Marrasajan aikaansaannoksia / November achievements

Ensiksi pitää tietysti esitellä marrasajan suurin aikaansaannos. Puolisosta tuli Aalto-yliopiston dosentti (ja tämän blogin päivystävä dosentti). Kun kysyin, miten hän haluaisi tapausta juhlistaa, hän sanoi että haluaisi kaikkein eniten vaimon leipoman dinosauruskakun. No sellainenhan piti tehdä! Virallisen dosenttikakun marsipaanikuori kätki sisäänsä suklaakakkua, vaniljavaahtoa, persikoita ja kaakaokreemiä.

First the big news: DH earned the title of adjunct professor from Aalto university. When I asked him how he would like to celebrate the event, he told me that he would love to eat some dinosaur cake. So I baked this delicious triceratops cake.

 photo DSCN6875.jpg

Eivätkä kakut siihen ole loppuneet, onhan juhlakausi täällä taas. Kutomon pikkujoulut järjestetään nyyttäriperiaatteella. Kutomon mummot ovatkin päteviä kommentaattoreita aloittelevalle kakkuleipurille. Tällä kertaa kommenttikierrokselle lähti sitruunakakku. Omasta mielestäni olen vihdoinkin onnistunut viilaamaan tästä klassikkoreseptistä täydellisen, mutta saas nähdä miten kakun käy! Päällä on vain tomusokerihuntu...

It was just the beginning, though. I also baked a lemon cake for our weaving groups' little christmas party. Grannies of the group are the best commentators a beginner cake baker could wish for. I think I have found the secrect to a perfect lemon cake, but the jury is out... For decoration, I added just some sugar to give a frosty effect...

 photo DSCN6902.jpg

...sillai ajankohtaisesti, sillä vaikka lunta ei näy, huurretta on jo vähän nähty.

...for although we are still waiting for snow, we have already had a couple of frosty days.

 photo DSCN6890.jpg

Lämpötilan painuminen pakkasen puolelle tiesi vihdoin talviruokintojen aloittamista. Aluksi ruokkijoita odotti kuitenkin pieni hirveä ylläri: ampiaisenketaleet olivat tehneet pesän toisen lintulaudan sisään.

We were able to start birdfeeding, though exceptionally late due to warm weather. First, however, there was a little awful surprise waiting for us. Wasps had made a little nest inside our feeder #2.

 photo DSCN6889.jpg

Ruokinnan alkamisenkin jälkeen marraskuu on ollut synkkä ja pimeä. Hiljaisuuden on kuitenkin korvannut hirveä metakka joka kuuluu helposti tukevan ulko-oven läpi verannalle. Kun laudat oli saatu täytettyä, ensimmäistä talitinttiä ei tarvinnut montaa minuuttia vartoa.

November is still dark, but silence is history. It's just unbelievable how much noise little birds are able to make. Or how much they are able to eat, for that matter...the first guest of the winter showed up just a few minutes after filling the feeders.

 photo DSCN6896.jpg

Valokuvaamisen kannalta tämä on haastava vuodenaika. Tässäkään kuvassa ei ole kohdallaan oikein mikään. Pääasia kuitenkin, että sukat ovat poistuneet keskeneräisten töiden korista käyttöön ja ovat todella hienot ja tähtisumun väriset. Vartta kiertää spiraalikuvio, ja sukat ovat toistensa peilikuvat.

This is a challenging time for taking photographs. No matter how I tried, I could not take a decent picture of my nebula socks. But after waiting for an inspiration patiently, they are finally finished. They are nebula-colored, have gorgeous spiral pattern and are a mirrored pair.

 photo DSCN6911.jpg

Puoliso innoistui jo kesällä sisustamaan pientä miespesää yläkertaan. Haistoin heti tilaisuuden uusille jämälankatöille. Saaristohenkinen viltti syntyi jo aiemmin. Siihen hyvin huonosti sointuva kukkatyyny puolestaan on odottanut taustakappaletta  ties miten kauan.

DH started developing a little place of his own upstairs earlier this year. His new man-nest obviously required some projects made of leftover yarn. No one really cares about the fact that the blanket and pillow don't really match.

 photo DSCN6884.jpg

Taustakappale ei soinnu vilttiin yhtä sen paremmin, vaan henkii marrasaikaista väriterapian tarvetta.

The backside of the cushion clearly says that someone here needs more color therapy. 

 photo DSCN6885.jpg

Hieman maltillisemmat, söpöt jämävärit valikoituivat hyttysverkko-hartiahuiviin. Malli on minusta ihanan romanttinen ja siihen sai uppoamaan pieniäkin keränloppuja. Lisäksi se osoittautui helpoksi, suorastaan addiktoivaksi virkattavaksi. Täydellistä!

I used some cuter colors of leftover yarn to crochet this shawl. I like the design, I like how it ate leftover yarn, and it was easy and fun to crochet too. Perfect!

 photo DSCN6887.jpg

Jämäilyn lisäksi olen ehtinyt kierrättääkin. Ikean pussilakanat eivät ole kestävyydeltään huippuluokkaa, mutta joskus sieltä on jotain nättiä mukaan tarttunut. Päätin, että somien pussilakanoiden käyttöikä pitenee oivasti, jos silppuaa ne jossain vaiheessa ja kutoo niistä maton. Kiva tuli!

In addition to using up my yarn stash I have also done some recycling. Ikea duvet covers aren't the most durable, but they can still be cute. I decided that I could extend the life of my cute but rather old looking duvet covers by ripping them up and weaving them into a rug. 

 photo DSCN6886.jpg 

Lämpimien sukkien ja vilttien ohella aletaan tarvita puulämpöä. Lisäksi puukorit ja poltettavat paperit tarjoavat paljon viihdettä keittiöjänölle.

The wood heating season is here, too. Heating with wood and some old newspapers also keeps a houserabbit entertained.

 photo DSCN6900.jpg

Muistilappu itselle: menestyksestä ja merkityksestä

Sain niin hyviä uutisia että sen kunniaksi piti kaivaa pakastimesta viimeiset kakun jämät. Toisin kuin yleensä, ja erityisesti toisin kuin viime aikoina, suun avaaminen asiantuntijan mandaatilla oikeassa paikassa johti menestykseen, eli siihen että erästä eettisesti kestämätöntä hanketta suunnitellut taho päätti miettiä uusiksi, mitä olikaan tekemässä. Sellaista ei satu usein. Nyt niin kuitenkin kävi, ja niinpä ensimmäinen ajatus aamulla herätessäni oli, että maailmassa on hieman vähemmän kärsimystä kuin vielä tovi sitten. Olen saanut ihmiset harkitsemaan, mitä olivatkaan tekemässä.

Pieni ääni yrittää takaraivossani muistuttaa, ettei tämä mitään oikeaa menestystä ollut. Enhän saanut onnistumisestani mitään henkilökohtaista etua maineen, uran etenemisen tai paremman palkkion muodossa. Sainpahan vain kiskottua maailmaa pikkuriikkisen parempaan suuntaan. On myös mahdollista, että lopulta tämäkin menestys on lyhytaikaista. Mutta hetken, juuri nyt, on olemassa ihmisiä jotka ovat pysähtyneet vakavasti miettimään tekemistensä eettisyyttä ja kestävyyttä. Olen siis saavuttanut jotakin sellaista mitä olen halunnut elämälläni saavuttaa. Tosiasiahan on, että ihmisten herättäminen harkitsemaan ja ajattelemaan on parasta mitä etiikan asiantuntija voi toivoa saavuttavansa. Pakolla voidaan joissain tapauksissa hillitä pahaa, mutta aito hyvän edistäminen perustuu aina vapaaehtoisuuteen ja siihen että ihmiset kokevat mielekkääksi valita hyvän.

Parhaansa tekeminen on todellisen menestyksen välttämätön ehto, mutta riittävä ehto se ei ole. Menestys vaatii aina myös annoksen onnea ja olosuhteiden suopeutta. Siitä minulla on kroonisesti puutetta. Argumentoinhan usein abstraktin hyvän puolesta maailmassa jossa on vain erilaisia etuja ja niitä ajavia ryhmittymiä. Puhun sisällöstä, vaikka kontekstina on huomiotalous jossa tärkeintä on näyttävyys: nopeat tulokset, tarmokas puuhastelu ja myyvä pinta. Silloin on yksinkertaisesti hyväksyttävä se että menestystä ja ylipäätään kysyntää on vähemmän. On ajateltava aristotelisesti että on pyrittävä tarjoamaan jotakin parempaa kuin mitä osataan kysyä ja kaivata, tai edes arvostaa. Kun menestystä sitten tulee, se on sitäkin makeampaa sillä se on paljon syvempää kuin pelkkä onnistuminen jossakin mitä on yrittänyt. Todellisella menestyksellä on merkitystä kaukana pienen arkeni ulkopuolella. 

Huomattavaa on, ettei merkitys ole sama asia kuin hypetys. Nyt kun Nokia-huuma on vaihtunut kansalliseksi krapulaksi josta yritetään kammeta pystyyn miettimällä olisiko peliteollisuudesta krapularyypyksi uudeksi sammoksi joka jauhaisi kansakunnalle kaikenlaista menestystä, olisi toisaalta hyvä tilaisuus miettiä, jäikö huumasta ja humalasta taaskaan käteen paljon todellista arvoa ja edistystä. Kuinka paljon maailma parani? Jos sellaisen miettiminen jotakuta kiinnostaisi. Auringon noustessa Pientilalla ja lintujen kansoittaessa ruokintapaikan, minulla on ilonani se että niiltä osin kuin olen jotakin asioille mahtanut, maailma todella on parantunut hiukkasen. En ole vain tehnyt ja saanut aikaan todisteita siitä että häärätty on, eikä menestykseni ole päätymässä yhdenkään historiankirjan lehdelle. Mutta maailman muoto on hiukan valoisampi. Ainutlaatuisilla ajatuksillani ja tekemisilläni on ollut merkitystä. Niille työelämägurujen laumoille jotka muistuttelevat harva se päivä lehtien palstoilla siitä miten kukaan ei ole nykyään korvaamaton ja miten kenen tahansa työpanoksen arvo on kyseenalainen, voin tänään sanoa tyynesti: puhukaa te vain itsestänne ja kaltaisistanne ja matalasta maailmastanne. Minuun ette ainakaan tänään ylety.


Se minkä tahdon menestyksen hetkestäni muistaa on se, että vaikka menestys ei olekaan pelkästään itsestä kiinni, sen välttämätön ehto on se että teen sen eteen voitavani. Että jaksan tehdä parhaani silloinkin kun runsas kokemus vihjaa ettei yrityksellä ole väliä, että itseäni vain säästäisin jos päästäisin itseni vähemmällä. Jos olisin jo etukäteen tuominnut ponnistelun hyödyttömäksi ja vajonnut kyynisyyteen, menestystä ei olisi tälläkään kertaa tullut. Sille en mahda mitään jos kukaan ei kuuntele, mutta jos kukaan ei kuule koska istun hiljaa eikä mitään kuultavaa ole, menestyksen puute on ainakin osittain jäljitettävissä valintoihini. Jos huonot argumentit menestyvät siksi että ihmiset haluavat kovasti uskoa niihin, niin se sitten on, mutta jos en jaksa vaivautua ammuskelemaan typeryyksiä alas sadatta kertaa vaikka voisin tehdä niin, menestyksen puutteen syy on ainakin osittain minussa. Yrittäminen voi olla tuloksetonta, mutta hiljainen oikeassaoleminen ja lämpimien ajattelu on täydellisen hyödytöntä. Jos sen sijaan vain jaksaa tehdä parhaansa, onnenkin on ennen pitkää hymyiltävä. Silloin syntyy menestystä, parasta laatua mitä olla voi.

posted under , | 4 Comments

Puutarhassa marraskuussa

Viikonloppuna sattui sellainen muistiin merkitsemisen arvoinen juttu, että aurinkoa riitti molempina päivinä. Eikä ollut edes hirveän märkää. Painuimme siis puutarhaan nauttimaan lyhyestä valoisasta ajasta joka oli aidosti valoisa. Syystyöthän ovat olleet tehtynä jo viikkoja., mutta onneksi puutarha on niitä paikkoja joissa ahkera aina työtä löytää, olipa maailmantalouden tila mikä tahansa. Kaikenlaista pientä tuli laiteltua, aika kului ja nousipa pintaan pieni hikikin. Sunnuntaina sisään astuessa tuntui kuitenkin siltä että nyt tämä oli aivan todella tässä. Vielä kuura malttoi irrottaa otettaan sen verran että puuhasteleminen oli mahdollista, mutta kun säätiedotus lupaa lähipäivinä pakkasasteita, kaikki jäätyy hiljalleen aloilleen. Seuraavat työt ovat lumitöitä. Kevät on melkein käsittämättömän kaukana, talven selän toisella puolella.

Auringonpaisteesta huolimatta puutarha vaikutti jo hyvin uniselta. "Vielä kun jostain löytyisi pehmoinen valkoinen peitto päälle", kuiskivat ruohot rapisevalla äänellään. Vaikka päivälämpötila oli nipin napin plussan puolella, omenapuiden varjossa kuura jo pysyi ja ratisi kulkijoiden jaloissa. Omenapuutkin näyttävät jotenkin väsyneiltä vesiversojen puskiessa taas latvustoista. Toisaalta marras on vienyt muassaan myös rikkaruohot ja vuohenputkimatot. Tähän aikaan koreat ja sekavat puutarhat ovat kai tasa-arvoisimmillaan, yhtäläisen väsähtäneitä. Tavallisesti marraskuiseen puutarhaan on tuonut elämää lintulaudoilla käyvä vilske, mutta tänä vuonna kun lämpötilat ovat sitkeästi pysyneet reilusti plussalla, olen lykännyt talviruokinnan aloittamista. Vasta nyt, kun säätiedotus lupasi pikkupakkasten jatkuvan, kärsivällisyyteni petti ja katoin talvisen tarjoilun.

Vaikka lintujenruokintaoppaat kannustavat malttiin, ruokinnan aloittamista oli selvästi jo odotettu paikallisten lintujen keskuudessa. Ensin saapuivat tiaiset, mutta jo parin tunnin päästä lajikirjo oli monipuolistunut. Sana kulki. En usko että menee montaakaan päivää ennen kuin saamme nähdä vilauksen jostakin harvinaisemmastakin ruokavieraasta. Vuoden synkintä aikaa riittää vielä edessä, mutta kun lintusirkus on taas käynnissä, kaikki tuntuu huomattavasti siedettävämmältä. Lannistuneen hiljaisuuden korvaa kinastelevien lintujen säksätys ja rääkynä. Marrasaikana sellainenkin on edistystä.

posted under , | 0 Comments

Argumentum ad parisuhde

Tässä Ajattelun Ammattilaisen tekstissä oli se hyvä puoli että se herätti minussa paljon ajatuksia. Vaan tehkääpä tekstille seuraava temppu: korvatkaa tekstissä esiintyvä sana ”rakkaus” sanalla ”parisuhde”. Se tuntuisi onnistuvan aivan hyvin, jopa siinä kohdassa missä puhutaan rakkaudesta jonka kohde ei ole ihminen. Kyllähän jokainen ymmärtää, että ihminen voi olla naimisissa työnsä tai lempiharrastuksensa kanssa.

Argumentum ad parisuhde on täällä taas. Jopa Hesari riensi säestämään sitä jutullaan pitkistä parisuhteista. Niin siinä käy kun Rakkaus halutaan pyydystää mittaamalla ja tehdä helposti ymmärrettäväksi.

Probleeminahan on siis se, että parisuhteesta ei ole tullut vain yleistä konstruktia jonka piirissä rakkautta usein tavataan, vaan se on päässyt peräti määrittelemään, mitä rakkaus on. Vieläkin yleisempi ajatusvirhe näyttäisi olla nimetä kaikki parisuhteessa esiintyvät tuntemukset jonkin lajin rakkaudeksi. Kas näin: jos parisuhde on väljähtynyt ja pelkkä kumppanin naaman näkeminen tahtoo ärsyttää, kyseessä on kypsä tai vakiintunut rakkaus. Kypsäpä hyvinkin, niin kypsä että siitä on lyhyt matka ylikypsään. 

Ei ole yllättävää, että pian muistetaan erottaa tämä Rakkaus visusti romantiikasta ja muista sellaisista tuntemuksista jotka tuntuvat joltakin. Rakkaus on siitä jännä tunne että monen mielestä sen ei pohjimmillaan kuulu tuntua yhtään miltään, paitsi ehkä sisukkaalta. Soitellen lähdettiin sotaan mutta raatamaan ja puurtamaan päädyttiin, ja se on oikein se! Kevytmielisestä iloittelusta tulee seurata kunnon nalkki. Päälle päätteeksi mainitaan että selvänäköinen, muttei mitenkään epätoivoinen Rakkaus on sitä että pitkässä suhteessa on paljon muitakin syitä pysyä yhdessä kuin tunteiden roihu. Minun on pitänyt elää vuosikymmenen verran tiivistä parisuhde-elämää löytääkseni rohkeutta tämän asenteen alasampumiseen. Hyvinä, huonoina ja katastrofaalisina päivinä vakio on ollut se että jokin Puolison olemuksessa vaikuttaa minuun kuin onnellisuuspilleri. Päivien ero on ollut lähinnä siinä, miten olen tähän faktaan suhtautunut. Hyvänä päivänä rakastaminen on helppoa ja hauskaa. Katastrofaalisena päivänä se on hirveää. Joka päivä se kuitenkin On. Nykyaikaisesta kuoliaaksirationalisoidusta rakkauskäsitystä tällainen kokemus ei kuitenkaan kotia löydä.

Argumentum ad parisuhde auttaa myös ymppäämään rakkauteen vinon pinon paheita, kuten mustasukkaisuuden, kontrollinhalun ja riitaisuuden. Kuuluvathan Rakkauteen räiskyvät tunteet ja terve mustasukkaisuus sekä välittäminen. Pois sellaiset ajatukset, että Rakkaus antaisi löytäjälleen kahta suuremman inspiraation pyrkiä hyvään. On myös mielenkiintoista, miten Rakkaudessa on niin paljon tilaa räiskyville kielteisille tunteille, vaikka toisaalta tavallista on vähätellä myönteisten tunnekokemusten kuten ilon, intohimon ja vanhan kunnon lätkässä olemisen merkitystä pidemmän päälle. Maailmankuva on synkkä: kielteiset tunteet ja ikävät asiat ovat tosielämän kovaa ydintä kun taas ilon ja intohimon hetket ovat ohimeneviä ja siten pohjimmiltaan vähäpätöisiä. Tyhmyyttämme niitä kaipaamme, viisaita olemme kun alistumme ankeuteen ja siihen että jos sisulla jaksamme painaa, voimme voittaa rakkaalta kiintymystä ja yhteenkuuluvuutta ja vältämme päätymisen hänen elämänsä pilaajaksi. Jos näin on, eikö suurin palvelus jonka rakastetulleen voi tehdä, ole toimittaa hänet mahdollisimman kauas elämästään? Silloin menettää vain ohimenevän ilon, mutta toisaalta myös välttyy satavarmasti muuttumasta hänen elämänsä pilaajaksi. Synkkää, mutta tavallaan loogista.

Myös ad populum on Suuressa Rakkauskeskustelussa aina käyttökelpoinen, niin käyttökelpoinen että sitä voisi hyvin pitää argumentum ad parisuhteen alalajina. Tosirakkautta on se mikä on normaalia ja tavallista ja mitä tuttujen parisuhteet edustavat. Voi vain ihmetellä, mitä näin kömpelö virheargumentti tekee näin hyvässä hapessa. Lopulta käy kuten Ajattelun ammattilanenkin huomasi: kun Rakkauteen yritetään mahduttaa kaikki ja kun siitä yritetään tehdä käsite jolla voi kuvata mitä tahansa säätämistä, siitä tulee lopulta sana joka ei tarkoita mitään. 

Argumentum ad parisuhteelle suhteen pituus ja ulkoiset puitteet ovat tärkeitä. Pidempi suhde on automaattisesti parempi kuin lyhyempi. Avioliitossa oleminen on hienompaa kuin seurusteleminen, olkoonkin etteivät nämä termit vielä sinänsä kerro mitään siitä kuinka paljon suhteessa rakkautta tosiasiallisesti on. Rakkaus joka ei tähtää perinteiseen parisuhteeseen, ei sovi muottiin ollenkaan. Vakiintuneet etäsuhteet, polyamoria tai suhteet joissa on tunnetta vaan ei mahdollisuutta lähteä tavoittelemaan perinteistä perhe-elämää painuvat marginaaliin eivätkä ansaitse Rakkauden nimeä, vaikka olisivat miten tavallisia ja hyviä osapuolilleen. Miksi välillä edes näyttää siltä että marginaalissa onkin Rakkauden hehkua? Toisaalta: miksi Parisuhde ei ole onnen tae, vaan alkaa tarkemmassa tarkastelussa näyttää vain yhdeltä yleiseltä näyttämöltä Rakkaudelle?

Argumentum ad parisuhde on siis sitkeä, mutta erinomaisuudella se ei pärjää. Arvelisin, että sen menestykseen on kaksi hyvää syytä. Ensinnäkin, se on helppo tapa kuvailla rakkautta etenkin konkretiasta pitäville luonteille. Ovathan parisuhteet siitä mukavia sosiaalisia rakenteita että niihin sisältyy paljon mitä mitata. Kestosta, virallisuuden asteesta ja muusta sellaisesta on helppo puhua. Jos Rakkautta ei voi redusoida parisuhteeseen, mitä se edes muka on? Tässä vaiheessa hyvä reaktio olisi ihmetellä, ei todeta että koska parisuhdepuheelle ei näy hyviä ja suosittuja kilpakumppaneita, siihen on tyytyminen. Toiseksi Rakkauden käsitteen moniselitteisyys ja perimmäinen mitäänsanomattomuus tekee siitä tasa-arvoisen. Se vakuuttaa että Rakkautta on maailmassa paljon ja että se on helposti löydettävissä. Pitää vain löytää joku joka suostuu parisuhteilemaan. Itse olen tietysti sitä mieltä että Rakkaus on jotakin aivan muuta. Siitä lisää myöhemmin.

posted under | 2 Comments

Rosvot ja poliisit: kumpi olikaan kumpi?

Hei te siellä sisäministeriössä, poliisihallituksessa, suojelupoliisissa ja muissa jännittävissä instansseissa vaikuttavat Lukijat! Omistan teille pikku postauksen vasta nyt, vaikka monet teistä ovat seuranneet blogia uskollisesti jo pidemmän aikaa. Helsingin huumepoliisin toiminnasta (oikeamielisen prostituoidun ansiosta) alkaneesta ja poliisiylijohdon luottamuskysymykseksi paisuneesta kohusta tässä kirjoittelen pari hajamietettä, siltä varalta että jollakulla teistä olisi mahdollisuus korjata tilannetta jotenkin. 

1) Jos hyviksen ja pahiksen välinen tärkein ero on se että toinen on lähtökohtaisesti hyvis ja toinen pahis, tosiasiallista eroa ei välttämättä ole. Jos poliisia ei erota rosvosta lainkuuliaisuus ja oikeudenmukaisuus vaan ylevät päämäärät ja kapeakatseinen tulosten tavoittelu, heikosti menee. Pidemmälti olen kirjoittanut aiheesta esimerkiksi täällä ja täällä (paljon muitakin kirjoituksia löytyy toki etiikka-tägin alta). Lakien ja määräysten tarkoituksena ei ole rajoittaa tehokasta toimintaa, vaan yrittää hieman jalkauttaa käytäntöön niitä suht hyveellisiä keinoja joiden avulla suuriin päämääriin kannattaa pyrkiä.

2) Vastuunkantamisessa poliisiylijohtaja Paatero näyttäisi lehtitietojen perusteella ainakin yrittävän toimia hyvin. Vastuu ei ole kuuma peruna jota sysitään edestakaisin kunnes löydetään se joka ei pääse luikertelemaan tilanteesta. Sitä kannetaan siten, että jokainen miettii omalta kohdalta, olisiko voinut tehdä jotakin toisin, ja onko vastuussa jostakin. Vastuun kantamiseen liittyy siis suoraselkäisyyden ohella myös avoimuuden hyve. Toisaalta jos organisaatio on sellainen ettei vastuun kantajia tahdo millään löytyä, voidaan ryhtyä pohtimaan myös organisaatiokulttuuria. Rohkaiseeko organisaatio vastuunottoon, vai kannustaako se jollain tavalla hyssyttelyyn, hankalien asioiden piilotteluun ja vastuunpakoiluun?

3) Vanha viisaus "justice must not only be done but be seen done", soveltuu hyvin myös poliisiin. Ei riitä että valvontaa on ja että huomautettavaa ei ole havaittu. Valvonnan on myös näytettävä ulkopuolisten silmiin puolueettomalta ja perusteelliselta. Julkisuudessa olleiden tietojen valossa asia ei näytä olleen näin, vaan on syytä miettiä, ovatko piirit olleet liian pienet. Ovatko valvottavat ja valvotut olleet liian läheisessä suhteessa? Onko tehokkaita valvontakäytäntöjä edes ollut, vai onko asema organisaatiossa ollut tehokas vapaalippu? Onko poliisiorganisaatiossa ylipäätään väärällä tavalla vahva kollegiaalisen uskollisuuden kulttuuri joka haittaa tehokasta puuttumista räikeisiinkin epäkohtiin? Entä onko salassapitomääräysten noudattaminen ja tulkinta oikeanlaista, eli onko salassapitovelvollisuuksia mahdollista käyttää väärinkäytösten peittelemiseen? Jos on, pyritäänkö tätä estämään?
Toisaalta, vaikka valvonta on tehokas keino ehkäistä väärinkäytöksiä ja puuttua niihin, sanonta viittaa mielestäni toiseenkin viisauteen: jotta voisi sekä toteuttaa oikeutta että ilmentää sitä, pitäisi ensiksi ymmärtää, mitä se on. Sääntöjen ohella tarvitaan myös syvempää ymmärrystä etiikasta. 

4) Kun teilläpäin näyttäisi olevan kiireisiä aikoja, mietin aina välillä, mitä ylipäätään teette täällä työkoneelta käsin (eli oletettavasti työaikana). Tottahan blogini on sivistävää luettavaa, ja lukijapalaute on kertonut että ajatuksistani on ollut joskus ihmisille todellista hyötyäkin. Kuitenkin, täällä on edelleen lähinnä ylijäämäajatuksia hajanaisena kasana. Jos teistä tuntuu, että etiikan asiantuntijan konsulttiavusta voisi olla hyötyä, minut tavoittaa tuosta sivupalkissa olevasta sähköpostiosoitteesta.

posted under , , | 0 Comments

Sodan jälkiä

Trenssitakki, lyhyet hiukset, t-paita, rannekello… monen arjen klassikon alku on jäljitettävissä sotaan ja armeijaympäristöön. Ihmisiän aikana sota on ehtinyt muuttua traumojen lähteestä inspiraation lähteeksi, mutta eroon siitä ei olla päästy. Richard Sennettin mukaan liikeyritysten ja valtion laitosten hierarkkinen organisaatiomallikin on peräisin armeijasta, ja kapitalismin varhaisvaiheessa sekä yritystoiminta että valtio olivat hyvin erilaisia.

Kun Euroopan suurista sodista alkaa olla aikaa jo ihmisiän verran, kulttuurimme yrittää yhä kovasti trivialisoida, neutraloida ja sulattaa sodan jälkiä. Sotilaiden pelkoa herättäneistä vaatteista tulee massamuotia joiden yhteys alkuperäänsä on hämärtynyt. Sotilaallisesta kurinalaisuudesta tulee normi jota ilman elämää on vaikea kuvitellakaan. On outoa haihattelua miettiäkään, mitä siitä tulisi jos työt tehtäisiin vuodenaikojen rytmissä eikä tasaisesti tahtiin josta päättävät pomo, kello ja kalenteri. Kaaos varmaankin. Lyhyt tukka, parrattomuus ja nypityt karvat ovat yleistä siisteyttä, miten muutenkaan muka voisi pitää syöpäläiset kurissa näissä elämän juoksuhaudoissa? Sota on poissa, mutta luulenpa että ulkopuolisen silmissä kulttuurimme näyttää yhä merkillisen sotaisalta.

Maailmansotien jälkeen kehittyneessä kulttuurissa on selviä eroja edeltäneen ajan kulttuuriin- eikä aivan kaikkea voi pistää teknologian kehityksen piikkiin. Suuri muutos on käsillä sinä päivänä kun kulttuurimme todella vapautuu sodan perinnöstä. Ituja siitä on kuitenkin jo alkanut nousta. Pärjäämisen lisäksi myös estetiikalle ja hyvän elämän pohtimiselle alkaa olla tilaa. Yhtenäiskulttuurin rautainen ote alkaa vähitellen hellittää, useammat hoksaavat ettei erilaisuus tarkoita välttämättä samaa kuin vihollisuus. Kun maailmansodan henkilökohtaisesti kokeneiden sukupolvi kuolee, se muuttuu muistosta historiaksi. Jotkut pelkäävät, että se parantaa aikalaistemme mahdollisuuksia toistaa esivanhempien virheitä. Sodan kauhuja on helpompi alkaa epäilemään ääneen, kun ei ole vaaraa törmätä kehenkään joka sanoo ”minä olin siellä.”


Minulle yksi parhaista todisteista sodan traumatisoivasta voimasta on se miten sen jäljet ovat yhä läsnä kulttuurissa näinkin pitkän ajan jälkeen. Miten niiden käsittely on yhä kesken. Miten kulttuurimme, muotimme, ihmis- ja yhteisökäsityksemme joutuisivat yhä läpikäymään suuria muutoksia ennen kuin niitä voisi sanoa vapaiksi sodan muistosta. Voi olla, että jotkut sodasta syntyneet asiat ovat tulleet jäädäkseen. Tuho ja kaaos eivät ainoastaan tee tilaa uudelle, vaan myös pakottavat löytämään uusia tapoja elää, ajatella ja pärjätä. Silti epäilen, että suuren sodan toimiminen yhä kulttuurisena inspiraationlähteenä tarkoittaa, ettei se vielä ole sulanut osaksi myyttistä menneisyyttä. Jos rauhaa ei määritellä vain negaatioiden kautta, sodan tai levottomien olojen puuttumisena vaan sopuna ja eräänlaisena henkisen yltäkylläisyyden tilana, siihen taitaa yhä olla vähän matkaa jäljellä.

posted under , | 2 Comments

14 asiaa joita ei pitäisi olettaa muista

Tässäpä linkki tälle päivälle: 14 Things We Have To Stop Assuming About Other People . Onhan tuossa hieman tekemistä, mutta palkintona on se että alkaa kohtaamaan oikeita ihmisiä eikä vain heijastumia omista ennakkoluuloista. 

posted under | 2 Comments

Kakkumaakarin syvällinen hetki

Minulla on työn alla syvällistäkin postausta, mutta hieman Keskeneräisen teepostauksen jälkimainingeissa saavat etusijan keveämmät mietteet. Tämän illan tärkein ohjelmanumeroni on ollut pitkästä aikaa täytekakun teko. On taas pikkuisen juhlittavaa (lisää näistä seuraavassa kuvapostauksessa). Jo aikaisemmin olen suunnitellut kakun yhdessä päivänsankarin kanssa, tilannut kakkukaupasta tarvittavia erikoistuotteita sekä ostanut lähempää valmistusaineet. Tänään oli vuorossa päätyö, eli pohjan leipominen ja kakun täyttäminen. Huomenna on aika kuorruttaa kakku sokerikreemillä ja marsipaanilla ja kuljettaa se kahvipöydän keskipisteeksi ja toivottavasti useamman ihmisen päivän piristykseksi.

Toisin sanoen: kakkua ei tehdä hetkessä eikä vasemmalla kädellä sutaisten vaan huolella ja hartaudella. Tästä (sekä tietysti terveyssyistä) seuraa, että olen tottunut syömään kakkua muutaman kerran vuodessa. Ehkä elegantisti kahvilassa tai juhlavieraana. Yhä useammin kuitenkin leivon itse kakun kun sellaista kaipaan. Samalla kun olen alkanut opetella kakunteon saloja, minusta on nimittäin tullut entistä nirsompi. Sen vielä ymmärrän, etteivät rahanahneet pitopalvelut tai maineestaan huumaantuneet brändikahvilat useinkaan vaivaudu tekemään kunnollisia kakkuja. Mutta se alkaa mennä käsityskykyni yli että marketin pakasteosasto pursuaa nykyään kakkuja joilla on esikuvansa kanssa yhteistä lähinnä nimi. Kyllä, pursuaa. Valikoima tuntuu olevan reippaassa kasvussa. Siispä jonkun niitä täytyy myös ostaa. Kenen?

Mikä on näiden kakkujen tarkoitus? Kuka tuhlaa harvinaisen herkkuhetkensä pakastekakkuun? Toisaalta kun pakastekakku kuulostaa myös hankalalta kaksinkäsinkiskomistuotteelta. Luulisi että arkiseen makeannälkään olisi helpompi ostaa vähän karkkia eikä alkaa sulattelemaan jäistä kakkua. Sitä paitsi pakastekakkukin yrittää näyttää kakulta, siis herkulta joka pystyy tekemään sen minkä täytekakun on ymmärtääkseni pystyttävä tekemään: olemaan makuelämys joka on jokaisen annoksen sisältämän kalorin ja sokeripalan arvoinen, ja piristämään syöjänsä loppupäivän jopa näinä terveystietoisina aikoina jolloin epämääräistä syyllisyyttä voi tuntea lähes kaiken muun kuin itsekasvatettujen porkkanoiden syömisestä. Sitten muistin, että olen minäkin joskus ollut kahvipöydässä jossa pakastekakkua on ollut tarjolla. Ja millaisia ovat olleet ne tilanteet? Tilaisuuksia joissa kakun tarjoaja on halunnut ”tarjota oikein kakkua” –ja samalla mennä siitä mistä aita on matalin välittämättä suuremmin näyttävästä kiinnijäämisestä. Ei siinä muuta, mutta eivätkö nämä viestit ole jotenkin ristiriitaisia? Jos haluaa vaikuttaa vieraanvaraiselta, miksi tehdä se tavalla joka julistaa että tilanne piti vaan saada jotenkin äkkiä ja halvalla hoideltua? Jos taas haluaa suoriutua kahvituksesta helpolla ja halvalla, eikö olisi järkevää tarjota jotakin mistä saa hyvää halvalla ja vaivattomasti? Vaan enpä minä ennenkään ole kaikkia sosiaalisen kanssakäymisen kuvioita kovin syvällisesti tajunnut.

Kaiken inhimillisen toiminnan tapaan myös kakku on kommunikaatiota. Oikein hyvä hyvä kakku –kuten se yksilö jonka maut ja kosteus ovat parhaillaan yön yli tasoittumassa jääkaappikylmäksi viilentyneellä verannalla – kommunikoi elämäniloa, välittämistä, hetken erityisyyttä. Nämä viestit taikinan sekaan saa sekoitettua vain huolellisuudella ja lämpimällä tunteella. Vaikka ruokahoukutuksista ei täälläpäin maailmaa pulaa ole, tuntuu herkuttelu kohtuullistuvan pelkästään sillä että menee ihastumaan aidosti hyviin kakkuihin.

posted under , | 3 Comments

Käsityönurkassa marraskuussa

Jospas sitten päivittelisin kuulumisia käsityönurkasta jonne iltaisin hautaudun pakoon pahaa maailmaa  nauttimaan syksyisistä tunnelmista. Monta kaunista neuletyötä on valmistunut sitten elokuun jolloin viimeksi kirjoittelin aiheesta: pitsisiä huiveja, lahjoja (joita en sen tarkemmin määrittele kun saajat voivat kurkkia tänne), sekä tietysti sukkia. 

Tänä vuonna olen edelleen jatkanut lankavaraston pitkäaikaisasukkien jalostamista hyötykäyttöön. Toisaalta lankaa on tullut myös ostettua. Elokuussa hehkuttamani puolen kilon varaston kutistuminen on tainnut kääntyä plussalle. Hyvät tarjoukset ja kirpparilöydöt, hienot uutuuslangat ja välttämättömät projektit joihin lankaa ei löytynytkään kotoa, ovat kaikki tulleet vastaan syksyn aikana. Vaan vielä on kalenterissa vuotta jäljellä, ja vuoden paras käsityöaika on vasta alussa. 

Jos lankavarastoni onkin yhä reilun kokoinen, se on jämäilyn ansiosta ainakin kiertänyt kunnolla, siisteytynyt ja järkevöitynyt. Se alkaa ylipäätään muistuttaa jo enemmän varastoa kuin ongelmajätteen metsähautaa. Ideoita vanhojen tylsien lankojen hyötykäyttöön on etsitty ja niitä on myös löytynyt. Virallisten laskelmieni mukaan olen jalostanut hyödyllisiksi lämmikkeiksi jämälankoja ja muita varaston murheenkryynejä tähän mennessä lähes 2400 grammaa. Alkuvuoden tavoitteeni löytää hyötykäyttöä puolelle kilolle ohuita jämälankoja on myös toteutunut. Haittaako siis yhtään mitään, jos noiden kaikkien epämääräisten jämien tilalle onkin toisaalta ilmestynyt jokunen hieno kerä?

Nyt työn alla ovat ufokorista poimimani nebula-sukat.Kun väkerryssukkainspiraatio vain on päällä, työ sujuu yllättävän joutuisasti. Lanka on tietysti tähtisumun väristä. Sitä on mukava tikutella nyt kun pilvet haittaavat takapiha-astronomian harrastamista useimpina iltoina. Näistä tulee hienot... Kun väkerryssukkien makuun on päästy, voisi samalla inspiraatiolla tehdä ehkä toisenkin parin. Jedi Mind Tricks-sukissa olisi tarjolla hauskan nimen lisäksi erikoinen kuviotekniikka, Bexien puolesta taas puhuu silkka hienous...

Toisaalta keskeneräisten töiden korissa olisi enää kaksi työtä: sohvatyynyn päällinen josta puuttuu takakappale, sekä jo pari vuotta työn alla ollut yläkertaa koristamaan tarkoitettu neulottu puutarha josta puuttuvat viimeistelyt. Jämälankatöitä molemmat. Jos ne saisin valmiiksi, olisi keskeneräiset työt tehty ja käsityölistaan saisi merkitä vielä mukavan määrän varastonkulutusgrammoja...

posted under | 0 Comments

Olenko hyvä ihminen?

Greta Christina mietti blogissaan sitä miten hyviä ihmisiä näyttäisi olevan kahta laatua. Ensimmäisen tyyppiset ihmiset tietävät olevansa hyviä, ja tämä usko omaan erinomaisuuteen on niin vankkumaton että siitä käsin voi oikeuttaa hyvinkin arveluttavia tekoja. He eivät ehkä aktiivisesti usko olevansa hyviä, vaan oma erinomaisuus on päässyt suorastaan taustaoletuksen asemaan. "Tekoni ovat hyviä tai ainakin anteeksiannettavia, sillä minähän olen hyvä ihminen.", sanoo tällaisen ihmisen logiikka ja loukkaantuu syvästi jos joku kehtaa muuta vihjatakaan. Tähän asenteeseen voi todeta vain, että voisimme luultavasti saada paratiisin maan päälle jo sillä jos tämä ajattelutapa onnistuttaisiin juurimaan ihmiskunnasta.

Toisen lajin hyvät ihmiset ovat sitten pohdiskelevampia. He kyseenalaistavat synnynnäisen erinomaisuutensa. He yrittävät kovasti toimia oikein. He pohdiskelevat, arvostelevat ja mittailevat itseään. He ovat hyvin tietoisia vioistaan ja muistavat, että heistä hyvää ajattelevat ihmiset voisivat muuttaa mieltään jos vain tietäisivät... He pyrkivät hyvään vimmatusti, usein niin kovin että ahdistuvat ja uupuvat. Joskus he epäonnistuvat hyvän toteuttamisessa koska eivät uskalla tehdä mitään pelätessään tekevänsä väärin. Usein he ovat tyytymättömiä siksi että se hyvä johon he ovat yltäneet on sittenkin paljon vähemmän kuin Täydellisyys. Tyytymättömyyden kannoilla tulevat ankaruus ja armottomuus jotka saavat normaalit ihmiset miettimään, kannattaako hyvään edes pyrkiä kun siitä tuntuu seuraavan vain paljon pahaa mieltä ja vaikea elämä.

Minun ilosanomani tälle päivälle on, että ymmärtääkseni on olemassa kolmaskin tapa ajatella näitä asioita. Se lähtee yksinkertaisesta kysymyksestä: mihin todella tarvitsen tietoa oman hyvyyteni tasosta? Jos itsetutkiskelu paljastaisi minulle että olen aika erinomainen tyyppi, eikö se johtaisi äkkiä laiskuuteen ja omahyväisyyteen? Jos minulle taas selviäisi että luonteeseeni sisältyy enimmäkseen inhottavia paheita, voisin masentua niin että luopuisin kokonaan hyvän tavoittelemisesta. Ja enkö joka tapauksessa ole perusteellisen jäävi arvostelemaan itseäni? Väitänpä, että riittävää (ja mahdollista tietää) on tietää, pyrkiikö hyvään vai ovatko muut päämäärät rakkaampia. Hyvyys ei ole vain väline sosiaalisten irtopisteiden keräämiseen, vaan jotain paljon suurempaa. Se on jotain jonka tulisi olla olemassa ja siten jotain jonka toteutumista minun pitäisi edistää parhaani mukaan.  On paljon tilanteita joissa osaavampi, fiksumpi, pystyvämpi ja jaksavampi ihminen saisi aikaan asioita joista minä pystyn hädin tuskin unelmoimaan. Koskaan en kuitenkaan ole niin heikko, neuvoton tai resursseja vailla ettenkö osaisi vastata jos joku tulisi kysymään: ”Teetkö nyt parhaasi?” Ei ”mikä on sinun tekosyysi?” eikä ”miksi et pysty tähän mihin jokainen normaali ihminen pystyy?” Vaan ”teetkö parhaasi?” Oman parhaasi. Nyt eletään minun elämääni, ja kun siitä on puhe, ketä kiinnostaa mihin Äiti Teresa pystyisi vastaavassa tilanteessa. Äiti Teresa ei nimittäin ole maisemissa. Vain minä olen tässä mihin elämä on minut heittänyt, ja valittavinani ovat vain ne toimintavaihtoehdot jotka ovat itselleni aidosti mahdollisia.

Oman hyvyytensä mittailu ei ole mitenkään tarpeellista, ja melkeinpä väittäisin ettei se ole edes hyödyllistä. Parempi on pohdiskella hyvän olemusta sekä sitä, onko oman elämän suunta kykyjen rajoissa sinne päin. On tärkeää ymmärtää, että vaikka hyvään pyrkiminen vaatii monenlaista, se ei vaadi kykyä tuomita omia tai muiden virheitä. Tehtyjä virheitä ei saa tekemättömiksi vaikka sättisin itseni helvetin alimpaan hiilikellariin (tiedän sillä olen kokeillut). Edes muiden tuomitseminen ja pilkka ei pyyhi virheitäni olemattomiin.Siksi on rakentavampaa on miettiä, voinko oppia virheistäni ja toimia tulevaisuudessa paremmin. Hyvää tavoittelevan ihmisen on opittava olemaan kiinnostuneempi tulevaisuudesta kuin menneisyydestä. Joskus on käynyt niinkin että olen joutunut toteamaan että nyt ei mennyt hyvin, mutta en kuollaksenikaan tiedä, miten olisin voinut toimia paremmin. Silloin voi vain toivoa että tulevaisuus toisi tullessaan lisää järkeä. Itsesyytöksiin ei silloinkaan ole syytä, sillä itsesyytösten taikavoimiin ei kuulu kykyä luoda suurta viisautta tyhjästä.

Hyvettä toteuttavat teot yleisesti ottaen menestyvät hyvän tuottamisessa maailmaan. Hyvyyteen pyrkimisessä on hyve-etiikan mukaan kuitenkin kysymys ensi sijassa harjoittelemisesta. Jos olemme Aristoteleen kanssa samaa mieltä siitä että hyve ei ole pohjimmiltaan mysteeri vaan jotakin jota voi harjoitella, meidän on järkevää myös uskoa että hyvettä tavoitellessaan pääsee usein harjoittelemaan. Ja mitä on harjoitteleminen? Se on pieniä onnistumisia, osittaisia voittoja, suurta vaivannäköä tilanteissa jotka ovat todellisille mestareille helppoja. Se on takapakkeja, erheitä ja virheitä ja pieleen menemistä. Harjoittelu alkaa muuntautua edistykseksi vasta pitkän ajan kuluessa. Se on yrittämistä uudelleen. Se on ratkaisujen hapuilemista ja kokeilemista josko suunnitelma B toimisi kun A meni puuta päin. Sitä on harjoittelu, ja nimenomaan harjoittelemista lupaa hyve niille jotka päättävät yrittää tulla hyviksi ihmisiksi. Mikä voisikaan olla pitkäjänteisen, lopulta menestykseen johtavan harjoittelun kannalta tuhoisampaa kuin käyttää runsaasti aikaa itsensä arvosteluun mittailemiseen. Jos siis olemme vasta harjoittelijoita, miksi yritämme lähestyä hyvettä kuin virtuoosit? Jos olemme vasta harjoittelijoita, miksi arvostelisimme itseämme mittapuilla jotka sopisivat mestareiden mittailuun? Miksi emme näkisi epäonnistumisia luonnollisina osina hyvän tavoittelemista vaan tuomioina jotka kertovat syviä ja lopullisia totuuksia luonteesta?


Minä en tiedä, kuinka hyvä tai kehno ihminen olen, ja toivon että olen saanut teidätkin epätietoisuuden valtaan. Tiedän vain, että parhaani teen. Ja tiedän että se tieto on aivan riittävä kenelle tahansa joka unelmoi hyvyydestä.

posted under , | 0 Comments

Off line

Sillä välin kun blogissa on ollut hiljaista, olen ahertanut Reaalimaailmassa. Olen viime aikoina puhunut Syyrian pakolaisten puolesta sekä koe-eläinten kokeman kärsimyksen ja turhien eläinkokeiden vähentämisen puolesta. Olen puhunut ihmisten turvallisuuden asettamisesta epämääräisten taloudellisten intressien edelle. Ihan kelpo päämääriä omasta mielestäni. Yhteistä yritelmilleni on, että vastatuuleen on tarvottu ja saatu niskaan kylmää vettä muualtakin kuin marraskuiselta taivaalta. Lopputulemana on taas pahentunut ihmiskammo ja jonkinlainen epäusko: mikä #?%!!! maailmaa vaivaa? Miten voi olla, että minun pitää argumentoida modus ponens (jos P, niin Q. P on tosi, siis Q)-logiikalla sen tyyppisistä aiheista kuin ”suuren kärsimyksen aiheuttaminen vähäisten taloudellisten etujen toivossa on väärin.” Miten voi olla, että lähtiessäni argumentoimaan että inhimillinen kärsimys on pahempi kuin pieni taloudellinen haitta, saan varautua paitsi vastalauseisiin ja yrityksiin ohittaa kantani täydellisesti, myös siihen että olen isommassakin joukossa näiden arvojeni kanssa pääsääntöisesti yksin. Mahdollista hiljaista myötätuntoa ei tässä yhteydessä lasketa samanmielisyydeksi, sillä sitä ei kukaan noteeraa eikä sillä vaikuteta päätöksentekoon mitenkään. Yhteiskuntamme menestyjillä on nyt kovat piipussa, eikä piipun tähtääminen heikoimpia ja puolustuskyvyttömimpiä kohti ole törkeää vaan järkevää jalat maassa-ajattelua. Taloutta ei vain kumarreta vaan sen edessä ryömitään rähmällään. Sekä normaaliälyisen ihmisen aivot että sivistyneen yhteiskunnan perusarvot roikkuvat jossain narikan takanurkassa. Se vanha viisaus että yhteiskunnan sivistyksen taso mitataan sillä miten se kohtelee pienimpiään, on paitsi vanha myös homeessa. Minä en sitä vaan tajua, enkä aiokaan.

Marrasaikana kukkii vain musta huumori. Postilaatikosta löytyi jehovantodistajien esite ”voivatko kuolleet elää uudelleen”. Puoliso innostui siitä keksimään koko liudan walking dead-vitsejä. Minä pohdin vaan, että sitten kun haudan lepoon joskus pääsen, minuahan sieltä ei takaisin ihmiskunnan seuraan vapaaehtoisesti saisi, vaikka se olisikin mahdollista (sitä paitsi, minusta on parempinakin päivinä mukava ajatus etten elä ikuisesti, esimerkiksi näkemään sitä kun Aurinko kärventää planeettamme elinkelvottomaksi, puhumattakaan siitä kaukaisesta ajasta jolloin universumin kirkkaimmat tähtöset ovat punaisia kääpiöitä ja älylliset elämänmuodot saavat katsella sysimustia yötaivaita). Ihmiset joille ajatus ylösnousemuksesta tuo toivoa, ovat piloille hemmoteltuja. Ja toisekseen heidän käsityksensä "ikuisesta" tuntuu olevan pikemminkin pari sataa vuotta kuin pari sataa miljardia vuotta. Puhumattakaan siitä että kontiaiset ja hajottajaeliöt ovat taatusti parempaa seuraa kuin eräät tyypit joita olen tässä tavannut. 

Onneksi edessä on taas vähän rauhallisempaa aikaa. Takka, käsityönurkka, muutama hyvä kirja ja kutomo kutsuvat. Elokuviinkin pääsen. Bloggailemaan palaan, jahka nyt voitan tämän kiusauksen vaihtaa elämäntyöni johonkin miellyttävämpään, kuten viemärisukeltamiseen.

Syksyn suuri muotinumero de luxe

Keskelle synkintä syksyä saapuu taas muotinumero. Niille jotka olisivat halunneet lukea painavampaa asiaa, on tarjolla vain linkki tähän Maria Petterssonin oivaan kirjoitukseen populismista. Meille muille tarjolla on tällä kertaa vähän luksusta ja väriterapiaa.

Päivänasukuvien suhteen joudun turvautumaan sijaisiin, koska omille kuvilleni ehti käydä köpelösti eivätkä ne koskaan päässeet kameralta koneelle. Joka tapauksessa, islamilainen tyyli inspiroi minua edelleen kovasti. Mikäpä sopisikaan paremmin marrasaikaan kuin tuo synkkä, muodoton tyylisuuntaus joka alistaa naisia? Sitä esittelee blogissaan Jezmine Zaidan. Hänellä on joka tapauksessa mielenkiintoisemmat ja vielä islamilaisemmat päivänasut kuin minulla olisi ollut. Indonesialaisen Ghaidan blogi ei ole päivittynyt vähään aikaan, mutta muslimimuotihan on aina tasaisen ankeaa tai tasaisen ihanaa. Ghaidan blogissa on inspiraatiota myös lapsille ja odottaville äideille.

Tänä syksynä minua puhuttelevat suuresti ylelliset, hohtavat helminauhat. Näin pari päivää sitten Lohjan keskustan kultasepänliikkeen ikkunassa helminauhan joka muistutti paljon tuota kaksinkertaista nauhaa, oli vain reilusti lyhempi. Hintaa oli kahdeksisenkymmentä euroa. Tarvikkeet näihin kahteen nauhaan maksoivat yhteensä arviolta 20-25 rahaa.

 photo DSCN6860.jpg

Asusteet ovat muutenkin tärkeitä syksyllä, kun vaatepuolella joutuu valitsemaan sitä mikä on käytännöllisintä kurjissa sääoloissa. Tämänkin syksyn tärkein asuste on pehmeästä villasta tehty hartiahuivi. Syksyn paras huivi on käsityötä, värikäs, lämmin ja pehmeä ja malliltaan sellainen että se sopii käytettäväksi sekä sisällä että ulkoillessa. Sadonkorjuuajan rasittamat ranteet arvostavat lämmittimiä. Tumma, neutraali sävy sopii kaikkiin asukokonaisuuksiin.

 photo DSCN6863.jpg

Syyssäät rasittavat myös ylellisiä pukimia, joten vaatehuoltoon on syytä panostaa. Huolellinen vaatteiden huoltaminen on paitsi helppo tapa näyttää skarpilta, myös eettistä, sillä hyvä huolto voi moninkertaistaa vaatteiden iän. Kuvasta puuttuvat silitysrauta, väriaine jolla saa haalistuneet luonnonkuituvaatteet uuden veroisiksi, ompelukone ja paikallisen ompelijan puhelinnumero.

 photo DSCN6864.jpg

Suuren maailman idea kauneudenhoidosta tuntuu olevan vuosi vuodelta kemikaali- ja muovipitoisempi. Minä luotan edelleen ulkoiluun, uneen, laadukkaaseen ruokaan ja puhdistus- ja kosteutustuotteisiin joissa on kaikki tarpeellinen muttei mitään ylimääräistä. Nämä kotona purkitetut huulirasvat sisältävät Soap Kitchenin huulirasvapohjaa ja sitruunanmakua. Puutarhatöiden hiljennyttyä on myös hyvä aika täydentää kodin saippua- ja palashampoovarastot.

 photo DSCN6865.jpg

Hyvää Kekriä ja onnellista uutta vuotta!

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments