan, miten vahvasti neutraaliksikin mielletty uskonnollinen käsitteistömme, sanasta "uskonto" alkaen on kristillisyyden alimääräämää. Jos näin kävisi, suvaitsevaisuus, rakenteisiin kätkeytyvät uskonnollisen vallankäytön dekonstruktio ja katsomusten tasa-arvo voisivat edistyä pikkuisen. 

Vielä ei ole suuremman hehkutuksen aika sillä PRH:n lopullinen päätös yhdyskunnan hyväksymisestä puuttuu vielä. Pieneksi valonpilkahdukseksi vuoden pimeimpien päivien keskelle tämän uutisen kuitenkin lasken. 

ETA: Juuri tulleen tiedon mukaan Karhun Kansan hakemus uskonnolliseksi yhdyskunnaksi on tänään hyväksytty Patentti-ja Rekisterihallituksessa. Filosofian Puutarha onnittelee tuoretta yhdyskuntaa, yhtä Euroopan ensimmäisistä omaan perinteeseen pohjaavista virallisista uskonnollisista yhdyskunnista. Onnea ja menestystä!

Hyvän ja pahan erosta

Zepan kysymys silmä silmästä-periaatteesta on niin syvällinen, että vastauksesta tulee luultavasti noin kilometrin mittainen. Joten otan nyt vähän varaslähdön sitä ympäröiviin teemoihin jotka eivät mahtuisi viralliseen vastaukseen.

Jos alkaa katsomaan toimintaleffaa keskivaiheilta, saattaa kestää hetken ennen kuin huomaa, ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia. Molemmat juoksevat, ampuvat, tappelevat, hajottavat paikkoja ja vaarantavat liikennettä yhtäläisesti. Ero on siinä, että hyvis tekee minkä tekee jostakin ylevästä ja epäitsekkäästä syystä kun taas pahiksen päämäärät ovat paheksuttavia. Ero hyviksen ja pahiksen välillä eksistoi tämän mallin mukaan jossakin ideoiden ja mahdollisuuksien maailmoissa, konkretisoituakseen vasta sitten kun on oikeudenmukaisen loppuratkaisun aika. Hyvän ja pahan problematisointi sivuutetaan näppärästi sillä että hyvä lopulta onnistuu ja paha epäonnistuu saaden siten palkkansa.

Todellisuus on toisenlainen, alkaen siitä että ei ole mitään metafyysistä mekanismia joka varmistaisi sen että hyvät ja pahat päämäärät saavat palkkansa (tässä taitaakin olla yksi syy kuolemanjälkeistä oikeuskäsittelyä lupaavien uskontojen suosioon). Arkitodellisuudessa jalojen aikeiden toteutuminen on kuitenkin epävarmaa ja toisaalta pahaan turvautumalla voi saavuttaa senlaatuista menestystä joka houkuttaa monia. Arkitodellisuudessa varmasti olemassa ovat vain ne teot joita teemme päämääriä tavoitellessa ja eksistenssiin tulee pikemminkin siinä määrin epäitsekkyyttä, julmuutta, rohkeutta, välinpitämättömyyttä kuin mitä tekomme ovat ilmentäneet.

Tästä seuraa radikaali ja vaikea johtopäätös: jos haluamme tavoitella hyvää, tai edes välttää pahuutta, ei riitä että päämäärämme ovat erilaisia kuin pahantekijöillä. Meidän on oltava perustavalla tavalla erilaisia. Tämä erilaisuus alkaa siitä että lakkaamme uskomasta pahaa. Niin, ”lakkaamme”, koska minusta näyttää siltä että jotakuinkin jokainen meistä (itseni ehdottomasti mukaan lukien) kasvaa uskomaan pahan voimaan. Siihen, että tarkoitus voi pyhittää keinot. Siihen, että jos hyvällä ei pärjää, kannattaa ehkä yrittää pahalla. Siihen, että viime kädessä voitto kuuluu sille jolla on takanaan (väki)valtaa pakottaa muut kuriin tai tuhota heidät. Tämäntyyppisten uskomusten kääntöpuolena on usko siihen että vaikka hyvyys on kivaa, se on myös heikkoa, idealistista, jotenkin hölmöä. Luksusta johon joko on tai ei ole varaa. Makuasia, jonka valitsemisesta voi saada irtopisteitä, mutta joka on silti jotenkin eri asia kuin tärkeät järkivalinnat. Syvällä sisimmässä emme loppupeleissä usko hyvän voimaan. Hyvää voi harrastella kun elämä on helppoa, mutta paha on se suunta mistä todellinen voima löytyy tiukan paikan tullen.

Ensimmäinen, ja siten tärkein askel sillä tiellä jonka kulkija voi sanoa itseään hyvään pyrkiväksi ihmiseksi, on kyseenalaistaa tämä ja alkaa kokeilemaan josko hyvälläkin pärjäisi. Yllättävän usein sillä pärjää, sellaisissakin tilanteissa joissa se tuntuu epätodennäköiseltä. Ei kuitenkaan aina. Toinen askel on miettiä niitä tilanteita: johtuiko menestyksen puute siitä että hyvä oli jotenkin heikkoa, vaiko siitä että sitä yksinkertaisesti oli liian vähän? Olisiko pahalla todella voinut saavuttaa sen mihin hyvä ei yltänyt ilman vielä suuremman harmin aiheuttamista toisaalla. Entä, vaikka täydellinen menestys johon tähdättiin, jäi saavuttamatta, riittikö hyvän valitseminen kuitenkin saamaan aikaan jotakin arvokasta? Jotakin, jonka tulee olla olemassa?


Sen lisäksi että luovumme luottamuksesta pahan voimaan, on meidän myös lakattava tunnustamasta pahan auktoriteetti. On ilman muuta niin, että pahan näkökulmasta katsottuna hyvät teot ja niiden tekijät ovat idealistisia, tehottomia, heikkoja, hölmöjä, loukkaavia sekä suoranaisen pahantahtoisia (vastustavathan he pontevasti niitä päämääriä joita pahalla tavoitellaan). Jos tavoittelee vakavasti hyvää, on siis hyväksyttävä se etteivät haukkujat ja arvostelijat tule loppumaan kesken. On lakattava uskomasta, että nämä haukut kertoisivat syviä totuuksia persoonasta ja teoista, sillä ainoa tapa saada hyväksyntää pahan kanssa kaveeraavilta on luopua hyveestä ja ryhtyä harmittomaksi myötäilijäksi. Miten voimme tehokkaasti pyrkiä hyvään, jos annamme pahan määritellä säännöt ja toimia erotuomarina? Sen lisäksi että lakkaamme uskomasta pahan voimaan, meidän on lakattava myös uskomasta sen auktoriteettiin ja kykyyn kertoa totuus siitä keitä me olemme. Ja näin on siis tehtävä sellaisessa ympäristössä, jossa tämä usko on arkista kuin räntäsade. Hyvään pyrkivä ihminen on tietystä näkökulmasta katsottuna ilman muuta heikko, typerä ja omasta edustaan mitään ymmärtämätön. Mutta se näkökulma on yhtä tyhjän kanssa ja kertoo vain sen että hyvä on pohjimmiltaan käsittämätöntä niille jotka jaksavat uskoa pahan voimaan. Se ei ole vain moraalisen asteikon toinen pää. Ero hyvän ja pahan välillä ei ole aste-ero, vaan se on maailmojen kokoinen ero. 

Kun osaa aavistella, miten olemuksellisesti eri käsitteistä on kysymys, huomaa yhtäkkiä ymmärtävänsä aivan helposti, että hyvään on kertakaikkisen mahdotonta järkevästi pyrkiä samoilla keinoilla kuin pahaan. Miten paradoksaalinen onkaan ajatus pahan "voittamisesta" tai "hävittämisestä", tai pahojen ihmisten "opettamisesta" heidän omilla keinoillaan. Ei, hyvä ei voi pyrkiä voittamaan pahaa voimalla, sillä se merkitsee samankaltaistumista pahan kanssa. Pahan filosofiasta tuttua termiä lainatakseni, hyvän päämäärä on pysäyttää paha rakentamalla ja luomalla hyvää, lisääntymällä kunnes pahalle ei enää ole tilaa. Ero hyvän ja pahan välillä ei löydy päämäärien maailmasta. Se on viiva jonka jokainen voi vetää varpaidensa eteen ja sanoa kohtaamalleen pahalle: tähän asti, muttei edemmäksi. Tästä alkaa toinen maailma.

Kysy mitä vain 2013

Taas olisi se aika vuodesta jolloin minulta voi Kysyä Mitä Vain. Pientä tai suurta, tärkeää tai tyhmää, lupaan taas vastata parhaani mukaan.
Aikaa jättää kysymyksiä kommenttilaatikkoon tai sähköpostilla olisi tällä kertaa puolitoista viikkoa, sunnuntaille 22.päivään asti. 

Edellisten vuoden kysymykset ja vastaukset löytyvät oman täginsä alta . 

posted under | 3 Comments

Yksityisyys on rauhaa

Yksityisyys on katoamassa hyvää vauhtia. Valtiotasolla kansalaisten vakoileminen on arkipäivää, ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Poteroita hobbesiaanista kaikkien sotaa kaikkia vastaan kaivetaan vauhdilla. Milloinkohan maailma olisi huonontunut niin kuin se huononee Järkevyyden, Terveen varovaisuuden, Yhteisen hyvän ja Turvallisuuden nimissä? Sillä sodasta ja rauhastahan tässä on pohjimmiltaan kysymys.

Mitä on yksityisyys? Se on valtaa omaan elämään. Valtaa hallita, kuka meistä tietää ja mitä. Valtaa päättää siitä, kuka saa jakaa salaisuutemme, paheemme ja nolot mokamme, kaiken mitä emme halua jakaa koko maailman kanssa.Sitä kautta se on arvokkuutta ja mukavuutta. Vapauden tapaan yksityisyyskin voi toimia suojana moraalittomalle toiminnalle. Siksi yksityisyyden antaminen muille vaatii rohkeutta. Kyllä, jos joku tietää minusta asioita joita vastaavia tietoja minulla ei hänestä ole, hän voi satuttaa minua. Mutta kuinka paha asia on tulla satutetuksi tai nolatuksi, hävitä sota, tai vaikka kuolla? Ovatko tällaiset vaarat suurimpia onnettomuuksia joita kuvitella voimme, vai onko olemassa jotakin vielä pahempaa? Minusta on, nimittäin elämä maailmassa jossa käydään kaikkien sotaa kaikkia vastaan, vaikka sitten hiljaa ja sivistyneesti. Sellaisessa maailmassa ei ole toivoakaan läheisyydestä, ystävyydestä, siitä että asiat ovat joskus juuri niin kuin ne näyttävät olevan. Sellaisessa maailmassa voi olla yhteistyötä muttei ystävyyttä, sopimuksia muttei luottamusta ja hyvää tahtoa, avointen vihollisuuksien puuttumista muttei sopua. Suurin onnettomuus ei ole kärsiä pahaa vaan tulla sen välikappaleeksi.

Tässä testataan se, uskommeko todella Sokrateen tavoin, että on pienempi onnettomuus kärsiä vääryyttä kuin tehdä sitä. Useimmat meistä voivat olla helposti samaa mieltä siitä, että ihanteellisinta olisi jos ihmisten välillä vallitsisi luottamus, kunnioitus ja avoimuus. Mutta mikä on toiseksi paras tilanne? Se jossa minulla on valtaa joka antaa minulle mahdollisuuden satuttaa muita, vaiko se jossa rakennan rauhaa vaikka sitten ottamalla vapaaehtoisesti riskin tulla satutetuksi? Onko parempi että tiedän muista asioita joita he eivät haluaisi minun heistä tietävän, syystä mistä tahansa, vai onko parempi maailma sellainen jossa en uhkaa kenenkään turvallisuudentunnetta? Minusta parempia ovat jälkimmäiset vaihtoehdot, sillä ne ovat niitä vaihtoehtoja jotka valitsemalla valitsen rakentaa mahdollista maailmaa jossa ihmisillä on varaa arvokkuuteen, avoimuuteen ja luottamukseen. Joissain tapauksissa yksityisyyden suomat tilaisuudet toki tekevät varkaita (tai vaikka terroristeja). Miten se menikään, onko parempi tehdä pahaa vai kärsiä sitä? Kuolla vaiko menettää ihmisyytensä? Onko parempi pelätä pahaa vai panna toivonsa hyvän voimaan silloinkin kun tilanne näyttää pahalta?

Valinta siitä mikä on toiseksi paras vaihtoehto on se olennainen valinta, sillä loppujen lopuksi ”rauhaan pakottaminen” on samankaltainen paradoksi kuin neliskanttinen ympyrä. Jos meillä on muskelia, voimme ehkä pakottaa ihmiset olemaan hissukseen. Mutta koskaan emme voi pakottaa ketään haluamaan meille hyvää. Emme voi vaatia rauhaa, yhtä vähän kuin voimme pitää kiinni yksityisyydestämme suojautumalla vimmatusti ja pelkäämällä kaikkea. Voimme kuitenkin rakentaa molempia. Rauhaa voi rakentaa, ja yksityisyyttä voi antaa muille. Näin voi valita silloinkin kun näyttää siltä että paluupostissa ei ole luvassa juuri yhtä paljon ja samaa laatua. Ei hyve mikään haaste olisikaan, jos sitä ei ikinä tarvitsisi toteuttaa hankalissa tilanteissa. Silloin kun valitsemme hyvän hankalassa tilanteessa, olemme ymmärtäneet jotakin sen itseisarvollisuudesta ja siitä että se on vähän eri asia kuin pikavoitto.

Urkkiminen ei eroa muista vääryyksistä mitenkään siinä että se vahingoittaa aina ja poikkeuksetta tekijäänsä enemmän kuin kohdettaan. Tilanteen surkeudesta puhuu eniten se että toisten yksityisyyden loukkaamisesta ja kontrollin harjoittamisesta on vaivihkaa tullut järkevää varovaisuutta, turvallisuudesta huolehtimista, jopa välittämisen merkki. Rauhan ihmisillä ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa kuin toimia jotakuinkin päinvastoin. Me annamme yksityisyyden kanssaihmisille vaikka teknologia antaisi mahdollisuuden urkkia. Rakennamme rauhaa olemalla sen sijaan itse avoimia ja osoittamalla luottamusta, tietäen että teot puhuvat aina enemmän kuin suuretkaan sanat. Ymmärrämme, että lopulta ainoa paikka josta rauhaa voi alkaa rakentamaan on oma käytös. Emme toimi näin sinisilmäisyyttämme, tyhmyyttämme tai idealistisuuttamme, vaan koska meille on tärkeää että ihmiset voivat olla seurassamme mukavuusalueellaan. Emme siksi ettemmekö pelkäisi että rohkeuttamme, avoimuuttamme ja luottamustamme voidaan käyttää väärin vaan siksi että tämäkään pelko ei hallitse meitä eikä estä meitä tekemästä sitä minkä tiedämme olevan oikein eikä aja meitä tekemään tekoja joita täysissä järjissä ollessamme (tai muiden ihmisten tapauksessa) pitäisimme väärinä. 

Ehkä maailma on sillä mallilla, että rauhan ihmisten käyttäytymisestä tulee vuosi vuodelta omituisempaa ja väärinymmärretympää. Se ei kuitenkaan kerro meistä vaan siitä miten kauas hyvästä tässä on eksytty ja miten kaukaiseksi  ja vieraaksi hiljaisessakin maassa on tullut Rauha jota yritämme edustaa.

Talven alku

Vuoden ensimmäinen kunnon lumisade saapui aamulla Virkkalaan. Marrasaika on ohi, talvi on alkanut. Vielä ei tiedä, millainen tästä talvesta tulee. Ainakin tänään ajoittain sakeaksikin yltynyt pyry onnistui tuomaan maahan vain ohuen kerroksen kosteaa luntaa. Alku sekin.

Talven myötä kauneus palaa maailmaan, mutta aivan erilaisena kuin syksyn loisto joka liukeni marrasajan harmauteen. Talvi on kuurasta kimaltelevia aamuja, hiljaisuutta, jäisenkirkkaita tähtiä pitkinä pimeinä öinä, eläinten jälkiä pihamaalla. Etelä-Suomen talvi ei ole loppujen lopuksi mahdottoman pitkä ainakaan omenatarhurin ajastajassa jossa puutarhaan aletaan tähyilemään jo helmikuun loppupuolella, mutta se on hidas ja mietteliäs vuodenaika niille joilla on aikaa tarttua sen tunnelmaan.  

Tähän aikaan vuodesta työtä teettävät sellaiset asiat jotka muulloin ovat enemmän tai vähemmän itsestäänselvyyksiä. Lämpimänä pysyminen ei ole itsestäänselvää.Terveenä pysymisessäkin on omat haasteensa flunssaepidemioiden, liukkaiden kelien ja muuten vain kehnojen säiden keskellä. Kaamosmasennuksenkin varalta täytyy olla valppaana, vaikka itselläni päällimmäisin tunne marrasajan päätyttyä onkin helpotus. Kaivetaan siis esiin takkapuut ja villat ja lämpöiset eläinystävät, kynttilät ja jouluvalot ja kimaltava krääsä. Laitetaan tulemaan teetä, etsitään jostakin aikaa lempikirjoista ja elokuvista nauttimiselle. Nyt on niiden aika. 

posted under | 0 Comments

Valona olemisesta

Olisikohan sitten aika palailla Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologian pariin? Aihe palasi taas mieleen tässä pikkujoulukaudella, kun joka tuutista alkoi tulvia kutsumattomia neuvoja  siitä millainen tässä pitäisi olla. Siinä missä miesten maailma näyttäytyy usein suoritus-ja kilpailukeskeisenä, naisille tulee sanomista jo olemisesta. Pitää olla nuori (toivotonta!), iloinen (hah!), nätti ja ties mitä että kelpaisi työelämälle, parempiin piireihin, miehille. Naisten maailmassa tekeminen on tärkeää, mutta oikein oleminen on vielä tärkeämpää.

Itämerensuomalaisten mytologiassa oli omistettu kokonainen luku naisnäkökulman pohtimiselle, mutta oikeastaan teema alkoi raksuttaa mielessäni vähän omia aikojaan. Tarut kertoivat enimmäkseen miespuolisten heerosten seikkailuista, mutta kuvituksessa vilahteli setunaisia loisteliaine koruineen. Mutta jotenkin kimaltava vuori ei haudannutkaan näitä naisia alleen, vaan kuiskaili jostakin tärkeämmästä. Korut näyttäytyivät yhtäkkiä arvon ja arvokkuuden symboleina, jotka kuitenkin vain osoittivat kantajansa valoa kohden, eivät ”korostaneet” sitä. Tässä oltiin nyt tekemisissä hc-olemisen kanssa. Tässäkö nyt näkyisi Martin Heideggerin Sinn des Seins jossa oleminen tulee merkitykselliseksi jonakin-olemisena? Heideggerillehän oleminen on kaikkea muuta kuin möllöttämistä tai passiivista eksistoimista. Se on mieltä, sävykkyyttä, merkityksellisyyttä, olemista yhteydessä maailmaan ja toisiin tietoisuuksiin. Itämerensuomalaisessa mytologiassa nainen on sankareiden päämäärä, tavoite, liikkumaton liikuttaja jonka tekemisistä ei pidemmälti puhuta mutta jota ilman on mahtavimpienkin heerosten olemassaolo jotenkin tyhjänpäiväistä.

Kaikkihan me osaamme puistella huvittuneesti päätä niille miehille jotka menevät sekaisin naisen ulkonäöstä ja pahimmassa tapauksessa järjestävät elämänsä sotkuun hormonihöyryissään. Harvemmin kuulee puhuttavan sellaisista naisista jotka voisivat tarjota elämän merkitystä ja tarkoitusta hyville ja viisaille miehille. Niistä joiden läsnäololla on kyky tehdä asunnoista koteja, pihoista puutarhoja, olemassaolosta elämää. Minusta alkoi tuntua, että tätä mytologiamme yritti sanoa lähentäessään feminiinisen luontoon. Feminiininen on se jonka pelkässä olemisessa on voimaa. Sellaiseksi ei tulla viuhtomalla ympäriinsä ja mittaamalla suorituksia, kuitenkin se on jotain jollaiseksi voi pyrkiä tulemaan. Vieläkö joku muistaa, että kielessämme on yhä olemassa iso ero sen välillä, että saavuttaa jotakin ja että on jotakin? Sen välillä että pyrkii johonkin ja sen välillä että tulee joksikin?

Onkohan sattumaa sekään, että näillä main suurten taivaanvalojen jumaluudet, Päivätär ja Kuutar, on ymmärretty naispuolisiksi? He loistavat ja säteilevät, ja ovat hyvinkin monin tavoin korvaamattomia hyvinvointimme kannalta. Säteilyn tavoin oleminenkin pakenee suorituskeskeisiä määritelmiä. Auringon tehtävä ei ole tuottaa päivänpaistetta, vaan säteily on olennainen osa aurinkona olemista, kuten jokainen galaktisessa hämärässä vaeltava ruskea kääpiö tietää. Muistokirjoituksissa listataan elämänkertatietoja, mutta kerrotaan harvemmin sitä, millainen edesmennyt oli. Olkoonkin, että olisi vähintään yhtä merkityksellistä tietää, että edesmennyt oli hyvään pyrkivä ihminen kuin että hän valmistui lääketieteellisestä tiedekunnasta vuonna 1957. Olemiseen liittyy läheisesti myös ihmisarvon käsitys. Mitä enemmän mittaamme saavutuksia, sitä vaikeammaksi ja abstraktimmaksi muuttuu ajatus perustavasta arvokkuudesta joka liittyy ihmisenä olemiseen, vain siihen että on Joku joka on kokemassa maailman. On hyvä kysymys, kertooko kulttuuriimme pesiytynyt olemisen väheksyminen "pelkän olemisen" merkityksettömyydestä vaiko käsityskyvyn puutteista.

Niin tärkeää kuin aikaan saaminen onkin, suorittamisesta vailla merkitystä tulee vain puuhastelua, ajanhukkaa, päämäärätöntä haahuilua, hiekkalinnojen rakentelua. Nykyaikainen ihminen joka menee ja tekee uupumukseen asti, tarvitsisi yhä tekemiselleen merkitystä ja elämäänsä valoa. Entä jos sitä ei tarvitsisi etsiä kovin kaukaa? Entä jos vain oppisi olemaan,omiksi ja läheisten tarpeiksi. Historiankirjoihin sillä tempulla on tainnut viimeksi päästä Gala Dalí, mutta olen ajatellut yrittää perässä. Marrasajan hämärässä ja talven hiljaisuudessa on hyvä aika miettiä omaa valotehoaan. Valaiseeko läsnäoloni tämän tuvan? Tarjoanko läheisilleni vain kumppanuutta vai annanko heidän elämäänsä merkitystä ja tarkoitusta? Tähänpä ei taida riittääkään se että keräilen itselleni ominaisuuksia (se onnistuu kätevästi shoppailemalla), ja rakennan minäkuvani tekemisteni ja aikaansaannosteni summaksi. On opittava olemaan itsessään jotain, Dasein. Silloin voi käydä melkein itsestään niin, että on samalla myös Olemassaolo, Kauneus, Elämä ja Kaikki.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments