Neuloosi jatkuu

Tarkkanäköisimmät teistä saattoivat bongata edellisestä postauksesta ihka aidon freudilaisen lipsahduksen. Puhuin totuudenmetsästämispuuhistani "tänä syksynä", vaikka syyskuu ei vielä ole alkanutkaan. Viimeiset pari viikkoa olen muistutellut itseäni ahkerasti siitä että vielä on hetki kesää jäljellä. Vielä voi tarvita kesäsandaaleja, vielä voi olla vaikka miten lämpimiä päiviä. Eikä tässä vielä mikään kiire ole siirtyä syysruokaan vaikka omenavyöry on jo täällä. Ne ovat aikaisessa tänä vuonna. Mutta samalla kun järki on yrittänyt pitää kiinni kesän viime hetkistä, todellisuudessa syksyn merkit ovat jo ylittäneet kriittisen rajan mielessäni. Omenat ja kasvimaan juurekset. Viilenevät illat. Kalenterin täyttyminen. Ja tietysti hurja neuloosi.

”Siis mitä järkeä on omistaa kauniita huivilankoja jos on sitä mieltä että omistaa jo tarpeeksi hartiahuiveja? ” kysyin itseltäni. Ei mitään, etenkin kun hyvistä langoista käsin neulotut huivit ovat niin kestäviä että lankoja ei kannata säästellä odottamassa olemassaolevien huivien loppuun kulumista. Sitä paitsi minulla on käyttöä huivelle, onhan matkassani melkein aina hartiahuivi, joko päällä tai kassissa. Vain kesällä on pieni tauko. Sitä paitsi maailmassa on niin paljon hienoja huivimalleja. Niistä parhaat on neulottava kahteen kertaan, kuten Suki jonka violetti-keltaisen version tikuttelusta tämä huivineuloosini alkoi.

Koska en katso telkkaria, suosikkipuuhaani neulomisen ohessa on neuleblogien selailu. Oli siis lähes ennalta-arvattavaa että Sukin valmistuessa varastoon unohtunut kerä Noro Kureyon Sockia alkoi huudella tahtovansa alkaa wingspan-huiviksi. Sitten muistin Haruni-huivin ohjeen maanneen tietokoneellani jo vuositolkulla odottamassa, josko saisin sen neulotuksi Utunan vihreästä huivilangasta. Se on jo hyvällä mallilla. Huivilistan hännänhuippuna olisi revontuli-huivi vironvillasta. Se on hännänhuippu koska sitä varten pitää tehdä lankaostoksia. Ehkäpä voin kuitenkin neuloa senkin, jos huivineuloosi kalvaa vielä Haruninkin valmistuttua? Eihän se lankavarastoa voi kasvattaa, jos ostaa lankaa mutta neuloo sen heti? (kyllä muuten  voi.  Uuden Sukin valmistuttua lankavarastoni oli ainakin sata grammaa plussalla. En ollut lankaostoksilla ihan varma tarvittavasta määrästä ja otin sitten sen verran ettei varmasti lopu kesken...) 

Tästä pääsemmekin aina ajankohtaiseen lankavaraston laihdutukseen jonka kanssa olen askarrellut jo pari vuotta. Se on sujunut suunnilleen niin hyvin kuin laihduttaminen yleensä minulta sujuu: ihan tosissani rehkin ja hillitsen itseni sankarillisesti, mutta hyvä on jos vuoden lopussa miinusta on tullut yhtään. Juuri nyt arvelisin lankavaraston tilanteen näyttävän miinusta noin puoli kiloa vuoden alun tilanteeseen verrattuna.  Kun mielessä pyörii vielä uusia projekteja jotka tarvitsevat uutta lankaa, on lopputulema se että ihan tosissaan saa loppuvuonnakin ahertaa jos meinaa pitää edes nämä miinukset.

Ylipäätään olen neulonut, neulannut tai virkannut noin kolmen kilon edestä. Varsinaista jämäilyä josta olen laskenut grammat, on tästä määrästä vajaat kaksi kiloa. Muista grammoista haukkaa ison osan keväällä tekemäni suomenlammasvillatakki. Koko vuoden langankulutukseksi veikkailisin tässä vaiheessa noin neljää kiloa. Varaston grammamääräinen kutistuminen on ollut siis vähän vaatimatonta, mutta ainakin varaston pohjilta on siivoutunut hyötykäyttöön monta pientä nöttöstä ja keränjämää. Tämä virkatun tiskirätin ohje saattaa vielä kaunistaa tilannetta. Eräs isoimmista jäljelläolevista varaston murheenkryyneistä on vajaa puolitoista kiloa puuvillalankaa joka on hiukan liian ohutta neulottuihin tiskirätteihini. Virkkaamalla tulee hiukan tukevampaa jälkeä. Ja virkattuani kaiken muistanen lopun ikääni, että et sitten osta kiloa puuvillalankaa ellei sinulla ole mielessäsi täydellistä ohjetta sille. Et vaikka se olisi miten hienoa ja halpaa.


Hirmuisesta huivineuloosista johtuen jätin lopulta ilmoittautumatta tämän vuoden Sukkasatoon (ilmoittautumisia otetaan vielä vastaan). Arvoin pitkään, pitäisikö liittyä sillä ajatuksella että neuloisin yhdet sukat Cookie A:n ihanaisesta kirjasta. Tai ehkä Irish Dreamit. Lopulta ajatus tyssäsi siihen että muistin ufovarastossani lymyävän Nebula-sukan aloituksen joka on odottanut inspiraatiota jo pari vuotta. Sukkasatoon ufoja ei huolita, mutta ehkä minun olisi kuitenkin syytä käyttää sukkainspiraatio tähän pariin ennen kuin aloitan seuraavaa? Että säilyisi edes joku järjestys tässäkin.

posted under , | 0 Comments

Katedraaleista, hiisistä ja hiukan totuudestakin

Viime vuoden Belgian-matkalla kävimme ihmettelemässä Sinkt Baafskatedraalia jossa säilytetään Jan Van Eyckin kuuluisaa Gentin alttaria. Kokemus oli tietysti ahdistava. Kaikkialla ympärilläni kohosi tonnikaupalla kiillotettua kiveä, marmoria, kultauksia, kalliita maalauksia ja monumentaalisia mittasuhteita. Kaikki oli siistiä, kaikki oli elotonta. Rakentajat olivat onnistuneet kesyttämään jopa valon täyttämällä ikkunat lasimaalauksilla. Kuten kuuluisat kirkot ylipäätään, tämäkin oli jättimäinen monumentti ihmisen kauneudentajulle, taidolle, rikkaudelle. Nykypäivän maailmassakin se näytti ylellisyyden tyyssijalta- miten vaikuttavampi sen on täytynytkään olla aikana jona kansa eli lähes käsittämättömässä kurjuudessa? Oli hämmentävää nähdä niin suuri ja avara rakennus jossa ei ollut yhtään tilaa pyhälle. Vaan niinpä minun Esivanhempieni pyhät paikat olivatkin hiisiä, rauhoitettuja alueita joissa ihmisen ei ollut sopivaa siivota, häärätä, järjestää ja nikkaroida yhä korkeampia ja komeampia monumentteja. Hiisi oli paikka joka kuului pyhälle. Se saattoi olla yhteisölle hyvinkin tärkeä, mutta silti hiiteen astuva ihminen oli kuin vieras. Pyhän etsijän täytyy jättää taakseen omistajan elkeet, varmuus siitä että tietää perimmäiset totuudet, halu hallita ja kontrolloida.

Tänä syksynä olen ajatellut paljon totuuden pyydystämistä hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Se minkä pyhyys kertoo sydämen kielellä, on yllättävän helposti käännettävissä myös tieteen ja järjen kielelle. Vanha totuus ihminen näkee yleensä tasan sen minkä haluaa nähdä (tai mitä odottaa näkevänsä) paljastaa tutkijalleen taas uusia rasittavia puolia. Jos haluaa päästä objektiivisen totuuden jäljille, isoin urakka ei ole faktojen ja havaintomenetelmien pänttäämisessä vaan oman asenteellisuuden tunnistamisessa ja omien ennakkoluulojen voittamisessa. Voisi kuvitella, että näinkin kauan tietoteorian ja totuuden kysymysten parissa askarrellut ihminen olisi jo jotain oppinut. Vaan ei: monin tavoin olen ennakkoluuloinen kuin piru itse, ja sitä kehnompi episteeminen agentti. Lisäksi olen havainnut itsessäni pahan tavan selittää ennakkoluuloni terveeksi kriittisyydeksi, tieteellisen tiedon tai elämänkokemuksen perusteella järkeväksi. Kun on oikein alkanut tuskastuttaa, olen aloittanut nillityksen siitä miten jokaisella on jotain ennakkokäsityksiä ja että täydellinen avoimuus on mahdotonta. Mihin voi tietysti huomauttaa että näinhän se on, mutta puhe ei ollutkaan koko elämästä vaan rajallisista asioista. Että kenestäkään ei tee kurjaa episteemistä agenttia se jos hän on ennakkoluuloinen eineksiä kohtaan ja missaa siten maailman parhaan pakastepizzan, mutta kun puheena on arvostelmien muodostaminen tärkeistä ja vakavista asioista, on itsensä kehittämisen rasittavuudesta valittaminen lapsellista. Silloin kun totuudella on todella väliä, hyvä ihminen pyrkii muodostamaan arvostelmansa niin hyvin kuin suinkin osaa ja sillä siisti.

On hyvin vaikeaa havaita edes sitä mikä on nenän edessä, jos on vakuuttunut että kyse on jostain aivan muusta. Eivätkä arjen haitalliset ennakkoluulot useinkaan synny isoista, selkeistä asioista vaan ennakkokäsitysten ja –tulkintojen muodostumista ohjaavat hyvinkin pienet, hienovaraiset seikat. Tällaisia ennakkokäsityksiä on vaikea havaita ja niihin on vaikea varautua. Täysin toivoton tilanne ei kuitenkaan ole. Vaikka maailma on monimutkaisuuden tyyssija, omat heikkoutensa, tyypilliset virheensä ja ennakkoluulonsa on mahdollista oppia tuntemaan. Silloin ne voi ehkä ottaa huomioon harkinnassaan. Olenko niin varma siitä miten asiat ovat etten ole aidosti valmis harkitsemaan muita vaihtoehtoja tai suhtautumaan ennakkokäsityksiäni vastaan puhuviin seikkoihin riittävän vakavasti? Herättääkö jokin minussa voimakkaita tunteita, sympatioita tai muistoja jotka voivat vaikuttaa arviooni? Olenko erehtynyt vastaavassa tilanteessa aikaisemmin? Olenko väsynyt, nälkäinen, pitkästynyt tai muuta vastaavaa? Tuntisinko jostain syystä mielihyvää, jos todellisuus osoittautuisi ennakkokäsityksiäni vastaavaksi tai harmittaisiko minua jos jokin paljastaisi viime hetkellä että päätelmäni oli väärä (totuuden ystävänhän pitäisi lähtökohtaisesti ilahtua siitä että vapautuu virheellisistä käsityksistään)? Totuuden jäljille ei välttämättä pääsekään parhaiten se joka on kriittisin tai tarkin havaitsija, vaan vahvoilla on hän joka on tietoinen omista episteemisistä heikkouksistaan ja koittaa ylittää ne.


Opiskelu on ilman muuta eräänlainen hiisi, jossa ennakkoluulot vähitellen saavat kyytiä ja silmät alkavat aueta sille mitä On. Olisi helppoa ja mukavaa paapoa ennakkoluulojaan ja rakentaa koko todellisuudesta katedraali, vaikuttava monumentti omille suosikkiuskomuksilleen. Paljon vaikeampaa on painua metsän siimekseen, astua hiiden hämärään hiljaisena ja tyhjänä ihmettelemään, mikä tämä Todellisuus oikein onkaan. Hiisi kuvataan usein epämääräisen uhkaavana paikkana. Ainakin hiiden hiljaisuus on uhkaavaa ja pelottavaa, eksistentiaaliangstista laatua: kuinka käy, jos minä en täytä maailmaani äänellä, ajatuksella, kätteni töillä. Nieleekö hiljaisuus silloin minut? Vai alanko nähdä jotakin uutta, voinko kuulla Todellisuuden puhuvan? Sekin on pelottava vaihtoehto. Todellisuus ei yleensä helli ihmistä läheskään yhtä suloisesti kuin omat lemmikkiuskomukset ja rakkaat ennakkoluulot. Se ei kaipaa kultauksia eikä suitsutusta sanomansa tueksi, sopivuuden sijaan siinä on alkukantaista voimaa. Totuuden tehtävä on vain kestää ja kannatella koko maailmaa.

posted under , | 0 Comments

Sellainen oli kesä - Our summer

Since more English speaking readers have arrived, I have decided to start translate all my photo posts in English. So, dear friends from abroad, when you see English in post title, come and take a look! 


Blogi on hiukan kansainvälistynyt kesän aikana. Pian on jo syyskuu, ja aika laittaa vähän kuvia menneen kesän varrelta.


 photo DSCN5040.jpg

Lumpparin synttärien koittaessa ei tarvinnut miettiä ollenkaan, juhlisimmeko vaiko emme sitä että Lumi saatiin tämän rajan yli. Juuri parahiksi tervehtyneelle päivänsankarille maistui basilika.

Lumi turned 7 years. Time to celebrate, since for a while we weren't at all sure if she would survive to see this birthday. She is back in full health now, and had some delicious basil for her birthday.

 photo DSCN5009.jpg


Me ihmiset olimme kakkumme ansainneet. Kesäisessä kakussa oli vaalea pohja, marjoja, kreemiä ja marenkeja. 

We humans had some well earned cake. Summer cakes are best kept simple and fresh- this one is made of  berries, cream, sponge cake and meringues.

 photo DSCN5062.jpg

Rauha maassa, kani taas omalla paikallaan yläkerran kirjahyllyssä. Alahyllyllä ei tietenkään ole kirjoja joita ei ehdottomasti saa omaksua vähäsen jos mieli tekee.

Everything is back to normal and Lumi has resumed her favorite place in the world. The books on the lowest shelf are not our most treasured ones, so we don't mind should she refine her taste in literature a little.

 photo DSCN5069.jpg


Enimmäkseen olemme toki syöneet muuta kuin kakkua. Kuten kasvimaan satoa. Kuvassa tyypillistä kesäruokaa, kasvimaasaalista kikherneiden kera.

We do eat other things besides cake. In fact, we eat healthy most of the time.. This is typical summer fare: whatever we have harvested from the veggie patch with some protein, in this case chickpeas. 


 photo DSCN5776.jpg

Sadosta puheenollen, meillä on toinen perättäinen hyvä omenavuosi. Lisäksi tänä vuonna syysomenat ovat kypsyneet poikkeuksellisen aikaisin, joten elämässä on taas haastetta. Olen toistaiseksi siirtynyt päätoimiseksi omenanviljelijäksi...

Speaking of harvest, once again we are experiencing the infamous good year with apple trees. Oh crap. Warm summer has ripened fall apples unusually early, so we are basically drowning in apples right now. For the time being, I have become a full time orchard manager...

 photo DSCN5785.jpg


...minkä ansiosta päivätöistä kotiin palaava Puoliso voi törmätä tällaisiin ylläreihin. Kaiken olen poiminut omin käsin. Huom. käsin: poimuria ei tarvinnut vielä etsiä. Mehuasema kutsuu.

...which is how I'm able to surprise certain husband with sights like this when he comes home from work. I picked everything with my own hands. Meaning, I did not need my picker yet. This load is now ready to go to the cider press. 

 photo DSCN5783.jpg

Suki-huivi valmistui odottelemaan syyssäitä. Tällä kertaa lanka on Nallea. Värit ovat luonnossa kirkkaammat kuin kuvassa. Taustalla omenakaaosta.


I finished the Suki scarf . The yarn is Nalle (a Finnish brand) and the colors are not as pale as in this photo. Apples have invaded the background.

 photo DSCN5781.jpg

Huivineuloosi ei kuitenkaan loppunut Sukin valmistumiseen. Seuraavaksi löysin varastosta kerän Noron Kureyon-sukkalankaa joka tahtoi muuttua wingspan-huiviksi heti paikalla. Ensin piti kuitenkin tarttua pihteihin. Ohjeessa tarvittiin seitsemää silmukkamerkkiä, ja minulla oli vain pari pienempää settiä. Tällaiset syntyivät vanhasta rannekorusta talteenotetuista makeanveden barokkihelmistä ja muista helmivaraston jämistä.

Knitting Suki only fuelled my scarf knitting frenzy. Next, I found a skein of Noro Kureyon sock yarn that wanted to become a wingspan scarf, preferably yesterday. However, before I could start knitting, I had to reach for my jewelry wire and pliers. The pattern called for seven stitch markers and I only had a couple of smaller sets. So I made these stitch markers from baroque freshwater pearls I had salvaged from an old bracelet and some other leftover beads. 

 photo DSCN5788.jpg


Silmukkamerkit töissä ja wingspan edistymässä. Hehkuvat, ajankohtaiset värit saavat sohvan näyttämään jotenkin aneemisen väriseltä.

Wingspan on my needles, stitch markers at work. This time, vibrant colors of the yarn are making my couch look pale.

Epätoivoa Elysiumin kentillä

Viikonloppu alkoi taas elokuvaretkellä. Tällä kertaa vuorossa oli Elysium. Jostakin syystä elokuvasta lukemissani arvioissa ei mainittu siitä että kyseessä oli syvällinen elokuva jota voisi käyttää vaikka kuvituksena etiikan luennolla.

Elokuvan tapahtumat alkavat vuonna 2154 jolloin Maapallo on pahasti saastunut, ylikansoitettu, rapistunut ja läpeensä lohduton paikka. Superrikkaat ovat paenneet kurjuutta kiertoradalle, vehreälle avaruusasema Elysiumille jossa ei tunneta sairautta eikä puutetta. Se oli aivan toinen maailma. Vain asia yhdisti sekä Elysiumia että Maapalloa. Molempien taivaalla loisti epäoikeudenmukaisuuden monumentti. Elysiumista katsottuna epäoikeudenmukaisuuden monumentti vain peitti suurimman osan taivasta. Jos sen halusi unohtaa, oli syytä pitää katse visusti hyvinhoidetussa siirtonurmikossa.

Platon oli viisas mies sanoessaan Valtiossa, että filosofikuninkaiden koulutukseen tulisi sisällyttää sekä nautintoja että kärsimyksiä. Elokuvan maailmassa Maapallon kurjuus ajaa ihmiset epätoivoon, mutta Elysiumin yltäkylläisyys on omalla tavallaan aivan yhtä tuhoisaa. Ehkä se on paljon vaarallisempaakin, sillä aniharva sitä pakenisi. Avaruusasemalla on fyysisesti miellyttävää, mutta siellä ei ole hyvyyttä, ei myötätuntoa, ei uskollisuutta. Sen asukkaat eivät maksa yltäkylläisestä elämästään vain jatkuvana huolena huono-osaisten rynnäköstä vaan hintana on heidän inhimillisyytensä. Maksaisinko minä sen hinnan, jos pitäisi valita? Jos sen voisi maksaa osamaksulla, niin kuin yleensä voi?

Elysium tarjoaa myös vastauksen  viime vuosina yleiseksi nousseeseen arkieettiseen kysymykseen. ”En minä voi pelastaa maailman nälkäänäkeviä,  ja itse olen rahani ansainnut. Mitä pahaa siis on siinä jos käytän rahani itseni ilahduttamiseen luksuksella? ” Voisin lyödä vetoa siitä että juuri näin Elysiumin rakentajat ovat järkeilleet. Sillä ei muutama superrikaskaan pysty ratkaisemaan liikakansoituksen, ilmastonmuutoksen ja epätasa-arvon suuria ongelmia maksamalla. Valitessaan paon yltäkylläisyyteen, he eivät kuitenkaan ole ainoastaan myöntäneet omaa pienuuttaan vaikeiden ongelmien edessä. He ovat luovuttaneet ja käpertyneet itsensä, ja sen seurauksena muuttuneet ihmishirviöiksi. Ihmisyys on hirmuinen hinta jopa elämästä mukavuudessa. Kukapa kuitenkaan tietää, kuinka pienistä siemenistä elokuvassa monumentaalisiin mittoihin paisunut ihmisyyden hylkääminen on voinut saada alkunsa?

Elysiumin Maa on kuoleva maailma, mutta silti sieltä löytyvät elokuvan ainoat pilkahdukset ystävyydestä, uhrautuvaisuudesta ja inhimillisestä  hyvyydestä. Jos pitäisi valita, valitsisinko paikan jossa nämä ovat yhä läsnä, jos se merkitsisi elämää tukahduttavassa ilmanalassa, sairaudessa ja kurjuudessa, loputtomassa ruuhkassa ja rumuudessa? Sen ainakin tiedän, että niin järkevä ihminen valitsisi, onhan paikka jossa hyvyydellä on pieni mahdollisuus elää suunnattoman paljon parempi kuin se missä yltäkylläisyys on vain aineellista laatua. Kun asiat menevät tarpeeksi hullusti, myös ihmisenä säilymisen hinta on kuitenkin kova. Jaksaisinko minä toivoa maailmaan valoa niin kuin sankaria lapsena hoivanneet nunnat? Ehkä, mutta sillä joka sellaista toivoo, ei ole varaa lykätä hyveen harjoittelemista huomiseen.


Että olipa taas elokuva jossa oli paljon ainesta blogiin, jonka  viime kuukausien suosituin postaus kulkee otsikolla Ajattelevan ihmisen konstit hulluksi tulemisen välttämiseen.

posted under , , | 0 Comments

Urheilijan kynnet, niit ei kaikki kässää

No niin, Rakkaat Lukijat, nyt on koittanut se hetki kun tunnen tarvetta blogata kynsien lakkaamisesta. Siinä vaiheessa kun eri maiden olympiakomiteoiden herrat pohtivat sopivia kynsilakkojen sävyjä tosissaan, on minunkin syytä alkaa ottamaan aihe kaikella vakavuudella. Juoksija Nezirin sinivalkoiset kynnet ovat ilmeisesti okei, mutta jos sinisen lisäksi sutii kynsiinsä vaikka keltaista, violettia, punaista ja vihreää, voi joutua pihalle kisoista ja aiheuttaa rutun kansojen väliseen ystävyyteen. Tästä voisi repiä enemmänkin huonoja vitsejä, mutta toisaalta huomaan olevani taas yhtä aikaa hyvin väsynyt ja hyvin ärtynyt. Epätodellinen olo sen sijaan alkaa olla jo tiessään. Kyllä maailma taitaa ihan oikeasti olla paikka missä kynsien lakkaaminen on niin poliittista puuhaa että sen harrastajat täytyy pistää kuriin.

Sitä minä vaan mietin, että jos suurelle ja mahtavalle valtiolle voi kettuilla tehokkaasti, Luojat antakoot minulle voimia tämänkin sanoa, lak-kaa-mal-la kyn-ten-sä, onko tosiaan ongelma kurittomissa naisissa vaiko siinä että elämme suomettumisen uutta tulemista? Ja onko oikea reaktio nöyrtyä vai haistattaa pitkät koko olympiavallalle? En nyt ala toistamaan niitä uutisista oppimiani esimerkkejä siitä miten olympialaiset ovat historian varrella olleet poliittisesti kantaaottavia, sekä hyvässä että pahassa. Muistuttaisin vain arvon olympiakomiteaa siitä, että jos ihmisoikeuksien puolesta liputtaminen on poliittinen teko, niin sen kieltäminen vasta poliittista onkin, paljon synkemmällä tavalla vain.

Taas toivon, että joskus tästäkin unesta herään. Ja ajattelen, että on tämä naisena oleminen hienoa kun voi saada kuravellit herrojen housuihin vain vilauttamalla kynsiään julkisella paikalla. Miehillä on yleensä paljon vaikeampaa.



Välitän, siis en välitä

Elämäni suurimpia tragedioita on se, että vaikka olenkin kunniallinen ihminen joka on tottunut saamaan varsin säännöllisesti kiitosta milloin mistäkin, kotirintamalla peli on ollut tietyllä tavalla täysin menetetty jo vuosia. 


Se hyvien puolten lista jonka lisäksi Puoliso ei paljon muuta minusta tiennytkään, on jo kauan sitten antanut tilaa todenmukaisemmalle käsitykselle . Hän tietää, hänellä on todisteita ruusuisten harhojen sijaan. Luultavasti hän tietää minusta sellaisia huonoja puolia joita itseinhoisinkaan tutkiskelu ei ole itselleni paljastanut. Kun aidosti läheistä suhdetta on takana yli kymmenen vuotta, kuka tahansa tietää yleisesti tasapainoisena ja miellyttävänä järki-ihmisenä tunnetusta kumppanistaan yllin kyllin asioita jotka antaisivat hyvän syyn juosta karkuun täyttä vauhtia. Ei ole mikään ihme, että monet juoksevatkin.

Onni onnettomuudessa ja liiton pelastus on, että kammottava totuus ei pohjimmiltaan tunnu kiinnostavan kumpaakaan kovin suuresti. Jotenkin katse liukuu ohi kaameiden totuuksien, poimii niiden seasta hyvän muruset ja suurentelee niitä kunnes näyttää siltä kuin muu ei olisi edes mainitsemisen arvoista. Silloin tunnen olevani rakastettu. Ja kun oikein pinnistän mielikuvitustani, minunkin mieleeni tulee hänestä kaikenlaisia pikku juttuja ja historiastamme vähäisiä rakkauden ryppyjä, ei edes mainitsemisen arvoisia…paitsi että saattaa olla niin että jos ne kirjoittaisi jonoon paperille, mistään mitään ymmärtämättömillä silmillä katseleva Ulkopuolinen voisi olla toista mieltä. Saattaa olla niinkin että joskus jotkut hyvää tarkoittavat ystävät ovat jotain maininneetkin. En nyt oikein muista, sillä minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa silloin eikä minua kiinnosta nytkään.

Immanuel Kantin kuuluisan periaatteen mukaan ihmisiä tulee kohdella päämäärinä sinänsä, ei koskaan välineinä jonkin korkeamman tavoitteen saavuttamisessa. Olen tähän ikään elettyäni ja ajateltuani oppinut, että näyttäisi olevan niin että tätä periaatetta on vaikea toteuttaa tärkeimpienkään ihmisten osalta (tai ehkä pitäisi sanoa että vaikeudet ovat suurimmillaan juuri siellä), ja erityisen huonossa huudossa se tuntuu olevan rakkaudessa.

Rakkauselämääni alkoi tulla huomattavaa selkeyttä kun ymmärsin, että vaikka minun tietysti pitäisi olla sitä mieltä että tietyt asiat ovat ärsyttäviä elleivät peräti anteeksiantamattomia, en kuitenkaan tosiasiassa ole. Kilpailuttaminen sopii sähkösopimuksien ja nettioperaattorien valintaan. Jotenkin siitä on myös tullut niin olennainen osa puolisovalintaa että on hämmentävää yrittää edes ajatella, miten ilman sitä voisi tulla toimeen. Kaikkihan tietävät, että jossakin vaiheessa haasteista tulee ratkaisemattomia ongelmia, ja silloin on loppu lähellä. Mistä sen hetken tietää tulleen, jos ei jatkuvasti tarkkaile, vertaile ja analyseeraa? Sitoutumisesta tulee tässä mielenmaisemassa päätös. Oman elämänsä herra hallitsee kaiken, määrittelee kaiken, mittaa kaiken. Hitaasti unohtuu se, että rakkaudessa kaikki on toisin. 

On paljon asioita joista välittämistä voi perustella järkevyydellä, lukemattomia seikkoja jotka kannattaa nostaa kynnyskysymyksiksi sekä ennen suhteen aloittamista että sen aikana. En nyt sano etteikö järjen ääntä pitäisi yhtään kuunnella. Toki pitää. Mutta kun rakkaudesta on kyse, järki on oikealla paikalla pelkääjän paikalla ja neuvonantajana.  Järki etsii huolenaiheita, syitä hylätä ja jättää silleen. Rakkaus toteaa: ”minä hyväksyn sinut ja kaiken mitä mukanasi kannat, ja sen pituinen se.”  Muutakin on välillä hyvä miettiä, mutta perimmäinen totuus on siinä. Eikä se muuksi muutu vaikka kaikki maailman todistusaineisto osoittaisi ettei tässä ole mitään järkeä, että sovimme huonosti yhteen ja teemme toisemme vain onnettomiksi. Rakkaudessa sitoutuminen on fakta eikä päätös. Onko muka olemassa muita tapoja rakastaa aidosti kuin olla sitoutunut edistämään toisen hyvää? Siitä lähtee kaikki, ja siihen päättyy kaikki. Rakkaus on se pieni ääni joka kuuntelee kaiken kärsivällisesti ja toteaa sitten: ”Niin niin, mutta minä hyväksyn tämän. Ja minä hyväksyn sinut.” Se niistä todisteista. Selviää, että niistä on hyötyä mietittäessä, mitä pitäisi tehdä jotta sirkuksesta saisi kehiteltyä ihmissuhteen jossa on hyvä olla. Jos asiat ovat oikein pahasti pielessä, jonkinlainen itsesuojeluvaisto on hyvästä. Rakkaus ei kuitenkaan ole palkinto eikä matemaattisen pähkinän ratkaisu. Se on yksi maailman harvoista todellisista Realiteeteista joihin on parasta sopeutua. Jos näyttää siltä että näin ei ole, sitten suhteessa on kyse jostakin muusta kuin Rakkaudesta. Se ei tarkoita että se olisi arvoton tai että lopettaminen olisi paras vaihtoehto, vaan vain sitä että se nousee toisenlaisesta mielenmaisemasta. Markkinatalouden mielenmaisemasta katsottuna rakkaudessa ei ole kovin paljon järkeä. Miksi pitäisikään, onhan niitä muitakin maisemia.

Jos rakkaus ei saa päättää, siitä tulee äkkiä vain väline onnellisen elämän tavoittelijalle. Kaikki tietävät, että kun väline lakkaa olemasta hyödyllinen, se todetaan täysinpalvelleeksi ja viedään kierrätykseen. ”Ihmisen käyttäminen välineenä" kuten Kant asian muotoili, kuulostaa äkkiseltään toisen härskiltä hyväksikäytöltä, eli teolta jota ei voi ainakaan huomaamattaan tehdä. Mutta onko asia todella näin? Enkö käytä toista ihmistä välineenä, jos mietin että tämä menee nyt vähän liian hankalaksi? Jos ajattelen, että kärsivällisyys ja kiltteys ansaitsevat minulle vain pöytärätin maineen? Enkö ensimmäisessä tapauksessa harmittele nimenomaan sitä että rakkaus ei nyt toimi elämässäni niin kuin hyvän onnellisuudentavoittelutyökalun tulee toimia? Enkö jälkimmäisessä tapauksessa käytä rakastettua siveltimenä jolla maalaan kuvaani menestyksekkäästä, mielellään vähän kadehdittavastakin elämästä? Onko hän silloin mitään muuta kuin pönkkä kulissieni takana? Enkö molemmissa tapauksissa mieti vimmatusti itseäni ja vain hyvin vähän toisen hyvää ja sitä että minun oikeastaan pitäisi tarjoutua pitämään pystyssä hänen elämäänsä?

Rakkaus voi johtaa joskus siihen että huudetaan päivät ja valvotaan yöt. Järki sanoisi että sellainen on vältettävää, mutta Rakkaus sanoo että se on rajallista. Kuinka kauan jaksaa valvoa ja huutaa sen jälkeen kun on ymmärtänyt, ettei toisen edesottamuksilla ja rasittavuudella pohjimmiltaan ole väliä sen kannalta, välitänkö vaiko en? Rakkaus alkaa kun ymmärtää, että perimmäinen totuus toisesta on, että hänestä kuitenkin välittää. Se ei kutista isoja ongelmia pieniksi, mutta kärsivällisyyttä se kasvattaa, jopa niin suunnattomaksi kuin mille tarvetta on. Jos käy niin, että rakastavaiset saapuvat yhdessä tämän totuuden äärelle, ollaan yhtäkkiä hyvin turvallisessa paikassa. Se on paikka josta löytyvät pohjaton kärsivällisyys, loputon toivo, anteeksianto ja sitkeys. Siellä voidaan puhua asioista joista on ylivoimaista puhua missään muualla. Siellä ymmärtää, miten suuri todella on ero kelpaamisen ja hyväksytyksi tulemisen välillä. Eikä ihmetellä, miksi välillä on vaikeaa, sillä kaikki muistuttaa paljon enemmän kvanttiteoriaa kuin klassista fysiikkaa. Rakkaudessa ei ehkä ole klassista järkeä, mutta on parempi kulkea sen valossa syvimmässäkin suossa kuin juhlia järjen voittoa yksin pimeässä.

posted under , , | 2 Comments

Elämä on pitsiä

Tänä vuonna olen huomannut, ettei puhe eheytymistä kaipaavista rikkinäisistä ihmisistä ole vain ääriuskovaisten juttu, vaan yleisempikin keittiöpsykologinen puhetapa. Yksi jos toinenkin kuuluu menneen sisäisesti rikki kun elämä on kolhinut ja välillä on juostu seiniä päin omin jaloin. Samaan aikaan on iso luuta käynyt elämässäni, ja ennestäänkin harvanlaisesta verkosta on pudonnut pois monta ihmistä. Jokainen on jättänyt jälkeensä reiän, pienen tai suuremman. Välillä olo on ollut oudon hauras kun arjen kiireet, tehtävät ja haasteetkaan eivät ole riittäneet estämään ajoittaisia syvän yksinäisyyden pistoja. Toisina hetkinä on taas tuntunut siltä että reikien ohella minussa on etupäässä solmuja. Ja meneekö tämä sirkus edes eteenpäin ollenkaan? Olenko minäkin rikkinäinen ihminen? Mutta sekään ei kuulostanut aivan osuvalta.

Sitten ymmärsin: elämäni on pitsiä. Tästä ei nyt ole tulossa tasaisesti eteenpäin marssivaa räsymattoa monine raitoineen, ei kerros kerrokselta korkeuksiin kohoavaa tornia. Elämä on pitsiä, ja minun ongelmani olikin se että olen itsekeskeisesti tarkastellut sitä työntämällä nenäni yhä tiukemmin siihen kiinni. Jos en olisi välttämättä halunnut tuijottaa yksittäisiin reikiin ja solmuihin, olisin ehkä jo aiemmin ymmärtänyt mistä on kysymys. Ja muistanut, etteivät pitsit aina edisty suoraan eteenpäin. Monet kauneimmista malleista voivat kasvaa muutenkin, muuttua yhä monimutkaisemmiksi, taidokkaammiksi ja kauniimmiksi. Ne voivat mutkitella, pyöriä ympyrää, edetä puoliympyröinä, kerrostua tai koostua yhteen liittyvistä osasista. Pitsinen elämä voi tehdä melkein mitä vain, paitsi olla kasvamatta ja kaunistumatta. Se on samanaikaisesti hauras ja luja, se on reikien seittiä ja tukevia pylväitä joissa on paljon enemmän pitoa kuin monessa hyvässä kankaassa. 

Siinä minä sitten katselin elämääni, reikineen ja solmuineen jotka olivat tehneet kuvioitaan jo kolmenkymmenenkuuden vuoden ajan. Elämäni ei kaivannut sitä että tulisin ja  työstäisin tarmokkaasti umpeen reiät jotka ovat muovanneet sitä hyvässä, pahassa, mutta ennen kaikkea kauneudessa. Kun tarkastelin sitä uudesta näkökulmasta ymmärsin, että nyt on menossa ilmavampi kohta. Ehkä tulee vielä tiheämpiäkin aikoja, ehkä jotkut motiivit vielä palaavat joskus tai mukaan tulee aivan uusia. Tai sitten tämän hetken keveys ja ilmavuus kantaakin, kunnes alan ajattelemaan kevyempiä ja läpikuultavampia ajatuksia ja näkemään sellaisen kirkkauden sävyjä joita monet muut joiden äänet kuuluvat nykypäivän hälyssä kantavampina, eivät pääse näkemään. Ehkä jonkin uuden alku on tässä kohdassa vaikken vielä sitä huomaakaan. Jos elämä on pitsiä, se on loppuun asti mahdollisuuksia täynnä.

Elämälläni, jonka aloin vihdoin erottaa kokonaisuutena, oli vähän asiaakin. Sitä ei kiinnostanut tietää, hyväksynkö sen kun se nyt onkin osoittautunut pitsiksi eikä räsymatoksi. Sen sijaan se kysyi: "rakastatko minua?"
"Tietenkin!", vastasin. 

Mitä muutakaan voisin? Sellaista kauneutta.

Suu pilkullista säkkiä myöten

Oikeastaan minun tekisi mieli väsätä postaus viikingeistä. Mutta jos sen tekisin, uutinen luonnonvarojen ehtymisestä tämän vuoden osalta menisi vanhaksi. Nyt se on vasta vähän vanha, Keskeneräinen ja Linnanpuiston Anu H. ovat jo ehtineet kirjoittaa aiheesta viisaita.

Maapallon luonnonvarat siis ehtyivät tämän vuoden osalta tiistaina. Tämä ja eilinen ollaan jo syöty, asuttu, liikuttu ja shoppailtu velaksi. Suomalaisen kannalta tämäkin lukema on kaunisteltu. Vaikka ihmiskunta yleisesti ottaen kuluttaa uusiutuvia luonnonvaroja puolentoista maapallon verran vuodessa, keskivertosuomalaisen kulutustason tyydyttämiseen tarvittaisiin kolmen maapallon varat. Ei riitä että köyhä etelä kärsii eniten ilmastonmuutoksen seurauksista, se myös tulee ja kaunistaa tilastomme.

Ensimmäinen uutisesta herännyt tunne oli tietysti armoton syyllisyys pitkästä ekosyntien listasta. Saatan olla kärpässarjan ympäristöeetikko, mutta ekojeesus en ole. Enkä edes välitä olla, sen verran olen sen lajin ihmisten aiheuttamia tuhoja yrittänyt vuosien varrella paikkailla. Mutta miten päin tässä sitten pitäisi olla? Tätä ajatellessani (ja Keskeneräisen muumipostauksen luettuani. Käykää jo lukemassa se, se on upea) muistin, että jos hyvin tiedän ettei syyllistäminen tuota kestäviä ratkaisuja muiden ihmisten kohdalla vaan saa monet päinvastoin kaivautumaan poteroihinsa tai masentumaan ja luovuttamaan, ei se luultavasti toimi omallakaan kohdallani. Piiskureiden ja tuomareiden sijasta tarvitsemme kipeästi muumeja ja aldoleopoldeja jotka hiljaa ja hellävaraisesti opettavat meitä rakastamaan yksinkertaista elämää ja kaunista planeettaamme. Sellaisia jotka muistuttavat, miten kauniita ja arvokkaita ovat pienet, kaukaiset ja villit asiat. Sellaisia jotka eivät sano että pistäkää suu säkkiä myöten vaan näyttävät että se säkki on pilkullinen ja kukkia täynnä. 

Huojennuin. Minun ei olekaan hikipakko miettiä uudestaan ja vakavasti jalanjälkilaskureiden ehdotuksia siitä miten voisin nipistää joukkoliikenteen kulutustani vielä puoleen nykyisestä, muuttaa puolta pienempään pirttiin jottei meillä olisi niin hirveästi tilaa per henkilö tai ryhtyä vegaaniksi. Jansson ja Leopold ovat kuolleita, joten minä voin yrittää -kykyjeni rajoissa, tietenkin- luvata että yritän ottaa opikseen heidän esimerkistään. Koitan opastaa ja kannustaa muitakin rakastamaan ihmeellistä planeettaamme ja yksinkertaista elämäntapaa yhtä paljon kuin itsekin, ehkä jopa enemmän ja paremmin. Laskurit eivät kerro, kuinka suuri ekoteko tämä on. Mutta se on minulle sopiva tavoite, joten siihen tähtään. Tärkeintä ei ole määrä, sen paremmin ahdistuksen kuin suorittamisenkaan määrä, vaan hidaskin liike jos se vie oikeaan suuntaan.

Homot, muslimit ja juutalaiset, aivan liian mones osa

Näillä PEF-lukemilla joita minä olen viime viikkoina vedellyt, ei olisi varaa keuhkota yhtään, mutta keuhkoanpa kuitenkin. On nimittäin huomattavasti enemmän oman etuni mukaista tikahtua kiukkuun kuin elää siinä maassa josta viime päivien uutistarjonta on kertonut. Milloin tästä kaikesta tuli arkipäivää? Ja silloin kun se tapahtui, olinhan minä varmasti kirjoittamassa ja protestoimassa ja kantamassa korteni poliittiseen kekoon? Luullakseni olin, ja se tieto alkaakin olla ainoa asia joka pitää aamupalan vatsassani.

Kulttuuri-ja urheiluministeri Paavo Arhinmäen ympärillä kiehuvasta sateenkaarilippukohusta josta Heijastuspinnan Maria Morri kirjoitti hyvän kokoavan postauksen sanon ensinnäkin, että siinä on mies joka toimii niin kuin minun puolueeni puheenjohtajan tulee toimia. Hyvä ja kohtelias käytös on upea asia jota kannatan täydestä sydämestä ja toivoisin näkeväni maailmassa enemmänkin…paitsi silloin kun hyvää käytöstä on olevinaan vaieta yhteiskunnan epäkohdista ja painaa epätasa-arvo villaisella. Herroille pokkuroiminen siinä pelossa ettei vaan tule sanomista silloin kun se edellyttää silmien sulkemista nenän alla tapahtuvalta sorrolta on selkärangatonta. Sellaisissa tilanteissa hiljaisuuden ja hyvän käytöksen vaatiminen on tosiasiallisesti sorrettujen vähemmistöjen vaientamista ja heidän sortoonsa osallistumista. Ja on hiton säälittävää että valtakunnasta on löytynyt vino pino poliitikkoja ja muita "asiantuntijoita" joiden mielestä herrojen loukkaaminen on paljon pahempi juttu kuin vangituksi tuleminen ihmisoikeuksia rikkovan lain perusteella. Siis että ei seksuaalivähemmistöjen puolelle pidä asettua vain siksi että se on oikein, kun ei niillä ole edes valtaa yhteiskunnassaan... Kuinka ollakaan, BlagHag Jen McCreight avautui tästä blogissaan juuri sopivasti. Niin että minä voin lopettaa tästä asiasta tähän.

Muslimeista kansanedustaja Teuvo Hakkarainen on ehtinyt taas avautua ja Nasima Razmyar on ehtinyt vastata hänelle sivistyneesti. Joten vedän tässä välissä hiukan happea ja totean, että aikaisemmin olen pitänyt islamiin liittyvinä hyveinä erinomaista estetiikan tajua, hartautta ja itsekuria. Nyt liitän joukkoon kärsivällisyyden. Sillä verenhimoa kihisevältä kiihkojihadistilta on varmasti monumentaalisen kärsivällisyyden osoitus odottaa kärsivällisesti kutsua jihadiin jaksaen vuodesta toiseen naamioitua maltilliseksi muslimiksi joka suhtautuu ystävällisesti toisuskoisiin kanssaihmisiin ja näyttää kaikin tavoin ihmiseltä joka tahtoo vain elää rauhassa pikku elämäänsä, ehkä rakentaa elämän uudessa, ajoittain vihamielisessäkin maassa ja kunnioittaa jumalaansa. Hakkarainen myös linkitti avautumiseensa Turun Sanomien jutun jossa kerrottiin että Turussa asustaa satoja kiihkojihadisteja. Ainakaan jutun netissä julkaistussa versiossa ei tosin määritelty tarkemmin ”kiihkojihadistia” eikä sitä, miten sellainen eroaa tavallisesta harjoittavasta muslimista jolla ei ole erityisen verenhimoisia ajatuksia. Ottaen huomioon, että toisinaan lehdistössä on määritelty äärimuslimiksi milloin viisi kertaa päivässä rukoilevat ja ramadanina paastoavat (sekä rukous että paasto tosin ovat islamin peruspilareita), milloin huivia käyttävät naiset ja parrakkaat miehet, olisi tarkempi määrittely ollut tässäkin paikallaan, ihan vain uutisen vakavasti otettavuuden arvioinnin mahdollistamiseksi.

Miksi mieleeni tulee yhtäkkiä Noitavasara? Siis tuo inkvisiittori Heinrich Kramerin v.1486 julkaisema teos jossa tiedettiin kertoa että noidista pahimpia ovat "valkoiset noidat", yrttiparantajat ja muut jotka näyttivät tekevän vain hyvää. Hyvät teot kun olivat tapa hämmentää ihmisten mielissä sitä vastaansanomatonta faktaa että kaikki noidilta haiskahtavat ihmiset olivat välttämättä saatanan kanssa liittoutuneita pahan kätyreitä. Hyviltä vaikuttavat noidat olivat vähintään yhtä pahoja kuin pahuutensa (yleensä kidutuksessa) tunnustavat noidat, lisäksi he teeskentelivät ja helpottivat pahojenkin noitien toimintaa. Teoksessa lanseerattiin myös periaate "Hairesis maxima est opera maleficarum non credere", eli "suurinta kerettiläisyyttä on epäusko siihen että noituus on totta". 

Ei sillä että TS olisi ainoa lehti jossa on hiljan julkaistu omituisia uutisia vähemmistöistä. Hesari, joka on ollut hampaissani tasa-arvoasioista muutaman kerran aiemminkin, tiesi eilen uutisoida Olympiastadionin avajaisten tapahtumista vuonna 1938 kirjailija Kjell Westön nostettua aiheen esiin uusimmassa romaanissaan. "Olympiastadionin avajaisissa tehtiin myöhemmin oikeusmurhaksi kutsuttu päätös julistaa sadan metrin kisan voittajaksi suomalaisjuoksija juutalaisen sijaan...", juttu kertoo. Minulle suuri uutinen tässä oli se että valtakunnan ykköslehden uutisen mukaan suomalaista urheiluseuraa edustava Suomen kansalainen ei olekaan lähtökohtaisesti suomalainen. Juuri kun pääsin miettimästä, olinko sittenkin hieman turhan synkkä arvellessani pari päivää sitten, että vakiintunut asema yhteiskunnan kunnollisena, suomalaiseen kulttuuriin ja väestöön hyvin sulautuneena kansanryhmänä ei taida sittenkään riittää poistamaan toiseuden leimaa aivan kokonaan, tulee tämä uutinen ja informoi että juuri siihen sävyyn Hesarissa kirjoitetaan juutalaisista vuonna 2013. Nyt oikeesti, ei tämä tasa-arvoinen kieli ole niin vaikeaa. Jos on tarpeen mainita suomalaisen henkilön etninen tausta, kuten tässä tekstissä, voi käyttää vaikkapa termejä "taustaltaan juutalainen" ja "kantasuomalainen". Sen sijaan puhe suomalaisista ja juutalaisista on outoa kun kysymys on eri suomalaisista seuroista nousseista Suomen kansalaisista jotka kaikki edustivat Suomea mutta joista yksi näyttäisi joutuneen oikeusmurhan kohteeksi rasistisista syistä. Kieli rakentaa sosiaalisen maailman, ja sanavalinnoilla voidaan joko ilmaista selvästi että etniseltä taustaltaan kaikenlaiset suomalaiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan samaa joukkoa jota valtion ja urheiluliittojen pitäisi kohdella yhdenvertaisesti, tai sitten vihjata että huolimatta pinnallisista yhtäläisyyksistä on olemassa suomalaisia ja niitä muita jotka ovat suomalaisia vain paperilla, vain hyvinä päivinä. Mieleen tulee, että kun suomalaiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan eri väkeä kuin juutalaiset, ehkä pieni rasisimi oli siinä tapauksessa jotenkin ymmärrettävää, vaikkakaan ei ehkä nykypäivän mittapuulla ihan hyväksyttävää.

Minun maailmassani jonkinlainen oikeusmurha on sekin jos suomalaiseksi tulemiseen ei hymistelystä huolimatta riitä tosiasiassa mikään vähempi kuin luterilaiset kirkonkirjat joista vaaleita ja sinisilmäisiä, suomea äidinkielenään puhuvia esivanhempia voi jäljittää 1600-luvun tietämille. Minun maailmassani suomalainen on jokainen joka itsensä sellaiseksi kokee, ja jokainen on sitä yhtä paljon. Sen mitä muslimit ja muut epäilyttävät ihmiset mahdollisesti ajattelevat, saa täällä parhaiten selville kysymällä, ja potentiaalisen terroristin erottavat kunnon kansalaisista teot, ei uskonto. Täällä yksikään uskonto ei ole synonyymi sen paremmin pahuudelle kuin hyvyydellekään. On vain ihmisiä. Lisäksi maailmani on paikka jossa korkeaankin asemaan nousseen poliitikon on kiitettävää puolustaa vähemmistöjen ihmisoikeuksia peräkammarissa mutisemisen lisäksi myös selkein teoin. Näinä päivinä tämä minun maailmani vain tuntuu kovin pieneltä. En voi varmuudella sanoa, onko se paljoakaan kahtatuhatta neliötä suurempi.

Milloin herään ja huomaan että kaikki nämä uutiset ja maa josta ne kertovat olivatkin vain pahaa unta? 

ETA 11:40 Kannattaako kiukuttelu sittenkin? HS on kaikessa hiljaisuudessa korjannut uutisointiaan, ja nyt artikkelissa lukee "toinen suomalaisjuoksija juutalaisen sijaan". Parempi.

Ylellisestä ja vulgaarista

“Some people think luxury is the opposite of poverty. It is not. It is the opposite of vulgarity.”

― Coco Chanel –

Uskon ylelliseen elämäntapaan. Niin voi aivan hyvin tehdä, jos vain uskoo Chanelin sanoja eikä niitä joiden mielestä luksus on kallista ja kiiltävää tavaraa joka kirkuu kantajan kuluttaneen itseensä paljon rahaa. Itse asiassa, minusta jälkimmäinen on epäilyttävän lähellä vulgaaria, niin kuin epätasa-arvon ihannoiminen yleensä on. Ei ole koskaan tyylikästä yrittää ilmentää tavaralla sellaista mikä puuttuu ihmisen sisältä. Luksus ei siten myöskään ole yksinkertaisen elämäntavan vastakohta, vaan asia on täsmälleen päinvastoin:  ylellisyyden tuntua on eniten elämässä joka siivottu turhasta krääsästä, sekä henkisestä että konkreettisesta.

Tarkemmin ajateltuna, monet seikat tekevät juuri yksinkertaisesta elämästä luksusta. Kiireen väheneminen on ylellisyyttä. Minusta suurta ylellisyyttä on puhelin jonka älyominaisuudet ovat pois päältä. Se ettei elämäni ole vain materiaalia facebook-päivityksille (tai edes blogipäivityksille, mistä kyllä täytyy olla tarkkana) vaan elämyksiä, kokemuksia, keskittymistä siihen mitä tapahtuu mielessä ja Reaalimaailmassa. Ylellisyyttä on yksinkertainenkin ruoka, jos se on rehellistä ja aitoa. Tavarat jotka ovat tarkoituksenmukaisia, hyvin tehtyjä ja kauniita. Tänä päivänä hiljaisuus on ylellisyyttä.

Ylellisyys on myös pyrkimystä kauniiseen arkeen. Ei sitä että kerran elämässä hankitaan komea asunto ja kallis auto, vaan sinnikästä kauneuteen pyrkimistä kun on kiire, väsy, kun helpot, halvat ja aikaa huonosti kestävät ratkaisut tyrkyttävät itseään, kun olo ei ole erityisen hehkeä eikä inspiroitunut. Ne valinnat lopulta tekevät suuren osan elämästä. Ne valinnat ovat jokaisen ulottuvilla, myös niiden joilla ei ole varaa edes unelmoida kalliista tavaroista ja ostosmatkoista muodin pyhiin kaupunkeihin. Ylellisyydestä ei tee ylellistä se että se on taloudellisesti vain harvojen ulottuvilla vaan se ettei moni edes tavoittele sitä vaan antaa kauniin ja hauraan tallautua suoraan ilmestyskirjan hevosten Nopean ja Kätevän jalkoihin. Ja niin maailma on harppauksen verran lähempänä vulgaarin, ruman, räväkän ja matalamielisen voittoa. Ylellisyys ei ole alakynnessä siksi että se olisi taloudellisesti kallista vaan siksi etteivät useimmat lopultakaan arvosta kaunista, hiljaista ja herkkää kovin paljon kun tiukka paikka (eli arki) koittaa. Vulgaari, räikeän värinen, kovaääninen, vallasta tai jopa väkivallasta vihjaava voittaa usein siksi että sellaisia asioita vain arvostetaan aidosti. Silmille hyppäävä ja paljastava ovat selkeitä vaihtoehtoja jotka vetoavat sisäiseen vauvaan joka ei vielä osaa erottaa maailmasta yksityiskohtia. Sen sijaan aidon kauneudentajun kultivoiminen on hidasta, hiljaista ja sitkeyttä vaativaa puuhaa. Sitä ei opita seuraamalla naistenlehtien tyylipalstoja ja ostamalla kauden välttämättömät tavarat vaan kärsivällisesti viljelemällä elämän kaunista puolta kaikkialla missä se on mahdollista. Eikä kärsivällisyys sen paremmin kuin itsevarmuuskaan ole ollut trendikästä aikoihin.

Ylellisyydellä on monta vastakohtaa. Yksi niistä on halpa. Halpa ei nyt tarkoita asioita jotka maksavat roposia tai ovat ilmaisia vaan halpahintaisia ovat asiat joita arvostamme vähän, vaikka niihin kuluisikin rahaa (niin kuin usein kuluu). Ajanviete joka vain puuduttaa pään, tavarat joista ei jaksa huolehtia, kaikki mikä elämään tulee ”on sitten edes jotakin”- mielentilan saattelemana. Luksus on apatian vastakohta. Siksi mikään ei olekaan säälittävämpää kuin ihmiset jotka elävät aineellisesti yltäkylläistä mutta tyhjää, tyytymätöntä ja ikävystyttävää elämää. Ehkä siksi luksusta voi etsiä tavarasta koskaan sitä todella löytämättä. Sen sijaan yksinkertaistaja joka
oli alunperin etsimässä aivan muita asioita, voi äkkiä huomata kieriskelevänsä ylellisyydessä.

Lopuksi esimerkki siitä miten ilmainen ja helposti kaikkien ulottuvilla oleva voi olla kaikkea muuta kuin halpaa. Jos sattuu omistamaan kolme ja puoli minuuttia.

Koska syrjintä loppuu?


Tämä Paholaisen Asianajajan postaus sai minut pitkäksi aikaa mietteliäälle päälle. Huomasin muistelevani kultaisia nuoruusvuosia. Miten jotkut lapset puhuivat kotona ruotsia eivätkä suomea, miten yhdet eivät osallistuneet joulujuhliin koska olivat jehovantodistajia tai muslimeja. Miten antisemitismi kuulosti yhtä varmasti historian, ei yhteiskuntaopin kirjaan kuuluvalta kuin fennomaanien ja svekomaanien yhteenotot. Homo oli haukkumasana joka tarkoitti enemmän mänttipäätä kuin pojista tykkäävää poikaa, mutta ei ollut mikään tajuntaalaajentava askel hyväksyä että ihmiset voivat olla silläkin tavalla erilaisia. Ja että erottuvien piirteidensä takana ihmiset ovat enimmäkseen aika tavallista väkeä niin hyvässä kuin pahassakin.

Viime vuosina, ja erityisesti tänä vuonna olen oppinut olleeni väärässä. Suomenruotsalaisiin kohdistunut viha on yltänyt historianlehdiltä tänä vuonna poliisiasiaksi. Samoin Magneettimedian antisemitistiset kirjoitukset ovat poikineet rikosilmoituksia. Viimeisenä alalukuna tarinaan oli Helsingin hovioikeuden tekemä selvitys jossa kävi ilmi että tuomarit käyttävät halventavaa ja leimaavaa kieltä suunnilleen kaikista mahdollisista vähemmistöistä sekä naisista.

Vuonna 2013 valtakunnanmörön virka kuuluu ilman muuta muslimeille, mutta näyttää siltä ettei sopeutuminen ja ympäröivään kulttuuriin sulautuminen ole ratkaissut syrjintäongelmaa muidenkaan vähemmistöjen osalta.  Voi siis olettaa, ettei homojenkaan syrjintä ole ongelma joka poistuu sillä että homot ”lakkaavat tuomasta poikkeavuuttaan esille” ja maastoutuvat heteroiden sekaan niin hyvin kuin osaavat. Syrjintä poistuu vasta siinä vaiheessa kun käännämme katseen kohteista tekijöihin sekä niihin hyssytteleviin asenteisiin joilla maan hiljaiset antavat tekijöille sosiaalisen tilan missä riehua. Muussa tapauksessa tarvitaan aktiivisen maastoutumisen sijasta myös annos hyvää onnea sekä sopivat yhteiskunnalliset olot. Ei olekaan niin että kun antaa sadan vuoden kulua ja vähemmistön edustajien sulautua hillityiksi, hyvin työllistyneiksi passinhaltijoiksi, ennakkoluulo vähitellen kuolisi luonnollisen kuoleman. Uusien syrjittyjen vähemmistöjen, kuten somalien, ongelma ei olekaan vain se ettei aikaa ole kulunut tarpeeksi, etteivät särmät ole kerenneet hioutua sopivasti ja ihmiset tottua kantaväestöstä poikkeavaan ulkonäköön. Ei nimittäin ole olemassakaan niin pientä poikkeavuutta etteikö paha tahto löytäisi siitä perusteen toiseuttaa ja syrjiä. Hyvänä päivänä vähemmistöt eivät ehkä erotu, mutta vähemmistössä on jo se käsitteellinen ongelma että siihen kuuluvan on vaikea erottua edukseen. Ennakkoluulot lepäävät vain matalissa haudoissa. Se että etnisyydestä, kulttuuritaustasta ja seksuaalisesta suuntautumisesta on vaikea päästä eroon takaa sen että ennakkoluulojen siemenenä olevat erot ovat aina olemassa. Hyvinä aikoina ne voivat olla vain harmaata arkea piristävää eksotiikkaa, mutta toisina aikoina kaiken voi nähdä myös pahaenteisemmässä valossa. 

Kenellä on oikeasti ja käytännössä varaa syrjiä meidän kaikkia vähemmistöjämme homoista suomenruotsalaisiin, ja alistaa siinä sivussa vähän naisiakin? Se on hyvä kysymys johon voi vastata että sillä jollakin täytyy olla yhteiskunnassamme paljon sekä konkreettista että kulttuurista valtaa. Joskin ihmisluontoon kuuluva solidaarisuuden puute auttaa asiaa kovasti. Ei vähemmistössä oleminen takaa sitä että ihmiseltä löytyisi myötätuntoa muita vähemmistöjä kohtaan. Päinvastoin, suosittu vähemmistösosiaalinen peli on korostaa omaa ainutlaatuisuutta sekä enemmistöön että muihin vähemmistöihin nähden. Se lisää ehkä yhteenkuuluvuutta yhteisön sisällä mutta hintana on yksin jääminen silloinkin kun muiden vähemmistöjen kanssa olisi yhteisiä etuja suojeltavana. Ennakkoluulo on tehokas keino pitää ihmiset erillään silloinkin kun näillä olisi paljon yhteisiä etuja. Erityisen tehokas ennakkoluulon laji on moralismi eli varmuus siitä että Me olemme parempia ihmisiä kuin nuo toiset. Enemmistön tapauksessa tämä asenne on perinteisesti johtanut vähemmistöjen sortamiseen ja jopa kansanmurhiin, vähemmistöjen tapauksessa se pitää väen tiukasti poteroissaan niin että jokainen on yksin kaikkia vastaan. Onhan se aina parempi olla enemmistön sorron kohteena kuin kaveerata kaikenmaailman väärinajattelijoiden ja huonompien ihmisten kanssa…

Arvelisin, että syrjintä siis loppuu niihin aikoihin kun jokainen (tai mystinen kriittinen massa) ottaa omaksi asiakseen kaikenlaisen, tai ainakin kaiken eteensä tulevan, syrjinnän vastustamisen.  Kaikenlaisen: eli mihin tahansa ryhmään, väärinajattelijat ja ihmeellisen näköiset hiipparit mukaan lukien, kohdistuvan epäasiallisen kohtelun oli se laadultaan millaista tahansa. Solidaarisuuden puutteen ollessa ongelman osatekijä on korostettava myös että ”kaikenlainen” tarkoittaa myös ”kategorista” eikä ainoastaan vastavuoroista tai itseä koskettavaa. Esimerkiksi, minun syrjimättömän vakaumukseni ei pitäisi tyssätä siihen jos joku juutalainen tai muslimi omaa ennakkoluuloja polyteistipakanoita kohtaan. Sittenpä minulla on tilaisuus auttaa esimerkin voimalla sellaista ihmistä ihmettelemisen jalossa taidossa! On myös aivan oikein ja luonnollista että heterot välittävät homojen tasa-arvosta. Onhan se kiitettävää välittää muustakin kuin omasta napanöyhdästään, ja avarakatseista ymmärtää että hyvä yhteiskunta ei pysähdy siihen että minä ja minunlaiseni voivat paksusti. Hienoa on silloinkin, kun välittäminen ei pysähdy valtakunnan rajalle vaan voimia riittää puolustamaan myös muissa maissa kärsivien oikeuksia. Niin tekevä ihminen on omaksunut perusteellisesti syrjimättömyyden idean: pintarappauksista viis, ihmisyys on yhteistä meille kaikille. Niin kauan kuin ajatus yleisestä ja yhtäläisestä ihmisarvosta on abstrakti termi ilman arkista merkitystä, kamppailu syrjinnän lukemattomia muotoja vastaan jatkuu. Kun sisäistämme tämän sekä opimme ymmärtämään sortavia rakenteita ruokkivia sosiaalisia pelejä, astumme jättiläisen harppauksen rauhan tiellä.

Odottamattomasta kauneudesta

Tietysti me kaikki rakastamme kauneutta. Ilman muuta. Gene Weingartenin Washington Postissa vuonna 2007 julkaistun artikkelin mukaan (joka muuten voitti Pulitzer-palkinnon) näyttäisi kuitenkin siltä, että huomaamme Kauneuden lähinnä silloin kun olemme valmistautuneet löytämään sen. Välkkyvistä neonkylteistä joissa lukee "valmistautukaa elämykseen" tai "tuolla se on, alkaa kolmen minuutin päästä!" ei liene haittaa.

Artikkelissa kerrotaan lehden järjestämästä kokeesta jossa viuluvirtuoosi Joshua Bell meni metroasemalle katusoittajan hommiin 45 minuutiksi eräänä tavallisena arkiaamuna. Hänen instrumenttinaan oli vuonna Antonio Stradivarin 1713 rakentama viulu jonka hän oli ostanut muutamaa vuotta aikaisemmin 3.5 miljoonalla dollarilla. Hänen repertuaarinsa käsitti eräitä vaativimpia viululle sävellettyjä kappaleita. Aloitusnumerona oli J.S. Bachin Chaconne. Näillä eväillä varustettuna hän pärjäsi suunnilleen yhtä hyvin kuin kuka tahansa katusoittaja: muutama kohtelias kansalainen pudotti pikkurahoja jotka yhteenlaskettuina toivat esityksestä reilut 32 taalaa. 45-minuuttisen esityksen aikana seitsemän ohikulkijaa 1097:stä pysähtyi kuuntelemaan yli minuutiksi. Muutama lapsi kiinnostui, mutta heidän vanhempansa työnsivät heidät pian eteenpäin. Ihmiset kiirehtivät soittajan ohitse kuin häntä ei olisi ollutkaan, kioskilla jonottaneet eivät korvaansa lotkauttaneet. Missään vaiheessa hänen ympärilleen ei kerääntynyt yleisöä. Ihmiset eivät edes huomanneet kappaleiden loppumista. Ehkäpä ohikulkijoiden joukossa oli joku joka olisi voinut hyvinkin antaa Bellille kaiken huomionsa hieman myöhemmin, kun hän esiintyi konserttisalissa johon kohtalainen istumapaikka maksoi sata dollaria. 

Bellin soittoa kuuntelemaan pysähtyneillä ihmisillä ei ollut paljoakaan yhteistä. He olivat eri ikäisiä miehiä ja naisia jotka edustivat eri ammatti- ja etnisiä ryhmiä. Vain yksi ryhmä erottui: aina kun lapsi kulki Bellin ohi, hän halusi pysähtyä kuuntelemaan. Ja joka kerta vanhemmat hätistivät hänet eteenpäin. Onko siis kauneudentaju synnynnäistä ja aikuiseksi kasvaminen prosessi jossa se niistetään ihmisestä kunnes saamme aikuisia joista betonibrutalismi on hieno idea ja musiikki on sitä parempaa mitä enemmän se myy? Tai ehkä, kuten artikkelissa sanotaan, kiire tappaa kauneuden kunnes meidän täytyy kehystää ja aikatauluttaa se. Pistää se kuriin. 

Kauneus, oikein kehystettynä ja juuri oikeaan aikaan tarjoiltuna, saavuttaa ihailua ja kääntää päät. Mutta entä arjen keskellä yllättäen ilmestyvä Kauneus? Se ei sovi kuvioihin. Se häiritsee. Se on parasta sivuuttaa.
Artikkelissa arvioidaan, että Bell olisi pärjännyt Euroopassa paremmin, mutta enpä tiedä. Voi olla, että meillä kaikilla on paljon poisoppimista tehtävänä. Arki on usein täynnä kiirettä, tehtävää ja murehdittavaa täälläkin. Mistä tehokkuudesta pakkomielteisesti jauhavassa yhteiskunnassa saisi tilaa kauneudelle ja sen odottamiselle? Sillä Kauneus tulee ja menee omia aikojaan, ja muulloin sen paikalla on vain joutilaisuutta jonka voisi täyttää jollakin harmaalla ja hyödyllisellä...

Syksyn merkkejä: villan paluu

Vielä saaristosta kotiutuessani olin vahvasti sitä mieltä, että voisin tehdä Ristipistohässäkkää (joku nimi tälle uudelle ikuisuustyölle on keksittävä sekaannusten välttämiseksi) vielä määräämättömän kauan. Istuisin vielä marraskuussa kirjontakehys kädessäni ja testailisin Raspberry Rabbitsin alesta löytämiäni ThimblePad:eja tyytyväisessä horroksessa. Kiire olisi peruttu maailmasta, takassa räiskyisi tuli ja työni edistyisi neliösentti kerrallaan. Suunnilleen viikossa tilanne on kuitenkin muuttunut, eikä sitä selitä mikään muu kuin syksyn lähestyminen. Ristipistot ovat nimittäin ylellisyyttä joita on aikaa väsätä, jos ei erityisesti tarvitse mitään. 

Ensin Puolison perinteinen kesäinen sisustusinnotus johti siihen että hän laittoi itselleen oman pienen nurkkauksen yläkertaan. Nurkkaukseen tuli muunmuassa valtava jenkkinojatuolimötikkä jota hän rakastaa vähintään yhtä paljon minä rakastan kirpputorilta löytämäämme siroa sammalenvihreää sohvakalustoa. No, päikkäri- ja lukutuoli tarvitsee tietysti oman päikkäriviltin. Ne kolme olohuoneesta löytyvää vilttiä tarvitaan ehdottomasti pitämään olohuoneessa istujat lämpiminä ja lojumaan kutsuvasti uusien kalusteiden selkänojilla. Etenkin, jos tylsänvärisiä ja ongelmajätteeksi julistettuja seiskaveikkoja pyörii yhä nurkissa kilotolkulla. Joten eikun virkkuukoukku käteen ja isoäidinraitaa tulemaan. 

Viltti on vain muutaman dvd-pitoisen illan päässä valmistumisesta, mutta sitä virkatessa on selvinnyt etten palaa ristipistojeni pariin sen valmistuttuakaan. Muistimme, että Puoliso onnistui tuhoamaan viime talven loppupuolella neulakinnaspiponsa ja tarvitsee nyt siis uuden. Ehkä saman tien voisi tehdä kaksi, ihan siltä pohjalta että pitää puolisoihmisen sentään jotain luontaisetuja saada. Lisäksi kalenteri väittää että joulua silmälläpitäen olisi ehkä hyvä taas väsätä pino tiskirättejä, siltä varalta että omaiset toivovat niitä lahjaksi tänäkin vuonna. Ja voisin minä yhden hartiahuivinkin pyöräyttää marrasmasennuksia torjumaan. 

Kun ajattelee, että olen neulonut "aina" ja varsin tasaiseen tahtiin joka vuosi, ja että minulla on pieni perhe, on ihmeellistä mistä tämä kasa villaisia tarpeita on ilmestynyt aivan yhtäkkiä. Saapuvasta syksystä, siitä tämän täytyy johtua. Trooppisten öiden vaihtuminen raikkaisiin sateisiin ja tähtien palaaminen kesän sinisten öiden jälkeen ovat minun maailmassani isoja juttuja. Sitä paitsi, Yarn Harlot muistutti blogissaan, että sivilisaation kaaduttua zombihyökkäykseen he joilla on varastossaan villaa josta tehdä käyttökelpoisia asioita, elävät kuin jumalat. Kyllä näin on.

Juu, ollaan käyty katsomassa World War Z. Ja mainio Pacific Rim josta opin että kajut saavat aikaan hävitystä siinä missä zombitkin. Kuinka niin?

posted under , | 0 Comments

Projekti 333

Minulta on jo ehditty hiukan tiedustella syksyn muotinumerosta. Se on vielä mietintävaiheessa (toiveita ehtii vielä esittää!), mutta näin alkupaloiksi innokkaille fashionistoille esittelen Project 33 for 3:n, jonka soisin nousevan syksyn suureksi muoti-ilmiöksi. Kohtuullisuus, harkitsevaisuus ja omien tottumusten kyseenalaistaminen ovat hyviä ideoita tulevanakin syksynä. Oma vaatekaappi taas on jokaista niin lähellä että sieltä on hyvä aloittaa pidempikin matka kohti yksinkertaisempaa elämäntapaa. Project 333 on peräisin suoraan cooliuden kehdosta USA:sta, ja se on ehtinyt levitä ja muodostua ilmiöksi netissä jo vuodesta 2010. Suomen kyliin ja pikkukaupunkeihin tämänkin trendin sopisi ylpeästi rantautua pari vuotta maailmaa kierrettyään.


Projekti on sukua kuuden vaatteen haasteelle johon minäkin osallistuin muutama vuosi takaperin. Tällä kertaa tarkoitus olisi valita kolmeksi kuukaudeksi 33 vaatteen vaatekaappi. Jos aloittaa syyskuun ensimmäisenä (jolloin vaatteiden valitsemiseen ehtisi käyttää vielä kolmisen viikkoa), pitäisi siis valituilla vetimillä selviytyä syksyn läpi marraskuun loppuun. Aloittaa voi kuitenkin milloin tahansa. Itse en tosin ainakaan vielä ole osallistumassa, koska minun pitää syksyllä tehdä vähän vaateostoksia. Lisäksi elämäni tasapainoa ”kuusi päivää viikossa maalaismekkoja, yksi jotain muuta” on vaikea säätää projektiin sopivaksi. 

33 vaatetta kuulostaa ruhtinaalliselta, jos kerran kuukaudenkin pärjää hyvin kuudella. Vaan eipäs hätiköidä! Toisin kuin kuuden vaatteen haasteessa, 33 vaatteeseen sisältyy kuitenkin melkein kaikki päällepantava: päällysvaatteet, kengät ja jopa asusteet lukuunottamatta aivan perusasioita kuten esimerkiksi vihkisettiä ja tavallisia huomaamattomia hiuspinnejä lasketaan. Urheiluvaatteita, alusvaatteita ja pyjamia ei lasketa, mutta niitä ei saa ”lainata” varsinaisen käyttötarkoituksensa ulkopuolelle. Jos käyttää lenkkareita lenkkeilyn lisäksi vapaa-ajan kenkinä, ne pitäisi sisällyttää. Tietysti jokainen on vapaa viilaamaan sääntöjä pikkuisen omiin tarpeisiin sopiviksi. Perusideana on kuitenkin tällä kertaa se, että koko vaatekaappi, mukaanlukien juhlavaatteet, vapaa-ajanasut, sadetakit, kaulaliinat ja rannerenkaat, pitäisi kutistaa 33:een. Idean äiti Courtney Carver kuitenkin vakuuttaa ja monet haasteesta selvinneet todistavat, että 33 vaatetta ja asustetta riittää hyvin varautumiseksi monenlaisiin sääolosuhteisiin ja tilaisuuksiin. Kiinnostuneen kannattaa tsekata projektin nettisivut. Etenkin arkisto-osiosta löytää paljon inspiraatiota, esimerkkivaatelistoja sekä projektin tehneiden pohdintoja niistä monista myönteisistä vaikutuksista jotka tällaisella yksinkertaistamistempauksella on. Facebookissa 333laisilla on oma ryhmäkin josta saa vertaistukea.

Minua hiukan kiinnostaisi nähdä, mitä Eräät Vakkarilukijat saisivat näillä spekseillä aikaan, mutta en nyt erityisesti ala haastamaan ketään. Toivon siis vain ihan yleisesti, että tämän postauksen kommenttilaatikko alkaa pian täyttyä innostuneiden bloggaajien hihkaisuista. Jos teitä lähtee projektiin useampia, seuraisin mielelläni projektien etenemistä täällä. : )

Kurjistumisen kierre

Marja-ajan saapumisen tunnistaa ainakin siitä, että julkiseen keskusteluun ilmaantuu puheenvuoroja siitä miten työttömät ovat laiskoja nahjuksia kun eivät mene hankkimaan tuloja marjanpoiminnalla. Tänä vuonna ministeritkin ovat innostuneet: kokoomusministeri Risikon (miksi en ole yllättynyt?) mielestä sosiaaliturva pitäisi muuttaa vastikkeelliseksi.

Niin, onhan tässä maassa tekemätöntä työtä. Sitä on sekä yksityisissä yrityksissä (koitapa etsiä tavaratalosta myyjää joka ei ole kiireinen kassalla) että julkisella puolella jossa vanhainkotien vanhuksia ei ehditä ulkoiluttaa eikä puistoja haravoida. Sosiaaliturvan vastikkeellisuudessa on vain eräs iso ongelma: tekemättömästä työstä tulee maksaa käypä palkka. Jo nyt Suomeen on luotu kaksia työmarkkinoita. Toisilla tehdään tavallista palkkatyötä. Toisilla voidaan tehdä sisällöllisesti aivan samaa työtä, mutta siitä ei tarvitse maksaa palkkaa vaan yhdeksän euron ”kulukorvaus” päivässä ja kutsua sitä harjoitteluksi, työpajatoiminnaksi, kuntouttavaksi työtoiminnaksi. Arbeit macht frei. Epäselväksi minulle on jäänyt sekin, miten tavallisten rehellisten yritysten jotka maksavat työntekijöilleen käypää palkkaa, on mahdollista pärjätä kilpailussa ilmaisia harjoittelijoita ja työpajaorjia hyödyntävien firmojen kanssa?

Onkohan ”pääasia etteivät työttömät kotona lorvi”-ajattelun taustalla työelämän kurjistuminen? Näkemys kun ei mitenkään voi perustua esimerkiksi työttömyystilastoihin jotka kertovat ettei avoimia työpaikkoja kerta kaikkiaan riitä  kaikille hyvillekään hakijoille, puhumattakaan niistä joissa on työnantajanäkökulmasta katsottuna pienikin ”vika”, kuten ikä.  Miten, esimerkiksi, työsyrjintä ja ihmisten rankkaaminen yhä epäolennaisempien seikkojen perusteella voisivat onnistua, jos vallalla eivät olisi työnantajan markkinat? Miten on mahdollista että nollatyösopimuksille ja kaikenkarvaisille vedätyksillekin riittää ottajia? Miten on mahdollista että nykyään pidetään kohtuuttomana, jos työnhakija kehtaa sanoa etsivänsä vakituista työtä josta saatava palkka riittää elämiseen? Muistakaamme taas historia: nimenomaan yhteiskunnan antama lupaus siitä että palkkatyöura olisi huoleton ja taloudellisesti palkitseva vaihtoehto elättää itsensä ja perheensä, irrotti aikanaan Suomen pientilalliset tiloiltaan. Epävarmojen satonäkymien korvaajaksi ilmestyivät Virkkalan suurmiehen Kalkki-Petterin tapaiset huolehtivat patruunat jotka ehkä suhtautuivat ammattiyhdistysliikkeeseen nuivasti mutta pitivät visusti huolta siitä että tehtaan työntekijöillä oli tuntipalkan lisäksi ruokalat ja asunnot ja polttopuuta talveksi. Ei auta kuin yhtyä Sakari Timosen huomautukseen siitä että historiasta voimme oppia sen että emme ole oppineet historiasta mitään.


Työelämän kurjistaminen voi toimia vain jos työttömien elämä on vielä kurjempaa ja nöyryyttävämpää. Ajatus perustulosta joka byrokratian karsimisen ohella parantaisi työntekijän asemaa ja toisaalta tekisi satunnaistenkin töiden vastaanottamisesta kannattavaa, ei näissä oloissa tahdo menestyä nimenomaan siksi että se saisi maailman työelämän ulkopuolella näyttämään siedettävältä. Se muistuttaa ihmisarvosta, juuri siitä mitä ylikuumentunut kilpailu työpaikoista ja moderni orjatyö nyt nakertavat. Maailmassa jossa vapaus merkitsee hyvin vähän niille joilla ei ole rahaa, perustulo tarkoittaa vapautta. Vapaus ei kuitenkaan ole hyvästä niiden mielestä joiden käsitys oikeudenmukaisuudesta on se että kaikkien on kärsittävä yhtäläisesti, paitsi niiden joilla on varaa ostaa vapautensa. Kurjistumisen kierrettä ei kuitenkaan katkaista pitämällä visusti huoli siitä että heikommilla on vielä kurjempaa kuin itsellä. Minä arvelisin, että kierteen katkaisemiseen tarvittaisiin inhimillisyyttä ja hyvää tahtoa, vastavoimaa kateudelle joka sanoo että kaikki mitä toisella on, on sinulta pois. Kuitenkin inhimillisyyskin on resurssi. Siihen on oltava varaa, ei valtion kirstussa vaan ihmisten sisimmässä.

Mitä heteroparit voivat oppia homoavioliitoilta?

Tämä The Atlanticissa julkaistu pitkä mutta mielenkiintoinen artikkeli analysoi yhdysvaltalaisia ja pohjoismaisia homoavioliittoja. Artikkelissa vertaillaan homo- ja heteroliittojen arkea, onnea ja haasteita parisuhteen työnjaosta ja valtatasapainosta seksuaaliseen viihtyvyyteen, sekä sitä mitä tutkimustieto sanoo eräistä tasa-arvoisesta avioliittolaissa käytävässä keskustelussa tavallisista väittämistä. Lopuksi ehditään analysoimaan avioliittoinstituution muutosta viime vuosikymmeninä ja huomataan, että homoparien myötä myös heteroiden avioitumisinto näyttää nousseen. Mielenkiintoista luettavaa sosiologian ja sosiaalihistorian ystäville, hyvin hyödyllistä kaikille vakiintuneille pareille.

Heteroliitolla on niskassaan paljon perinteiden mukanaan tuomaa painolastia. Nykypäivän parisuhteissa tämä ilmenee ennakko-odotuksina ja oletuksina joita ei aina huomata kyseenalaistaa vaikka perheessä syytä siihen olisikin. Tarvetta keskustella asioista ei nähdä, sillä tiedetäänhän me jo, miten normaalissa perheessä jaetaan kotityöt ja rahat, miten seksielämä kehittyy vuosien saatossa, miten lapset kuuluu kasvattaa… Mutta yksikään perhe ei ole normaali, aivan riippumatta siitä miten kulissit kiiltävät, eikä se miten normaaleissa perheissä eletään useinkaan kerro, mikä toimisi juuri meidän perheessä. Heteroparien haasteita lisää se että perinteiset valta-asetelmat ja stereotypiat hankaloittavat usein myös reilujen perheneuvottelujen pitämistä.
Mielenkiintoinen oli myös havainto siitä, että naiset ovat herkempiä eroamaan. Heteroliitossa avioeron laittaa vireille usein nainen, samoin Ruotsista ja Norjasta saatujen alustavien tulosten mukaan naisparien liitot purkautuvat herkemmin kuin miesparien liitot. Ovatko naiset vaikeita, vai onko avioliitto ylipäätään jollain tavalla naiselle rankka instituutio? Naisparit ovat yleensä erittäin tasapuolisia verrattuna heteropareihin, siihen pisteeseen asti että se vaikutti tutkijasta rasittavalta. Heteroliitoissa tasa-arvo on ollut virallinen unelma jo kauan, mutta sen toteuttaminen on edennyt hitaasti ja jotenkin vaivalloisesti etenkin lapsiperheissä. Ei ihme, ettei naisella ole hyvä olla jos vaihtoehdot ovat epätasa-arvo ja rasittava pilkunviilaus! Oliko muitakin vaihtoehtoja?


Myös seksuaalisuudessa on paljastunut eroja, joita käsitellään muutaman kappaleen verran (onneksi siinä vaiheessa kun lukija on jo ehtinyt vakuuttua siitä että homoparit eivät sekstaile kaikkea vapaa-aikaansa vaan joutuvat myös maksamaan laskuja, tasapainottelemaan työn ja perhe-elämän välillä ja neuvottelemaan siitä kuka kokkaa ja kuka tiskaa). Naispareilla seksielämän hiipuminen on keskimääräistä tavallisempaa. Miespareissa taas avioliiton ulkopuoliset suhteet ovat sekä verrattain yleisiä että verrattain hyvin hyväksyttyjä. Molemmat trendit näyttäisivät haastavan uuskonservatiivisen käsityksen avioliitosta suurena seksiliittona jonka kulmakivi on vireä mutta ankara monogamia. Ehkäpä on olemassa muutakin kuin fyysistä intiimiyttä? Ehkäpä suositulle ”jätä se petturisika ja muista ettei rakkaudessa tunneta toisia mahdollisuuksia”-mentaliteetille on olemassa rakentavampia vaihtoehtoja? 

Tämä sepustus, kuten linkittämäni artikkelikin, taisi olla taas vain pitkä tapa muistuttaa, miten tärkeää on puhua sen puolison kanssa, myös itsestäänselvistä asioista sekä sellaisista asioista joista puhuminen tuntuu kiusalliselta tai muuten vaan epämiellyttävältä. Miten tärkeää on tunnistaa fiktioksi mielikuvat siitä millaisia normaalit, kunnon ihmiset perhe-elämässään ovat ja pyrkiä sen sijaan tekemään omassa kodissa vallitsevasta sirkuksesta mahdollisimman toimiva. Ehkäpä on myös niin, että jos länsimaiseen avioinstituutioon vuosituhansien aikana tulleet muutokset kirkkovihkimisistä aviovaimon alisteisen aseman poistamiseen eivät ole onnistuneet tuhoamaan instituutiota, se onnistuu sopeutumaan etiikan edistymiseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen jatkossakin.

posted under , | 0 Comments

Kirjoita siitä mistä tiedät

Satujen kirjoittamisessa on ollut taas pitkä tauko jonka voisi tiivistää yhteen sanaan: elämä. Sitä paitsi, selviydyttyäni Kuvataidelukion piirustuksentunneista joissa piti piirtää vaan oli inspiraatiota tai ei (sillä lopputuloksella että ylioppilaaksi pääsemisen jälkeen tekemäni piirustukset voi laskea yhden käden sormilla) olen luvannut itselleni että saan kirjoittaa satuja vain silloin kun tunnen oloni inspiroituneeksi ja tarmokkaaksi. Totta tietysti on, että voidakseen havaita olevansa inspiroitunut ja tarmokas on syytä kyetä istumaan, yrittelemään ja kuulostelemaan säännöllisesti puolta tuntia pidemmäksi rauhalliseksi toviksi satukirjatiedoston ääreen. Ainakin muutaman kerran viikossa olisi hyvä tehdä niin. Koska elokuu on toivoa täynnä, aion taas järjestellä elämäni siihen uskoon että tämä on mahdollista. Ja enkös vain, törmäsin jo aloitellessani uuteen haasteeseen joka on kypsynyt jossain aivolohkon pohjalla samalla kun tietoinen mieleni on muka puuhaillut ihan muita juttuja.

Kaunokirjailijat Laura Ingalls Wilderistä Stephen Kingiin ovat noudattaneet otsikon neuvoa. Kirjallisuudessa kirjailijat ja englannin kielen professorit ovat vakavasti yliedustettuja. Tavikset ovat kroonisesti aliedustettuina, ellei inhorealismi ole kirjailijan tavaramerkki (Arto Salmisen nimi pomppaa mieleen etsimättä). Toisaalta henkilöhahmojen on hyvä oltava raikkaita ja kiinnostavia. Kuinka suuri osa Millenium-trilogian viehätystä onkaan siinä että sankarittarena seikkailee Lisbet Salander joka kaikessa kummallisuudessaan tuntuu jotenkin todellisemmalta kuin n:s kirjailija jolla on vaikeuksia rakkauselämässä ja luomisen tuskaa? Lisäksi sankarin on herätettävä lukijassa kiinnostusta, ehkä jonkinlaista sympatiaa tai tiettyä samaistumista. Halpahintaiset kirjailijat tekevät tempun tavallisesti kirjoittamalla hahmonsa ylemmän keskiluokan edustajiksi joilla on kashmirneule ja Patek Philippen kronometri. Kuka nyt ei haluaisi samaistua ihmiseen jolla on sekä hyvä ja kallis maku että pätäkkää toteuttaa sitä? Minun kuitenkin tekee mieleni yrittää jotakin muuta…mutta mitä se voisi olla?

Filosofin joka yrittää miettiä jotain järkevää ja omaperäistä sanottavaa avaruusromuongelmasta, rakastaa folkmetallia ja kasvattaa ylisuurta omenatarhaa, pitäisi tietysti olla myös mehevien fiktiohenkilöiden kultakaivos. Mikä saattaa tarkoittaa sitä, että ongelmani on yksinkertaisesti rimakauhu. Fakta nimittäin on, että henkilöhahmoni eivät toistaiseksi ole kovin ihmeellisiä. Kapinoin ankarasti sitä vastaan että minun pitäisi kirjoittaa itseni kaltaisesta ikuisesti väikkäriä vääntävästä filosofinretkusta jolla on kärkeviä mielipiteitä mutta mukava perhe. Kun ajattelen tuntemaani elämää, muistan miten parikymppisenä työhaastatteluni kaatuivat yleensä siihen että haastattelijan naamasta alkoi nähdä selvästi että hän uskoi minun valehtelevan. Enkä minä tietenkään voinut pelastaa tilannetta mitenkään, koska sitten olisi pitänyt valehdella… Asiat eivät ole siinä suhteessa menneet varsinaisesti parempaan suuntaan. Näen mielessäni Lukijan lukevan elämästä sellaisena kuin sen tunnen, lievän huvittuneisuuden vaihtuvan epäuskoksi ja lopulta turhautumiseksi, kunnes hän laskee kirjan sivuun ja tuhahtaa ”Tuo on roskaa. Kaikki tietävät että filosofit kuuntelevat klassista musiikkia. Ehkä oopperaa. Ne eivät taatusti pompi missään Korpiklaanin keikalla.”  Mutta muunlaisten elämien suhteen minun on kurkisteltava, havainnoitava ankarasti ja venytettävä mielikuvitukseni äärirajoilleen.

Se että valitsee genreksi satumaailmat, auttaa kyllä. Niin kauan kuin pokka pitää, voi satujen kirjoittaja väittää aivan mitä tahansa ilman että uskottavuus muodostuu isommaksi ongelmaksi. On vapauttavaa kirjoittaa jääjättiläisistä, noidan oppipojista ja haaksirikkoutuneista tähtilaivan navigaattoreista. Toisaalta, selväksi on käynyt se että jopa jääjättiläisyys on sankarissa kiinnostavaa vain tiettyyn rajaan asti. Kun jääjättiläisenä olemisesta on revitty ilo irti, hahmo alkaa muuttua vähän turhan haaleaksi, ja kuten kaikki tietävät, haaleille jääjättiläisille käy äkkiä köpelösti. Kiinnostavuuden ja uskottavuuden välillä vallitseva tasapaino on herkkä, ja jotta tarina ei raahustaisi eteenpäin kliseisestä angstista parisuhdekriisiin vaan potkisi kuin jänö hammaslääkärissä (mihin minun tarinani tulee ilman muuta pystyä), se on onnistuttava säätämään täsmälleen oikeaksi. Ja tämä, ystävät hyvät, on paljon helpommin sanottu kuin tehty. 

Olen myös huomannut, että hangessa tarpoviin mummoihin verrattuna fiktion kirjoittajalla on se ongelma että taaksepäin pääsee paljon nopeammin kuin eteenpäin. Delete-nappiin muodostuu äkkiä intohimoinen viha-rakkaussuhde. Niin alttiisti se tekee taikansa ja tuhoaa sivutolkulla soopaa sekunnin murto-osassa...niin tuskaa on välillä koittaa pykäistä eksistenssiin sivun verran parempaa tekstiä. Kaikesta huolimatta, matka jatkuu taas. Miten siinä lopulta käykään, olen jo nyt oppinut kaikenlaista. Ja hauskaakin on ollut. Siinä mielessä olen jo voiton puolella.

Länsimaisesta vapaudesta

”Naimisiin rakkaudesta”, otsikoi Hesari tänään jutun jossa kertoi länsimaisen romanttisen rakkauskäsityksen hiipimisestä arabialaiseen avioitumiskulttuuriin. Tarinassa on islamilaisista maista kertovista tarinoista tuttu pohjavire: vapautta on elää kuten länsimaalainen. Ja onhan rakkausavioliitossa eläminen hienoa. Esimerkiksi minulle. Ja –edelleen esimerkiksi minulle – olisi ollut painajainen jos vanhemmilla olisi ollut jonkinlaista valtaa rakkausasioihini. Mutta erityisen kestäviä eivät rakkausavioliitotkaan noin keskimäärin ole. Jos väestötasolla tarkastellaan, ja tällaisia vertailuja tehtäessä olisi varmaankin syytä. Rakkaudesta on mukava mennä naimisiin, mutta naimisiin meneminen ja naimisissa oleminen ovat kaksi eri asiaa.  Jos päämääränä on pysyä naimisissa pidempään kuin kunnes käräjäoikeus meidät erottaa, on pakko myöntää ettei ole kovin suurta väliä sillä, millaisten kommervenkkien kautta päästään viettämään häitä. Tärkeitä asioita ovat vakaa tahto, jonkinlaiset ihmissuhdetaidot, kyky huomioida toisen samassa veneessä istuvan tunteet. Näitä voi löytyä tai olla löytymättä monin eri tavoin solmituista liitoista. On jotenkin taikauskoista kuvitella, että avio-onnen salaisuus ovat täsmälleen tietyllä tavalla suoritetut soidinmenot ja rituaalit ja puitteet jotka ovat vain yhden kulttuurin edustajien ulottuvilla.

Muitakin saman ajattelutavan versioita on liikenteessä. Esimerkiksi, islamilainen muoti ei ole kaunista, sillä se on peittävää. Sitä paitsi kaikissa islamilaisissa maissa ei ole pukeutumisenvapautta (nykyään mm. Ranska on liittynyt näihin maihin kiellettyään kasvohunnut). Todellisuudessa jokainen nainen haluaa palavasti paljastaa hiuksensa ja käsivartensa ja ilmaista olevansa vain muodin, ei jumalansa, orja. Kun islamin peikko mainitaan, katoavat uimapukuahdistukset ja syömishäiriöt kuin taivaan tuuliin. Katoavat ilkeämieliset lehtijutut ja muuttumisleikkishowt joissa väärinpukeutujat saavat kuulla kunniansa ennen kuin heidät tungetaan ikä- ja statuskorrektin muotin mukaiseen tyyliin. En nyt tahdo sanoa etteikö pukeutumisen viranomaiskontrolli olisi väärin. Tietysti on. Vaan ei tämä länsimainenkaan kauneusihanne ja muotiteollisuus ole lähemmässä tarkastelussa kovin ihanteellista eikä ehkä kovin vapaatakaan. Toisaalta väittäisin jo oman kokemukseni perusteella, että islamilaisessa muotikäsityksessä on paljonkin feminististä ja emansipatorista potentiaalia. Vapaus vain sattuu olemaan käsite joka tarkoittaa monia eri asioita ja jonka eri puolia voi ilmentää erilaisilla teoilla. Vapaus on tietoisia valintoja, ja eri ihmisillä voi olla erilaisia hyviä perusteita tehdä valintansa.

Aikaisemmin täällä olenkin käsitellyt jo sitä ajatusta, että hyvän uskonnon mitta on länsimainen mukailmainen kristinusko joka ei vaadi ihmiseltä mitään- paitsi tietysti parannuksen tekemistä epäinhimillisen kokoisesta syntitaakasta, oikeinajattelemista ja tiettyjen rituaalien läpikäymistä. Vapaan ja villin sola gratia-huutelijan vastakohtana on tietysti muslimi joka pitää viisi rukoushetkeä päivässä, maksaa almuveronsa, paastoaa ja vartioi siveyttään. Länsimaiselta ihmiseltä itsekuria saavat vaatia vain työnantaja, kansantalous ja terveysfasismi. Hyvä Jumala on sellainen joka istuu hiljaa elämän taustalla kunnes ihminen muistaa tarvita häntä. Koska Terveys, Raha ja Työnantaja saavat vaatia ihmiseltä nykyään hyvinkin paljon, länsimainen ihminen voi sitten ilmentää vapauttaan vaikka kapinoimalla itse valitsemalleen puolisolle. Hän on vapaa, sillä Terveys, Talous ja Työnantaja eivät ole jumalia, riippumatta siitä miten niihin käytännössä suhtaudutaan. Siitä mikä rakkaushäissä saatu puoliso on, vallitsee hämmennys.

Tätä kaikkea voisi taas tarkastella vanhan vapauden ja viisauden välisen jännitteen avulla. On hyvä että olemme vapaita, mutta vapaus on arvokkaimmillaan silloin kun sitä käytetään viisaiden ja hyvien valintojen tekemiseen. Kun valitsemme olla elämättä pellossa vaikka olisimmekin vapaita elämään niin, myös vapauden arvo ja arvokkuus kirkastuvat. Myös länsimaisen vapaan ihmisen roolista muodostuu äkkiä ahdistava häkki, jos se käsitetään vain vapaudeksi olla sellainen kuin vapaan ihmisen tulee olla. Vapaus on loppupeleissä välinearvo ja mahdollisuus, ilmeneehän sen ydin mahdollisuudessa toimia typerästi ja irrationaalisesti ilman estetyksi tulemista. Sorrettu tavoittelee tietysti vapautta, mutta vapauttaan ei suinkaan menetä se joka hyväksyy elämäänsä tiettyjä sääntöjä- itse oivallettuja tai kotoa ja kulttuuritaustasta perittyjä. Vapaa on hän joka hyödyntää vapautta korkeampien päämäärien tavoittelussa. Esimerkiksi, vapaus avioitua valitsemansa ihmisen kanssa on hieno asia silloin kun se johtaa onnelliseen, sitoutuneeseen liittoon. Mutta ihmisellä voi myös olla hyvät vanhemmat joiden harkintaan luottaminen voi olla aivan järkevää, missä tapauksessa järjestetty avioliitto voi olla hyvä vaihtoehto. Ja onko nyt aivan varmaa, ettei hyvä puoliso löytyisi paremmin kunnon shadchanin kuin kapakoiden ja nettipalstojen avulla? Mikä vapaus kenelläkään meistä oikeastaan on ennen kuin olemme vapaita valitsemaan kulttuurimme ja perheen johon synnymme, sekä tietysti synnyinlahjamme ja välttämättömät heikkoutemme (yksi matikkapää tänne, kiitos!)? Hm. Ehkäpä inhimillinen vapaus on sittenkin jotakin vähän tätä vähäisempää. Ehkä se on myös jotakin vähän suurempaa, sillä rajojaankaan ei voi ylittää ellei jotain rajoja ole ensin olemassa.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments