Parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan

Uusin internet-vihapuhekohu on vallannut Hesarin ja kiinnittänyt kansakunnan huomion ylintä valtiojohtoa myöten. Jo oli aikakin. Kenenkään ei tosiaankaan pidä elää pelossa, ja valtakunnan lain on yletyttävä myös verkossa tapahtuvaan kanssakäymiseen. Olen kuitenkin hiukan ihmetellyt, miksi tämä herääminen tapahtuu juuri nyt (eli taas jotenkin jälkijunassa). Miksi juuri suomenruotsalaisiin kohdistunut vihakampanja on herättänyt päättäjät?

Miksi kansakunta ei närkästynyt, kun kirjaston keskusteluillassa tapahtui puukotus? Miksi yliopistoyhteisö, yksittäiset tutkijat ja toimittajat ovat saaneet käytännössä tulla varsin yksin toimeen heihin kohdistuvien vihapurkausten kanssa? Uutta tässä uusimmassa kohussa näyttää nimittäin olevan vain kohderyhmä. Ei kai vain ole kysymys siitä, että maahanmuuttajiin, seksuaalivähemmistöihin, edellisten puolustajiin ja vihervasemmistolaisiin kohdistunut viha on sittenkin ollut jollain tasolla ymmärrettyä, vaikkei hyväksyttyä? Onko yksittäistapauksista puhuminen ollut käytännössä tiettyjen ihmisryhmien marginalisointia? Korostan, että on pelkästään hyvä jos kansakunta on nyt havahtunut siihen todellisuuteen jonka kanssa eräät ryhmät ovat joutuneet elämään jo vuosien ajan. Huolestuttavaa on, jos heräämiseen liittyy jotenkin se että suomenruotsalaisia puolustetaan koska he ovat niin lähellä meitä. Muut ovat sitten...Toisia. He ovat olleet kerta toisensa jälkeen "yksittäistapauksia" joiden olisi ehkä itsekin ollut syytä miettiä provosoivaa käyttäytymistään. Kuten kirjan julkaisemista, tieteellisen tiedon tuottamista ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta aiheesta, erilaisuutensa julkista myöntämistä ja sen kuvittelemista että se tasa-arvo josta perustuslakikin puhuu olisi arjessakin totta.

Sananvapaus, kuten muutkin perustavat oikeudet, päättyy siihen mistä muiden vastaavat oikeudet alkavat. Perustuslaissa turvattu sananvapaus on vapautta ennakkosensuurista, ei vapautta mölöttää mitä tahansa vailla pelkoa joutumisesta edesvastuuseen. Sananvapauttakin on mahdollista käyttää tavalla joka vaarantaa muiden sananvapauden. Esimerkiksi laiton uhkailu tai kunnianloukkaus- ja herjausryöppy ovat sellaisia puhetapoja joita voidaan käyttää toisten vaientamiseen. Huomattavaa on, että nekään jotka eivät täysin vaikene, muuttuvat entistä varovaisemmiksi, epäilevämmiksi, huolestuneemmiksi. Onko sellainen yhteiskunta hyvä, jossa on kansanedustajalta vain järkevää varovaisuutta välttää julkisten kulkuneuvojen käyttöä tietynlaisten julkisten esiintymisten jälkeen? Puskastahuutelijoille tehdään mielellään keittiöpsykologisia profiileja, mutta totuus on, että puskastahuutelija voi olla kuka tahansa. Siksi anonyymien vihaajien ja visvapäiden pelko on lopulta tosiallisesti yleistä tuntemattomien pelkoa. Pelko voi erottaa hyvätkin ihmiset toisistaan, ja yksin olemme heikompia. Maksimaalinen sananvapauden käyttö ei siten voi olla vapautta sanoa mitä tahansa kenestä tahansa. Sivistyneessä yhteiskunnassa maksimaalinen sananvapauden käyttö on toimintaa josta on sovittu yhteisillä pelisäännöillä siten että kaikilla on mahdollisuus ilmaista mielipiteensä asiallisesti, vailla pelkoa.

Vihapuheella on muitakin vaikutuksia. Se että vähemmistöjen ja naisten herjaamisesta ja uhkailusta on tullut nettiajan kansanhupia tarkoittaa, että jotkut meistä joutuvat elämään jatkuvassa tietoisuudessa siitä että he ovat joidenkin vihan ja sairaalloisten väkivaltafantasioiden kohde. Jokainen meistä tietysti tietää yleisellä tasolla, ettei kaikkia voi miellyttää emmekä itsekään pidä kaikista. Mutta viha joka ryöpsähtää esiin aina kun tietyt ihmisryhmät nousevat otsikoihin syystä tai toisesta on silti eri asia. Se on raakaa, hellittämätöntä eikä siihen kuitenkaan voi vastata. Miltä tuntuu tietää olevansa joidenkin kanssaihmisten mielestä ali-ihminen joka pitäisi tappaa, karkottaa maasta, vangita tai sulkea mielisairaalaan vain siksi että on mitä on? Ei se ainakaan lisää uskoa omaan yhteiskuntaan eikä paranna perusturvallisuuden tunnetta. Myös viha voi erottaa hyvätkin ihmiset toisistaan.

On hyvä, jos viimeisin kohu saa poliisin, päättäjät ja nettipalstojen ylläpitäjät vihdoin ottamaan netissä tapahtuvat uhkaukset ja viharikokset vakavasti. Nykyinen lainsäädäntö riittää kyllä ilmiön suitsimiseen, jos tahtoa on. Yhteiskunnalle joka tahtoo päästä anonyymistä vihasta eroon, tämä ei kuitenkaan vielä riitä. Korjattavana on vähän enemmänkin vahinkoa. On vakavasti mietittävä, onko yhteiskunta reagoinut tasa-arvoisesti eri ihmisryhmien kohtaamaan vihapuheeseen vai onko yhteisö hiljaa hyväksynyt tiettyihin ryhmiin kohdistuvat rikokset. Epäluulon ja arkuuden ilmapiiriä on purettava. On opeteltava argumentoimaan. Sen ajatuksen, että sopu säilyy kun vaikeista aiheista vaietaan ja pidetään keskustelu pinnallisena, pitäisi lentää romukoppaan. Sen sijaan on opittava ajattelemaan, että sopu säilyy kun vaikeista asioista osataan keskustella reilusti argumentoiden. On päästävä eroon uhrina olemisen häpeästä ja sisäistettävä se että ainoa jolla on hävettävää on se joka ei kykene pelaamaan reilusti.

Sateenkaaren päässä

Vähän aikaa sitten, juuri ennen keväisen puutarhan muuttumista viidakoksi näimme taivaalla sateenkaaren jonka pää oli tukevasti Virkkalassa.


 photo DSCN2843.jpg

Tämä oli tärkeä enne, sillä aarteita on sittemmin löytynyt etsimättäkin.

Raparperipenkistä löytyi ainesta tähän keväiseen kakkuun. Koristeena olevat orvokit löytyivät kasvimaalta,  suklaaminttu kurkisteli yrttipenkistä.

 photo DSCN2867.jpg

Siis täältä. Kuvassa pirteä yrttipenkki heti kunnostuksen jälkeen. Muutama uusi tulokas torilta on saatu paikoilleen. Oregano ja laventeli rehottavat niin komeasti, että muutaman vuoden päästä minun täytyy ehkä laajentaa penkkiä jotta kaikille olisi yhä tilaa. Toivottavasti silloin on vähän hitaampi kevät...

 photo DSCN3026.jpg

Pinaatti on kasvanut niin rehevästi, että olen jo prosessoinut osan sadosta pakkaseen. Ensi talvena saadaan pinaattilättyjä!

 photo DSCN2956.jpg


Särkynyt sydän kukkii vuosi vuodelta kauniimmin vaikka emme ole ehtineetkään vielä kitkeä sen ympäristöä.

 photo DSCN2925.jpg

Omenatarha on täydessä kukassa ollessaan niin hieno että se pitäisi ehkä julistaa kansallisaarteeksi.

 photo DSCN2968.jpg

Ahkerilla pikku mehiläisillämme pitää kiirettä.

 photo DSCN2945.jpg


Vanha omenapuu näyttää vahvalla rutiinilla, miten ollaan loisteliaita.

 photo DSCN3034.jpg


Käsityöosastolla ei paljoa tapahdu, mutta pikkuisen kuitenkin. Tulin siihen tulokseen että näin paljon lukevalla ihmisellä pitäisi olla upeita kirjanmerkkejä eikä satunnaisia postikortteja ja paperinpaloja. Hieno ristipistelty kirjanmerkki on edistynyt niin nopeasti että se on pian valmis.

 photo DSCN3054.jpg


Ostoksilla Raspberry Rabbitsilla

"Voi miten saisin tuon bloggaajan kirjoittamaan jotakin kivaa yrityksestäni?" En tiedä, onko kukaan oikeasti miettinyt tuollaisia. Jos kuitenkin olisi, niin siihenkin on olemassa ainakin yksi hyvä konsti: Jos sinulla on pk-yritys, hyvä tuote ja  tarjoat satunnaiselle asiakkaalle todella erinomaista palvelua, mahdollisuutesi ovat ihan hyvät jos se satunnainen asiakas satun olemaan minä. Tämän ymmärsin käytyäni Raspberry Rabbits- nettikaupassa kirjontalankaostoksilla. Tämä pieni soma nettipuoti myy tarvikkeita erityisesti huopakirjontaan, mutta valikoimasta löytyy myös kaikenlaista pientä kivaa ja hienostunutta muillekin käsinompelijoille. 

Palvelu oli siis huippuluokkaa. Tilaukseni lähti postiin joutuisasti, ja posti kulki Amerikan-maalta Virkkalaan ja postilaatikkooni noin viikossa.

 photo DSCN2873.jpg

Valdanin kolmesäikeistä lankaa on saatavilla yksittäisinä pikku kerinä, lisäksi myytävänä on pari erilaista valmista lajitelmaa. Pehmeitä, luonnonläheisiä sävyjä on iso valikoima, ja valikoimaan kuuluu myös monivärisiä lankoja. Tämä lajitelma sopi erinomaisesti tämänkertaisiin suunnitelmiini...

 photo DSCN2876.jpg

Lankojen mukana tuli kirjontamalli hienoon jänörikkaaseen tauluun. Lisäksi paketista löytyi yllärinä suklaata ja käyttökelpoisen kokoinen näytepala villahuopaa.

 photo DSCN2878.jpg

Saapa nähdä, innostunko vielä huovalla leikkimisestäkin. Ovat nuo Raspberry Rabbitsilta löytyvät mallit kyllä aikasen kivoja... Näiden lankojen käyttökohde minulla on kuitenkin jo tiedossa, ja päätynee aikanaan tänne näytillekin. 

Idealistin apologia

Olen kuluneen kuukauden aikana saanut kuulla kahdesti olevani idealisti. Se on hyvä saavutus (ottaen huomioon miten paljon olen viettänyt aikaa kotosalla enkä Ulkomaailmassa vaikuttamassa), joka kertoo minulle että olen tehnyt suunnilleen sitä mitä soveltavan eetikon tulee käsittääkseni tehdä.
Olen pannut merkille, että saan kuulla olevani idealisti aina samantyyppisissä tilanteissa, eli silloin kun sanon ääneen että kirjoitettuja sääntöjä tulisi noudattaa ja että oikeassa elämässä tulisi toimia niiden ihanteiden mukaan joita on julkisesti ääneen lausunut kannattavansa. Opettavaiseen sävyyn (minulle ei tosiaankaan ole tainnut siunaantua älykön ulkomuotoa) minulle kerrotaan, että Reaalimaailma on toisenlainen. Siihen pitäisi kuulemma sopeutua ja pelata muiden mukana.

Minä taas olen sitä mieltä, että jos reaalimaailma ja säännöt eivät kohtaa, meillä on ongelma. Se pitäisi käsitellä. Ei pitäisi lähteä siitä että jos ihanteiden ja käytännön välillä on ristiriita, puhutaan yhtä ja tehdään jotakin aivan muuta. Vaihtoehtoisesti, voisimme rehellisesti ja suureen ääneen myöntää että täällä sääntöjä noudatetaan vain silloin kun se on kivaa tai edistää henkilökohtaista etua ja että meillä päin on tapana saada asiat lutviutumaan lehmänkaupoilla tai vaikka tylyttämällä pienemmät ruotuun. Jos tämä on todellisuus, miksi pitää kuitenkin näytellä että ihanteita on? Vastaavasti, jos todella kannatamme niitä arvoja joista jaksamme kauniisti puhua, eikö vakavasti ottamisen alku ole se että edes yritämme toteuttaa niitä? Että uskallamme katsoa, josko kuitenkin selviäisimme hengissä arvojemme kanssa. Vakuudeksi tälle mielipiteelle minulla alkaa olla ihan kohtalainen kasa ihmiskokeellista aineistoa joka osoittaa, että 1) hengissä selviää vaikka yrittäisikin pitää lippuaan korkealla ja 2) edes näennäisesti oman edun vastaiseen toimintaan ei kuole. Päinvastoin, siitä toisinaan seuraa sellaista hyvää jonka olemassaoloa ei ole etukäteen edes huomannut kun synkkien tulevaisuudennäkymien maalailu on pitänyt niin kiireisenä.

Minulle on myös kerrottu moneen kertaan sellainenkin versio, että kyllähän me periaatteessa kannatamme kaikkea hyvää ja kaunista, mutta koska Toiset ovat raadollisia ja kunniattomia, jäämme vain jalkoihin jos yritämme vakavasti toimia ihanteiden (tai sääntöjen, tai edes valtakunnan lain) mukaisesti. Ei ole niin, että yksi hyvään pyrkivä olisi parannus tilanteeseen jossa kukaan ei toimi hyvin. Tässä vaiheessa mietin, että jos maailman parantumisen välttämätön ennakkoehto on, että Toiset järkiintyvät, saammekin odottaa sitä aika kauan. Ainoa ihminen jonka käyttäytymiseen minulla on todellista valtaa ja ainoa täysivaltainen ihminen jonka tekemisistä olen vastuussa, olen minä itse. Jos valitsen olla niin kuin muut, kyseessä on aito valinta. Samoin silloin kun valitsen omalta osaltani pyrkiä muuttamaan maantapoja, vaikka yksin jos en kenestäkään seuraa saa. Jo sillä että toimin kunniallisesti yksikseni, poksahtaa eksistenssiin joukko ihmisiä jotka eivät enää voi vedota siihen miten KAIKKI muut toimivat. Heillä on mahdollisuus nähdä, että tuossa on yksi joka pyrkii hyvään ja mahdollisuus valita, liittyvätkö seuraan. Myönnettävä on, että harva liittyy. Käytännössä, ei riitä että sääntöjen tai tiettyjen arvojen mukaan toimiminen näyttää olemassaolevalta vaihtoehdolta. Moni on käytännössä sitä mieltä, että voi kannattaa rakkaita arvojaan vasta siinä vaiheessa kun ne ovat enemmistön arvoja. Missä vaiheessa voi toki hyvin kyseenalaistaa sen, kuinka rakkaita ovat arvot joiden eteen ei ole valmis näkemään vähäisintäkään vaivaa. Entä, miksi silloin jos joudun kärsimään siitä syystä että olen yrittänyt toimia oikein, minun tulisi syyllistyä ja ymmärtää että kärsimykseni syynä on oma tyhmyyteni eikä muiden erityisen paheksuttava käytös? Miksi hyväntekijöiden hyväksikäyttäminen ja alaspainaminen on niin yleisesti hyväksyttyä ettei sitä oikein voi sanoa edes peitellyksi normiksi?


Idealisti on minulle kunnianimi. Se kertoo siitä etten ole turtunut, kyynistynyt enkä edes masentunut hiljaiseksi vaan jaksan yhä tehdä sitä mitä soveltavan eetikon kuuluukin tehdä. Olen yrittänyt tuoda esiin  sitä mikä on oikein, yrittänyt esittää hyveellisyyden realistisena vaihtoehtona, ja toimittanut perille vieläpä pistävän muistutuksen siitä että ihmiset jotka sanovat yhtä ja tekevät toista eivät ole realisteja vaan kaksinaamaisia.

Pikakelauksella

Kevät on ohi. Toukokuuta on jäljellä vielä muutama päivä, mutta luonto tietää paremmin. Kurjenpolvi kukkii ja kasvimaalla salaatti ja pinaatti ovat kasvaneet poimittavaan kokoon. Kriikunat ja luumupuut pudottavat jo maahan valkoisia terälehtiään, omenapuut aloittelevat kukintaansa. Ilma tuoksuu kukilta ja kaikkialla kuuluu vaimea surina kiireisten mehiläisten ja kimalaisten ahkeroidessa tuhansissa kukissa. Puiden kukinta alkoi juuri samaan aikaan kuin edellisinäkin vuosina. Kylmän alkukevään aiheuttama viivästys on kurottu umpeen lämpimien päivien ja raikkaiden kevätsateiden avittamana.

Meidän puutarha on taas sellainen viidakkopuutarha jollaisia ei puutarhalehdissä pahemmin esitellä eikä pihamessuilla mainosteta, mutta jotka ovat silti omalla tavallaan lumoavia. Tämä parhaaseen kaivuuaikaan julkaistu Taloussanomien artikkeli herättikin meillä suurta hilpeyttä. Vielä maaliskuussa leikittelin ajatuksella omenankukkajuhlien järjestämisestä tänä vuonna, mutta kevään vihdoin saapuessa hautasin ajatuksen vähin äänin. Kevään edetessä pikakelauksella olisi ollut mahdotonta irrottaa juhlavalmisteluihin tarvittavaa aikaa. Tämä on sellainen kevät jona puutarhatyöt on asetettu tiukkaan tärkeysjärjestykseen. Sellaiset ylellisyydet kuin etupihan kunnostus ja ruohonleikkuu keikkuvat listan häntäpäässä. Sisällä siivotaan etupäässä sadepäivinä.


Jos kuitenkin malttaa olla ajattelematta kasautuvaa tekemättömien töiden listaa, voi todeta että olosuhteisiin nähden olemme pärjänneet varsin hyvin. En tiedä, huomaako kukaan ulkopuolinen, miten paljon täällä on kuitenkin saatu aikaan. Pitkänä rehottava ruoho ja joka paikkaan leviävä vuohenputkimatto kun voivat vähän hämätä kriittisimpiä tarkastelijoita. Kasvimaan kunnostus on kuitenkin hyvällä mallilla ja kylvöaikataulu on pysynyt kevään perässä. Tänään, sateiden jälkeisenä päivänä kostean mullan kaivaminen ei innostanut. Torilta mukaan tarttui kuitenkin istutettavaa: kasvimaalle samettikukkia kitkijän silmäniloksi ja tuhohyönteisten rasitukseksi, tomaatintaimia ja muutamia yrttejä. Illan tullen olin saanut tomaattipenkin ja yrttimaan kunnostettua, ja kasvimaallakin tuli lopulta tehtyä paljon muutakin samettikukkien istutuksen lisäksi. Sisällä esikasvatukseen istuttamani kurpitsat, kesäkurpitsat ja avomaankurkut kurkistelevat ruukuistaan jo terhakkaina.  Puolisolla on meneillään useampikin hyödyllinen nikkarointiprojekti, ja terassilla voi viettää aikaa ja grillailla (vaikka vähän kunnostettavaa sielläkin toki on). Kunnostettujen alueiden ulkopuolella kevät ja hirmuinen kasvu ovat ottaneet vallan, mutta ehkäpä me saamme tilanteen vielä hallintaan kesän kuluessa?

Huolimatta omenankukkajuhlien poisjäännistä juhlittavaa riittää. Hela tulikin jo juhlittua. Pienimuotoista Ukon vakkaa vietetään pian, kun kevätkylvöt on saatu päätökseen. Ennen sitä pavut, jalapenot, lehtikaalit ja esikasvatettavat taimet on vielä saatava maahan. Lisäksi kalenterissa on vielä kutomon kevätkekkerit ja Koksun yksivuotissynttärit. Ennen Ukon Juhlaa ehtii ehkä toeta tästä kaikesta juhlimisesta puolisentoista viikkoa. Alkukesän tunnelma on tänäkin vuonna sekoitus uurastusta ja melkein jatkuvaa juhlan tuntua. Ehkä ei ole ihme, että Korpiklaanin & Tuomari Nurmion Ukon Wacka on pyörinyt päässä monena päivänä. Ehkä aivoni ovat pikakelanneet minut jo siihen hetkeen kun kasvimaa on mallillaan ja kiihkeä kevät vaihdetaan astetta leppoisampaan omenatarhan kesään.

posted under , , | 2 Comments

Helpon ja hienon kangaskassin ohje

Sen jälkeen kun Kulutusjuhlassa heräsi taas keskustelua kankaisista kauppakasseista, tännekin on tullut aika paljon kasseista kiinnostunutta liikennettä. Ja onhan käsityöpostauksissani välistä vilahdellutkin kotitekoisia kasseja.  Tässä kuitenkin tulisi nyt kuvallinen, aloittelijaystävällinen ohje kankaisten kauppakassien tekemiseen.

Kassia varten tarvitset:


Ohutta kangasta seuraavasti: 

58 x 39 cm pala väriä 1 (kassin keskiosa)


2 20 x 39 cm palaa väriä 2 (reunukset)


2 12 x 40 cm palaa väriä 1 TAI 2 (kahvat)

 39 x 78 cm pala vuorikangasta (ei pakollinen) 

lisäksi koristeita, kuten nauhaa, pitsiä, nappeja, kangasjojoja 

ompelulankaa väreissä 1 ja 2, sekä nauhan sävyistä lankaa jos koristelet kassin nauhalla

Tässä ohjeessa esiintyvässä kassissa on sinistä mekonteosta yli jäänyttä kangasta (väri 1), tilkkutyöpuuvillaa (väri 2 ja kahvat), vuorikankaan taiteilin vanhasta tyynyliinasta

* Kokematon ompelija voi varata kassin tekoon noin tunnin aikaa, kokenut selviää paljon nopeammin.
* Jos olet aivan aloittelija, voit jättää vuorin poiskin. Vaikka käytät ohutta kangasta, kassista tulee silti tukevampi kuin kaupoista löytyvistä kankaisista ”kauppakasseista”.
*Kassissa ei ole pohjan muotoiluja, koska en pidä niistä. Voit lisätä muotoilut, jos haluat. Muista silloin lisätä muotoilu sekä vuoriin että päälliskankaaseen.
*Kahvojen kiinnitys siististi on joskus vaikeaa (ainakin minulle). Jos olet epävarma, valitse väriksi 2 pikkukuviollinen kangas, siihen pienet ompelujäljen epätasaisuudet hukkuvat kätevästi.

 photo DSCN2880.jpg

1. Silitä kankaat ja leikkaa kassin osat.

2. Huolittele siksakilla keskiosan reunat sekä reunuspalat kolmelta sivulta (jätä yksi pitkä sivu siksakkaamatta, siihen tulee käänne).

 photo DSCN2882.jpg

3. Neulaa yläosat keskiosan lyhyisiin päihin oikeat puolet vastakkain, siksakatut reunat vastakkain. Neulaamisen jälkeen kappaleesi pitäisi näyttää tältä. Nuppineulat ovat tässä kappaleen ulkoreunoilla, sinistä kangasta vasten olevissa reunoissa ei ole neuloja.

 photo DSCN2883.jpg

4.Ompele osat yhteen sopivalla saumavaralla.

 photo DSCN2887.jpg

5.Jos haluat laittaa nauhaa tai pitsiä kankaiden vaihtumiskohtaan niin kuin tässä kassissa, kiinnitä se tässä vaiheessa suoralla ompeleella. Nauha kiinnitetään ylä- ja alareunoista, pitsille riittää kiinnitys yläreunasta.

 photo DSCN2890.jpg

6.Siksakkaa vuorin sivut. Käännä sitten vuorin oikeat puolet vastakkain, neulaa ja ompele vuorin sivusaumat kiinni niin että saat yksinkertaisen pussin.

 photo DSCN2891.jpg 

7. Käännä myös kassin oikeat puolet vastakkain, neulaa ja ompele sivusaumat. Ole neulatessasi tarkkana, että kankaiden vaihtumiskohdat osuvat yksiin.

 photo DSCN2892.jpg

8. Nyt on aika yhdistää vuori ja kassi laittamalla ne sisäkkäin. Katso että vuoripussi ulottuu kulmiin asti ja että vuorin oikea puoli on kassin sisäpuolella, ja että kassin ulkopuolella on kassipalan oikea puoli

  photo DSCN2894.jpg   

9. Käännä yläreunasta noin sentti sisäänpäin, ja uudestaan noin 3 cm. Neulaa. Pidä huoli siitä että sivusaumat osuvat kohdakkain. Ompele käänne.

  photo DSCN2896.jpg

10. Käännä kahvat kaksinkerroin nurja puoli päällepäin. Ompele kiinni sivu ja toinen pää, eli saumasta tulee L-kirjaimen muotoinen. Jätä kahvan toinen pää auki.

   photo DSCN2897.jpg

11.Käännä kahvat oikein päin esim. paksun neulepuikon avulla. Silitä siisteiksi.

 photo DSCN2902.jpg

12. Käännä kahvan toinen pää sisäänpäin ja ompele reunan läheltä. Kuvassa molemmat kahvat on silitetty ja toisen pää on käännetty.


 photo DSCN2904.jpg

13. Mittaa 10 cm kassin sivusaumasta ja neulaa kahva paikoilleen. Mittaa 10 cm myös toisesta sivusaumasta ja kiinnitä kahvan toinen pää siihen. Tee sama toisellekin puolelle. Huomaa, että kahva saa mennä reilusti kassin reunan sisäpuolelle.

  photo DSCN2909.jpg 

14. Ompele kahvat tukevasti paikoilleen. Yritä olla huolellinen, tämä on näkyvä ommel. Tai sitten voit käyttää pienikuviollista kangasta. Tässä kuvassa ompeleet (2 kpl) kulkevat suunnilleen nuppineulojen osoittamissa kohdissa.

 photo DSCN2910.jpg

15. Ompele lopuksi napit, kangasjojot tai helmet käsin paikoilleen. Kiinnitä koristeet tukevasti. Vaikka kassisi näyttäisi miten romanttiselta, sen koristeidenkin pitää kestää reipasta menoa ja konepesuja.

 photo DSCN2912.jpg

16. Onneksi olkoon, uusi kassisi on nyt valmis! Tästä tuli sininen ja romanttinen, mutta vaihtelemalla kankaita ja koristeita saat tällä ohjeella aikaiseksi hyvinkin erilaisia kasseja.

 photo DSCN2354.jpg

 photo DSCN2249.jpg

Ostamalla saa


Ihmisen muisti on lyhyt. Sen huomaa ympäristökeskustelussakin.  Sellaiset kysymykset kuin ”Millaista ruokaa tässä oikein pitäisi ostaa että söisi oikein?” tai ”Mistä löytäisin eettisesti kestävällä tavalla valmistettuja vaatteita?” pohdituttavat tiedostavaa kansanosaa. Näin ajatteleminen on kuitenkin historiatonta. Vielä 50 vuotta sitten tavalliset ihmiset eivät ajatelleet että ainoa tapa hankkia tarvitsemansa on ostaa. Tänäkin päivänä ostamisen vaihtoehtona on valmistaa itse, leipoa itse, kasvattaa itse, mutta jostakin syystä nämä vaihtoehdot ovat muuttuneet näkymättömiksi niin ettei niitä osata edes harkita.

”En minä osaa” on huono tekosyy, sillä uskoisin ettei kukaan ole syntynyt tähän maailmaan juurevan ruisleivän tai pärekorin valmistamisen tieto aivoihinsa ohjelmoituna. Pikemminkin kyse on siitä ettei haluta opetella. Mutta miten tähän on tultu? Kyse voi olla joidenkin ihmisten kohdalla ajasta, mutta ehkäpä vielä enemmän kyse on arvoista ja siitä millaista elämää pidämme normaalina. Kuinka paljon normaalilla ihmisellä tulee olla päivässä aikaa somettamiseen ja tv:n katseluun?  Entä mitä taitoja tavallisen ihmisen pitää hallita jottei olisi uusavuton? Entisajan maatalon emännän piti hallita laaja taitorepertuaari villan karstauksesta ruisleivän leivontaan. Muuten tuli vilu ja nälkä. Nykyään pärjää periaatteessa kun osaa tehdä rahaa sen verran että sillä saa ostetuksi villapaidan ja mikrottaa valmisaterian. Taas on vilu ja nälkä karkoitettu, taas voi sanoa pärjäilevänsä.

Tässä uudessa mallissa on vain yksi iso vika. Näkymättömät kustannukset. Massatuotantoon ja tehomaatalouteen sisältyy ongelmia jotka eivät konkretisoidu äkillisenä viluna ja nälkänä. Silti ne ongelmat ovat todellisia ja niin suuria että niiden kanssa on koko planeetta helisemässä. Sitten ihmetellään, miten täällä muka voi elää jos ei tahdo pitää orjia tai jos ei tahdo Lapin perhosten kuolevan sukupuuttoon.  Ihminen on toki laji joka on alusta asti tuhonnut ympäristöä. Arvellaan, että varhaisilla metsästäjillä oli osansa jääkauden jälkeisen megafaunan katoamisessa. Välimeren seudun suuret metsät hävisivät korkeakulttuurien nousun myötä. Silti nykytilanne on ainutlaatuinen menneisiin tragedioihin verrattuna. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkaneelle ihmisen aiheuttamalle ympäristötuholle ei ole vertailukohtaa sen paremmin laaja-alaisuudessa kuin muutoksen nopeudessakaan. Lisäksi- ja tämä on olennaista- toisin kuin muinainen metsästäjä tai vanharoomalainen, nykypäivän ihminen tietää mitä on tekemässä. Me kykenemme hahmottamaan konsumeristisen elämäntavan seuraukset ja seuraamaan syy-yhteyksiä halvan villapaidan ostamisen ja bangladeshilaisen tekstiilityöläisen ahdingon välillä. Siinä missä 10 000 vuotta sitten eläneen metsästäjän perspektiivi ei edes voinut yltää juurikaan illallisaikaa pidemmälle, me teemme informoituja valintoja. Eikä silmien sulkeminen ja ”mä en halua tietää”-mantran hokeminen auta yhtään, sillä näissä olosuhteissa aito tietämättömyys on karannut käsistä ja jäljellä on vain herra Alexanderssonin selittely.

Tarvitsemme lisää valtaa jotta voimme valita vähiten huonon sijasta aidosti hyvää. Voidaksemme valita eettisesti kestävää, meidän on joskus päästävä itse paitsi valitsemaan annetuista vaihtoehdoista, myös luomaan uusia vaihtoehtoja. Tarvitsemme lisää elämänhallintaa. Minusta näyttää siltä, että eräs ensimmäisistä askeleista on kyseenalaistaa, tarvitseeko minun todella ostaa elintasoni. Tarvitseeko minun olla täysillä mukana eettisesti ongelmallisessa kulutuspelissä, vai voisinko pärjätä joiltain osin muutenkin?  Ostamisen ja kuluttamisen mielenmaiseman voi vaihtaa myös opettelemisen ja valmistamisen mielenmaisemaan. Se on vaivalloista, vanhanaikaista, hidastakin. Siksi puhun mielenmaisemasta, sillä vaikka konkreettiset teot ovat pieniä ja arkisia, niiden takana on arvomaailma joka on vastakkainen kiihtyvän kuluttamisen eetokselle. Se ei ole minimalismia, sillä minimalismikin on nimenomaan ostamisen ja kuluttamisen tapa ja siten monesta kohdasta kiinni nykyisessä mielenmaisemassa. Minimalisti pyrkii vahingoittamaan mahdollisimman vähän (missä tietysti on paljon kiitettävää), mutta mielenmaiseman vaihtaja pyrkii luomaan hyvää ja vähentämään riippuvuutta tuotantotavasta joka tuntuu suoltavan selityksiä yhtä tehokkaasti kuin b-luokan tuotteitakin. Ostamalla saa- mutta niin saa myös toimimalla.

Filosofin niksipalstalta: Ajattelevan ihmisen konstit hulluksi tulemisen välttämiseen


Keskeneräinen esitti edellisen postauksen kommenttiboksissa hyvän  kysymyksen: ” Miten kukaan ajatteleva ihminen länsimaissa voi säilyttää mielenterveytensä, kun tietää, millaisessa maailmassa me elämme?” Ei ole pitkää aikaa siitä kun törmäsin ajatukseen joka on tavallaan kolikon kääntöpuoli. Eräs ihminen selitti, miten hän on niin empaattinen ja hyväntahtoinen ettei kestä ajatella maailman vääryyksiä. Niinpä hän oli päättänyt keskittyä vain omaan ja läheistensä hyvinvointiin (samalla tarmokkaasti sivuuttaen sen että juuri hänen edustamansa kulutusjuhla aiheuttaa niitä maailman kärsimyksiä). Jotenkin hän onnistui ajattelemaan, että empaattisuuskin on ominaisuus joka hoituu sanamagialla, ei tekemällä empaattisia tekoja.

En tietenkään voi luvata, etten tule hulluksi tulevaisuudessa. Olen kuitenkin onnistunut ajattelemaan päätoimisesti täyspäisten kirjoissa jo yli vuosikymmenen ajan (ja sattuneesta syystä oletan, että jos alkaisin seota, saisin tiedon asiasta aika nopsaan). Näillä olen pärjännyt.

1.Pidä itsestäsi hyvää huolta. Älä ryhdy askeetiksi ellet ole valaistuksen partaalla oleva intialainen guru vaan syyllisyydentunnoissa vellova länsimaalainen. Nuku riittävästi, syö hyvin, pidä huoli että sinulla on riittävästi rentouttavaa vapaa-aikaa. Jos kohtuullistat, muista että maailmassa on niin paljon vikaa että voit vapaasti valita mennä sieltä mistä aita näyttää matalimmalta. Älä muuta elämäntapaasi luopumalla kaikesta kivasta, vaan kyseenalaista pikemminkin asioita joita teet vain tavan vuoksi. Opettele hemmottelemaan itseäsi vailla syyllisyyttä. Huolehdi ja nauti elämäsi tärkeistä ihmissuhteista. Maailman tilaa ei yhtään edesauta se että teet itsestäsi pahoinvoivan hermoraunion (eivätkä sellaiset ihmiset edes ole kovin houkuttelevia kestävän elämäntavan mannekiineja). Rakenna arki joka kannattelee. Muista, että etiikka on oppia onnellisuudesta ja hyvästä elämästä. Jos olet kovin kärsivä ja kurja ja läheisesi pitävät sinua rasittavana ja onnettomana ihmisenä, se ei ole merkki tiedostavuudesta vaan siitä että jotain on pahasti pielessä.
Jos yksityiselämäsi menee pahasti epäkuntoon, voi maailmanpelastamisessa pitää taukoa. Et voi kannatella maailman murheita, jos mikään ei kannattele sinua.

    2. Itsepetoksen taustaoletus on, että totuus on ongelma. Näinhän ei ole, vaan ongelma on korkeintaan (joskus kieltämättä erinomaisen järkevä) käsitys siitä, etteivät omat voimavarat riitä todellisuuden kanssa toimeen tulemiseen. Itsepetoksen suuri ongelma on siinä, että kyetäksemme siihen meidän täytyy jo vahvasti aavistella, mikä on asioiden todellinen laita. Menestyksekäs itsepetos siis edellyttää huolellista ajattelemisen rajoittamista, mikä on jo sinänsä aika kuormittavaa ja toisekseen johtaa ennen pitkää siihen ettei ihmistä voi enää kutsua ajattelevaksi…
Harrasta siis itsetutkiskelua, ja jos (eli kun) saat joskus itsesi kiinni itsepetoksesta, pyri analysoimaan tilanne ja mieti, mikä olisi rakentava tapa käsitellä se. Ehkäpä joudut taas palaamaan kohtaan 1 ja miettimään, miten huolehtisit itsestäsi paremmin?

3. Älä vain tiedosta, vaan käsitä syvällisesti että olet ajattelunlahjoistasi huolimatta pieni ja rajallinen olento. Rajallisuus ei ole syy olla tekemättä mitään, vaan sen ymmärtämistä että on ihan okei olla osallistumatta joihinkin hyviin juttuihin. Siinä ei ole mitään pahaa, että keskittää tarmonsa ja voimavaransa harvoihin projekteihin. Jos joku kritisoi sinua siitä että suojelet luontoa etkä aja parannuksia vanhusten hoitoon, muista etteivät nämä asiat ole millään tavalla vastakkaisia mutta sinulla on rajalliset voimavarat. Sellaista jaloa päämäärää ei olekaan, etteikö sen eteen työskentely ole monen mielestä turhaa työtä kun maailmassa olisi tärkeämpiäkin asioita... Voimattoman syyllisyyden poteminen kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta ei ole tehokasta vaan vain kuluttavaa. Hyväkin ihminen on edelleen ihminen eikä sarjakuvasankari joka pelastaa maailman kymmenen aukeaman kuluessa.

    4. Tee se minkä voit, ja ymmärrä että hyvä keino kasvattaa voimavaroja on itsestä huolehtiminen. Sen sijaan murehtiminen ja syyllistyminen vain kuluttavat ihmistä (älkää nyt tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä opetan ; ). Syvällisyyden, tiedostavuuden ja henkevyyden merkki ei ole sellaisen ajatusmaailman viljely joka johtaa käytännössä lamaantumiseen ja jonkinlaiseen valistuneeseen itsekeskeisyyteen. Muista, että on parempi tehdä jotakin pientä joka päivä kuin pitää ryhtiliikettä kaksi viikkoa kesäloman ja  vuodenvaihteen jälkeen.

5. Tee se minkä voit, osa 2: Parhaansa tekeminen riittää. Jos esität mielipiteesi mahdollisimman hyvin, ei ole enää sinun murheesi jos päätöksenteossa vastakkainen kanta voittaa. Et ole vastuussa myöskään muiden vapaiden ihmisten valinnoista, vaan riittää että itse toimit parhaan ymmärryksesi mukaan. Ja jos sinulta on menossa hermo täyttä päätä, on luultavasti viisaampaa vaieta kuin esittää sinänsä hyvä mielipide huonolla tavalla. Silloin se on parasta mihin kykenet, vaikka täydellisempi ihminen ehkä pystyisikin enempään. Tee se minkä voit, katso miten pitkälle se riittää, ja jos se ei riitä oikein mihinkään, se ei ole enää sinun päänsärkysi. Muista, että jos paras yrityksesi ei tällä(kään) kertaa riittänyt, se voi johtua muustakin syystä kuin siitä että olet heikko ja huono.

    6. Keskity omaan suoritukseesi. Mieti vähemmän muiden tekemisiä, ajattelemisia ja luonteenvikoja. Mieti vähemmän myös sitä, mitä muut ajattelevat sinusta. Muista myös, että loppujen lopuksi et tiedä kovinkaan paljon toisista ihmisistä (jos jopa aviopuoliso voi yllättää monien vuosien jälkeen, mitä me tosiaan tiedämme hyvänpäiväntutuista?) eikä sellaista mistä ei tiedä, kannata arvostella. Elävästä elämästä tuttujen ihmisten ja etenkin vastaantulevien ventovieraiden moraalituomarointi on tosi huono harrastus. Yritä sen sijaan nähdä mahdollisimman paljon hyvää toisissa.

    7. Tämän sanottuani, pidä odotuksesi kohtuullisina. Ole itsellesi armollinen ja odota itseltäsi ennemmin tekoja kuin loisteliaita tuloksia. Parasta on odottaa muilta vain vähän tai ei juuri mitään ja erityisen viisasta on pitää odotukset alhaisina myös mukavien ja fiksujen ihmisten sekä hengenheimolaisten kohdalla. Älä odota kiitosta äläkä etenkään ihailua eettisyydestäsi ja vaivannäöstäsi. Älä myöskään odota ihmiskunnan universaalia valaistumista, vaan hyväksy se että ihmisluonto –sekä omasi että muiden- on monin tavoin heikko ja puutteellinen ja että useimmat parannukset maailmassa tapahtuvat vähitellen.

    8. Muista myös ettei herättämäsi huomio tai saamasi ihailu ole menestyksen mitta, vaan väliä on vain sillä oletko tehnyt parhaasi. Jos jaksat päivästä toiseen tehdä parhaasi, vaikka sitten vähänkin, se on menestystä. Hyvä esimerkki on melkein aina parempi kuin hieno puhe, konkreettinen teko kotosalla voi olla paljon vaikuttavampi  kuin ääneen pääseminen tärkeiden ihmisten seurassa. Yritä myös olla arvottamatta muita ihmisiä tällaisten ulkokohtaiisten seikkojen perusteella.

    9. Opettele jättämään arvostelijat ja ilkeät ”kriitikot” omaan arvoonsa. Jos ei jaksa, heille ei tarvitse vaivautua edes väittämään vastaan- tiedäthän itse, kuka olet ja ovatko aikeesi kunnialliset. Arvostelijat eivät näe pääsi sisään, eikä heillä luultavasti ole aavistustakaan niistä vaikeuksista jotka menoasi häiritsevät. Oikeastaan, arvostelua kohdatessaan on usein hyvä miettiä, kannattaako sitä edes ottaa vakavasti. Onko arvostelija satunnainen anonilli vaiko arvostuksesi ansainnut ihminen? Perustaako hän arvostelunsa mutuun ja oletuksiin, vai esittääkö hän vakuuttavan tieteellisen aineiston ja pätevän päättelyn tukemana, että olet erehtynyt jossakin asiassa? Vaikuttaako hän ylipäätään ystävälliseltä ja vilpittömästi kiinnostuneelta, vai ilkimykseltä? Muista, että voit olla hyvä tyyppi vaikket miellyttäisi kaikkia.

    10. Kohtuullista mediatapasi. Suuri osa uutisoinnista ei pyri tiedon välittämiseen, vaan tunnereaktioiden herättämiseen. Ei  ole pakko tietää pienimpiäkin yksityiskohtia kamalasta rikoksesta (itse asiassa eettisesti olisi hyvä boikotoida törkyjulkisuutta, sillä lööpinmetsästystä on tapahtunut Suomessakin arveluttavilla keinoilla). Ollakseen hyvä ihminen ei ole pakko järkyttyä, raivostua, huolestua, syvästi paheksua tai pelätä aina kun lööppiuutinen käskee. Ajattelevan ihmisen kannattaa sen sijaan opetella sanomaan kahvipöytäkeskustelussa ”En ole muodostanut asiasta mielipidettä pelkkien lehtitietojen perusteella.” Toista lausetta, kunnes ihmiset oppivat ettei sinun seurassasi voi mässäillä kohujutuilla. Opettele olemaan menemättä mukaan facebook-panikointiin (ihanko varmasti se tykkäily ja ryhmiin liittyminen on tehokas tapa vaikuttaa?). Katsomalla mitä päähäsi pistät säästät itseäsi.Toisaalta, mesoaminen ei oikein sovi aikuiselle ihmiselle ylipäätään, ajattelevista ja harkitsevista ihmisistä puhumattakaan.

    11. Tee lista henkilöistä jotka inspiroivat sinua, ja muista että hekin ovat vain kuolevaisia jotka ovat selviytyneet elämästä. Voin paljastaa, että omalla listallani on useampikin ikäihminen joiden meriitteihin kuuluu, että he ovat säilyttäneet valoisan elämänasenteen huolimatta pitkästä maailmanparantajan urasta. Ajattele listan henkilöitä, kun oikein ahdistaa.

    12. Välillä saa kiukutella ja ahdistua, etenkin jos yrittää ilmaista näitäkin tunteita rakentavasti. Julkisilla paikoilla on hyvä pitää itsensä kasassa, mutta älä tavoittele sitä että sinun pitäisi olla aina tunteeton, hillitty ja täydellisen järkevä. Jos se on suinkin mahdollista, aikatauluta rankkojen päivien jälkeen päivä tai pari hermolomaa mukavien tehtävien parissa. Hätätilassa tehokkaat hemmotteluillatkin käyvät. Tunne rajasi, opettele tunnistamaan varhaiset uupumuksen ja masennuksen merkit ja löysäämään huivia ajoissa. Aina ei tarvitse jaksaa yhtä paljon. Joskus on viisasta perääntyä ja kerätä voimia jotta jaksaisi tulevaisuudessa. On parempi ottaa takapakkia tänään kuin seota lopullisesti ensi viikolla.

    13.  Muista, etteivät ikävät asiat, ongelmat ja vääryydet ole koko totuus maailmasta. Siksi kai me maailmasta ja ympäristöstä välitämmekin, että täällä on myös paljon hyvää, kaunista, arvokasta ja vaalimisen arvoista?

Mikä on oikein ja mikä on väärin, kas siinä vasta pulma


Eräs pieni draama kuluneilta viikoilta muistui mieleeni kun luin Haruki Murakamin kirjaa ”South of the Border, West of the Sun”. Kirjassa oman elämänsä haahuilija Hajime huomaa eräässä kohtauksessa, ettei enää tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin. Tällainen tietämättömyys on varsin tavallista oikeassakin elämässä. Yhteistä Hajimen ja oikeiden ihmisten välillä on sekin, että ei aina tarvitse olla edes etiikan asiantuntija vaan vain ulkopuolinen ihminen nähdäkseen, ettei tilanne ole pohjimmiltaan erityisen kimurantti. Tavallisesti ongelma on siinä, että hämmentynyt ihminen on löytänyt itsensä tekemästä jotakin vääränä pitämäänsä ja sen jälkeen huomannut, ettei oikeastaan edes haluaisi toimia oikein. Reaalimaailmassa on paljon ”vaikeita moraalisia ongelmia” ja ”monimutkaisia kysymyksiä”, jotka eivät minkään länsimaisen etiikan suuren teorian valossa ole erityisen monimutkaisia mutta joiden parissa yleisesti ottaen fiksutkin ihmiset voivat pähkäillä vuosia ja jopa vuosikymmeniä löytämättä ratkaisuja. Ihminen vain ei usein halua tehdä oikein, eikä hän edes halua haluta tehdä oikein. Kukapa haluaisi myöntää olevansa sellaisessa tilassa? Sitä paitsi jos myöntäisi niin käyneen, käsillä olisi selvästi asia jolle tosiaan pitäisi tehdä jotakin konkreettista.

Asian määrittäminen kovaksi pähkinäksi sisältää toivon siitä että pulmallisuus ratkeaa heti kun tällainen pähkäilijä keksii hyvän selitykseen toiminnalleen. Heti kun selviää, että teko joka äkkiseltään näytti väärältä onkin oikeastaan yhdentekevä tai peräti hyvä. Eihän väärää, esimerkiksi, voi olla mikään Minun mielestäni mukava tai Minulle hyötyä tuottava toiminta. Sitä paitsi, jos oikein toimiminen vaatii pidättäytymisen jostakin miellyttävästä tai ikävien asioiden tekemistä, se vaatii aivan liikaa pieneltä ihmiseltä. Moiset kohtuuttomuudet eivät mitenkään voi olla Oikein. Sellaisia on rumaa vaatiakaan. On idealistista väittää, että olisi olemassa jonkinlainen olennainen ero ”epämukavan” ja ”kykyjen ulottumattomissa” olevan toiminnan välillä.

Aidosti mahdottomia asioitahan ei moraali keneltäkään vaadi. Aitous on kuitenkin hyvin henkilökohtaista. Se että jokin on minulle aidosti mahdotonta, ei muutu miksikään siitä tiedosta että useimmille ihmisille vaatimus on kohtuullinen tai jopa helppo. Toisaalta, vain minä itse voin tietää, mikä on minulle ylivoimaista ja mikä ei. Epämukavuus onkin sitten toinen asia. Moraali voi kehottaa ja kannustaa (supererogatoristen tekojen tapauksessa) tai peräti vaatia ihmisiä tekemään eriasteisen epämiellyttäviä asioita. Jos tiedän, mikä on oikein, minun ei ole ainoastaan kiitettävää vaan myös järkevää (eettinen toimintahan on määritelmällisestikin rationaalisinta mahdollista toimintaa) tehdä niin jos voimani suinkin riittävät. Tämä pitää sisällään suunnattoman epämukavat teot, niin paljon itsensä nöyryyttämistä kuin kantti vain kestää, sekä lisäksi tavattoman vaivalloiset ja kalliit teot, sekä rasittavat kieltäymykset. Lisäksi, jos olen kyvyistäni ainoastaan epävarma, minun on järkevää ainakin yrittää toimia oikeaksi tietämälläni tavalla (eri asia on sitten se, että jos jokin tehtävä vaikuttaa ylivoimaiselta, on järkevää miettiä voiko rimaa laskea, isoa tehtävää pilkkoa pieniin askeliin tai helpottaa urakkaa jollain muulla konstilla). Jos yrittäessäni törmään rajoihini, sille ei sitten mahda mitään. Oleellista on, ettei edes epävarmuus omista voimista ole hyvä syy jättää kokonaan yrittämättä.

”En tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin”- ilmiö voi esiintyä toisessakin yhteydessä, nimittäin silloin kun ihmisen epäilykset oman toimintansa päivänvalonkestävyydestä heräävät tilanteessa jossa tiettyä polkua on kuljettu jo pitkälle. Usein mukana on tällöin myös sosiaalista painetta. Hämmennys tarkoittaa tällöin ”Haluaisin tehdä täyskäännöksen, mutta en tiedä, miten se olisi enää mahdollista.” Vaikka ihminen voi löytää itsensä tällaisesta tilanteesta hyvinkin erilaisten tapahtumien seurauksena, hän onkin usein oikeassa siinä että täyskäännöksen tekeminen todella on sekä hyvin vaikeaa että kallista. Valuuttana ei aina ole raha, vaan myös ihmissuhteet, työpaikka ja minäkuva voivat rytistä pahasti. Dramaattisia tarinoita kertovat uskoontulleet roistot ja hyväntekeväisyydestä syvällisen elämänsisällön löytäneet julkkikset ovat poikkeustapauksia. Tavalliselle ihmiselle voi olla hyvinkin vaikeaa päästä eroon sekä vanhoista piireistä että niiden perinnöksi jääneestä huonosta maineesta. Jos mielen muuttaminen on vaikeaa suhteellisen yhdentekevissäkin kysymyksissä, miten vaikeaa se onkaan tärkeissä asioissa? 

On paljon helpompaa jatkaa vanhaa rataa, mutta entistä hämmentyneempänä. Joskus on helpompaa kehitellä suuria elämänfilosofisia ongelmia kuin yrittää niiden ratkaisemista. Tällaisesta "tietämättömyydestä" kärsiviä ei kuitenkaan pidä moittia, ensinnäkin siksi että ilmiö on niin peri-inhimillinen ja toiseksi siksi että itse indusoidun tietämättömyyden taustalla on usein syitä jotka todella ovat sekä suuria että vaikeita. Tietämättömyys on mielen tapoja suojella itseään, ja ilmiöön törmääminen on järjen ystävälle ennen kaikkea haaste. Miten puhua totuudesta, hyvyydestä ja järjen ohjaaman elämän arvosta niin että ne alkavat näyttää tärkeämmiltä kuin kaikki se kodikas ja rakas jota tietämättömyys suojelee?

posted under , , | 2 Comments

Tosi rakkaus toki odottaa, mutta mitä ja ketä ja miten?


Tuhannet suomalaisnuoret ovat viimeisen vuoden aikana saaneet seksuaalietiikan oppaan. Siinä itsetyydytys määritellään synniksi ja seksuaalivähemmistöjen olemassaolo sivuutetaan. Asiasta uutisoi ensimmäisenä viikko sitten Turun Sanomat.

Lehti kertoo, että vuonna 2012 Nuotta-median kustantamasta Tosi rakkaus odottaa -vihkosesta otettu 10 000 kappaleen painos on tilattu loppuun, ja uuden painoksen ottamista suunnitellaan. Nuotta-medianhan muistamme taannoisesta Älä alistu-kampanjasta jossa kerrottiin miten homoudesta voi kääntyä heteroksi niin että normaalin seksuaalisen suuntautumisensa sijasta alistuukin HerralleOppaan taustalla on ollut luterilaisia, vapaakirkollisia, helluntailaisia, adventisteja, baptisteja ja metodisteja tahoja. Toteuttajina on ollut useita kristillistaustaisia järjestöjä, kuten Missionuoret, Aslan, Kansanlähetys, Luterilainen evankeliumiyhdistys, Sanansaattajat sekä joukko kristillistaustaisia opistoja.Kirkkohallituksessa rippikouluista vastaava työalasihteeri Jarmo Kokkonen kertoo Turun Sanomissa, ettei opas ole kirkon linjan mukainen. Taas tämä virsi, mutta enpä tiedä, kannattaako alkaa vetoa lyömään siitä että kirkko olisi sen verran johdonmukainen että pistäisi kampanjalle täyden stopin nuortenilloissaan ja ripareilla.


Tietysti tosi rakkaus odottaa tarpeen tullen kunnes kuolema korjaa tai mustat aukot galaksien keskustoissa säteilevät olemattomiin, kumpi nyt tapahtuukaan ensin. Haluaisinkin nyt pysähtyä hetkeksi miettimään, mistä tässä ”odottamisessa” on kysymys.  Kärsivällisyydestä silloin kun päivät muuttuvat kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi eikä mitään tapahdu? Harkitsevaisuudesta ja sen vastakappaleesta, toisen epäröinnin ja jahkailun ymmärtämisestä?  Ajan antamisesta silloin kun selviää että ratkaisut isoihin ongelmiin syntyvät paljon hitaammin kuin itse haluaisi? Toivomisesta silloinkin kun tilanne näyttää vaikealta? Menestyksekkäästä taistelusta masennusta, itsetunnon, elämänhalun ja itsearvostuksen laskua vastaan kun kumppania ei tunnu löytyvän etsimälläkään? Ei, vaan odottaminen on sitä että huolehtii siitä että on seksuaalisesti mahdollisimman pihalla. Sitä vastaa sitten oikeus vaatia, että poissa ollessani rakastetullani on velvollisuus kärsiä yksinäisyydestä, turhautua seksuaalisesti ja mahdollisesti voida hyvinkin huonosti. Tavatessamme voimme sitten ristikuulustella, arvostella ja päälle päätteeksi tuomita tai armollisesti kelpuuttaa toisemme. Jahve-jumalalle kelpaa kuulemma jokainen syntinen, mutta tosielämän uskovaisilta olen omin korvin kuullut että seksuaalinen kokemattomuus on hyvästä sillä kukaan ei halua puolisokseen käytettyä tavaraa. Niin. Tavaroitahan me kaikki olemme, ja vieläpä kulutustavaroita joiden arvo laskee heti kun käärepaperit on avattu. Siksi vaatteista saa kuoriutua vasta avioliitossa josta on vaikea luikerrella karkuun, vaikka mieli ehkä vähän tekisi kun ylisuurten odotusten kupla puhkeaa. Eivät ihmiset ole ainutlaatuisia persoonia, vain esineitä joita joko on tai ei ole etukäteen räplätty.

Tosi rakkaus ei ole ainutlaatuista koska rakastavaiset, heidän tunteensa ja suhteensa ovat ainutlaatuisia, vaan Tosirakkautta voi olla vain siinä määrin missä ihmiset ovat tietämättömiä seksuaalisuudesta, mukaan lukien oma seksuaalisuutensa. Kaikki riippuu siitä räpläämisestä. Ehdottomasti kenenkään kestävään parisuhteeseen päätyneen ei pidä olla onnellinen siitä ajatuksesta että hänet on kumppanikseen valinnut valistunut, harkintaan kykenevä ja huonompien vaihtoehtojen olemassaolon tiedostava ihminen. Hyvään harkintaan kykenee vain täydellisen kokematon ihminen. Minusta tämä fundiskristittyjen tosirakkaus näyttää varsin laimealta ja varsin vaativalta. Entä tuleeko teillekään mieleen, missä muussa asiassa ajatellaan että parhaan päätöksen pystyy tekemään kaikkein tietämättömin ja kokemattomin henkilö? Tässä logiikassa mättää tietysti se että rakkauteen liittyvät päätökset tehdään tällaisen kylmän logiikan sijasta tunteella. Se tunne on halveksunta.

Etenkin avioliiton kokoisia asioita olisi syytä harkita hieman muiltakin kanteilta. Harkitseminen on ihmiselle yleensä helpompaa jos hän ei ole kaameassa puutteessa tai kamppaile himon ja syyllisyyden aallokossa. Kuten monet naimisiin heti täysi-ikäisyyden koitettua kiiruhtaneet uskovaisetkin ovat saaneet huomata, hyvä harkinta olisi toivottavaa siitäkin syystä että äkkiseltään Tosirakkaudenkin voi helposti sekoittaa vähemmän yleviin tunteisiin. Seksin lisäksi myös sen puute, yksinäisyys, pikku ihastumiset, tiedostamattomat sosiaaliset paineet ja muut vastaavat voivat häiritä huolellista harkintaa. Omista tunteista ja niiden syvyydestä selville pääseminen ei aina ole yhtään helppoa. Ajatukseen rakkauden ja ihmisten ainutlaatuisesta kuitenkin sisältyy vielä enemmän kuin omien tunteiden ymmärtäminen. Jos ymmärrän että toinen on kaltaiseni ihminen, minun on myös käsitettävä etten ehkä ole hänellekään vain yksi numero listalla, vaan että minuakin voidaan rakastaa ainutlaatuisuuteni takia. Jos näin on, aliarvioisin itseäni jos syyttäisin toista hänen seksuaalihistoriastaan. Tekisin itsestäni yhden jonotusnumeron, vaikka toisen silmissä olisin korvaamaton. Siinähän sitä on isommankin tragedian ainekset kasassa. Joka tapauksessa, ihastuksia voi mahtua elämään paljonkin, mutta ainakaan itse en ole vielä tavannut ketään jonka elämässä olisi ollut kovin monia suuria rakkauksia. Jos kristillisfundisten tapaan ajatellaan, että merkittäviä ovat vain ulkokohtaisesti määritellyt seksuaaliset teot, tehdään väkivaltaa sekä ihmisille että heidän tunteilleen.

Pelkkä halu naimisiin ei riitä, vaan sitä pitäisi osata haluta oikeista syistä. Niin idealistiset rakkauskäsitykset kuin minullakin (kuulemma) on, kannatan kovasti myös harkinnan käyttämistä siinä vaiheessa kun suurten tunteiden lisäksi aletaan puhua myös yhteisestä arjesta. Esiaviollinen seksi voi siis pikemminkin edistää hyvää harkintaa ja auttaa välttämään hätiköityjä päätöksiä. Ja jos kumppani osoittautuisikin Siksi Vääräksi, on paljon parempi että sen kanssa ei ole naimisiin ehtinyt. Ja siinähän sitä kokemusta kertyy, sitä minkä avulla oikein valitseminen tulevaisuudessa toivottavasti helpottuu. Seksuaalisuus voi olla ainutlaatuista ja herkkää, mutta siitä ei totisesti seuraa se että sen nostaminen jalustalle, moralisoiminen ja sen käyttäminen koko ihmisen ja hänen moraalisuutensa mittana olisivat hyviä ideoita. Jos ihminen ei nuoruudessaan opi mitään seksistä ja omasta seksuaalisuudesta vaan vain analysoimaan ja tuomitsemaan kaiken ankarien normien ulkopuolelle menevän seksuaalisuuden, on lopputuloksena ajatusmaailma joka on yhtä yliseksuaalinen (joskin ehkä paljonkin ikävämpi) kuin pornoelokuvan ohjaajan työpäivä. Huonoiten ovat tietysti niiden asiat, jotka heittävät menemään mahdollisuuden elämänsä rakkauteen siksi että kandidaatilla on muutakin historiaa kuin selibaattihistoria

Sitä paitsi avioliitto ei ole seksisopimus, vaan sopimus jolla on myös kaikenlaisia juridisia vaikutuksia. Puolisot eivät voi taata toisilleen säännöllistä, intohimoista seksiä loppuelämäksi vaikka kuinka tahtoisivat. Realistista on lähteä siitä että odotettavissa olevan seksin määrä parhaassakin avioliitossa tulee vaihtelemaan, ja asiat ovat hyvin jos kuivat kaudet eivät ole kovin pitkiä eivätkä johdu kiinnostuksen puutteesta. Realistista on myös tunnustaa, että on olemassa paljon avioliittoja joissa eletään selibaatissa tai seksiä harrastetaan jonkun muun kuin aviopuolison kanssa.  Se miten onnellisia, onnettomia tai kestäviä nämä avioliitot ovat, selviää hyvin kysymällä osapuolilta. Ennen sitä on turha lähteä leimaamaan. Avioliiton onnea ei lisää tarmokas kieltäymys seurusteluvaiheessa vaan realistiset odotukset sekä ymmärrys siitä että jos kaikki ei suju "luonnostaan" täydellisen upeasti, kyse voi olla täysin normaalista tilanteesta jolle voi muutoksen rukoilemisen ohella myös tehdä jotakin itse.

Rakkaus. Seksi. Avioliitto. Näillä asioilla voi olla paljonkin tekemistä keskenään. Voi myös olla olematta. Siihen en kuitenkaan usko, että Tosirakkauden tunnistaa siitä miten toinen on itseään kiusannut odotellessa, puhumattakaan siitä että minun Tosirakkauteni olisi sellainen juttu jonka varjolla voisin tyynellä naamalla vaatia rakastettuani pitämään ikävää. Minusta odottamisen arvoinen rakkaus ei ole jotakin johon vetoamalla voin tuomita, arvostella, vaatia ja rajoittaa toista. Se on lempeää, ymmärtäväistä ja kärsivällistä. Sellaista joka tahtoo toiselle kaikkea hyvää ja ilahduttavaa. Vaan niinhän se tietysti on, että kun saa otteen ihmisen seksuaalisuudesta, kun saa syyllistettyä ja synnillistettyä normaalit halut ja teot, tunteet ja tavat luovia seksuaalisuuden viidakossa, saa koko ihmisestä aika pitävän otteen. Se sopii vallanhaluisille uskonnoille varmaan oikein hyvin, mutta ihmisen hyvään pyrkivälle, inhimilliselle etiikalle tällainen meno on kauheaa katsottavaa.

Hidasta sisustamista

Lokakuussa 2007 minulla oli pakkaus jossa oli palanen aidakangasta, kasa lankoja ja kartta. Siitä aloin väsäämään Ikuisuusristipistoa (aka. Dimensions Buttons 'n Bears). Välillä työ oli puolikin vuotta tauolla, välillä se edistyi nopeasti inspiraationpuuskan saattelemana. Nyt se on valmis. Michelangelo kulutti Sikstiiniläiskappelin freskoihin "vain" vuodet 1508-1512, mutta minulla on tainnut olla paljon rennompaa ja hauskempaa. Ikuisuusristipisto matkasi mukanani niin ulkomailla kuin sairaalassakin. Se katosi matkatavaroiden mukana Charles de Gaullen lentokentällä, ja löytyi jälleen muutaman päivän päästä. Se on pitänyt minulle seuraa, tuonut väriä synkkiin sadepäiviin ja paljon rentouttavaa ajankulua. Tämän vuoden helmikuun alusta asti olen viimeistellyt työtä, lisännyt melkein näkymättömiä reunuksia sekä pikkuruisia yksityiskohtia jotka toivat työhön lisää syvyyttä ja kolmiulotteisuutta.


 photo DSCN2852.jpg

Nyt jokainen pikkuruinen yksityiskohta on paikoillaan. Jokainen langanpää on päätelty huolellisesti. Mahtuipa työhön loppumetreillä vielä muutama persoonallinen kosketuskin. Lopputulos on uniikki, se on Erittäin Hienoa Käsityötä, ja se sopii yhä täydellisesti siihen paikkaan jonka sille katsoin vuonna 2007.

 photo DSCN2857.jpg

Olemme ehkä asuneet täällä pian seitsemän vuotta, mutta sisustamiseni on yhä kesken. Etenkin seinillä on vielä runsaasti tyhjää tilaa. Itse tekeminen on hidas tapa laittaa kotia. Mutta miksi kodin pitäisi olla nopeasti valmis? Ei, ei minun kodillani ole mihinkään kiire, etenkään jos kärsivällisyydestä on luvassa hyvät palkinnot.

 photo DSCN2853.jpg

Nopeasti voi saada nättiä, mutta parhaus ottaa oman aikansa. Seuraavaksi olen kuitenkin ajatellut pistellä jonkin pienemmän työn.

 photo DSCN2859.jpg


posted under | 5 Comments

Puhdasta pyykkiä pesupähkinöillä

Tähän aikaan vuodesta mietin välillä, olemmeko maailman eniten likapyykkiä tuottava kahden hengen perhe. Se on mahdollista, mutta onneksi pyykkirutiinini on varsin ekologinen.

Pesupähkinät ovat olleet Suomessakin markkinoilla jo vuosia, mutta ne herättävät yhä sen verran epäluuloista ihmetystä, että aiheesta kannattaa yhä kirjoittaa. Ainakaan niiden suosio ei vielä ole niin suurta että ne olisivat rantautuneet lohjalaisten markettien pyykinpesuainehyllyihin. Kun on tottunut pesemään pyykit valkoisella jauheella, ajatus ruttuisista ruskeista kuorenpaloista on ymmärrettävästi epäilyttävä. Ne ruttuiset ruskeat kuorenpalat kuitenkin toimivat, ja ovat lisäksi paljon riittoisampia kuin jauhemaiset pesuaineet. Pesupähkinät eivät kasvitieteellisesti ottaen ole pähkinöitä vaan luumarjoja, joten niitä voivat käyttää myös pähkinäallergikot. Niiden pesuteho perustuu kuorten sisältämään saponiiniin. 

Ensiksi sananen välineistä. Pesupähkinöillä pyykkäämiseen tarvitaan siis pähkinöitä sekä pieni kangaspussi johon ne sujautetaan. Pähkinöitä saa ostaa eko- ja luontaistuotekaupoista sekä irtomyynnistä että pakkauksissa joissa on usein kangaspussi mukana. Lisäksi tarvitaan väkiviinaetikkaa (tarkalla etikan laadulla ei oikeastaan ole väliä, mutta väkiviinaetikkaa saa kätevissä isoissa kanistereissa) huuhteluaineen virkaa toimittamaan, sekä nestemäistä sappisaippuaa tahranpoistoon. Pesupähkinöillä voi pestä kaikenlaista pyykkiä silkistä valkopyykkiin. On hyvä huomata, että pesupähkinät eivät valkaise, joten valkopyykki alkaa ajan myötä harmaantua jos sitä ei jotenkin valkaise.

Pesupähkinät vastaavat kokemusteni mukaan teholtaan jauhemaisia pesuaineita. Ne selviytyvät hyvin tavallisesta liasta, mutta erillinen tahranpoistoaine tarvitaan silti vaikean lian poistamiseen. Nestemäinen sappisaippua voittaa kokemukseni mukaan teolliset tahranpoistoaineet. Sappisaippuaa on saatavana myös palana, mutta itse koen että nestemäinen on helpompaa käyttää. Sitä tulee varmasti laitettua riittävästi, ja pikku pullo on helpompi käyttää loppuun kuin palasaippua. 

Pesupähkinöillä pyykätessä pyykki siis pannaan pesukoneeseen tavalliseen tapaan. Mahdolliset tahrat käsitellään etukäteen sappisaippualla. Pyykin sekaan heitetään kangaspussi jossa on muutamia pesupähkinän kuoren paloja. Meidän vesi ei ole aivan pehmeää, ja pyykkimme on selvästi likaista joten annostelen pähkinöitä reilunpuoleisesti. Samoilla pähkinöillä pesee onneksi jopa neljä koneellista. Huuhteluainelokeroon lorautan etikkaa. Silloin kun pyykkejä ei voi kuivata ulkona, käytän hiukan tavallista huuhteluainetta raikkaan tuoksun takia. Myös eteeristä öljyä voisi periaatteessa käyttää, mutta minusta sen kanssa läträäminen on hankalaa (eikä mikään öljy tuoksu huuhteluaineelle). Sitten vain kone pyörimään. Kun kone on valmis, kalastetaan pähkinäpussi pyykin seasta seuraavaa koneellista varten. Kun pähkinät on muutamaan kertaan kierrätetty, ne voi hävittää biojätteenä.

Pesupähkinöissä on siis eksoottista lähinnä ulkonäkö ja kiinteä olomuoto. Itse pyykinpesu on hyvin samanlaista kuin pesujauheen käyttö. Pesutuloskin on normaali. Pesupähkinöihin siirtyminen on siis helppo ja halpa tapa vihertää elämäänsä ja keventää arjen kemikaalikuormaa.

Joko teillä pyykätään pähkinöillä?

Kohtuullisuus ja median käyttö


Siihen olen jo tottunut, että kokouksissa osallistujat räpläävät kännyköitään ja tablettejaan. Nytpä tulin istuneeksi sellaisessa kokouksessa jossa puheenjohtajakin näpräsi ahkerasti medialelujaan puheen johtamisen ohessa. Esittelijällä mahtoi olla mukavaa.

Datapaastoista kuulee puhuttavan yhä useammin. Kun aloin asioita miettimään, huomasin että minä taidan olla koko ajan vähintäänkin datadieetillä, jos nyt en ihan paastolla. Televisiostani näkyy vain dvd:itä ja yläkerrasta löytyvä 50-luvun radio soittaa mieluiten valkovenäläisiä (tai ainakin siltä kuulostavia) asemia. Olen kytkenyt kännykkäni älyominaisuudet pois päältä ja suhtaudun muutenkin vihamielisesti koko kapistukseen. Rajoitan myös netinkäyttöäni. Olen ulkoistanut itseni facebookista. Twitter- myspace- linkedin- ja muita vastaavia tilejä minulla ei ole ikinä ollutkaan, vain tämä blogi jonne kirjoitan (asiantuntijoiden mielestä) sopimattoman hidaslukuisia tarinoita milloin mistäkin.

Olen oppinut tarkaksi siitä mitä mieleeni laitan. Mutta on tässä datadieetteilyssä muutakin. Keskittyminen, esimerkiksi. Miksi vaivautua kokoukseen, jos ei ole sen verran kiinnostunut aiheesta että jaksaa kuunnella ja osallistua täysipainoisesti? No koska kokoustamisesta maksetaan, tietysti, mutta eikö palkkion vastapainoksi ole haluttu myös läsnä- eikä vain paikallaoloa? Eikö elävien, lähellä olevat ihmisten niin kotona, töissä kuin harrastusmenoissakin pitäisi olla jatkuvaa datavirrassa uimista tärkeämpiä? Mikä arvo on sillä että olemme läsnä täysillä ja annamme jakamattoman huomion niille joiden tiedämme sitä kaipaavan? Olen ehkä vähän hidas uimari median virrassa, mutta sen vastapainona on vahva läsnäolo Reaalimaailmassa. 

Toiseksi, media on varsin kavala aikasyöppö. Kokemuksesta tiedän, että facessa tai jopa vain suosikkiblogeissa surffailemalla saa kulutettua paljon aikaa. Useimmiten minulla olisi sille ajalle parempaakin käyttöä. Jopa pienet ajanmuruset, muutamat minuutit siellä täällä, ovat arvokkaita ja ne voisi täyttää muullakin puuhalla. Ainakin ajatteleminen onnistuu missä tahansa ja pieninä pätkinä. Haluan ehtiä myös lukemaan kirjoja (vähintään 52 per vuosi), tekemään pakollisten käsitöiden ohella pitsiliinoja ja kirjontatöitä, ahkeroimaan puutarhassa niin paljon kuin mahdollista. Keskiverto median käyttäjän kannattaisikin tänä päivänä pitää parina päivänä kirjaa minuuteista jotka kuluvat sähköpostin tarkisteluun, facebook-päivitysten lueskeluun, hyödyttömään tv:n edessä lojumiseen (esim. mainoskatkojen aikana) tai uutissivustojen puolilaiskaan selailuun. Luulen, että tulos voisi olla yllättävä ja vastata aika monen kohdalla sellaisiin elämän suuriin arvoituksiin kuin "miksi minulla ei ikinä ole aikaa mihinkään?"

Kolmas hyvä syy pitää mediankäyttö kohtuullisena (eli nykymittapuulla niukanlaisena) on sukua ensimmäiselle syylle. Mediasta tahtoo tarttua mieleen kaikenlaista ekstraa. Mainoksia on lähestulkoon joka paikka täynnä. Myös arvot ja asenteet välittyvät mediassa, ja muokkaavat muun muassa käsityksiämme siitä mikä on normaalia, tavoiteltavaa ja kiinnostavaa. Entä jos en halua oppia tämäntyyppisiä asioita kaupallisvetoiselta kulttuurilta, vaan muodostaa käsitykseni vaikkapa etiikkaa tutkimalla?

Kohtuullinen median käyttö on sitä mikä auttaa nauttimaan teknologian mahdollisuuksista minimaalisilla haitoilla. Yhteydenpito elämässäni läsnä oleviin ihmisiin, filosofian harjoittaminen, uutisten ja ajankohtaisten asioiden seuraaminen, bloggaaminen, turvallisuus ja arjen pyörittäminen ovat minulle hyödyllisen puolella olevia asioita. Sen sijaan en tarvitse illuusiota suuresta ystäväpiiristä. Yksi oikea ystävä on sata kertaa parempi kuin kymmenen facebooktuttua. En tarvitse marginaalisesti kiinnostavaa informaatiosilppua, vaan lisää tietoa, viisautta ja ymmärrystä. En tarvitse ajankulua, sillä minulla on ajalleni parempaakin käyttöä. Eikä minun etenkään tarvitse kammeta statustani ylöspäin uusilla (usein kestämättömissä oloissa valmistetuilla ja nopeasti vanhenevilla) teknoleluilla. Mikä on merkityksellistä? Mikä on olennaista? Mikä on sopivaa yksinkertaisesti elävälle? Kohtuullinen, tiedostava mediasuhde, mindfulness ei ole askeesia askeesin vuoksi. Se on olennaisen tunnistamista ja erottamista siitä mikä on turhaa, eli sellaista joka näennäisestä houkuttelevuudesta huolimatta ottaa enemmän kuin antaa. Nykypäivänä kohtuullisuus mediankäytössä on yksi arkisen järkevyyden muoto- ei sen enempää eikä vähempää. 

Helan aikaan

Kevät on tänä vuonna lyhyt. Vasta tovi sitten kuvasin tämän nokkosperhosen, nyt auroraperhoset ovat jo käyneet kertomassa että kevättöiden pitäisi olla jo pitkällä.

 photo DSCN2698.jpg

Raparperit venyvät melkein silmissä. Tältä ne näyttivät tänään, melkein valmiilta korjattavaksi. Ensi viikonloppuna päästään maistelemaan raparperiherkkuja.

 photo DSCN2798.jpg

Juuri näistä kevään lyhyistä viikoista näen kauniita unia vuoden synkimpään aikaan. Maa alkaa vihertää, ja nurmikosta nousee toinen toistaan kauniimpia kukkia. Tässä punainen esikko.

 photo DSCN2827.jpg

Kevään perässä pysyminen ei olekaan tänä vuonna helppoa. Kasvimaalla on vielä paljon tehtävää. Tänään kuitenkin kurkistin harsojen alle. Viime viikolla kylvämäni retiisit ovat itäneet jo.

 photo DSCN2801.jpg

Pihatöiden lomassa koitan ehtiä kevätsiivoamaankin. Ystävällinen pilkkukissa tuli avustamaan mattojen tuulettamisessa- pientä kissannamua vastaan, tietenkin.

 photo DSCN2713.jpg

Sisällä järjestellessä huomasin, että yöpöytäni kaipasi pitsiliinaa. Tukevammasta langasta (nr 10) virkattuna liinasta tuli juuri sopivan kokoinen. Pyöreästä nelikulmaiseksi muuntuva malli on kyllä kiva. Nyt olen taas palannut viimeistelemään Ikuisuusristipistoani.

 photo DSCN2708.jpg

Olen taas ollut hiukan alakuloinen, monestakin syystä. Puutarhaterapia auttaa tietysti, mutta myös ompeluhuoneen kukkakeitaan kunnostaminen oli hyvä idea. Kauniit asiat antavat virtaa.

 photo DSCN2838.jpg


Kevyttä kesälukemista: Johanna Tuomolan rikosromaanit ja Lohjan taika


En lue kovin paljon rikosromaaneja. Etenkin viime vuosina menestyskirjat tuntuvat lähteneen mässäilemään yhä mielikuvituksellisemmalla ja raaemmalla väkivallalla ja rikoksen ratkaiseminen on jäänyt jotenkin sivuosaan. Kun on tarpeeksi monta kertaa avannut kirjan ja laskenut sen pian tympääntyneenä sivuun, oppii välttelemään koko genreä. Uudemmasta rikoskirjallisuudesta luotan oikeastaan enää Johanna Tuomolan Noora Nurkka-romaaneihin. Niistä pidän sitten sitäkin enemmän, niin paljon että kun Tuomola oli tänään paikalla Lohjan Suomalaisessa Kirjakaupassa julkistamassa uusinta teostaan Murhaaja vierelläsi, paikalla olimme mekin hakemassa nimmarilla koristellun kappaleen. Ja nyt (viitisen tuntia myöhemmin) olen ehtinyt kotiin, pessyt kolme koneellista pyykkiä ja saanut siinä sivussa kirjan luettua. Hups. Ja muistin, että minun piti kirjoittaa blogiin arvostelu jo Tuomolan edellisestä romaanista.

Tuomola on siis lohjalainen kirjailija. Ennen rikosten pariin siirtymistään  hän kirjoitti hevoskirjoja nuorille. Kirjojen tapahtumat sijoittuvatkin lohjanseudun maisemiin, ja hevosiakin näkyy kirjojen taustamaisemissa päähenkilön isän ja tämän puolison omistaman hevostilan myötä. Mutta pelkkä kotiseuturakkaus ei tietenkään saa minunlaistani nirsoilijaa lämpenemään. Siihen eivät riitä edes kirjoihin ujutetut ajankohtaiset yhteiskunnalliset teemat, sillä vaikka tahto on hyvä ja yritys sujuva, asia vain on niin että rikosromaanin puitteissa on mahdollista tehdä vain pieniä nostoja jotka kiinnittävät kirjan nykypäivään mutta joilla ei ole tilaa laajentua suuremmiksi puheenvuoroiksi. Kiinnostavat ja sopivan arkipäiväiset henkilöhahmot sekä kirjailijan taito rakentaa jännittävä juoni turvautumatta sammiollisiin verta ja suolenpätkiä tekevät kuitenkin kirjoista kuitenkin raikkaita ja kiinnostavia. Se mikä todella erottaa Tuomolan rikoskirjailijoiden massasta on kuitenkin kirjoista välittyvä inhimillisyys ja lämpö jossa on jotakin umpilohjalaista. Saman leppeän tunnelman olen aistinut juurtuessani Lohjalle, ja se on suurin syy siihen miksi olen niin kiintynyt kotiseutuuni. Rikosromaanit kertovat tietysti maailman nurjista puolista, ja Tuomolankin henkilöhahmot ovat realistisen raadollista väkeä. Lohjan ilmanalassa on kuitenkin jotakin perustavanlaatuista hyvyyttä, "Lohjan taikaa". Tuomolan kirjoista välittyy juuri tuo hieman mystinen ja pienistä asioista välittyvä mutta selkeä tunne. Se on hykerryttävää- ja on aika ainutlaatuinen elämys hyristä lukiessaan jännäriä.

Murhaaja vierelläsi seuraa rikoksen selvittelyn lisäksi rikosylikonstaapeli Noora Nurkan henkilökohtaista elämää, joten ennen siihen tarttumista on hyvä, jos jo edelliset Noora Nurkka- kirjat ovat luettuna. Kirja on taattua laatua ja ehdottomasti lukemisen arvoinen, minkä saattoi jo ehkä päätellä siitä että tulin lukeneeksi sen kirjaimellisesti yhdeltä istumalta. Noora Nurkka-kirjoista tämä on kuitenkin vähiten erinomainen. Ensinnäkin, osoitettuaan osaavansa kirjoittaa vakuuttavaa murhatonta jännäriä, Tuomola on nyt pistänyt Nurkan jahtaamaan klassikontuoksuista sarjamurhaajaa. Toinen miinus tulee kirjan lopusta, joka vaikutti suoraan sanottuna hutaistulta. Kun tapahtumia on ensin selvitelty lähes 240 sivun sujuvan proosan verran, koko loppurytinä kuitataan muutamassa sivussa. ”Mikäs kirjailijalle nyt tuli?”, ihmettelin. ”Kyllästyikö hän tajutessaan että tähän pitäisi nyt kirjoittaa pakollinen loppuyhteenotto ja muutama sivu jälkitilanteesta? ” Onneksi ne 238 ensimmäistä sivua olivat oikein hyviä. Seuraavaa kirjaa jää odottamaan toiveikkain mielin.

posted under | 0 Comments

Ilmakehän hiilidioksidin määrä lähestyy 400 ppm:n rajaa, mutta ketä kiinnostaa?

Ystävät, meillä on ongelma. Sinulla, minulla, tunturiemme perhosilla ja kasvimaidemme porkkanoilla.

Nature.com uutisoi, että maailman hiilidioksiditasot ovat ylittämässä 400 miljoonasosan rajapyykin. Rajapyykki on symbolinen: ilmastotutkijoiden mukaan se on hiilidioksiditaso jollaista planeetallamme ei ole koettu kolmeen miljoonaan vuoteen. Nyt ihmiskunta on onnistunut nostamaan tasoja mittaushistorian alun 316 ppm:stä alle 50 vuodessa. Ennen teollista vallankumousta hiilidioksidin määrän ilmakehässä on arvioitu olevan noin 280 ppm, joten viime vuosikymmenien kehitys on ollut lähes käsittämättömän nopeaa. Mutta niin mittausdata sanoo, ja se on nieltävä.

Ja mitä on homo sapiens, viisas ihminen, tehnyt havaitessaan hälyttävät merkit? Tähän mennessä ihmiskunta länsimaiden, sen päättäjien ja yksittäisten kansalaisten esimerkkiä seuraillen on lähinnä keskittynyt miettimään, kuka olisi se Joku Toinen jonka pitäisi ryhtyä tositoimiin. Ilmastodenialistit saavat yhä uutisissa palstatilaa, ja sanan "talous" mainitseminen on yhä tehokas tapa tukkia muutoksia vaativien suut. Olkoonkin, että minusta olisi kiinnostavaa tietää, miten muutaman vihreän reformin edessä kovin hauraan ja haavoittuvan oloiselle taloudelle käy siinä vaiheessa kun ilmastonmuutoksen seuraukset iskevät toden teolla? Ilmastopakolaiset. Aavikoituminen. Merenpinnan nousu. Sukupuuttoaallon kiihtyminen. Edes media ei ole hereillä. Mitä yhdestä pikku rajapyykistä? Siitä näin tänään pikku-uutisen, että Omakotiliitto kamppailee pakollisia energiatodistuksia vastaan. Voi itku.

Jotakuta Toista ei ole. Ainoa tapa tarttua ongelmaan on, että jokainen meistä ryhtyy tekemään voitavansa ja tähtää parempaan tulevaisuudessa. Jokainen meistä on paitsi vain pieni ihminen, myös vapaa valitsemaan, onko osa ongelmaa vaiko ratkaisua. Tiedostaminen ei riitä. Ei riitä, että osaa hyvin selittää miksi ilmastonmuutoksen torjunta on oikeastaan Jonkun Toisen, jonkun vaikutusvaltaisemman, tiedostavamman, enemmän kuluttavan, tärkeämmän tai vähemmän kiireisen ja stressaantuneen ihmisen ongelma. Onko sittenkään? Mistä suurten, kehittyvien maiden keskiluokkaistuvat massat ovat keksineet kerskakulutuksen autuuden? Seuraamalla länsimaalaisten leveää, surutonta elämää. Entä millä rahkeilla voin vaatia päättäjiltä tarmokkuutta ja suoraselkäistä tosiseikkojen tunnustamista, jos itse osaan vain levitellä käsiäni ja selitellä vuolaasti, jos joku tulee kysymään, miksi en itse ole valmis rajoittamaan ahneuttani? Ei. Olimmepa sitten pieniä tai suuria, maalaisfilosofeja Virkkalasta, työttömiä Helsingistä, kansanedustajia tai yrityksen keskijohtoa, voimme tehdä vihreitä ratkaisuja ja näyttää kanssaihmisille hyvää esimerkkiä mahdollisuuksiemme rajoissa. Huolettoman ja vastuuttoman vastakohta ei ole maailmantuskaansa tikahtuva ihminen, vaan ihminen joka onnistuu löytämään onnen tavalla joka ei tuhoa ainoaa planeettaamme.

Tänään minun mahdollisuuksieni rajoissa on yrittää herätellä kansaa bloggaamalla, istuttaa kasvimaalle sipuleita ja porkkanoita, ehkä muutama punajuurikin, pukeutua yksinkertaisesti ja tehdä hiukan käsitöitä. Ehkä tämä on jotakin, varmasti tämä on paljon vähemmän kuin mihin jotkut muut pystyvät. Mutta tämän voin tänään tehdä, ja näin teen. Huomenna jatkan siitä mihin tänään jään. Sitä rataa. 

ETA 10.5. Ja tänään Hesari uutisoi, että tämän blogikirjoituksen julkaisupäivänä, torstaina 8.5 raja napsahti rikki. 

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments