Jos mulla olis isot...

Joskus mietin ihan tosissani, mitä ihmettä tiettyjen firmojen markkinoinnista vastaavien päässä liikkuu.


Kävin rintsikkaostoksilla. Minunkin on helppo löytää sopivaa ja mukavaa, sillä olen mitoiltani varsin tavanomainen. Eli hieman pienenpuoleinen verrattuna eräisiin muihin mittoihini.

Ei sillä että minulla olisi kompleksinpoikasia tai mitään, mutta miksi ihmeessä Triumph on nähnyt hyväksi ideaksi kiinnittää rintsikoihin havainnollisella kuvalla varustettuja lappusia joissa mainostetaan että mallia on saatavilla ”up to big cups”. Eikä siis vain niihin DD-kokoisiin, vaan kaikkeen mitä hyllystä löytyy. Pienten kokonumeroiden tangolla viesti siis kuuluu ”jos sulla olis isommat, voisit edelleen ostaa tätä tuttua mallia!”. Jos mulla olisi isommat, juu, vaan kun ei ole eikä tule. Valitsenpa siis kuitenkin tämän oman kokoni. Yksi nainen kun on yhtä vaatekokoa, eikä tätä kokoa yleensä valita itse. Joten olisikohan laajaa kokovalikoimaa hienotunteista mainostaa jotenkin muuten kuin niittailemalla rintsikoihin tällaisia kettumaisia pikku tiedotteita?


Vai voisiko taktiikkaa hyödyntää myös miehille suunnatussa markkinoinnissa? Silloin tavallisessa kondomipaketissa voisi olla tarra jossa lukisi ”Saatavilla myös tilavassa XXL-koossa!” Ihan vaan yleisesti tiedoksi, vaikka sinä, hyvä herra, olet ikuinen medium.

posted under | 5 Comments

Vanhenemista Ciceron seurassa

sen sijaan ne, jotka etsivät kaiken hyvän itsestään, eivät voi pitää pahana mitään, mikä johtuu luonnon välttämättömyydestä. Tällaista on ennen muuta vanhuus. Kaikki toivovat pääsevänsä siihen, ja siihen päästyään he moittivat sitä: näin epäjohdonmukaista ja nurinkurista on typeryys.

-Marcus Tullius Cicero, Vanhuudesta

Aikamme suhtautuu vanhenemiseen jakomielisesti. Toisaalta on erittäin paheksuttavaa tavoitella elämältään tarmokkaammin jotakin muuta kuin mahdollisimman pitkää ikää, toisaalta taas korkean iän saavuttaminen on tappio ja häviö jota pitää peitellä kaikin mahdollisin keinoin. Vanhuuden kuva on rappion, luopumisen ja nöyryytysten kuva joka alkaa ensimmäisistä harmaista hiuksista jotka värjätään inhoten piiloon ja päättyy surkeaan kuoleman kaipuuseen laitokseen hylättynä. Paitsi jos Rooman tunnetuimmalta ajattelijalta, reetorilta ja valtiotaidon yleismieheltä Cicerolta kysytään, ja kannattaisi kyllä kysyä.

Oman vanhenemiseni olen huomannut lähinnä siitä, että elämä on alkanut tuntua rajalliselta tavalla jota kymmenen- viisitoista vuotta sitten ei osannut kuvitellakaan. Elämällä on paitsi alku, myös suunta ja tuntemattomassa tulevaisuudessa loppukin. En enää lykkää asioita epämääräiseen tulevaisuuteen yhtä kevytmielisesti kuin nuorempana, enkä kuvittele että ehdin tekemään kaiken mitä päähäni pälkähtää ”sitten joskus”. Aika kiitää edelleen, mutta samalla siitä on tullut arvokasta. Uusi elämänvaihe tuo tullessaan uusia ajatuksia ja uutta perspektiiviä. Nuoruudesta koitan pitää matkassa sen mitä pidän siinä ikävaiheessa arvokkaana: uteliaisuuden, uskon hyvyyteen, sekä tietysti pikkuisen annoksen tervettä hullunrohkeutta. 

Keski-iässä ihmistä odottavat uuden viisauden ja uusien haasteiden lisäksi myös uudet sudenkuopat, joista minulla jo on enemmän kuin aavistus. Pessimismi, kyynistyminen, katkeroituminen, kovasydämisyys, itseensä käpertyminen, pahansuopuus ja ahneus niittävät Entisiä Nuoria Idealisteja oikealla ja vasemmalla. Hiljaisempi, joskin yhtä yleinen ja yhtä tuhoisa pahe on itsearvostuksen lasku, jos omanarvontunto on sattunut kiinnittymään pinnallisiin seikkoihin. Kun siirrytään polvea myöhemmäksi, vireään vanhuuteen, on jo melko harvinaista tavata hiljan edesmenneen tuttavani kaltaisia ihmisiä jotka herättävät nuoremmissa ihailua ja toivoa kypsän persoonansa, eivätkä vain onttojen (ja kovaa vauhtia murenevien) vanhempien kunnioittamisen tapojen vuoksi. Sen sijaan että keskittyisin pitämään nuoruuden merkeistä kiinni yhä hysteerisemmin tai nielisin alistuneena uskomuksen siitä että keski-ikäisen osa on olla nolo tylsimys, olen ottanut tavoitteekseni kerätä ikää niin luontevan arvokkaasti kuin vain osaan. Ehkä se on vaikeampaa nuoruutta palvovassa kulttuurissa kuin Ciceron ja Cato vanhemman maailmassa, mutta entä sitten? Toivon että nuoremmat voivat joskus katsoa minuun ja huomata, että tulevaisuus on muutakin kuin hidasta luopumista ja raskasta taistelua vääjäämätöntä vastaan.

Kun ruumis alkaa kesyyntyä, henki siis loistakoon yhä kirkkaammin! Miten tämän saavuttanut, itsensä hyväksyvä ihminen voi olla nolo ja epäkiinnostava? Voiko hän olla hiljaisesti eläessäänkään hyödytön ja säälittävä? Miten sellaisen ihmisen viehätysvoima voi heikentyä kenenkään järkevän silmissä? Sellainen ihminen ei ole sekundaversio nuoresta kaunottaresta tai urheilijasankarista, vaan ihminen joka on yhä enemmän itsensä, elämänkokemuksen sopivasti pehmittämä ja hyvien harrastusten sivistämä. Hänellä on menschlickeitiä, sydämen sivistystä ja luonteen jaloutta, ihmisyyden taidetta. En tiedä, ovatko käsitteen kehittäneet rabbit kanssani samaa mieltä siitä että menschlickeit on hyve joka vaatii kehittyäkseen opin lisäksi myös elämänkokemusta. Iän karttuessa parhaassa tapauksessa kohenee myös ihmisen kyky olla toisia varten, niin että he muistavat oman arvonsa ja arvokkuutensa. Mensch on huomiotalouden vastavoima, ihminen jonka seurassa muutkin uskaltavat olla aitoja. Hänellä on kehittynyt arvostelukyky, mutta samalla hän lempeästi hyväksyy muut karvoineen ja nahkoineen eikä suhtaudu liiallisen ankarasti ihmisluonnon heikkouteen. Hän ei riennä tuomitsemaan ja paremmintietämään vaan kuuntelee ja jaksaa olla myötätuntoinen. Sellaisia ihmisiä tarvitaan aina. Arvelen, että heidän kypsyttämisensä vaatii opin lisäksi myös aikaa ja ymmärrystä siitä mihin suuntaan on viisasta pyrkiä nuoresta pitäen.

Koska Cicero on tämän kirjoituksen suuri retorikko, saakoon hän kuitenkin viimeisen sanan.

”Ylipäänsä sopivimpia aseita vanhuuteen, Scipio ja Laelius, ovat tieteiden ja hyveiden vaaliminen. Jos on ikänsä niitä viljellyt, ne kantavat pitkän ja täyteläisen elämän päätteeksi ihmeellisiä hedelmiä, eivätkä ainoastaan siten että ne eivät koskaan jätä meitä yksin…”


Marcus Tullius Cicero, vanhuudesta

posted under , , | 2 Comments

Boëthiuksen auringonlasku

Pahat saavat raivota miten lystäävät. Silti seppele ei tipahda viisaan päästä eikä se liioin kuihdu.



-Boëthius, filosofian lohdutuksesta-

Anicius Boëthius eli mielenkiintoisena, levottomana aikana. Länsi-Rooman viimeiset päivät olivat käsillä, ja elinvoimaiset mutta karkeat, kristinuskon omaksuneet barbaarit olivat nousemassa valtaan. Länsi-Roomassa itägootti Odovakar oli toimittanut viimeisen keisarin, Romulus Augustuluksen l. Pikku Augustuksen varhaiseläkkeelle vuonna 476, todennäköisesti muutamaa vuotta ennen Boëthiuksen syntymää. Jo seuraavana vuonna valtaistuimelle nousi Theoderik. Antiikki oli vaihtumassa keskiaikaan. Filosofiallakaan ei mennyt kehuttavasti. Keisari Justinianus sulki Platonin Akatemian lopullisesti vuonna 529. Uuden uskon vanavedessä oli syntynyt uusi tiede, teologia, joka osasi selittää kaiken ja vähän päällekin. Filosofialle oli keskiajan maailmassa tilaa korkeintaan teologian aputieteenä jonka liialliseen opiskeluun tuli suhtautua suurella epäluulolla. Sivistyksen valo oli siirtymässä itään.

Roomalaiset olivat eteviä insinöörejä, sotilaita ja juristeja, mutta filosofiassa he jäivät lähinnä kreikkalaisten ajattelijoien kommentaattoreiksi. Boëthiuksen Consolationes on paljolti tutun tavaran uudelleenlämmitystä, maustettuna annoksella kristillistä ajattelua joka teki siitä myös keskiajalla hyväksyttyä luettavaa. Itseäni Filosofian lohdutukset puhuttelee ennen muuta kontekstiinsa, vangittuna kuolemantuomiotaan odottavan ajattelijan mielenmaisemasta nousevana tekstinä. Menestyneen, kunniallisen patriisin elämän päättyminen teloituskuoleman odotukseen Rooman auringonlaskun aikaan on palauttanut Boëthiuksen perusasioiden äärelle. Onni, menestys, inhimillisen pahuuden näennäinen voittokulku, ihmisen pienuus ja kaiken katoavaisuus, elämän merkityksellisyyden rakentaminen näillä realiteeteilla askarruttivat. Naispuolisen henkiolennon hahmossa Filosofia karkoittaa ajattelijan luota huikentelevaiset muusat ja muistuttaa, että ilman hyvettä suurinkin mainen menestys on yhtä tyhjän kanssa. Hyve on aarteista suurin, eikä sitä pysty omistajaltaan viemään sen paremmin häpeä kuin kuolemakaan.

Juuri kun kaiken katoavaisuus ja ihmisen pienuus universumin mittakaavassa ovat tulleet käsitellyiksi, palaa mieli taas Boëthiuksen elämäkerran kontekstiin. Ajan virta on vienyt mukanaan Boëthiuksen tuomarit ja teloittajat. Filosofin ajatukset ovat sen sijaan säilyneet ja levinneet perimmäisen Pohjolankin ajattelijoiden lohduksi. Ihmiset jotka pelottivat ja suututtivat vankilassa istuvaa ajattelijaa, ovat kadonneet ihmiskunnan muistista juuri niin perusteellisesti kuin Filosofia maalaili, huomattavana poikkeuksena ne rivit jotka filosofi itse heistä kirjoitti. Pitkä filosofialle ja tieteelliselle ajattelulle vihamielinen pimeä aika joka avautui Länsi-Rooman lopusta, päättyi sekin aikanaan renessanssin aamunkoittoon. Boëthiuksen auringonlaskua seurasi kyllä yö ja ajattelun lamaannus, mutta loppu se ei ollut.

Kesäpäiväkirja

Monella on omakotitalo, mutta yksityinen viidakko on vähän harvinaisempi. Meidän viidakkomme kasvaa melkein silmissä ja on niin rehevä että kätkisi helposti vaikka pieniä leijonia.

 photo DSCN3071.jpg


Ruusupensaat ovat jääneet vähän oman onnensa nojaan, mutta tuntuvat suhtautuneen ymmärtäväisesti. Agneksen kermankeltaiset kukat ovat upeita.

 photo DSCN3636.jpg

Tämän ruusun nimeä en tiedä, mutta se kuuluu paikan alkuasukkaisiin. Kukat näyttävät aika tavanomaisilta, mutta tuoksu on tajuttoman voimakas. Näistä tekisi vaikka hajuvettä...


 photo DSCN3639.jpg

Kun Kokkeliksen syntymäpäivä alkoi lähestyä, Puoliso alkoi varmistelemaan että kai minä teen syntymäpäiväkakkua. Teinhän minä, kun syöjiäkin löytyi. Kakusta tuli samanlainen omenahillo- ja kreemitäytteinen kinuskikakku kuin omasta syntymäpäiväkakustani, sillä erotuksella että tämän päälle askartelin kokonaisen lauman pikkukoksuja. Nams! Päivänsankari itse söi kakun sijasta voikukkia.

 photo DSCN3103.jpg


On ollut kuumaa ja kiirettä, ja käsityönurkassa sitä myöten hiljaista. Kirjanmerkin sain kuitenkin valmiiksi. Taustapuolelle kiinnitin palan kartonkia kaksipuolisella teipillä.

 photo DSCN3641.jpg

Kirjanmerkin valmistuttua uhkasin jäädä käsityöttömäksi. Ei auttanut kuin aloittaa uusia ikuisuusristipisto. Tämä (eli Dimensions Peonies and Canterbury Bells) on yhtä iso kuin edellinenkin, mutta vaikuttaa muuten hiukan helpommalta pisteltävältä. Ainakin toistaiseksi. Se esittää epämääräistä kukkasta ja vihreää hässäkkää. Jonakin päivänä siitä pitäisi tulla tällainen. Eli hieno (paitsi että nuo hentoiset kellot eivät taatusti ole maariankelloja).

 photo DSCN3634.jpg


Kasvimaasta saatte kuvia vasta kun olen kerennyt taas kitkemään sen. Sen sijaan esittelen amppelitomaatin jonka hankimme tänä vuonna ovenpieleen perinteisen kukka-amppelin sijasta. Pikku tomaatit ovat alkaneet kypsyä lupaavasti rakkauden ja eau de Koksun voimalla...

 photo DSCN3640.jpg

Iltaisin on yleensä armoton väsy, mutta superkuun nousuun asti jaksoimme valvoa. Valoisassa kesäyössä ei ole paljon nähtävää pyjama-astronomeille, mutta pastellinenhohtoinen kuutamo palkitsi odottajansa.

 photo DSCN3625.jpg

Hyvät herrat

Koska Filosofian puutarha kannattaa vankkumattomasti tasa-arvoa, esitän tämän Braless in Brazil:in kuvitetun ohjeistuksen, jonka avulla miehet voivat esiintyä siveästi ja välttää naisten (ja homojen) epäasiallisen tuijottelun, lähentelyt ja muut kiusalliset tilanteet sekä ylläpitää yleistä korkeaa moraalia.

Lisäisin vielä, että miesten kannattaa välttää hymyilemistä ja ystävälliseltä näyttämistä sekä kohteliasta käytöstä. Sellainen on selkeän kutsuvaa. Tosin myös vaarallinen luolamiesolemus voi olla joidenkin naisten mielestä seksikäs. Parasta on pyrkiä imitoimaan järven pohjassa talvehtivia ruutanoita.

Muistattehan myös, että koska naisten mielistä ei ota millään selvää kun taas  median mieskuva on suoraviivainen ja kapea, jokaisen miehen ikään, kokoon ja tyyliin katsomatta on syytä noudattaa ohjeistusta. 

Tai sitten se uhrien syyllistäminen voitaisiin vihdoin lopettaa ja siirtyä puhumaan riskien vähentämisen sijaan uhkien vähentämisestä. Näin vaihteeksi.




ps. Google Reader lakkaa toimimasta heinäkuun 1. päivänä, joten muistakaa siirtyä seuraamaan suosikkiblogejanne toisaalle ajoissa!

posted under | 0 Comments

Ukon juhlan alla

Lämpimässä ilmassa tuntuu ruusujen tuoksu. Nyt ne kukkivat: kuka aloittelee, kuka lopettelee, kuka on kauneimmillaan juuri nyt, tänne haalimani ja vanhastaan kasvaneet ihanat perinneruusut. Moni on vasta pieni pensas. Kasvimaa on jo hyvällä mallilla, pienet siemenet ovat jo itäneet ja kasvaneet terhakoiksi taimiksi. Pääskyset taituroivat taivaalla. Tästä alkaa sydänkesä.


Viimeisen aukiolotunnin aikana pienessä lähikaupassa on tungosta. Joukossa on paljon mökkiläisen oloisia, jotka latovat hihnalle mökkiläisten ostoksia: grillauskastiketta, makkaraa, juomia. Meidänkin lähimmistä naapureista kaksi on kesämökkejä. Minä vain vähän täydennän ruokatarpeita. On hauskaa olla yhtaikaa mökillä ja kotona.

Kotosalla on tavallistakin hiljaisempaa. Puoliso ehättää kotiin työmatkalta vasta viikonloppuna. Siihen asti olen täällä hissukseen. Laittelen kotia ja kuopsutan kasvimaata, hoivaan sairasta Lumipupua ja leikitän Kolaa. Kola on vähän Puolison pupu. Ne juttelevat keskenään miesten juttuja ja painivat, ja kun minulla on iltamenoja, ne kuulemma katselevat Youtubesta kanien estehyppykisoja ja syövät naposteluporkkanoita. Puolisoa en voi korvata, mutta onneksi silitykset ja ylimääräiset salaatinlehdetkin kelpaavat Koksulle. Kun päivän tehtävät on tehty, on aika rauhoittua nauttimaan valoisasta kesäillasta.

Sateen sattuessa kanien estehyppykisat eivät ole yhtään hullumpi vaihtoehto.




Hyvää keskikesän juhlaa teille kaikille! 


posted under | 0 Comments

Aloittelijan taidot riittävät yllättävän pitkälle

Jostakin yleiseen asenneilmastoon on tullut sellainenkin ajatus, että uusien taitojen opetteleminen on iso panostus sillä opetteleminen taitajaksi on rankkaa. Vasta kun takana on vuositolkulla täyspäiväistä opiskelua, voi sanoa osaavansa. Olen huomannut, että kaupallinen kulttuurimme ruokkii tätä synkeyttä kerkeästi: kun ammattilaistason jälkeä ei kuitenkaan synny itse tehden, on parempi unohtaa koko homma ja ostaa valmista. Kapitalismi kiittää.

Käytännössä, aloittelijan (eli ihmisen jolla on uskallusta vaan ei juurikaan taitoa) osa ei ole lainkaan huono. Kun päätin opetella ompelemaan, ensimmäinen oikea työni oli ommella käänteet uuden kodin verhoihin. Niistä selvisi suoraa ompelemalla. Säästöä tuli yli satanen verrattuna siihen että olisimme ompeluttaneet käänteet kangaskaupassa. Kolmasosa ompelukoneeni hinnasta kuittaantui ensimmäisten viikkojen aikana. Tänäkään päivänä en ole kovin hyvä ompelija. Osaan ommella maalaismekkoja, kahdenlaisia essuja ja muita helppoja tekstiilejä. Käytännössä se merkitsee, että saan vaatetettua itseni arkeen, tehtyä kotiin yhtä sun toista kivaa, ja kierrättää kuluneita tekstiilejä tehokkaasti kotona. Aina mestariksi tulemisen ei tarvitse olla edes lopullinen tavoite, vaan itselle tehdessä voi myös laskea rimaa ja kohtuullistaa vaatimustasoa. Tarvitsenko esimerkiksi arkivaatteiksi välttämättä vaatteita joissa on paljon yksityskohtia ja työvaiheita, vai pärjäisinkö yksinkertaisemmallakin? Saanko olla tyytyväinen jos osaan tehdä suunnilleen sen minkä haluankin osata vaikka tiedän että todelliset taitajat osaavat paljon enemmän? No tietysti saan!

Samansuuntaisia tarinoita on kerrottavana muistakin taidoista. Onko kotitarveviljelijä luuseri jos hän ei saa ruusukaaleja kasvamaan, mutta onnistuu kuitenkin kasvattamaan vaikka perunoita ja herukoita? Ei tietenkään, on paljon parempi osata kasvattaa perunoita ja herukoita kuin ei niitäkään. On parempi osata virkata omat pannulappunsa kuin ostaa kaupasta kalliita, epämääräisissä olosuhteissa tehtyjä. Aloittelija osaa tehdä vain helppoja ja simppeleitä asioita. Arjessa on kuitenkin paljon tilausta sellaisille tuotteille joiden tekeminen itse on helppoa ja simppeliä. Työnjäljenkin suhteen rimaa voi laskea kohtuullisella tasolla. Kotona ei yleensä ole niin väliä sillä, onko jokainen yksityskohta ja ommel onnistunut viimeisen päälle. Paljon tärkeämpää on, että materiaalit ovat kunnolliset ja että lopputulos kestää reipasta käyttöä. Se on todellista laatua, ja sen vastapainoksi useimmilla taitaa olla kokemusta tuotteista jotka näyttivät siisteiltä kaupassa mutta joiden työnjälki tai materiaalit eivät kestäneetkään arkea.


Joissakin arkisissa taidoissa olen jo päässyt aloittelua pidemmälle. Olen kuitenkin huomannut, että edistyneisyyden hyödyt ovat usein rajallisia. Osaan neuloa baijerilaissukat, mutta peltokumppareihin sopivat parhaiten yhä simppelit perussukat. Osaan virkata pitsiä, mutta helppo isoäidinraitapeittoni on silti rakas ja yksinkertaisuudessaan täydellinen. Tämän päivän työelämä piiskaa kuulemma ihmisiä usein ponnistelemaan osaamisen ja jaksamisen äärirajoilla, mutta kodin arjessa sellaiseen ei ole mitään tarvetta. Esimerkiksi käsityön taitaminen tarkoittaa omalla kohdallani sitä, ettei minun tarvitse miettiä aina projektia valitessani, onko jokin malli liian vaikea. Voin valita vaativan projektin, jos sellainen minua miellyttää. Tai sitten voin valita jotakin ihan helppoa. Tekemisen hauskuuden kannalta valinnanvara on mukavaa, mutta lopputuloksen käyttökelpoisuuden kannalta työn vaativuusasteella ei yleensä ole väliä. Usein arjen kannalta on kannattavampaa opetella kokonaan uuden taidon alkeet kuin hioa vanhoja huippuunsa. Taidokkaiden töiden tekemisessä on oma ilonsa, mutta jos tavoitteena on itsellisempi elämä, on hyvä osata vähän sitä sun tätä.

Kesä ja himokkaat katseet

Rosa Meriläisen kirjoituksesta alkanut keskustelu miesten himokkaista katseista on pysynyt elinvoimaisena blogistaniassa niin monta päivää, että tällainen hitaampikin ajattelija ehtii mukaan. 

Oikeastaan minulla on antaa keskusteluun vain yksi huomio: taas kerran keskustelussa menevät iloisesti sekaisin miesten osoittama ihailu ja vallankäyttö maskuliinisen seksuaalisuuden avulla.

Pitkät katseet ovat tyypillinen seuranhakupelin avaus. Silloin viesti on myönteinen (vaikkei tietenkään välttämättä tervetullut): sinä olet poikkeuksellisen vetävä. Hissikatseessa ei ole kysymys tästä. Se on vallankäytön yritys, joka viestittää: "Ole sinä olevinasi miten pätevä ja asiallinen vain, pohjimmiltasi olet kuitenkin vain kimpale lihaa jolla on arvoa vain seksileluna. Teoillasi ja ajatuksillasi ei ole mitään merkitystä sen faktan rinnalla että sinulla on tissit." Vaikka havaittavissa teoissa on paljonkin yhteistä, viestit ovat lähes vastakkaisia. Mikä olisikaan kauempana aidosta ihastumisesta kuin mitätöinti?

Edetään hitaasti, sillä ajatus on vaikea: tällainen vallankäyttö voi muistuttaa ulkoisesti imartelua, mutta se on siitä silti kaukana. Siksi on aika jännää, miten tämä(kin) keskustelu (hyvin samaan tapaan kuin raiskauskeskustelut huonoimmillaan) taantuu nopeasti uhrin raatelemiseksi. Jos nainen ottaa puheeksi sen että miesten himokkaat katseet häiritsevät, hänet voi vaientaa näppärästi sanomalla jotakin sen tapaista kuin "Kuvitteleeko tuo muka olevansa niin hyvän näköinen?" Myös seksismin klassikko "Todellisuudessa naiset haluavat, välillä oikein kerjäävät, sitä" on kaivettu matalasta haudastaan. Se puolestaan on universaaliväite, jonka riittää tunnetusti kumoamaan yksikin vastakkainen todiste. Se tulee tässä: allekirjoittanut ei välitä olla himokkaiden katseiden kohde. Kun universaaliväite on näin tullut kumotuksi, on meidän pääteltävä että siihen takertuvat todellisuudessa yrittävät esittää väitteen varjolla näkemyksensä joko siitä millaisia naiset heidän fantasioissaan ovat, tai millaisia naisten tulisi heidän mielestään olla. Todellisuus on ilkeä kun se alkaa ryppyillä kauniille haavekuville.

Uhrin syyllistämistä on myös sanoa, että hissikatseen nostaminen yleiseksi puheenaiheeksi on väärä tapa reagoida. Että fiksu nainen osaisi pistää porsaan ruotuun napakasti ja paikan päällä. Tai ottaa huumorilla ja olla välittämättä pienistä. Epäilemättä näin, mutta todelliset ihmiset eivät ole jatkuvassa puolustusvalmiudessa. Eikä meidän, koira vieköön, tarvitsekaan! Oikeille ihmisille (tai ainakin minulle) se nasevin vastaus tulee usein mieleen kun tilanne on jo ohi. Eikä tämä tosiasian myöntäminen ole vapaan valtakirjan antamista häiriköille, vaan sitä että laajemman huomion kiinnittäminen arkipäivän seksismiin voi olla fiksu veto. Koska puheena on nyt vallankäyttö, voidaan epäillä ettei porsastelijaa edes pistä tehokkaimmin ruotuun uhri joka antaakin takaisin, vaan vertaisten (siis toisten miehekkäiden lihaasyövien heteromiesten) paheksunta. Tämänkin ratkaisun tiellä on monta estettä: ensinnäkin se että rauhaarakastavien ihmisten on vaikeaa havaita häirintää ympäristössään, etenkin jos havaintoja tehdään etuoikeutetusta asemasta käsin. Suomeksi sanottuna, miesten voi olla vaikea havaita ja tunnistaa naisiin kohdistuvaa häirintää, eikä tämä siis johdu siitä että miehet olisivat puupäitä, vaan itse todellisuus on tarkkaa havainnointia vastaan. Toisaalta, jo nimikin viittaa siihen että hissikatse ei yleensä tapahdu julkisesti vaan semiyksityisissä tilanteissa. Tekijän on helppo kiistää tapahtunut. Näihin ongelmiin auttaa yleinen asenneilmaston muutos...ja sen käynnistämiseen julkinen keskustelu on tehokas keino.

Seksuaalisuus ei ole vain sisäisiä tiloja, vaan se on myös kommunikaatiota. Seksuaalisilla teoilla voidaan siis kommunikoida monenlaisia asioita, joista kiinnostus on vain yksi. Esimerkiksi alistamista. Siksi minusta onkin alkanut tuntua siltä, että tästäkin pälkähästä voisi ehkä pelastautua tilannetajun käsitteen avulla. Tilannetajun soisi kertovan, että riippumatta siitä onko motiivina vilpitön kiinnostus vai vallankäyttö, tietyt tilanteet ovat yleisesti ottaen sopimattomia paikkoja tuoda seksuaalista kiinnostusta esille. Toisin sanoen, on paikkoja ja aikoja (kuten työpaikka ja työaika), jolloin alkeelliset käytöstavat omaava ihminen lähtee siitä oletuksesta että toinen ei tahdo seksuaalissävytteistä huomiota. 

Seuraava kysymys tietysti on, mitä tehdä naisille jotka eivät ymmärrä olla siveitä vaan pukeutuvat kaikesta huolimatta huomiota herättävästi ja kävelevät pylly viehkosti keinuen. Jep. Nekin naiset on fiksua jättää rauhaan, jos niihin törmää esimerkiksi töissä tai siihen rinnastettavissa tilanteissa. Naiset kun voivat esimerkiksi pukeutua "huomiotaherättävästi" muistakin kuin siitä ensimmäisenä puutteenalaiseen mieleen tulevasta syystä. Ehkä he haluavat vain olla muodikkaita. Ehkä heillä on kuuma. Ehkä tuo nainen pukeutuu mielikuvitusta kiihottavan peittävästi siksi että tykkää sellaisista vaatteista. Ehkä nainen ei ole yksinkertaisesti ajatellut asiaa valitessaan päivänasua. Perimmiltään, asia on kuitenkin sillä lailla että vaikka nainen mitä tekisi, hän ei voi pakottaa miestä ilmaisemaan kiinnostusta. Itsensä hillitseminen on aito vaihtoehto viriileimmällekin alfaurokselle. Ehkäpä hukassa ovatkin pelisäännöt siitä, missä ja milloin seksuaalisen kiinnostuksen esille tuominen on vaan sopimatonta, vaikka kuinka provosoitaisiin. Ehkä on tarpeen sanoa julkisesti että törppö on hän joka törpösti tekee.

Viisivuotias

Olen nyt koittanut viikon verran miettiä, mitä sanoisin blogin viisivuotispäivän kunniaksi. En keksinyt mitään hohdokasta. Tähän on tultu, tästä on hyvä jatkaa, lämpimiä ajatuksia kaikille lukijoille ja katsotaan mitä tuleman pitää.


Viisivuotias on leikki-ikäinen. Ei siinä iässä vielä romaaneja suolleta.

posted under , | 10 Comments

Kun olkiukko alkoi käyttäytyä huonosti

Eikö Vasemmistoliitto ole enää duunareiden ja köyhien asialla? Miksi Punavihreä tulevaisuus- asiakirjassa puhutaan yhtäkkiä kasvisruuasta ja luonnonvarojen rajallisuudesta joka on ristiriidassa Ikuisen Kasvun ideologian kanssa? Ovatko tehdassalit ja koneöljy ihan out? Puoluekokousasiakirjamme ovat saaneet mediassa hieman hämmentyneen, paikoittain jopa tyrmistyneen, vastaanoton.

Minusta Vasemmisto on duunareiden ja vähäosaisten asialla paremmin kuin koskaan. Nyt vain haastetaan se luutunut (ja ilmeisen hyvinvoiva) käsitys siitä että ympäristöarvot ja ihmisten hyvinvointi olisivat toisilleen vastakkaisia. Vasemmistolla ja Vihreillä on myös selvä ero. Siinä missä Vihreät ovat karttaneet pysyvää asemoitumista oikeisto-vasemmisto- akselilla, Vasemmiston asema on selvä. Tämän seurauksena Vihreissä on ajoittain kuulunut hyvinkin ”turkooseja” kantoja ja ns. vihreän kapitalismin idean taakse asettumista. Vasemmisto puolestaan hahmottaa myös ympäristökysymykset sosiaalisesti oikeudenmukaisen yhteiskunnan kontekstista käsin. Vihreä elitismi on Vasemmistolle hyvin vierasta. Punavihreä asiakirja on radikaali paketti siinä mielessä, että eettisyys otetaan siinä talouden ja yhteiskunnan peruslähtökohdaksi, ei ylellisyydeksi jota voi harrastella jos siihen on varaa ja kaipaa jonkinlaista imagonkohotusta. Miltä yhteiskunta näyttää, kun Talouden sijasta inhimillisyys saa päättää?

Entä duunarit? Ensinnäkin, tämän päivän työmarkkinoilla teollisuuden vakituisissa työsuhteissa olevista perusduunareista on tullut hyväosaisia. Nykypäivän työmarkkinoilla on paljon ihmisiä joille perinteinen vakituinen työsuhde on vain kaukainen haave. Niinsanotuista epätyypillisistä työsuhteista on tullut vaivihkaa varsin tyypillisiä, kuten myös vuosikausien työttömyys- ja tukityökierteestä. Nollatyösopimukset, ikärasismi sekä osa-aikaisten ja pienipalkkaisten työntekijöiden ilmestyminen tukiluukuille kertovat karua kieltä siitä kenellä on valta tämän päivän työmarkkinoilla ja keiden on pakko suostua lähes mihin tahansa. Fiksu duunari tiedostaa tämän ja on valmis osoittamaan solidaarisuutta. Vaikka oma työsuhde näyttäisikin hyvältä, kolmikantayhteistyön yskiminen, joukkoirtisanomiset, pätkä- ja silpputöiden sekä nollatyösopimusten yleistyminen voivat äkkiä kolahtaa niidenkin kohdalle joiden asema on ollut edellisinä vuosikymmeninä turvattu. Tämän päivän vasemmisto ei enää voi olla vain teollisuustyöläisten edunvalvoja, vaan sen on palattava lähemmäksi työväenliikkeen juuria ja tarkasteltava työelämän epäkohtia laaja-alaisesti. On purettava erilaisten omistamattomien ryhmien välisiä raja-aitoja ja ymmärrettävä, että tavallisilla ihmisillä on sittenkin paljon yhteisiä asioita ajettavanaan. Kansa ja sen luoma hyvinvointivaltio voivat pärjätä, jos nurkkakuntaisen kinastelun sijasta pystytään tekemään yhteistyötä ja tukemaan myös niiden työntekijäasemassa olevien (mukaan lukien pienyrittäjät ja työttömät!) asemaa joiden murheet eivät suoraan kosketa omaa arkea.

Oman sävyn keskusteluunsa tuo toki reaalipolitiikka. Vasemmisto on hallituksessa, ja omasta puolestani olen tyytyväinen ministereihimme. Fakta kuitenkin on että olemme paitsi yksi kuudesta hallituspuolueesta, myös pieni puolue emmekä voi siten diktaattorin ottein määrätä kaikesta. Välillä on tehtävä kompromisseja, ja välillä on kärsittävä suoranaisia tappioita. Jos haluaa nähdä Vasemmistolta vielä vaikuttavampia menestystarinoita, sitten kannattaisi liittyä joukon jatkoksi petaamaan parempaa kannatusta seuraavissa eduskuntavaaleissa. Puolueessa on monia mielipiteitä siitä, onko hallitusyhteistyö ollut niskaan lentäneen kuran arvoista. Se on pelkästään hyvä asia, sillä olemme kieltämättä niin kaukana yhteiskunnan niskan päällä olevista oikeistolais-libertaristisista arvoista, että jatkuva hereilläolo ja keskustelu on tarpeellista. Vasemmisto ei ole, eikä sen ole mitään syytä olla yhden totuuden puolue jossa ei ole tilaa kriittiselle keskustelulle. Niitä joiden mielikuva Vasureista on yhä Rakasta Johtajaa sokeasti seuraava työläisarmeija, tämä kaikki nykyaikaisuus saattaa kyllä häiritä.


Vasemmiston kriitikot ovat rakentaneet hartaudella Vasemmistosta kuvaa vanhaan maailmaan ja sen luokka-asetelmiin jämähtäneenä yhden totuuden puolueena. Mutta mepäs olemmekin visioineet uuden ihanteen joka lähtee tämän päivän haasteista ja ongelmista ja kytkee arjen hiljaisen kurjistumisen suuriin, jopa globaaleihin trendeihin. Sekään ei näyttäisi kaikille kelpaavan. Olkiukko jonka piti olla jo vähän homeessa, on alkanut käyttäytyä huonosti. Eikä loppua näy. 

posted under , | 0 Comments

Muistilappuja itselle: hankalista ihmisistä

Alan olla taas vaihteeksi hyvin kypsynyt ihmisiin. Ystävinä pitämiini jotka yllättäen paljastuvat joksikin ihan muuksi. Niihin, joita itseni tekisi mieli juosta karkuun täyttä vauhtia, vaan sekään ei käy niin siististi kuin toivoisi. Lapaluiden välissäkin kihelmöi ikävästi viimeisimpien selkäänpuukottajaisten jäljiltä. Hieman surullista myötätuntoa riittää myös hyville ihmisille joiden eteen elämä tuntuu heittävän kohtuuttomia vastoinkäymisiä siinä missä toiset tuntuvat porskuttavan menestyksestä toiseen silkan ilkeyden ja röyhkeyden voimalla. Enkä tietenkään ole itseenikään erityisen tyytyväinen. Toisenlaisena olisin varmaankin pidetympi. Jos minulla olisi parempi arvostelukyky, olisin ehkä nähnyt selkeämmin missä mennään. Ennen kaikkea: jos minulle olisi suotu enemmän viisautta, osaisin ehkä ratkoa oman elämäni solmuja jollakin itsekseni möksöttämistä, tai ainakin kirjaimellista karkuunjuoksemista kehittyneemmällä tavalla. Vaan ei. Tiettyjen ihmisten kohdalla karkuunjuokseminen on todellakin parasta ja viisainta mihin pystyn, ja toisaalta olen sitäkin mieltä että ei kannata vaatia itseltään liikoja sellaisten ihmisten seurassa jotka tavallisesti kuvittavat ahdistavimpia painajaisia. Ehkä viisastun joskus myöhemmin, tai ehkä riittämättömyyden kääntöpuolena on empatiakyvyn parantuminen ja hitaasti kehittyvä armeliaisuus omaa rajallisuutta kohtaan? 

Aikani murehdittuani ja märehdittyäni olen nyt muutaman päivän kokeillut ajatella positiivisesti, että tämä eri tahoilla ja eri tavoin käynnissä oleva elämän tyhjeneminen ihmisistä voi olla myös puhdistavaa. Että tässä nyt tehdään tilaa uusille ajatuksille ja asioille ja paremmille ystäville. Eihän introvertin elämään koskaan suurta ihmislaumaa mahdu. Kiireisten viikkojen jälkeen on ehkä myös hyvä hetki pysähtyä nauttimaan kaikesta siitä hyvästä mitä löytyy vaikka kotosalta. Kuten: kauniista mutta nopeasti kuluvista kesäpäivistä. Kodin rauhasta ja tehtävälistasta joka alkaa vihdoin osoittaa inhimillisiin mittoihin kutistumisen merkkejä. Viihdyttävistä (vaan ei erityisen opettavaisista) kirjoista. Uuden käsityöprojektin valitsemisesta ja aloittamisesta. Salaatin ja muiden kesävihannesten ahmimisesta ja vihreistä varpaankynsistä. Kirjoittamisesta. Pienistä onnistumisista, tunnustuksista ja kannustavista sanoista. Siitä että vaikka ihmiset enimmäkseen ja yleisesti ottaen nyppivät, perimmiltään asiani ovat kuitenkin varsin hyvällä tolalla. Siitä että toisin kuin viime kesänä, jaksan tänä vuonna taas rehkiä puutarhassa. Ja siitä, että törmäillessäni kiireisenä Ulkomaailmassa olen ehtinyt nauttia aivan liian vähän kaikesta hiljaisesta joka minua yleensä kannattelee. Hankalista ihmisistä voi olla hyvinkin paljon harmia, mutta aivan kaikkialle he eivät yllä vaikka ryömisivät aitojeni yli kaapeleita ja tukiasemia pitkin. He eivät yllä sinne mistä mielenrauha alkaa.


Sitä paitsi, Koksun ja Puolison mielestä olen yhä huipputyyppi (Lumpsukan mielestä en ole, sillä teen sille inhottavia ja itsemääräämisoikeutta loukkaavia lääkintätoimenpiteitä kuudesti päivässä). Sekään ei ole vähän se. Tuokin pilkullinen pikkukaveri joka saa riemusätkyn joka aamu saapuessani keittiöön tietää minusta kuitenkin enemmän ja olennaisempia asioita kuin kaikki Ulkomaailman hankalat ihmiset. Sama kaveri tietää myös kertoa, että vaikka tulevaisuudessa opin ehkä pärjäämään paremmin hankalien ihmisten kanssa, tällä päivällä olisi tarjota vielä monta rauhallista hetkeä, jos vain niihin tartun.

Jos haluaa viisastua, kannattaa välillä kuunnella mielenvikaisia

Tuttavapiirissäni on useampikin ihminen joilla ei niin sanotusti ole kaikki inkkarit kanootissa kaiken aikaa. Nämä ihmiset ovat enimmän aikaa fiksuja tyyppejä joilla on hyviä mielipiteitä ja kiinnostusta osallistumiseen ja vaikuttamiseen. Heidän sairautensa on joko hallinnassa lääkityksellä tai siitä on isompaa haittaa vain kausittain. Toki välillä sairauskin näkyy ja kuuluu. Lyhyesti sanottuna, vaikka nämä ihmiset eivät olekaan terveiden kirjoissa, minulle on käynyt hyvin selväksi että muiden ihmisten asenteet rajoittavat heidän osallistumistaan ja aktiivisuuttaan paljon enemmän kuin itse sairaus. Erityisen vaikeaa näyttäisi olevan niillä joiden sairaus ilmenee kohtauksittain, ja jotka sen takia joutuvat ottamaan asian puheeksi jo alussa uusia ihmisiä tavatessaan. Sillä vaikka sairaus voi vaivata kohtauksittain, hullun leima on näkyvä ja tasaisen kestävä kun se on kerran ihmiseen läiskäisty. Sellaisen saaneen tulee tietää paikkansa toimenpiteiden kohteena ja rassukkana. Hänen mielipiteillään ei ole enää paljon väliä, sillä muut tietävät paremmin miten mielisairaita kuuluu kohdella. 

Minulla onkin jo jonkin aikaa ollut pieni missio meneillään. Rohkaisen lähiympäristöni mielenterveysongelmaisia osallistumaan, keskustelemaan, kirjoittamaan ja olemaan aktiivisia kansalaisia. Omien kykyjen rajoissa, tietenkin, mutta niinhän meillä kaikilla on rajoitteemme. Yhden osallistumista rajoittaa hektinen elämäntilanne, toisella on fyysistä kremppaa, kolmas on tottunut tulemaan syrjityksi ja ohitetuksi muuten vain. Ei ole hyvä, jos yhteiskunnassa ääneen ja esille pääsevät vain filmaattisimmat valioyksilöt, tavisten paikka on yleisössä ja poikkeavat kuuluvat marginaaliin. Eikö meidän pitäisi päin vastoin tukea toisiamme? Jos vakavasti ollaan sitä mieltä että erilaisuus on voimavara eikä ongelma, eikö se tarkoita implisiittistä sitoutumista toisten tukemiseen? Eikö se tarkoita, että meidän täytyy yrittää ymmärtää että sellaistenkin ihmisten joilla on homo superiorin näkökulmasta katsottuna rajoitteita ja ongelmia, mielipiteet ja osallistuminen ovat lähtökohtaisesti arvokkaita asioita? Sen tosiasian että toisilla on täysipainoista osallistumista haittaavia fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia, kääntöpuolena on terveiden kirjoissa olevien armottomuus, kovuus ja ymmärtämättömyys. Mielisairaat ovat eräs niistä ihmisryhmistä joihin suhtautuminen kertoo paljon ja mielenkiintoisia asioita siitä millaisia me terveet olemme, sekä tietysti siitä kuinka hyvä paikka tämä huippuosaajia palvova yhteiskuntamme todella on. 

Ei siis ole vain haitallista, vaan suoranaisen vaarallista, jos sananvapaus on kaikilla vain teoriassa mutta käytännössä eri tavalla vajaakykyisten on erittäin suotavaa ymmärtää pysyä passiivisina. Yhteiskunnassamme päätöksenteko perustuu pitkälti sille että eri ryhmät ajavat omia etujaan. Altruistit ja heikompien puolesta puhujat ovat vähän harvassa. Siksi myös niiden mielenterveysongelmaisten jotka kynnelle suinkin kykenevät, olisi tärkeää olla aktiivisia ja osallistua. Toisaalta mielenterveysongelmaisten aktiivisuus muistuttaa meitä terveitä siitä ettei ylivoimainen enemmistö mielenterveyspotilaista ole vaarallisia ja pelottavia hulluja vaan enimmäkseen tavallisia ihmisiä. Passiivisuus ja stigmatisaatio muodostavakin nopeasti noidankehän joissa yksi negatiivinen mielikuva ruokkii toista. Kuitenkin, se että pelkäämme että hullu nolaa itsensä aina uskaltaessaan avata suunsa, kertoo myös paljon siitä miten empatiaköyhäksi yleisön oletamme. Eikö meidän pitäisi päinvastoin suhtautua ymmärtäväisesti ja hyväntahtoisesti toisten heikkouksiin? Eikö meidän pitäisi ensin kuunnella ja arvioida puheen järkevyyttä vasta sitten? Eikö terve ja järkevä ihminen muka kykene ymmärtämään, että toisinaan sekaisin olevallakin tyypillä voi välillä olla hyvinkin järkeviä ajatuksia, ja että kaikkia järkeviä ajatuksia tulee kuunnella ja arvostaa riippumatta siitä kuka ne lausuu? 

Niille joiden mielestä hulluille ei pitäisi antaa ainakaan päätösvaltaa, voi huomauttaa että hulluilla on jo päätösvaltaa, nimittäin niillä hulluilla joilla ei ole diagnoosia tai jotka muuten vain pitävät inkkarikanoottinsa epäjärjestyksen omana tietonaan. He voivat olla paljon hullumpia kuin tavallinen kahvikuppineurootikko tai bipo.Tässäkin näkyy passiivisuuden ja stigmatisaation kierre. On helppo olettaa, että ihmiset joiden ei yleisesti tiedetä olevan hulluja, ovat mieleltään terveitä. Se ei tietenkään pidä paikkaansa, ainakaan jos katsoo tilastoja siitä kuinka moni suomalaisistakin syö psyykenlääkkeitä. Niissäkään tilastoissa eivät näy ne jotka eivät hae ongelmiinsa apua muun muassa hulluksi leimautumisen pelossa. Tällä hetkellä siihen pelkoon on hyviä syitä, eikä ratkaisu lähde siitä että kannustamme ihmisiä hakemaan apua vaan siitä että apua on ensinnäkin tarjolla ja toisekseen siitä että mielenterveysongelmia ryhdytään pitämään normaaleina sairauksina, ei syinä syrjiä, pelätä ja karttaa diagnoosin saaneita. Aktiiviset mielisairaat jotka kieltäytyvät passiivisen objektin roolista, hälventävät stigmoja tältäkin osin. He eivät tee suurta palvelusta ainoastaan vakavammin sairaiden oikeuksille, vaan koko yhteiskunnalle. Siksi olen sitä mieltä, että mielenterveyspotilaidenkin paikka on toimia mahdollisuuksiensa mukaan siinä missä meidän toisenlaisilla ongelmilla lastattujen terveidenkin. Vain ihminen itse tietää kykyjensä ja jaksamisensa rajat. Tuki ja empatia aktivoivat kun taas leimaaminen ja automaattinen holhoaminen tekevät ihmisestä nopeasti entistä sairaamman. Lieväkin mielisairaus tuo tullessaan monenlaista tuskaa ja rajoitetta, mutta on mustavalkoista ajatella että täydellinen terveys ja täydellinen passiivisuus ovat ainoat vaihtoehdot, tai ettei sairastunut mieli voisi tuottaa yhtään arvokasta ajatusta tai kuuntelemisen arvoista tietoa siitä millaista on elää mielenterveysongelmaisena tässä yhteiskunnassa. 

Omalla kohdallani olen huomannut, että mielenterveysongelmaisten kuunteleminen on usein hyvä tapa viisastua monellakin tavalla.

posted under , | 2 Comments

Punavihreä tulevaisuus alkoi Vasemmiston puoluekokouksessa


Olisipa kiva putkahtaa takaisin blogiin vaikka saaristolomalta. Sen sijaan täällä on paahduttu (ja kaivettu kasvimaata) helteessä, käytetty parikin kertaa Lumpparia eläinlääkärissä, valmistauduttu puoluekokoukseen ja vietetty viikonloppu siellä.  No, mahtuu sekaan sentään piipahdus Nightwishin keikalla Sauna Open Air:issakin. Huominen on vielä kiirepäivä, mutta sen jälkeen elämä alkaa taas toivon mukaan hiukan rauhoittua.

Viikonlopun kuitenkin vietin puoluekokouksessa Uudenmaan edustajana. Kokouksesta olisi paljonkin kerrottavaa, mutta sen kohokohta (minun mielestäni) oli Punavihreä tulevaisuus- asiakirjan hyväksyminen. Asiakirjassa maalataan se tulevaisuus jota kohti Vasemmisto pyrkii. Sellaisena, se sisältää paljon ihanteita jotka saattavat olla käytännön tasolla ristiriitaisiakin. Punavihreän asiakirjan kuvaama tulevaisuus on vielä kaukana nykypäivän todellisuudesta. Juuri siksi se onkin tärkeä. Toisaalta on muistettava, että 1900-luvun alussa työväenliikkeen vaatimukset esimerkiksi vuosilomista ja viisipäiväisestä työviikosta olivat aivan yhtä kunnianhimoisia tavoitteita. Silti ne saavutettiin.

Tämän päivän politiikka näyttäytyy usein lyhytjänteisenä päivänpolitikointina, irrallisten heittojen tekemisenä ja reagoimisena kaoottisen talouden ”välttämättömyyksiin”. Punavihreä asiakirja on Vasemmiston yritys muuttaa tilannetta ja palauttaa suuret kertomukset politiikkaan. Kun mielessä on suuri visio, myös käytännönläheisestä ja nopeatempoisesta päivänpolitiikasta tulee sekavan säntäilyn sijasta pieniä askelia matkalla parempaan. Käytäntö ja arkirealismi ovat kyllä hyviä asioita, mutta ne eivät riitä pidemmän päälle suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin tähtäävän kansanliikkeen käyttövoimaksi. Muutoksen tarve taas näkyy sekä heikossa reagoimisessa ympäristökatastrofin realiteetteihin, että tavallisten kansalaisten kokemaan voimattomuuteen talouden ylivallan edessä.

Suomalaisessa politiikassa Vasemmisto on pitkään ollut altavastaajan asemassa. Olemme puolustautuneet, torjuneet ja reagoineet. Punavihreän asiakirjan visio antaa kuitenkin perustan josta käsin on mahdollista aloittaa muutos tässäkin asiassa. Sen avulla voi tehdä näkyväksi se että nykyinen vaihtoehdottomuuksien ja välttämättömyyksien retoriikan sumentama oikeistopolitiikka on aivan yhtä paljon tietyn ideologian ajamista kuin vasemmistolainen vaihtoehtokin. On aivan järkevää kysyä, miksi politiikan kärkitavoitteena ei ole entistä reilumpi, tasa-arvoisempi ja luonnonvarojen rajallisuuden paremmin huomioonottava maailma. Miksi kurjistuminen, demokratian hapertuminen, ekokatastrofin kiihtyminen ja yhteiskunnan koventuminen olisivat jotenkin luonnollisempaa kehitystä kuin suunnan muutos parempaan?

Punavihreä asiakirja on nimensä mukaisesti punavihreä. Ihmisen ja ympäristön hyvinvointia ei nähdä keskenään kilpailevina tai vastakkaisina arvoina, vaan ne tukevat toisiaan. Vasemmiston kantava ajatus siitä ettei inhimillisessä yhteiskunnassa heikkoja panna kilpailemaan rikkaimpien pöydältä putoilevista murusista, on yhä mukana. Solidaarisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat yhä vahvasti läsnä. Uusi vasemmistolainen unelma on kuitenkin aikaisempaa työväenliikkeen tavoiteohjelmaa laajempi. Maapallon resurssien rajallisuus ei enää ole asia joka politiikassa tulee ottaa huomioon, vaan fakta joka on kaiken toiminnan ja ajattelun lähtökohta. Miltä se käytännössä näyttää, siitä asiakirja esittää vain yksittäisiä nostoja. Ne ovat alku, mutta eivät tietenkään lopullinen vastaus. Asiakirja on tarkoitettu keskustelun käynnistäjäksi, ei sanelemaan Ainoita Oikeita Totuuksia. Varmaa on vain se, että puheet siitä miten Vasemmistoliitto on menneeseen aikaan jämähtänyt teollisuusäijien puolue, voidaan punavihreän asiakirjan hyväksymisen myötä kuopata. Tämän päivän Vasemmisto on edistyksellinen, idearikas ja työtä pelkäämätön kansanliike joka ei pistä päätään pensaaseen globaalin luokan haasteidenkaan edessä.  


Punavihreä asiakirja on myös hyvin positiivinen, humanistinen visio. Se on raikas veto tässä vihan, kilpailun ja epävarmuuden ilmapiirissä johon olemme 2000-luvulla ajautuneet. Ja epäilemättä on paljon niitä joiden mielestä myönteinen, optimistinen pohjavire on riittävä peruste leimata asiakirja utopistien haihatteluksi. Sitä positiivisuus ei kuitenkaan ole, vaan yksi vaihtoehto suhtautua edessä oleviin haasteisiin. Terve optimismi on uskoa siihen että yhdessä työtä tekemällä suuretkin unelmat ovat saavutettavia. Vastarinta libertarististen ”realiteettien” edessä ei ole pelkästään suotavaa, vaan myös mahdollista. Valittavanamme ei ole vain periksiantamisen eri sävyjä, vaan myös muutos parempaan. Punavihreä asiakirja on paikoitellen radikaali, mutta sen optimismille antaa minusta paljon voimaa näin alkuun se, että sitä eivät ole tuottaneet yksityisajattelijat vaan kokonainen poliittinen puolue. Tästä on hyvä jatkaa.

ps. Linkitän kokouksessa hyväksytyn asiakirjan lopullisen version tähän postaukseen heti kun se tulee nettiin.

posted under , | 0 Comments

Todellisuus on juhlan arvoinen

Uusimmassa Tähdet ja Avaruus-lehdessä (4/2013) arkeoastronomi Marianna Ridderstad valotti suomalaista vuodenkiertoa arkeoastronomian näkökulmasta. Suomipakanalle artikkeli oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Toisaalta, nimenomaan suomipakanan ominaisuudessa minua hiukan hirvittää se ajatus, että taas olisi vuoteen tarjolla lisää merkkipäiviä. Meillä kun on tekemistä jo nykyistenkin muistamisessa.

 Artikkeli osoitti kuitenkin, että tällä hetkellä seuraamme juhlakalenteria hieman epäjohdonmukaisesti. Heinäkuun Karhunpäivä ja tammikuinen Talvennapa ovat jo vakiintuneita juhlapäiviä, mutta myönnettävä on, ettei minulla ole järkevää selitystä sille, miksi meillä ei huomioida myös suvi- ja talviöitä, Syys-Mattia ja sen keväistä vastinetta Maarian- eli Päivättären päivää. Kun nyt tälle tielle on lähdetty. Astronomisesti vappu sijaitsee vuodenkierrossa Kekriä vastaavalla paikalla. Jos Kekri on tärkeä juhla, eikö ihan johdonmukaisuuden nimissä vappukin ansaitsisi vähän lisähuomiota?

Juhlakalenterin seuraamisen petraaminen on hyvä panostuksen kohde. Vanhat suomalaiset juhla-ajat eivät perustu myyttisten tapahtumien muistelemiseen vaan konkreettiseen vuodenkiertoon. Merkkipäivän tarkoituksena ei siten ole vain tauottaa arkea ja elävöittää myyttejä, vaan se on myös tapahtuma joka lähentää juhlijaa suurempaan todellisuuteen ja sen rytmiin. Ne muistuttavat suuren maailman tapahtumista ja kiinnittävät juhlijan elämän niihin. Juhlapäivä on hetki jonka koittamisen voimme havaita tutkimalla luontoa. Rituaaleissa ja perinnetavoissa tieto ja merkitys yhdistyvät elämykseksi ja palauttavat harjoittajansa mieleen elämän syviä, suuria totuuksia jotka helposti hukkuvat arjessa. Vaatimattomassakin juhlassa ollaan pohjimmiltaan tekemisissä tähtitieteellisen mittakaavan asioiden kanssa. Muutenkin olen vähän sillä kannalla, että ihmisen on vallan terveellistä nostaa katseensa omasta pikku arjestaan säännöllisesti ja miettiä vähän isompia asioita. Siinä missä valtauskontojen suuret juhlat perustuvat kaukaisessa menneisyydessä sattuneiden myyttisten tapahtumien muisteluun, luonnonuskonto pyrkii herättämään kannattajansa käsilläolevaan hetkeen ja muistuttelemaan, että emme ole pieniä saarekkeita vaan osa elävää maailmankaikkeutta. Todellisuus on juhlan arvoinen. Suomalaisen ajastajan mielestä se on sitä vähän väliä.

Uudet uskonnot ovat omineet vanhoja juhlapäiviä antamalla niille uusia nimiä ja merkityksiä. Silti vappu on yhä karnevalistinen, aivan kuten vanhat keväiset Hela- ja vakkajuhlat. Johannes Kastajalle nimettynä päivänä nousevat salot pystyyn Ukon kunniaksi ja kokot roihuavat kohti Päivättären valoa. Ja niin edelleen. Tämän valossa maahanmuuttokriitikoiden hellimä pelko siitä että uudet uskonnot voivat tuhota vanhan kulttuurimme, tuntuu suorastaan huvittavalta. Syytä huoleen on vain sellaisilla perinteillä jotka eivät koskaan ole aidosti omia olleetkaan. Maailmanuskontojen vaatima puhdasoppisuus on aina vaatinut tuekseen kontrollia, instituutioita ja väkivaltaa. Heti kun kuri hellittää, alkavat monimuotoisuus, paikallisuus ja vanhat perinteet versota. Maailmanuskontojen historia on helppo nähdä jännitteenä puhdasoppisuuden ja monimuotoisuuden välillä, ja ehkäpä tästä näkökulmasta voidaan johtaa niiden keskinäinen taistelu.  Luonnonuskonnon maailma sen sijaan on kaikessa hiljaisuudessaan vahva, sillä se pohjautuu perustuksista kestävimpään: itse todellisuuteen. Vuoden kierto ja ihmisen elämä sen osana ovat vahvoja voimia, paljon vahvempia kuin myytit ja miekat. Ihmisen ja ympäristön vaikutuksesta nousee sielunmaisema, ainutlaatuinen elämyksellinen suhde todellisuuteen.

Kärsivällisesti Todellisuus odottaa ihmisen hortoilua ajatusten ja myyttien harhapoluilla, valmiina puskemaan esiin heti kun tarjolla on vähänkin tilaa. Niin kauan kuin Maa kiertää Aurinkoa ja talvea seuraa kesä, niin kauan suomalaisen juhlakalenterin perustukset ovat kaikkialla ympärillämme. Juhlien nimet voivat tulla ja mennä, juhlapäivätkin voivat unohtua vuosisadoiksi, mutta niiden perustana oleva todellisuus pysyy. Kamppailu kuuluu niille maailmankuville jotka leviävät valloittamalla ja käännyttämällä, ja pysyvät puhdasoppisuuteen paimentamalla. Niiden joille rakasta on opin sijaan todellisuus itse, tarvitsee sen sijaan vain odottaa. Arkeoastronomiasta näyttäisi olevan paljonkin hyötyä vanhojen, osittain jo unohtuneiden merkkipäivien löytämisessä. Se miksi nämä päivät on hyvä huomioida, ei sitten olekaan niitä kysymyksiä joissa tiede ja uskonto ovat ristiriidassa vaan pikemminkin kysymys johon vastaamiseen tarvitaan aineksia molemmista maailmoista. En voi kehua sillä että kaiken jo ymmärtäisin, mutta sen verran kumminkin ounastelen ja arvelen, että näen hyväksi merkitä kalenteriini muutamia uusia merkkipäiviä.

posted under , , | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments