Vähän kunnioitusta mikrobeille, pliis!

Tulipa tässä taas tavattua yhden sortin pönttö  eläinoikeusajattelun traditiosta ponnistava filosofi, joka puuhistani kuultuaan ihmetteli ääneen, mitä väliä joillain Marsin mikrobeilla on. Kun sitten kotona nutisin ihmisistä joilta puuttuu terve kunnioitus mikrobeja kohtaan, Puoliso kertoi hyvin hellällä äänellä, että suurin osa ihmisistä ei luultavasti arvosta mikrobeja pätkääkään ja ehdotti, että bloggaisin aiheesta. Suostuin heti- pakkohan se on edes blogata, jos asiat ovat niin hullulla tolalla.

Mikrobit ovat ensinnäkin planeettamme todellisia valtiaita. Ne ovat monimuotoisempia kuin mitkään suuremman kokoluokan eliöt, usein tavoilla joita maallikon on lähes mahdotonta käsittää. Eliökunnan fylogeneettisen taksonomian mukaan eliöt jakautuvat bakteereihin, arkkeihin ja aitotumallisiin. Tutut eliöt kuten sienet, kasvit ja eläimet kuuluvat kaikki aitotumallisiin. Kansanomaisesti sanottuna, arkit eroavat kasveista ja eläimistä enemmän kuin salaatinpäät Esko Valtaojasta ja ryhävalaat homesienistä. Lisäksi aitotumallisiin kuuluu monta kuntaa joiden edustajat ovat ainakin enimmäkseen mikroskooppisen pieniä. Vai moniko teistä muistaa, koska vastaan on viimeksi tullut kromalveolaatti (akvaristeille tutut ruskolevät kuuluvat näihin), tai juurijalkainen (kuten foraminifera eli huokoiselän. Niiden fossiilit kertovat paljon muinaisista ilmasto-oloista)? Mikrobitasolla elämä on monimuotoisimmillaan.Toisekseen, vaikka arkikatsanto erottelee elämänmuotoja milloin mihinkin arvojärjestykseen joille yhteistä on lähinnä se että ihminen itse löytyy kaapin päältä, evoluution näkökulmasta olemme kaikki tasa-arvoisia huippumenestyjiä. Kolibakteerilla ja viherlevällä on takanaan yhtä pitkä matka evoluution hampaissa kuin meillä ihmisilläkin, ja niiden jatkuva selviytyminen todistaa että niiden edustama ominaisuuksien yhdistelmä on menestyksekäs tapa pärjätä maailmassa. Se voi olla hyvinkin menestyksekäs, sillä kuumuutta hyvin sietävät ekstremofiilit ja syvällä kivikehän rakosissa viihtyvät mikrobit tulevat pitämään planeettamme elävien kirjoissa vielä kauan sen jälkeen kun Auringon lisääntynyt säteily on haihduttanut meret ja tehnyt maan pinnan elämälle vihamieliseksi paikaksi.

Mikrobit voivat olla myös muiden taivaankappaleiden valtiaita. Jos Aurinkokunnasta löytyy elämää, se on luultavasti mikrobitasoista. Ei siksi että mikrobit olisivat "alkeellisia" ja tylsän yksitotisia vässyköitä, vaan siksi että ne ovat uskomattoman sitkeitä ja sopeutumiskykyisiä olentoja. Kun puhutaan mikrobeista, puhutaan elämän perusasioista. Pelkästään Maan elämän tutkiminen osoittaa, että ainoastaan mikrobitason elämästä koostuva elämänpuu voi olla rikas, monimuotoinen ja ihmeitä täynnä. Mikrobit eivät ehkä loista älyllään, mutta ne pystyvät sopeutumaan maailmankaikkeuden eteensä heittämiin haasteisiin toisin keinoin. Ekstremofiilit kestävät kuumuutta, radioaktiivista säteilyä, hapettomia oloja ja jopa avaruutta. Bakteerit kehittävät antibiooteille vastustuskykyisiä kantoja sellaista vauhtia että lääketieteen on vaikea pysyä perässä. Ihmiskunta vasta suunnittelee matkaa Marsiin, mutta on mahdollista että mikrobit ovat selviytyneet avaruusmatkailun haasteista jo miljardeja vuosia sitten. Uusimmassa Tähdet ja Avaruus-lehdessä (7/2013) kerrottiin tutkimuksista joiden mukaan olosuhteet varhaisessa Marsissa ovat olleet elämän synnylle ystävällisemmät kuin olosuhteet nuoressa Maassa. On mahdollista että Maan elämä on saanut alkunsa Marsissa ja matkannut tänne marsperäisten meteoriittien mukana- sellaisten kuin Allen Hillsin meteoriitti josta minäkin sain taannoin näppeihini muutaman murusen. Emme ainoastaan kanna kehoissamme kiloittain erilaisia mikrobeja, vaan meillä on syytä kiittää niitä koko olemassaolostamme.

Ihmisen näkökulmasta mikrobit ovat rakkaita ystäviä (kuten jokaisen kunnon vatsataudin sairastaneen pitäisi tietää), sitkeitä ja ovelia vihollisia ja maan hiljaisia joiden ihmeet jäävät helposti huomaamatta. Onko olo seikkailunhaluinen, haluatko jo tänään löytää lajeja joita tiede ei vielä tunne? Etsi lähin kukkapenkki tai kompostikasa ja kouraise siitä käteesi multaa. Pitelet siinä luultavasti ainakin muutamaa eliölajia joilla ei ole edes tieteellistä nimeä, puhumattakaan siitä että tietäisimme jotakin näiden pienten otusten elämästä ja merkityksestä bioottisessa yhteisössään. Mikrobit edistävät terveyttämme, tappavat meitä, ja aikanaan ne ovat hajottamassa ruumistamme takaisin luontoon. Ekologisesti on usein järkevää suojella ravintoketjujen huipuilla patsastelevia suuria petoja- mutta vain siksi että näiden lajien suojeleminen edellyttää huolehtimista koko siitä eliöketjusta josta ne ovat riippuvaisia. Suuret ja rohkeat ovat monella tavalla kaikkein haavoittuvaisimpia otuksia, kuten megafaunan romahdus jääkauden jälkeen osoittaa. Sen sijaan mikrobit, pienet, hiljaiset ja tavattoman monimuotoiset ovat kuin Sormusten Herran hobitteja joiden tekemiset ratkaisevat joskus maan mahtavina itseään pitävien otusten kohtalot. Mikrobit ovat monia asioita, enemmän kuin osaan luetella ja ehkä kuvitellakaan. Olenhan jo kuitenkin vakuuttanut teidätkin siitä, että mitättömiä, turhia tai eettisesti epäkiinnostavia olioita ne eivät ole? Elämä suorastaan rakastaa ilmentyä mikrobeissa, ja siksi elämän kunnioittaminen vaatii, että olemme toisinaan valmiita välittämään myös mikrobien kohtaloista.

Hyviä syitä ja selityksiä riittää aina

Jatkan hiukan vielä tässä postauksessa aloittamaani pohdintaa siitä miten tärkeää on yrittää tulla toimeen vain hyvällä. Tämä aihehan on jokseenkin ehtymätön, eikä tarvitse katsella paljoakaan ympärilleen vakuuttuakseen siitä että sen puolesta on puhuttava kunnes kuulijat nukahtavat. Niille teistä jotka ette ole viime aikoina miettineet synkkiä ja syviä asioita, sopii johdannoksi vaikka tämä Sunnuntaihesarissa ollut juttu Tapani Räisästä joka joutui kärsimään monenlaisesta julmuudessa jouduttuaan lastensuojelun asiakkaaksi. Sillä välin kun päättäjät miettivät, pitäisikö muun muassa lapsena mielisairaalaan suljetulle, henkisesti ja fyysisesti pahoinpidellylle ja seksuaalisesti hyväksikäytetylle miehelle mahdollisesti maksaa korvauksia hänen kärsimyksistään, me voimme miettiä, miten tällaisten asioiden tapahtuminen on mahdollista yhä uudelleen ja uudelleen. Näyttää siltä että yhteiskunta muuttuu ja sukupolvet vaihtuvat, mutta julmuus pysyy ja havaitaan usein vasta jälkiviisauden valossa.

Vuosikymmenten takaiset aatteet, hoitomenetelmät, kasvatuskeinot ja yhteiskunnan ilmapiiri jossa kovin itsestään selvän tuntuisiakaan asioita (esimerkiksi sitä että yhteiskunnasta eristäminen ei ole järkevä tapa sosiaalistaa ihmisiä) ei vaan ymmärretty ovat aina otollisia syntipukkeja. Emme nähneet, emme ymmärtäneet, ei siihen aikaan ollut tapana. Näin voidaan selittää jotakuinkin mitä tahansa tapahtuneita vääryyksiä lasten pahoinpitelemisestä kansanmurhiin, ja on selitettykin. Kun näihin lisätään vielä esimiesten käskyt ja yhteisön paine sekä nykyihmisissäkin sitkeässä istuvat ennakkoluulot yhteiskunnan huono-osaisia ja vähemmistöjä kohtaan, opus nimeltä Klassiset Kootut Selitykset alkaakin olla jo hyvällä mallilla.

Minä uskon, että useimmat pahojen asioiden tekijöistä tietävät hyvin, että heidän tekonsa ovat yleisellä tasolla väärin. Mutta nyt on käsillä erityistapaus. Nyt on sellaiset ainutlaatuiset olosuhteet joissa Arkimaailmassa väärä teko onkin oikein. Ehkä  tekeminen on peräti kiitettävää, koska se vaatii itsensä kovettamista ja luontaisen vastenmielisyyden voittamista. Useimmat ihmiset pystyvät siihen, jos heillä on hyvä syy ja ympärillään ihmisiä jotka ymmärtävät ja vahvistavat käsitystä siitä että oikein tässä ollaan tekemässä vaikka pahalta näyttääkin. Nyt eletään Oikeaa Elämää, ei istuta missään luentosalissa pänttäämässä etiikan teorioita. Etiikan teorioiden mukaan ajattelevia ja toimivia sopii vaikka nimitellä idealisteiksi. He eivät vain tajua että se miten asiat menevät paperilla ja se miten ne menevät oikeassa elämässä ovat aivan eri asia. Oikeassa elämässä on usein hyviä syitä, erinomaisia selityksiä ja poikkeusolosuhteita jotka oikeuttavat toimimisen tavalla joka paperilla näyttäisi arveluttavalta. Oikeita arvoja voi kunnioittaa sen verran että sanoo tiedostavansa ongelmat. Tai ehkä niitä voi opettaa lapsille, ainakin niin kauan kun ne eivät huomaa että sanojen ja tekojen välillä vallitsee ikuinen ristiriita. Kun niin käy, täytyy vain kovasti toivoa että lapset ovat niin isoja että osaavat arvostaa hyviä selityksiä. 

Tämä on niin vanha juttu että erinomainen esimerkki löytyy pronssikautisista myyteistä. Eräässä tunnetussa myytissä kerrotaan miten YHWH-jumala antoi valitsemalleen kansalle lyhyet ja ytimekkäät moraaliohjeet oikein kiveen hakattuina. Yksi ohjeista oli älä tapa. Voiko tärkeän moraaliohjeen enää lyhyemmin ja selkeämmin ilmaista? En minä ainakaan osaisi. Mutta mitä tekivät ihmiset joille tämä ohje oli annettu jumalallisen shown saattelemana? Tottelemisen sijaan he alkoivat välittömästi miettiä poikkeuksia, porsaanreikiä ja rajauksia tähän varsin perustavaan eettiseen periaatteeseen. Eivät juutalaiset lakanneet kivittämästä rikollisiaan ja sotimasta naapureidensa kanssa saatuaan tämän ohjeen. Myöhemmin, moni muukin kansa omaksui vapaaehtoisesti kyseisen käskyn osaksi moraalijärjestelmäänsä...ja pärjäsi aivan yhtä huonosti. Tänä päivänä ihmisiä joiden mielestä tappaminen on yksiselitteisen väärin, kutsutaan rauhallisessa ja vauraassa Suomessa pasifisteiksi. Meitä pidetään jonkinlaisina epäilyttävinä, yhteiskunnalle vaarallisina radikaaleina. Ei ole mikään ihme, että kymmenen käskyä jätti ulkopuolelleen niin paljon. Masentavaahan se olisi ollut jumalankin alkaa näpertelemään kiduttamisen, pahoinpitelemisen, raiskaamisen, vapaudenriistämisen ja muiden hetteikköjen parissa kun jopa yksinkertainen älä tapa on osoittautunut ihmiskunnalle niin vaikeaksi palaksi niellä. Voi vain miettiä, millainen maailmamme olisi, jos ihmiset olisivat käyttäneet kaiken sen pilkunviilausenergian sen miettimiseen, miten tappamatta oleminen olisi mahdollista hankalissakin tilanteissa.

Se miksi me hyve-eetikot yritämme vakuuttaa kansaa siitä että hienoihin päämääriin sopii pyrkiä vain hyvällä, ei johdu siitä että emme tajuaisi elämän monimuotoisuuden päälle. Päinvastoin: hyve-etiikassa kammotaan tiukkoja sääntöjä siksi että elämä on. Ongelma on juuri siinä että selitykset ovat yleensä hyviä, ja sitä parempia mitä kovemmin ne haluamme uskoa. Ja me ihmiset olemme surkeita tunnistamaan oman kovan halun uskoa kökköönkin selitykseen. Ainoastaan jälkiviisauden valossa se toisinaan onnistuu, mutta vain niiltä jotka ovat jo edistyneet terveen nöyryyden hyveessä. On paljon ihmisiä jotka elävät elämänsä loppuun asti olematta ikinä väärässä missään tärkeässä asiassa. Juuri tästä alkaa terve nöyryys: ymmärryksestä että olen erehtyväinen ja että minun on siten huomioitava erehtyväisyyteni, erityisesti sellaisissa tilanteissa joissa sillä voisi olla vakavat seuraukset. Esimerkiksi, jos kasvatusmielessä hakkaan lasta, tarkoitukseni voi olla hyvä. Silti minun olisi mahdollista havaita, että turvautuessani väkivaltaan (tai muuhun pahaan) kasvatusmenetelmänä otan valtavan riskin siinä tapauksessa ettei tällä yleensä pahalla teolla voida tässä erityistapauksessakaan tavoittaa hyvää. Niin, mikä onkaan syynä siihen että tietyt teot ovat saaneet tuon arveluttavan maineen? 

Jos joku siis väittää, että nyt meillä on käsillä sellaiset ainutlaatuiset olosuhteet joissa pahalla voidaan saavuttaa suurta hyvää, järkevää on kyseenalaistaa se ja alkaa vaatimaan todisteita. Todisteeksi ei riitä se että pahalla saavutetaan tietty tulos. Esimerkiksi, julman eläinkokeen tekemistä ei vielä oikeuta se että sen avulla edistetään ihmisten terveyttä (mikä toistaiseksi muuten on valtiomme ja koko EU:n mielestä riittävä oikeutus) , vaan lisäksi olisi mielestäni pystyttävä myös osoittamaan, ettei pahasta tässä tapauksessa seuraa sitä mitä sen laatuisesta pahasta yleensä seuraa. Esimerkiksi, emme pidä julmuutta pahana siksi että epäilisimme sen olevan tehoton ja hidas tapa saavuttaa konkreettisia tuloksia. Julmuus on paha siksi että se raaistaa ihmisiä. Se on huono renki, jolla yleensä ei saavuteta aidosti edes sitä hyvää mihin sillä pyritään- ainakaan ilman että samalla saavutettaisiin vielä suurempaa pahaa. Siksi eläinkokeiden tapauksessa julmuutta ei voi oikeuttaa vetoamalla sen tehokkuuteen tai hyödyllisyyteen tarkkaan rajatulla, palikkakäytännöllisellä tasolla. Ihminen joka käsittää, mitä julmuus todella merkitsee, ei voi rationaalisesti väittää että julmuus on välttämätöntä, vaan on pikemminkin sitä mieltä että rationaalista on hylätä sellaiset päämäärät joiden tavoitteleminen edellyttää julmuuteen turvautumista. Kärsimys on kuningas niin kauan kuin olemme sitä mieltä että hyvä on niin heikkoa että joidenkin päämäärien tavoittelussa pahaan turvautuminen on järkevää ja tavallaan oikein. Niin kauan kuin valitsemme jatkaa vuosituhantista perinnettä ja käyttää resurssejamme hyvien syiden ja selitysten etsimiseen sen sijaan että käyttäisimme ne sen miettimiseen, miten tulla toimeen hyvällä, pysymme tukevasti tuhon tiellä.

Miehet, naiset ja feministit: google kertoo totuuden

Sociological Images raportoi YK-vetoisesta kampanjasta jonka tavoitteena on lisätä sukupuolten välistä tasa-arvoa. Mainosten suunnittelijat tekivät google-hakuja joissa googlen annettiin täyttää osa hakutermistä eniten haetuilla fraaseilla. Bloggaaja Lisa Wade lisäsi hakutermiksi myös feminismin.

Kuinka siinä kävikään?

Hiljaiseksi vetää. 

posted under | 2 Comments

Vain hyvällä, osa n

Viime aikoina minua on ihmetyttänyt tavallistakin enemmän, mistä nousee tämä kansan syvä usko siihen, että jos hyvällä ei pärjää, pahallakin kannattaa yrittää. Ihmetyksen taustalla on montakin kirjoitusta ja sattumusta, mutta nostan esiin tässä vain viimeisimmän, eli Patrik Borgin mielenkiintoisen kirjoituksen hyveistä ja paheissa syömisessä. Olen blogannut aiheen tiimoilta aiemminkin, ainakin täällä ja täällä, mutta hyvä vakioaihe ei ole hetkessä tyhjiin ammennettu. Tämä kun on niitä asioita joissa päähän putoavat äkkiä sellaiset silmälasit jotka havaitsevat saman ilmiön kaikkialla. Huolestuttaako ympäristön tila? Se johtuu tietysti siitä ihmiset ovat pahoja, laiskoja paukapäitä. Koska suurin osa on lisäksi toivottomia tapauksia, on parasta käydä vihaisesti niiden kimppuun jotka osoittavat pientä eettisen tiedostavuuden heräämistä. Kyllä maailma paranee kunhan vain tarpeeksi moni kansalainen ahdistuu ja alkaa tuntea syvää henkilökohtaista syyllisyyttä ympäristön tilasta! Onko sinun vaikea ehtiä lenkille tai laihduttaa? Se johtuu tietysti pohjimmiltaan siitä että et ole piiskannut ja syyllistänyt itseäsi tarpeeksi julmasti, senkin selkärangaton läskikasa. Sama juttu toistuu monessa yhteydessä työelämän ongelmista seksuaalisuuteen. Kolme koota: kuri, kieltäymys ja kärsimys ovat hyvän ihmisen selkärangassa. Inhimillisyys on heikkoutta tai huono tekosyy paheelliselle menolle. Filosofista (eli totuuden jäljittämiseen pyrkivää) etiikkaa tämä ei ole, vaan kiihkoprotestantismia. Ankaruutta ja askeettisuutta ihannoivan mielenmaiseman taustalta ei löydy järkeä vaan 1500-1700- luvulta ammentava uskonto.

Hyve-eetikko kun olen, ajatteluni kulmakiviin kuuluu se että hyviä tuloksia voi saada aikaan vain hyvillä (Linda Zagzebskin terminologiaa käyttääkseni hyvettä toteuttavilla) teoilla. Se että teko toteuttaa hyvettä ei tarkoita, että se olisi teko jolla saa aikaan nopeita, näyttäviä lopputuloksia. Sen sijaan hyvettä toteuttava teko on ensinnäkin jonkin hyveen mukainen, esimerkiksi rohkea. Ja teossa läsnäoleva hyve on olennainen syy sille että se myös johtaa toivottuun lopputulokseen.  Jos Ellu selviytyy haastavasta työprojektista menestyksekkäästi siksi että oli ahkera ja sinnikäs, hänen voidaan sanoa toteuttaneen näitä hyveitä. Jos Ellun menestys sen sijaan johtuu onnenkantamoisesta –vaikkapa siitä että satunnainen asiakas teki ison tilauksen –, meillä voi olla tuloksena menestystä jolla ei ole mitään tekemistä hyveen kanssa. Jos taas Ellu raataa kuin pieni eläin mutta tulosta ei näy, jotakin on silloinkin pielessä. On mahdollista että ajat ovat kehnot, mutta on myös mahdollista että Ellu ei ole toiminut parhaalla mahdollisella tavalla. Olennaista on tässä vaiheessa ymmärtää, että aidosti, suuressa mittakaavassa ja pitkällä välillä hyvistä lopputuloksista ei ole toivoakaan niin kauan kuin teon tapahtumahistoriasta ei löydy hyvettä ja sen menestyksekästä soveltamista käytännöllisen järjen avulla. Hyveellinenkin ihminen voi joskus tarvita onnea, tai vähintään suurten vastoinkäymisten puutetta menestyäkseen mutta toisaalta hyveellisen ihmisen menestys ei rötkötä tukevasti onnen varassa.

Edellinen kappale ei ole vain villakoiran ydin vaan koko elukka, ja siksi sen perusteellinen ymmärtäminen ei ole mikään helppo juttu. Tulin juuri vääntäneeksi rautalangasta, miksi pahoilla keinoilla ei kerta kaikkiaan voida saavuttaa hyvää muussa kuin pinnallisessa, lyhytjänteisessä ja kapeakatseisessa mielessä. Palataan alun esimerkkeihin. Esimerkiksi kiukkuvegaani (valitettavan yleinen ympäristöintoilijoiden alalaji) voi onnistua elämään erittäin ympäristöystävällisesti. Mutta montako ihmistä hän saa tuntemaan ettei eettinen elämäntapa ole heitä varten, esimerkiksi siksi että se näyttää aivan liian raskaalta tai vaativalta, tai siksi ettei normaali ihminen yleensä tahdo muuttua kiukkuiseksi kaikestakieltäytyjäksi  vaikka palkintona olisi ekojeesuksen viitta ja maailman pelastuminen? Monessako ihmisessä hän herättää suoranaista uhmaa? En ole myöskään vielä tavannut yhtään itseinhon, sosiaalisten paineiden ja kuritusmentaliteetin motivoimaa laihduttajaa joka olisi onnistunut sekä pudottamaan painoa pysyvästi että välttämään neuroottisen, ahdistuneen ruokasuhteen kehittämisen. Sen sijaan olen tavannut aika liudan kunnon ihmisiä jotka yrittävät toimia eettisesti mutta suorastaan pelkäävät eetikkoja ja etiikkaa, siitä hyvästä syystä että he ovat tavanneet runsaasti moralisteja jotka mielellään tylyttävät muita ja läiskäisevät pitkän, mahdottomia vaatimuksia ja sääntöjä täynnä olevan listan jokaisen vähääkään etiikasta kiinnostuneelta vaikuttavan ihmisen eteen. Olen myös menettänyt uskoni siihen että työurat pitenevät jos kansalle annetaan vain lisää keppiä, sekä siihen että perheonnen perustana on seksuaalisuuden ankara kontrolli. Siitä huolimatta yhteiskunnallisissa keskusteluissa nimenomaan syyllisyyttä, äärimmäisyyttä ja kovuutta edustavat kannat pysyvät vuodesta toiseen otsikoissa. On tavallista että koko moraalin käsite samaistuu näihin asioihin ja toisaalta myös rajoittuu niihin. ”Enemmän eettisyyttä!” tarkoittaakin ”lisää kuria, kontrollia ja kärsimistä!” Kohtuullisuus, inhimillisyys, lempeys ja pienet askeleet eivät vaan ole tarpeeksi seksikkäitä.

Kohtuuttomuuteen ja ankaruuteen sortuminen johtaa usein henkilökohtaisiin tragedioihin. Entä jos elämässä tapahtuu muutoksia joiden johdosta en pystykään noudattamaan aikaisempia vaivalla omaksuttuja tapoja? Entä jos itsekuri yksinkertaisesti herpaantuu huomion kiinnittyessä johonkin elävän elämän ilmiöön kuten sairastumiseen, perhekriisiin tai vaikka lottovoittoon? Pahalla yrittäneet tippuvat usein kisoista kokonaan tässä vaiheessa. Heille on olemassa ryhtiliikkeitä, vaiheita ja hurahduksia. Sen sijaan parempaa menestystä voi ennustella niille jotka puuhastelevat omaan tahtiinsa kohtuullisuuden ja pienten tekojen parissa. He eivät ole toimineet suorituskykynsä äärirajoilla hyvinä aikoina eivätkä yrittäneet tukahduttaa syvintä olemustaan vaan etsineet elämänsä haasteisiin itsensä kokoisia ja näköisiä ratkaisuja.

Lisäksi kohtuuton ankaruus aiheuttaa usein kärsimystä myös ympäristössä, ei vain siinä että kiukkuaskeetti on huono aatteensa mannekiini vaan myös siinä että ympäristö joutuu kärsimään usein suoranaisista pahanolon purkauksista. Mitä muutakaan toisten ihmisten haukkuminen ja tylyttäminen on? Harrastavatko sitä useinkin ihmiset joiden elämässä ja päässä kaikki on hyvin? Onko se niin suosittua siksi että sillä keinolla on todella saatu kansan syvät rivit menestyksekkäästi elämänhallintaan kiinni vaiko siksi että monella ihmisellä on yksinkertaisesti paha olla? Minä epäilen, että sen pahoinvoinnin taustalla voi hyvinkin olla äärimmäisen julma ja ankara ihmiskäsitys jolla mitataan muiden ihmisten vikojen lisäksi myös omaa toimintaa.

Hyvät päämäärät ovat vasta alku. Hitlerkin osasi unelmoida Saksan kansalle yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, eikä häntä voida myöskään syyttää ankaruuden, tehokkuuden eikä kurin puutteesta. Hyve-etiikan valossa ratkaisevia ovat ne keinot joiden avulla valitsemme pyrkiä päämääriimme. Silloinkin kun päämäärät karkaavat jostain syystä ulottumattomiin, jäljelle jäävät ne pienet teot joita tekemällä olemme päämäärää kohti edenneet. Olemmeko päässeet niitä tekemällä kuitenkin puoleenväliin, jos emme perille asti? Vai onko jäljellä vain pahaa, tekoja joilla ei ole mitään itsenäistä hyvää kun ne oikeuttanut päämäärä on kadonnut? Olivat päämäärämme miten hienoja hyvänsä, on olennaisen tärkeää pyrkiä niihin vain hyvillä, kiitettävillä, inhimillisillä keinoilla. Emmehän sentään usko että paha on pohjimmiltaan hyvää suurempi voima?

Marrasajan ensimmäinen päivä

Sadepilvien siirryttyä itään lähdin lenkille ihmettelemään muuttunutta maisemaa. Syysmyräkkä oli vienyt ruskan mennessään. Vastassani oli loppusyksyn maisema. Maanviljelijä oli kai kiiruhtanut pellolleen jo aamusta. Suuri osa kullankeltaisesta kesannosta oli käännetty. Musta multa odottaa talvea myös omalla kasvimaallani. Puutarhavuosi on ohi. On aika asettua talviteloille lepäämään ja keräämään voimia uutta kasvukautta varten. 

Visertävä tilhiparvi lensi pääni ylitse, tien poikki, kaunistamaan jonkun puutarhaa. Varma myöhäissyksyn merkki sekin. Meidän pihalla tilhiä ei ole vielä näkynyt, mutta tiaiset hyppivät jo kärsimättömästi ikkunalaudoilla. ”Koska tarjoilu alkaa? Täällä alkaa tulla kohta jo nälkä!”, ne huutelevat. Saavat kuitenkin odottaa ainakin kekriin asti. Tajuan, että sekin on jo ovella. Vaikka näkeehän sen kaikkialta: vanha vuosi on loppuun kulunut, uusi alkaa itää jossain syvällä marrasajan hämärässä. Marraskuun jäätävä tihku liottaa elämän ja kuoleman rajan epäselväksi tummilla pelloilla ja lehdettömien puiden oksilla. Vain linnut ja lemmikit tuovat elämää ja vilskettä- katetaan siis niillekin juhlatarjoilu Kekrin saapuessa.

Kun pilvet rakoilevat pimeinä iltoina, voi taivaalla nähdä taas Suuren Härän punaisine silmineen. Se on Aldebaran. 65 valovuoden päässä se on yksi yötaivaan kirkkaimmista tähdistä. Punaisena jättiläisenä se on paljon kirkkaampi kuin Aurinko, mutta jo elämänkaarensa lopussa. On havaittu viitteitä siitä että sen ympärillä olisi aurinkokunta. Jos näin on, tähden muuttuminen punaiseksi jättiläiseksi ja kasvamiseksi valtavasti alkuperäistä kokoaan suuremmaksi on luultavasti hävittänyt sieltä elämän. Aldebaran elää tähtien ruska-aikaa, loisteliasta hetkeä ennen loppua. Se on monellakin tavalla hyvin syksyinen tähti.

Marrasaika on saapunut, mutta meillä ollaan syyskuun jäljiltä niin naatteja ettemme ole jaksaneet suuremmin pelätä sitä etukäteen. Luulisi, että tämän vuoden syyskuu riittäisi sitä lajia. Sitä paitsi tänä päivänä vastaan tulleet etiäiset ovat olleet ystävällisiä. Joten vastoinkäymiset, suuret kriisit ja katastrofit kohdataan meillä tänä vuonna sitten kun ja jos niitä vastaan tulee. Tänään tuvassa on kuitenkin polttopuita ja tuoksukynttilöitä, illaksi elokuva ja mukava kani jonka kanssa sitä katsoa. Tästä tulee hyvä ilta.

Ruokahävikkiä kuriin- mutta mieluiten eettisesti

Pari viikkoa sitten luin tämän uutisen, jossa kerrotaan että lainmuutos mahdollistaa pian myyntiajan ylittäneen ylijäämäruuan jakamisen ilmaiseksi ruoka-avuksi tai henkilökunnalle entistä joustavammin. Viimeisen käyttöpäivän yhdellä päivällä ylittäneestä ruuasta voi valmistaa vielä lämmintä ruokaa jaettavaksi. Vastuu ruuan laadusta ei enää kuulu yksinomaan ruuan jakajalle vaan vastaanottajan, esimerkiksi hyväntekeväisyysjärjestön vastuu siitä että jaettava ruoka on kelvollista, kasvaa. Tämä on oikein hyvä uutinen ekologiselta kannalta. Kauppojen ja suurkeittiöiden tuottamaa ruokahävikkiä on nyt mahdollista alkaa suitsimaan entistä tehokkaammin.

Asialla on tietysti toinenkin puoli. Kun hyväntekeväisyysjärjestöillä on entistä enemmän ruokaa jaettavaksi, niiden rooli köyhimpien auttamisessa kasvaa. Tämä saattaa vähentää poliittista painetta pitää huolta siitä että sosiaaliturva on (tai pikemminkin saataisiin) sillä tasolla että sen varassa on mahdollista pysyä hengissä. On helppo nähdä, että ruokajonojen muodostuminen epäviralliseksi mutta välttämättömäksi osaksi perusturvaa, on eriarvoistavaa. Esimerkiksi huonokuntoiset vanhukset tai sairaat eivät pysty jonottamaan. Maaseudulla ruokajakeluja ei ole, eikä kaukoliikenteen busseilla matkustaminen ole ihan halpaa lystiä. Sitä paitsi, jo tähän mennessä on tullut esiin järjestöjä joiden ruokajakelussa on tuensaajia nöyryyttäviä käytäntöjä.

Se syvällinen kysymys tässä kaikessa kuitenkin on, onko myös tavallisen yksinkertaisen arkiruuan syöminen etuoikeus eikä perusoikeus. Jo kauan on yleinen mielipide ymmärtänyt sen etteivät köyhät tarvitse uusia tavaroita vaan saavat hankkia tarvitsemansa pakkoekologisesti kirpputoreilta. Onko meillä kohta myös maa jossa köyhien on pakkoekologian nimissä syötävä kirjaimelllisesti murusia jotka tippuvat parempiosaisilta? Siitä eikä mistään muusta on nimittäin kyse silloin kun ollaan siinä tilanteessa että ruokajonot ovat muuttuneet lama-ajan ilmiöstä pysyväksi osaksi katukuvaa mutta vähimmäisetuisuuksia kiristetään ja annetaan jäädä jälkeen yleisestä kustannuskehityksestä niin ettei esimerkiksi toimeentulotuella ole käytännössä mahdollista tulla toimeen.

Minusta tämä ajatus on sen verran ihmisarvoa loukkaava ettei sitä voida oikeuttaa edes ekologisuuden nimissä. Eettisyydessä kun on käsittääkseni kyse hyvästä, ja yhteiskunnan turvaverkkojen tosiasiallinen purkaminen ja yksityistäminen on hyvästä kaukana. Köyhällä ei ole oikeus ainoastaan fyysiseen hengissäsäilymiseen, vaan yhteiskunnan tulisi turvata myös inhimillistä arvokkuutta. Vanhaksi menneen mutta syömäkelpoisen ruuan syöminen ei tietenkään haittaa kenenkään arvokkuutta vaan on päinvastoin oikein kiitettävää- silloin kun valinta on vapaaehtoinen. Väärin sen sijaan on ihmisten epäsuorakin pakottaminen elämään ruualla joka on kertaalleen luokiteltu jätteeksi. Epäsuorasta pakottamisesta on kyse silloin kun vanhentunutta ruokaa ei syötetä aseella uhaten, mutta ihmisillä ei käytännössä ole mahdollisuuksia hankkia muuta syötävää.

Ruokahävikin järkeistäminen on ilman muuta tarpeellista ja kiitettävää. Samoin hyväntekeväisyys. Pitäisi vain onnistua varomaan, ettei kaiken hyvän nimissä tulla lyöneeksi viimeisiä nauloja hyvinvointivaltion arkkuun. Vaikka köyhien pakkoekologisuudesta seuraisi jotakin hyvääkin, kuten ruokahävikin pieneneminen, on historia osoittanut moneen kertaan mitä seuraa siitä kun vähäosaisia tarpeeksi alennetaan ja nöyryytetään. Ei mitään hyvää edes niille joiden verorahoja sosiaaliturvassa kitsastelu näyttäisi äkkiseltään säästävän. Siksi haluaisin nähdä tämän lainmuutoksen kintereillä rehellisen tarkistuksen minimietuuksien tasoon, jotta voisimme olla varmoja siitä että ruokahävikin pienennystalkoiden lopputulos on aidosti hyvä.

Työleirin paluu

”Sää kylmenee maanantaina”, kertoi silmiin sattunut pikku-uutinen pari päivää sitten. Joskus, myyttisessä menneisyydessä, se olisi saanut minut vain muistuttamaan itseäni että talvitakit ja saappaat pitää hakea varastosta. Nyt talossa käynnistyi täysi paniikki. Johtuen monista syistä jotka tiivistyvät sanaan ”syyskuu”, syystyömme olivat pahasti vaiheessa. Rajallisen työvoiman valtakunnassa omenavyörystä selviytyminen oli ykkösprioriteetti, etenkin kun siitä sai vähän rahaakin. Suurenpuoleinen kasvimaa siis jäi kääntämättä, nurmikko leikkaamatta, varastot siivoamatta. Lisäksi auto alkoi äkkiä kaivata renkaidenvaihtoa.

Siinähän sitä on puuhaa loppuviikolle. Jonkinlaista kokemusta työleireilystä tässä täytyy jo olla, sillä nyt näyttää siltä että maanantain tullessa kriittiset hommat on saatu tehdyksi. Seuraavana on vuorossa kylmyysongelma. Nuohooja joka olisi ehkä pitänyt tilata jo elokuun lopussa, pitää kutsua ja polttopuuvarastoa täydentää. Kun pihalla on jäljellä enää vähän haravoimista ja sen sellaista, sisällä on ehditty taas siivota ja tupaan leviää suloinen puulämpö, on vihdoin aika alkaa vetäytymään talvilevolle.

Loppupaniikki kuvaa hyvin sitä miten tämä puutarhavuosi on edennyt. Mitään ylimääräistä ei ole tehty, mutta pakolliset hommat on saatu hoidetuksi viime tingassa hirmuisilla rutistuksilla. Puutarha on kuitenkin osoittautunut ymmärtäväiseksi ja reiluksi. Ennätyksellisen omenasadon lisäksi kasvimaaltakin löytyi vielä kaikenlaista. Syksyksi kylvämäni vuonankaalit jotka jo kertaalleen ehdin julistaa toivottomiksi, ovat innostuneet kasvamaan. Samoin kävi toiselle porkkanapenkille. Sen asukkaat näyttivät vielä syyskuussa rotanhänniltä joista ei ikinä tulisi mitään. Ne osoittautuivat vain hidaskasvuiseksi lajikkeeksi. Toissapäivänä korjasin riviltä nelisen kiloa kauniita keltaisia porkkanoita. Niitä syödään hyvinkin toista kuukautta. Lehtikaalitkin voivat hyvin. Tänäkin vuonna pääsee napsimaan satoa koko loppuvuoden, ja pakkasessakin sitä jo on.Vain toinen sieniretki ja puolukkapaikan etsiminen jäävät haaveiksi.

Ruska on kauneimmillaan, ja kun puutarhassa raataa, viimeisistä lämpimistä hetkistä ei hukkaa yhtäkään. Syksyn loisto ja kiire ovat täällä tänään. Ensi viikolla eletään jo vähän toisenlaista aikaa.

posted under , | 0 Comments

Kuluttaja on laiska kuningas

Näissä Suurissa Lihakohuissa, kuten äläkässä Saarioisten lasagnesta joka ei sisälläkään nautasikaa vaan broilerinlihaa, näyttäisi olevan se yhdistävä piirre että niiden syntyyn on olennaisesti vaikuttanut kuluttajan laiskuus. Kuluttaja vaatii halpaa, ja halpaa hän silloin myös saa. Jopa minun laskupäälläni on selvää, että jos annos lasagnea maksaa pari euroa, mistä hinnasta voittoa on jäätävä raaka-aineiden tuottajille, valmistajalle, tukku- ja vähittäisliikkeelle, paistijauheliha jää siinä kaukaiseksi unelmaksi. Toiseksi, eineksissä on tuoteselosteet jotka on tarkoitettu informaatioksi kuluttajalle. Tuoteselosteessa täytyy lukea, minkä eläimen lihaa tuote sisältää. Jotkut termit kuten ”lihaan verrattavat ainesosat” eivät kieltämättä helposti avaudu, mutta silloinkin voimme valita hyväksymmekö vai hylkäämmekö tällaisia aineksia sisältävän tuotteen. Jos siis vaivaudumme lukemaan sen tuoteselosteen.

Lihateollisuutta syytetään paljosta ja usein erinomaisen hyvästä syystä. On kuitenkin kohtuutonta syyttää sitä sellaisista asioista –kuten siitä etteivät kuluttajat viitsi lukea tuoteselosteita ja järkyttyvät kun toimittaja lukee ne heidän puolestaan– joihin se ei mitenkään voi vaikuttaa. Sama juttu vaateostoksilla: sen sijaan että edes yrittäisimme kuluttaa eettisesti, hurskastelemme siitä miten Bangladeshissa tehtaaseen kuolevilla työntekijöillä oli sentään työpaikka, vaikka sitten orjatyöpaikka, ja miten ahne kapitalisti siirtyisi vain toisaalle jos kuluttajat kehtaisivat vaatia bangladeshilaisten riiston lopettamista. Tämä logiikka on niin kökköä ettei siihen voi uskoa kukaan joka ei halua uskoa (eihän?!), vaan ainoastaan laiska ihminen joka haluaa uskoa sen voidakseen jatkaa huoletonta lusmuilua. Mitäköhän farkkuja hiekkapuhaltava lapsiorja sanoisi jos kertoisimme, ettei hän kuole alle kolmekymppisenä siksi että olisimme pahantahtoisia vaan siksi että olemme vain laiskoja ihmisiä jotka haluavat hukuttaa itsensä halpaan krääsään sen sijaan että tyytyisivät kuluttamaan vähemmän mutta laadukkaampaa ja eettisempää. Eihän laiskuus ole ollenkaan niin iso pahe kuin paha tahto, eihän?

”Mutta Suomen palkkataso on sellainen että tavallisella kansalaisella varaa on vain halvimpaan!” väitetään usein tässä vaiheessa. On totta että Suomessa on aitoa köyhyyttä. Sitä on kuitenkin suhteellisen vähän. Usein kyse on siitä ettemme enää tahdo tulla toimeen esimerkiksi sillä elintasolla jolla enimmäkseen lähi-ja luomutuotantoa kuluttava 1900-luvun alkupuolen kansa pärjäili. Siihen aikaan lihaa ei syöty läheskään joka päivä vaan sodat käytiin ja pellot ojitettiin vaatimattomalla ravinnolla. Asunnot olivat pieniä ja niiden varustelutasoon kuuluivat vain peruskalusteet. Keskiluokkaisella ihmisellä oli vain pari-kolme vaatekertaa, päällystakki ja yksi tai kaksi kenkäparia. Niitä korjattiin, kunnostettiin ja muodistettiin viimeiseen asti. Joten jokaisella jolla on vaatekaappi täynnä päällepantavaa, vaikka sitten halpaa markettitrikoota ja jokaisella jolle liha on arkiruokaa, olisi varaa valita toisin.

Kun kuluttajan vastuusta puhutaan, pitäisi myös malttaa pysyä asiassa eikä alkaa syyttelemään tuottajia ja kauppiaita jotka eivät tee osaansa vaikka heillä on todellista vaikutusvaltaa. Miten meillä on varaa heitä syyttää, jos emme ole hoitaneet omaa tonttiamme vaan vain itkeneet sen pienuutta? Kuvittelemmeko, että toimisimme itse paremmin jos meillä olisi valtaa? Miten jaksaisimme, jos emme jaksa tehdä edes muutamaa arkista kulutusvalintaa? Olennaista ei ole se mitä mahdollisuuksia meillä on ja miten paljon, ei edes se miten monessa asiassa olemme voimattomia koska meillä on liian vähän rahaa, terveyttä tai vaihtoehtoja. Olennaista on se, yritämmekö edes. Vai olemmeko luovuttaneita, kyynisiä laiskureita jotka välittävät eettisyydestä vain silloin kun eettinen sattuu olemaan myös halvinta ja juoksee omin jaloin ostoskoriin?

On selvää, mitä voittoa tavoitteleva yritys tuottaa kuluttajille jotka jeesustelevat eläinten hyvinvoinnista mutta poimivat ostoskoriinsa aina halvinta, nopeimmin valmistuvaa einestä. Tilanne kaupoissamme olisi hyvinkin toisen näköinen jos enemmistö kansasta todella tekisi kulutusvalintoja terveellisyyden, eettisyyden ja kotimaisuuden näkökulmasta. Kaikkea hyväähän ei voi saada, vaan toivoa vain. Arjessa täytyy aina asettaa joku arvo etusijalle ja tinkiä toisaalla. Heikkolaatuisen eineksen ja halpojen rättien vankkumaton suosio kertoo, että valintatilanteessa kansa arvostaa sitä mikä on halpaa, helppoa ja nopeaa. Ihan varmasti jatkuvasti uusia markkinarakoja etsivä teollisuus markkinoisi laadukkaampia ja eettisempiä tuotteita, jos sillä saisi tuloskäyrät nousuun. Välillä, kerran vuodessa- parissa ainakin einesteollisuus näyttäisi yrittelevän jotakin sen suuntaista lanseeratessaan markkinoille premium-eineksiä jotka on tehty vähän paremmista raaka-aineista. Olen pannut merkille, että nämä tuotteet katoavat hyllyistä taas muutaman kuukauden päästä halpamätön tieltä, oletettavasti siksi että parin-kolmen euron hintaero on kuluttajalle ylivoimainen kynnys. Sitä saa mitä tilaa, osa n. 

Lopuksi taas pieni kertaus käytännön vinkeistä joiden avulla meillä on onnistuttu pitämään välimatkaa skandaaleihin.
1)   Osta vain tarpeeseen, älä mielihaluun.
      2) Mitä lähempänä jokin on tehty, sitä helpompi tuotantoa on valvoa. Jos et voi suosia suomalaista, yritä suosia eurooppalaista.
      3) Osta mahdollisimman laadukasta ja hoida hyvin ostoksiasi. Niin voit ostaa harvemmin. Osta viiden halvan trikoorätin sijasta yksi hyvä vaate ja syö arkena lihan sijasta kasvisproteiinia niin sinulla on varaa syödä joskus luomulihaa.
4    4) Osta mieluummin raaka-aineita kuin valmista ja tee mahdollisimman paljon itse. Kun valmistat oman ruokasi, tiedät raaka-aineiden laadun. Itse neulotun villatakin tuotanto-olosuhteitakaan ei tarvitse pähkäillä ollenkaan.
      5) Vaikka voisit tehdä vain vähän, se on aina paljon parempi kuin ei mitään. Laiskuus ja kyynisyys eivät ratkaise ongelmia vaan vain pahentavat niitä yhden ihmisen panoksen verran. Tärkein valinta jonka voit tehdä eettisyyden puolesta on valinta olla luovuttamatta.

Alkusyksyn parempi puoli/ Early fall (the way I wish to remember it)

Syyskuusta ei paljon kameraan tallentunut. Pari hyvää hetkeä kuitenkin. Kuten se että tänä vuonna teimme osamme suomalaisen lähi- ja luomuruuan saatavuuden eteen ja myimme kolmisensataa kiloa omenaa. Tässä myyntierä nr.2 odottamassa noutajaa.


 photo DSCN5809.jpg

September was an awful month in every way, and few pictures were taken. Just a couple of better moments. This year we did our part for availability of local food and sold some 300 kgs (around 600lbs) apples. Here's 2nd lot waiting for the buyer.

Meidän perheessähän on sellainen periaate että kaikki osallistuvat talon töihin parhaansa mukaan. Tässä Koksu tekee osaansa omenavyöryn taltuttamisesta. 

 photo DSCN5793.jpg


In this family everyone has to participate in daily work according to his or her abilities. Here Koksu is helping us consume apple harvest.

Ei meillä ihan pelkästään omppuja olla syöty. Citari alkoi tosiaan myydä quornia erinäköisissä pakkauksissa, ja sitä olen testaillut. Tässä quornburger. Puolisosta ihan jees, minusta oikein hyvä.

 photo DSCN5818.jpg


We have not eaten just apples, though. A nearby grocery store started selling different types frozen quorn, which picked my interest immediately. Here's a quornburger. DH says it's pretty ok, I thought it was quite delicious.

Yhtäkkiä keittiöön sitten tuli talvi. Tomaattien ja salaattien jälkeen ostoskärryyn alkoi hyppiä kaaleja ja kaikenlaisia juureksia melkein omia aikojaan. Nyt on hyvä aika syödä borssikeittoa.

 photo DSCN5913.jpg

And then winter arrived into my kitchen. After months of enjoying fresh tomatos and salads, cabbages and all sorts of roots started to appear into my shopping cart. Now is a good time to have some borscht soup.

Talvista on ollut myös käsityönurkassa. Kuvassa syksyn toinen wingspan-huivi joka syntyi syksynvärisestä paksusta Noro Kureyonista. Myös neulakinnaslapaset joutuvat odottamaan kylmempiä säitä ennen kuin pääsevät käyttöön.

 photo DSCN5909.jpg

I have also channeled wintery feelings into craft projects. Second wingspan scarf of this fall is made of wonderful thick Noro Kureyon. Nalbound mittens are also too warm to be worn just yet. They'll wait.

Muistin etten ole ottanut ristipistohässäkästäkään kuvaa vähään aikaan. Se eteni saaristossa reippaasti, ja sen jälkeen vähäsen vaan. Pinta-alaa alkaa jo olla, mutta miksi tämä näyttää edelleen hässäkältä?

 photo DSCN5907.jpg

I remembered that I have not taken a progress pic of my cross stitch mess for a while. I stitched it a lot while in archipelago, after that I've worked very little on it. It is growing, so why does it still look like a mess?

Todellisuudessa on kuitenkin vielä syksy. Tiedän, olen käynyt lenkillä. Elämäni suuriin ylellisyyksiin kuuluu että asun paikassa jossa tavallisella kävelylenkillä pääsee peltojen ja metsien luo.

 photo DSCN5939.jpg

In reality, it's still fall though. I know, I have taken walks. One of the great luxuries of my life is that I live in a place where an ordinary morning walk can take me to fields and woods.


Mustat linnut, kultainen sänkipelto ja usvainen tienoo. Maan ja märkien lehtien tuoksu. Täydellistä syksyä.

 photo DSCN5940.jpg


Black birds, golden field and misty day. Smell of earth and wet leaves. Perfection of a special kind.

Vähän punaista myös. Omat ruusupensaamme eivät tuottaneet vielä marjoja, nämä löytyivät lenkkipolun varrelta.

 photo DSCN5950.jpg

Lastly, some red. Our own roses did not produce anything yet, these grew by the road.

Meillä ei nyt tehdä hyvää- lokakuu

Meillä ei osallistuta lihattomaan lokakuuhun.Tärkein perusteeni on se, että yritän tehdä itse niin kuin kehotan muita tekemään ja olla osallistumatta vielä yhteen hyvään ja maailmaa parantavaan tempaukseen joka vaatisi vain ihan vähän ponnistelua erityisen rankkana aikana. Vaikka ruokalistalla on yhä lihaa joka viikko, olen huomannut silti puuhastelevani vaatimattomammilla tavoilla kasvisruokailun parissa. Keittokirjojeni joukkoon on liittynyt maineikas Veganomicon. Citarin kasviproteiinipakasteiden sekaan ilmaantui useammanlaista quornia ja nappasin mukaani joka laatua. Sitä testailen, vaihtelevin tuloksin. Joka tapauksessa on kiva että erilaisia kasvisproteiinivaihtoehtoja rantautuu tännekin.

Myös roosa nauha-kampanja näkyy taas katukuvassa. Minähän vastustan kyseistä kampanjaa edelleen, vuosi vuodelta paremmin perustein. Laskenkin itselleni hyväksi teoksi sen että olen käyttänyt hyväksi eteen tulleen tilaisuuden (eli kun on hieman paheksuvalla äänellä kummasteltu miksi en tahdo tukea hyvää asiaa) valistaa kampanjan taustalla muhivista eettisistä ongelmista. Jos joku teistäkin ihmettelee, miksi en tue tätä ruusunpunaista kampanjaa, asiasta voi lukea tarkemmin täältä. Valitettavan yleisluontoisesti, mutta salassapitovelvollisuus rajoittaa nyt mahdollisuuksiani mehevien havainnollistusten käyttöön.

Ehken kuitenkaan ole täysin paatunut. Elokuussa olin sitä mieltä että en osallistu 333-projektiin vaan kannustaisin sitä vain katsomosta käsin. Sittemmin olen saanut postauksesta palautetta. Projektin idea on kuulemma hyvä mutta Suomen säissä kolme kuukautta on aivan liian pitkä aika. Myös vaativat työt ja vaihtelevat harrastukset vaativat täsmäpukeutumista. Viime aikoina olen käyttänyt hieman vähemmän maalaismekkoja, joten mietin nyt, pitäisikö minun sittenkin vetäistä 333-jakso marraskuusta tammikuuhun. Mitäs mieltä olette, kiinnostaako?

Vaikka marraskuu alkaisikin ryhdikkäämmissä merkeissä, lokakuumme tuntuu näiden kampanjoiden keskellä olevan "meillä ei nyt tehdä hyvää"-kuukausi. Osallistumisen ilon sijasta muistelen, että paljon hyvää voi tehdä myös hiljaa ja itsekseen, oman jaksamisen ja pystymisen mukaan.

Pahojen oikeuksista

”Pahallakin on ihmisoikeudet,” muistutti Breivikin asianaja Geir Lippestad muutama päivä sitten. Näinhän se on, mutta tässä on vasta tarinan alku. Mikä ylipäätään erottaa pahat ihmiset hyvistä? Otsassa oleva leimako, vaiko se että hyvät ihmiset ymmärtävät sellaisten käsitteiden kuin ”luovuttamaton ihmisarvo” merkityksen ja käsittävät, että sellaisen asian tulisi olla olemassa? 

Paha ihminen on tehokkaimmillaan silloin kun hän saa kunnollisetkin kostonhimon valtaan. Silloin paha laajenee poikkeusyksilöiden tekemisistä koko yhteiskunnan ominaisuudeksi. Eivätkä nämä kunnon ihmiset huomaa tilanteessa mitään suurempaa ongelmaa. Esimerkiksi terroristi ei onnistu silloin kun pommi räjähtää, vaan silloin kun yhteiskuntaan leviää pelon ilmapiiri joka saa tavalliset ihmiset tinkimään kunnollisuudestaan terroristin taustaryhmän suhteen. Silloin vastakkainasettelut syntyvät ja vahvistuvat, tapahtuu syrjintää joka ruokkii entisestään toiseuden kokemusta, paha leviää.

Alkuvuodesta uutisoitiin kyselystä jonka mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta asianajajasta ei suostuisi puolustamaan henkilöä joka on syytettynä vastenmielisestä rikoksesta. Vain joka kolmas ottaisi hoidettavakseen kaikki kyselyssä esimerkkeinä mainitut tapaukset. Enemmistö asianajajakunnastamme siis olisi moraalisaarnan tarpeessa. Oikeushan ei toteudu sillä että käytännössä jokainen syytetty löytää lopulta puolustajan. Se että asiat ovat käytännössä toistaiseksi näin hyvin, on pohjimmiltaan hyvää onnea, kun taas asianajaja joka kieltäytyy jutusta sen vastenmielisyyden takia, konkreettisesti valitsee edistää sellaista valtiota jossa tietyistä rikoksista syytetyt voivat jäädä ilman avustajaa. Toisekseen, sellainen asianajaja kaipaa prosessioikeuden kertausta alkaen siitä seikasta että syyllisyydestä ja siitä minkä rangaistuksen kukakin on ansainnut, päättää tässä oikeusvaltiossa tuomioistuin, ja sekin vasta otettuaan vastaan molempien osapuolten esittämän näytön ja harkittuaan sitä mahdollisimman hyvin lakien ja oikeuskäytännön valossa. Vaikka olen vasta suurisilmäinen kinnasvahti, rohkenen huomauttaa että harkitsemista helpottaa se jos on voinut havaita puolustuksenkin hoitaneen oman tonttinsa asiallisesti.

Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta ajateltuna kohtuuttoman ankara rangaistus on aivan vakava ongelma, ei pikku kiusa jonka syylliseksi todettu tai pahaksi arvosteltu on ainakin melkein ansainnut. Minun tekojeni epäoikeudenmukaisuutta ei määrittele se miten ällöttävä tyyppi Toi on, vaan joudun peilaamaan tekojani oikeudenmukaisuuden hyvettä vasten. Olemme taas arkisen etiikan vaikeimpiin periaatteisiin kuuluvan ”Mutku Toi ensteks ei ole pätevä oikeutus minun huonolle käytökselleni” äärellä. On aivan sama, mitä se pahamaineinen Toi on ensteks tehnyt, niin kauan kuin haluan väittää olevani täysipainoinen moraalinen agentti minulla ei silti ole oikeutta kohdella häntä epäoikeudenmukaisesti. Epäoikeudenmukaisuuteni on ikioma ongelmani jota en voi sysätä Toin niskoille vain siksi että hänelle on jo ennestään kertynyt syntitaakkaa. Jos Toi on tehnyt rikoksen, minulla ei ole oikeutta alkaa omatoimisesti lisäämään hänen lailliseen rangaistukseensa itse keksimiäni ylimääräisiä kiusoja, eipä edes hyväksyä muiden häneen kohdistamaa epäoikeudenmukaisuutta sillä perusteella että hän on syyllinen ja sitä paitsi paha ihminen. Kukin vastaa omista teoistaan, ja siitä mihin määrään asti, päättää rikosten osalta ensi sijassa laki ja muiden asioiden osalta oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja lempeyden hyveet. Maailma voisi myös olla parempi paikka jos arjessa tinkisimme ankarasta oikeudenmukaisuudesta hieman inhimillisyyden hyväksi. Ei ansionsa mukaan, vaan vähän enemmän ja parempaa, sillä kuka meistä on todella ansainnut otsa hiessä jokaisen kohdalle osuneen hyvän murusen? Näin etenkin, kun arjen etiikassa arvioimme usein omia kärsimyksiämme ja ihmisiä niiden takana, mikä jo sinänsä saattaa hieman heikentää kykyä nähdä asiat niiden oikeissa mittasuhteissa. Oikeudella ja kohtuudella voi olla paljonkin huomautettavaa ihmisten edesottamuksista, mutta olen ehtinyt huomata että Minun kokemani veriset vääryydet ja oikeutettu tuohtumukseni hetkauttavat niitä huomattavasti vähemmän kuin herkkää egoani.

Mitä pahempia ja vastenmielisimpiä ihmisiä vastaan tulee, sitä tärkeämpää on pitää huolta siitä että käyttäytyy itse niin korrektisti ja oikeudenmukaisesti  kuin suinkin voi. Juuri silloin kun halu olisi suurin ja kiinni jäämisen riski vähäisin, on tärkeintä varoa sortumasta tylyttämiseen tai muuhun omankädenoikeuteen. Sillä Lippestad on oikeassa: pahallakin on ihmisoikeutensa ja ihmisarvonsa. Se, miten tiukasti pidämme tästä ajatuksesta kiinni, kertoo sitten paljon siitä, keitä me parempina itseään pitävät ihmiset pohjimmiltaan olemme. Omankädenoikeus ei ole oikeutettua pelkoa tai kostonhalua, vaan vakava pahuuden muoto. Erityisen huolestuttava pahuuden muoto se on siksi että sille löytyy usein ymmärtäjiä ja tunteisiin vetoavia selityksiä. Usein samat ihmiset jotka valittavat rikosten uhrien huonoa asemaa, eivät millään ymmärrä että myös rikoksentekijästä tulee uhri silloin kun häntä kohdellaan väärin. Sellainen ajatus, ettei rikoksen tehnyttä ihmistä oikeastaan voi kohdella väärin vaan hän on vapaata riistaa kaikille kunnon ihmisten pimeille puolille, taas on puhdasta barbariaa. Ihmistä joka on valmis pahoinpitelemään, kiduttamaan, tappamaan tai hirttämään munista pahantekijän, ei erota kohteestaan moraali vaan pelkkä hyvä onni. Onni puolestaan on se mikä täällä tunnetusti vaihtelee.


Kun muistamme pahan ihmisoikeudet, emme ainoastaan edistä jotakin korkeaotsaista ideaalia vaan rakennamme omaa persoonaamme. Joko olemme ihmisiä jotka tinkivät oikeudenmukaisuudesta, antavat kostonhimolle ja primitiivireaktioille periksi, tai sitten emme ole. Joko annamme pahalle mahdollisuuden nähdä vilaukselta aitoa oikeudenmukaisuutta, tai paljastamme hänelle että yhteisö joita hänen tekonsa ovat loukanneet koostuu ihmisistä jotka osaavat vain näytellä paremmin kunnollisen roolia, tai jotka ovat olleet yksinkertaisesti onnekkaampia. Näillä valinnoilla on kyllä seurauksensa vaikka se ei usein olekaan kiinnijääminen. Asianajajaa on vaikea saada kiinni jutun hylkäämisestä asiattomin perustein, facebookissa on jo nähty miten tavalliset ihmiset ryhtyvät mielellään leikkimään salapoliisia huonoin seurauksin. Usein väkivaltarikoksenkin tekijälle löytyy ymmärrystä ja jopa suojelua niin kauan kuin väkivaltarikos on jollakin logiikalla "oikeutettu". Vaikka pahaa pääsisi omankädenoikeudella kurittamaan tovin tai toisenkin, vaikka se onkin oiva keino päästä nauttimaan toisen ihmisen kärsimyksestä, omasta moraalisesta kehnoudesta joutuu kärsimään paljon pidempään.

Luokkaerot välillämme

Suomessa yhteiskuntaluokasta puhuminen on tabu. Puheen tasolla olemme kaikki yhtä suurta keskiluokkaa jossa sekä köyhyys että pröystäily ovat nolottavia asioita. Epäilen, että tämä toimii koska ääneen pääsevät nimenomaan keskiluokkaiset ihmiset. Keskiluokka kehtaa puhua koska sen edustajilla ei ole taustassaan mitään hävettävää suuntaan tai toiseenkaan ja toisekseen osaa kulttuurisen kommunikaation säännöt.  Luokkien näkymättömyys voi siis tarkoittaa vain sitä että puhujan maailma on pieni ja että oma elämänpiiri niin työssä, harrastuksissa kuin perheenkin parissa on valikoitunut luokka-asemaa vastaavaksi.

Keskiluokkaisuuden sisästäneelle on arvoitus, miksi jotkut pukeutuvat niin maan mauttomasti, miksi television roskasarjat menestyvät kaudesta toiseen, miksi kansa syö epäterveellistä mättöä ja poksauttaa maksansa halvalla keskikaljalla. Luokkien välisen kuilun synnyttäjänä ja ylläpitäjänä toimivat kauas karkaavat ihanteet. Ylemmän luokan imitointi alkaa turhauttaa siinä vaiheessa kun huomataan ettei resursseja statuskilpailuun kuitenkaan ole. Mitä iloa on merkkiaurinkolaseista kun ei kuitenkaan ole varaa hienompien piirien elämäntyyliin? Toisaalta aidon yläluokan tunnusmerkiksi usein mainittu ystävällinen ja sivistynyt käytöskin (nousukasmaisuuden vastakohtana) nousee siitä että varaa on. Hienostuneisuus on tapa tehdä ero nousukkaisiin joihin sekoittumisen uhka on vanhalle sivistyneistölle suurempi kuin uhka tulla sekoitetuksi alaluokkaan. Sitä paitsi alaluokka tietää kyllä paikkansa. He ovat niitä jotka kiemurtelevat vaivautuneesti jos löytävät itsensä kutsuilla joissa pitäisi hallita etiketin mukaisia tapoja tai nauttia eksoottisista ruuista. Luonteva suurpiirteisyys on ilmaus siitä että tiettyä pääomaa on.

Ylittämättömän kuilun ilmaantuessa järkevä strategia on sopeutua ja kehittää omat vaihtoehtoiset ihanteensa. Sellaiset joiden saavuttamaton vaatii ehkä ponnistelua mutta ei ole täysin mahdotonta. Eri luokkien ihanteiden rinnakkaisuus johtaa siihen että keskiluokkainen voi määritellä mauttomuuden niin tarkasti. Julmuus piilee siinä että mauttomuus määritellään yksilön ominaisuudeksi, ei luokka-aseman mukaisuudeksi vaikka kysymys olisi miten tavanomaisista ominaisuuksista. Siksi lähiökulttuurit kukoistavat huolimatta siitä miten niiden mauttomuutta sätitään: niiden edustajat näkevät selvästi että sätti tulee toisesta maailmasta, toisten ihanteiden kannattajilta- eivätkä ne ihanteet ole sellaisia joiden vakava seuraaminen olisi hyvä tapa pärjätä omassa todellisuudessa. Esimerkiksi laatutietoisuus ja sovinnainen kauneus ovat keskiluokkaisia konstrukteja siinä missä toisaallta tärkeämpää ovat käytännöllisyys, mutkattomuus tai se ettei yritä esittää parempaa kuin mitä on (mikä on suorastaan radikaali ihanne tavaranpalvontaan hurahtaneeseen konservatiivikeskiluokkaisuuteen nähden).

Luokkia erottavat rajat siis korostuvat ymmärtääkseni siksi että ihmiset lähtevät sopeutumaan siihen todellisuuteen joka heille tarjolla on. Silti ei sovi unohtaa, että luokkaeron ja sen ilmentämän mauttomuuden pohjalla ovat aina konkreettiset erot. Huono maku ei siis ole vain huonoa makua josta kärsivä voisi hienostua jos vain haluaisi. Se nousee yrityksestä sopeutua tiettyyn resurssitasoon ja toisaalta kuulumisesta tiettyyn ryhmään. Vähäosaisillakin on vertaisensa, ja omien joukkoon asettuminen on usein parempi tapa pärjätä kuin pyrkiä sosiaalisten tikapuiden seuraavalle portaalle, nipin napin joukkoon kelpuutetuksi sellaisten toimesta jotka etsivät jatkuvasti keinoja erottautua. Mauttomien, huonotapaisten ja reppanoiden haukkuminen ei siis ole mitään oikeutettua närkästystä tai halua ojentaa tietämättömiä.  Se on sosiaalinen peli jonka tehtävänä on korostaa erottautumista. Se on herravihan kääntöpuoli. Perimmäinen ongelma ymmärtääkseni onkin, että vaikka hyvinvointivaltion vähitellen tiensä päähän tullut tasa-arvoistamisen projekti menestyikin yhteiskunnallisen nousun mahdollisuuksien tarjoamisessa yhä useammalle, sekään ei pystynyt pureutumaan luokkaeron sosiodynamiikkaan, suomeksi sanottuna nokkimisjärjestykseen jota pyörittävät huonosti peitelty inho, viha ja epäluulo kuilujen molemmilla puolin. Vaan mistäpä saisi polkaistua alkuun solidaaristumiskehityksen jonka perusteella on hyvinvointivaltiotakin tärkeämpi (mutta niin ikään uhanalaistuva) unelma yleisestä ja yhtäläisestä ihmisarvosta? Miten pääsisimme mielenmaisemaan jossa tärkeää ei olisi erottautuminen pahoista, mauttomista ja heikommista vaan paljon olennaisempaa olisi ihmisyys joka meitä yhdistää?

ETA: Päivän ruusukimppu menee tälle Heikki Aittokosken kirjoitukselle. Erinomainen, esimerkillinen puuttuminen arjen seksismiin.

posted under , | 0 Comments

Hauraudessa on puolensa

Viime aikoina mieleen on taas muistunut se tosiasia, että olen loppujen lopuksi aika hauras olento, sekä fyysisesti että henkisesti. Nykypäivän ajatusmaailmassa se tarkoittaa, että minusta löytyy parantamisen ja kehittämisen varaa sekä haasteita voitettavaksi. Citius, altius, fortius, siinähän se kulttuurimme eetos on tiivistettynä. Siitä suunnasta löytyy suurin hyvä ja kaikki tavoittelemisen arvoinen. Onnekseni minulla oli kuitenkin sen verran älliä että ymmärsin käyttää minimiin puristetusta vapaa-ajastani suuren osan Anna-Leena Siikalan teoksen Itämerensuomalaisten mytologia lukemiseen. Lähes viisisataasivuisessa teoksessa on paljon mietittävää, mutta näin ensi alkuun kerron hiukan siitä mitä Siikalalla oli kerrottavana Luojistamme.

Kristillisessä mytologiassa  jumalolennot ovat täydellisiä ja ihmisen tulee pyrkiä heidän kaltaisekseen, vaikka tietysti ikuisesti epäonnistuen. Suomalaisessa kansanperinteessä tilanne on jotakin vallan muuta. Mytologiassamme nimenomaan tärkeimmät jumaluudet epäonnistuvat toimissaan silloin tällöin. Sankaritaruissa heillä voi olla fyysisiä heikkouksia. Sokeus ja haavoittunut polvi ovat sopineet hyvin kuvaamaan Väinämöistä. Eikä Luojilla ole naisrintamallakaan kovin kaksisesti mennyt. Vähäisemmät jumaluudet ovat olleet tyttöjen mieleen, mutta Ilmarinen muistetaan maailman ensimmäisenä miehenä joka on vakavasti yrittänyt korvata naispuolisen kumppanin seksinukella, ja Väinämöisellä on vanhan pervon (yksityiskohdat vaihtelevat) maine. Miksi näin on? Miksi meillä on ajateltu, että erinäiset heikkoudet, puutteet ja hauraudet ansaitsevat tulla muistetuksi tärkeimpien jumaluuksienkin kohdalla?

Siikalan vastaus on, että heikkous on tärkeää koska sen mukana hahmoihin tulee inhimillinen ulottuvuus. ”Vahvimmat sankarit ovat välttämättä jossain suhteessa heikkoja, vikojen täydellistämiä,” hän kirjoittaa  ja huomauttaa myös, että tästä syystä poliittiset johtajat joiden hahmoihin usein kudotaan myyttisten sankarien ominaisuuksia, saavat satunnaiset törttöilynsä helposti kansalta anteeksi. Siikalan päätelmä osuu selvästi oikeaan. Ajatelkaapa vain kovimpia menestyjiä ja moraalisesti erinomaisen mainetta ahkerasti viljeleviä ihmisiä. Yleensä he kärsivät armottomuudesta ja myötätunnon puutteesta, heillä on kova halu arvostella ja tuomita muita ankarasti ja kyvyttömyyttä ymmärtää sitä tosiasiaa että on olemassa vastoinkäymisiä joita ei voitoiksi käännetäkään. Omakehukin haisee.

Mytologiamme muistutti minua siitä, että vaikka omista puutteistaan onkin hyvä pyristellä eroon minkä pystyy ja jaksaa, on hauraudessa myös puolensa. Se opettaa myötätuntoa ja inhimillisyyttä jotka liittyvät korkeimpiin hyvyyden muotoihin. Minäkuva pysyy kohtuullisissa mitoissa, ja omat heikkoutensa muistaessaan muihinkin on helpompaa suhtautua ystävällisesti ja kärsivällisesti. Jos siis käykin niin että yrityksestä huolimatta haasteita ei voitakaan, kyseessä ei välttämättä ole mikään tappio vaan tilanne jossa ulottuville on tullut toisenlaisia suuria hyviä. Tarkemmin ajatellen, minusta näyttäisi peräti siltä että tässä menestyjien, huippuosaajien ja pärjääjien maassa suurin pula on usein juuri niistä hyvän muodoista jotka tarvitsevat kasvualustakseen hiukan haurautta.

Sittenkin jos kävisi niin hullusti että muistoksi minusta jäisi jälkipolville vain ihmettelyä siitä miksei tuokaan parempaan pystynyt ja miten se nyt noin sähläsi, voin muistaa että olen silloinkin hyvässä seurassa, samassa kerhossa suurten filosofien ja itse Luojien kanssa. Parempi ehkä sekin kuin olla niin kova menestyjä ettei vertaisia tahdo löytyä etsimälläkään.

posted under , , | 4 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments