Vappuna en aio paheksua mitään

Olen toistaiseksi ulkoistanut koko touhun.

Tänne. 

Siihen miksi olen kiintynyt kanipupuihin, on paljon syitä...

posted under , | 2 Comments

Poliittinen lauantaini


Viime viikon loppupuolesta tuli sekä fyysisesti että etenkin henkisesti uuvuttava. Onneksi uusi viikko näyttää rauhallisemmalta ja valoisammalta.

Lauantaipäiväni kului Vasemmistoliiton Uudenmaan piirin kokouksessa Vantaalla. Piirikokouksen annista Kansan Uutiset nosti esiin kannanoton, jossa vaadimme että hallituksen tuoretta päätöstä alentaa yhteisöveroa 900 miljoonalla eurolla on tarkasteltava uudelleen, elleivät yritysten työllisyysteot ala parantua. Työllistämisellähän tätäkin päätöstä perusteltiin, mutta pelkästään viime viikolla useat suomalaiset suuryritykset ilmoittivat yhteensä jopa tuhansien työpaikkojen vähentämisestä. Mikä huolestuttavinta, useissa näistä yrityksistä valtio on merkittävänä omistajana. On tämä minustakin aika merkillistä työllistämistä. Ei sillä että tuottavuus- ja säästöohjelmien kanssa jo pitkään pelannut valtio olisi tosiasiassa viimeisen vuosikymmenen aikana näyttänyt hyvää esimerkkiä yhteiskuntavastuusta. Huonoa esimerkkiä sen sijaan on näkynyt (tuoreimpana Aamulehden uutinen siitä miten syyttäjät lopettavat vuosi vuodelta enemmän esitutkintoja rahapulan takia. Se on jo minullekin vanha juttu että oikeusjärjestelmämme perusteisiin sisältyy myös reilu annos säästöajattelua, mutta tämä suuntaus on varsin huolestuttava). Keneltä voimme hyvää moraalista esimerkkiä vaatia, jos emme valtiolta jonka perustehtävä on yhteiskunnan hyvinvointi? Nyt olisi korkea aika alkaa ryhdistäytymään ja kantamaan huolta työpaikkojen säilymisestä Suomessa. Myös yrityksille syydetylle rahalle pitäisi löytyä vastinetta vastuullisuuden muodossa. Valtionyhtiöiden etiikan perään huhuilee tiedotteessaan myös kansanedustaja Jari Myllykoski (vas.) Omasta puolestani, olen lopen tympääntynyt tähän yhteiskunnassamme suosituksi tulleeseen käsitykseen että eettisyys on jonkinlaista ylellisyyttä ja luksusta, johon arkena ei ole varaa. 

Kokouksessa vahvistettiin myös jäsenäänestyksen tulos kesäkuun puoluekokouksen edustajista. Minäkin pääsin taas mukaan. Edellinen puoluekokous oli hieno tilaisuus, ja odotan tulevasta vähintään yhtä hyvää. Erityisen ilahduttava on tällä kertaa Vasemmiston visioasiakirja ”punavihreä tulevaisuus”. Puoluehallituksen luonnoksen pdf-muodossa pääsee lukemaan täältä. Itse aion edistää valoisan, ekologisesti kestävän ja oikeudenmukaisemman maailman koittamista jo tänään ahkeroimalla talossa ja puutarhassa.

posted under , | 0 Comments

Kodinhaltijan päivänä 2013: Utopia, 2200 m²


Rullan kommentit, sekä ihan muuten vain suuren maailman menoon n:nnen kerran perusteellisen tympääntyneet tunnelmat saattelivat mietteitäni, kun ryhdyin raskaan Helsinkipäivän jälkeen miettimään mitä kirjoittaisin Kodinhaltijan päivän kunniaksi tänä vuonna. Päänsärkylääkettä hapuillessani katsoin ulos keittiön ikkunasta. Silmieni eteen aukeava puutarha oli vielä kovin harmaa, mutta puiden kauniit latvustot kaartuivat sen yllä. Jaloissa pyörivä kanikaverini oli niin onnellinen nähdessään omat ihmisensä taas. Muistin, että vaikka maailma yleisesti ottaen on minusta juuri nyt varsin syvältä, Utopia on jo täällä. Todellisuudessa eksistoi hyvin konkreettinen, 2200 neliömetrin ala jonka rajojen sisällä kaikki on suunnilleen niin hyvin kuin osaan toivoa. Tietysti pikku utopiani on vielä monin tavoin keskeneräinen, eikä väkilukukaan päätä huimaa. Mutta se on olemassa, se on sätkinyt jo useamman vuoden. Se on todellinen. Missään ei ole valtani niin suuri eikä tekemäni työn jälki niin selvästi nähtävissä kuin täällä.

Tämä minun utopiani on jonkinlainen ekotopia, jossa yritän luonnostella hieman yhden perheen kokoisia ratkaisuja maailman suuriin ympäristöongelmiin. Toisenlaiset ihmiset voivat asua toisenlaisissa utopioissa, ja omalla tavallaan nekin ovat yhtä hienoja. Jonkun utopia on keidas josta asukkaat ja kyläilijät saavat voimia ja virkistystä. Toisissa utopioissa kasvatetaan lapsia tai eletään maailmassa jossa pienistä ja heikoista huolehditaan paremmin kuin Ulkopuolella. Onko pakko ratkaista kaikki epäkohdat yhdellä kaavalla, vai voimmeko lähteä rakentamaan ratkaisuja monista pienistä tutkielmista käsin?

Utopiassa tehtävä työ kuulostaa hiljaiselta ja yksityiseltä. Minä kuitenkin uskon, että utopiat säteilevät, että niiden synnyttämä ja ylläpitämä hyvä löytää tiensä myös Ulkomaailmaan. Kaikkea olemassaolevaa ei voi tarkasti mitata eikä punnita. Jos suuri maailma näyttää astuneen harhaan, yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei tärkeydestään huolimatta ole ainoa keino korjata asiaa. Maailman parantamista voi yrittää neliömetri kerrallaan, aloittaen niistä neliömetreistä jotka ovat hallussamme. Utopioissa ei elä ainoastaan toivo paremmasta, vaan kivenkova fakta siitä että parempi maailma on jo täällä, pienissä toivon ja terveyden taskuissa.  Sellaisen taskun voi jokainen yrittää luoda elämäänsä. Kuvittelen mielessäni karttaa jossa kaikki ihmishuoltoasemista Utopioiksi muuttuneet kodit olisi merkitty. Kuvittelen onnellisen tulevaisuuden, jossa niitä alkaisi tulla hiljakseen lisää. Tämä on mukava kuvitelma.

Jos Utopia on hyvin pieni, siinä ei voi tietenkään elää koko elämäänsä. Välillä on lähdettävä Ulkomaailmaan ja kohdattava sen monet synkät ja surulliset Realiteetit. Utopian asukkaan on kuitenkin muita helpompaa toimia Ulkomaailmassakin rakentavana ja parantavana voimana, sillä toisin kuin idealistit, haihattelijat, hipit, hörhöt ja taivaanrannanmaalarit, hän tietää että parempi maailma on jo täällä. Kun on kotona, se on kaikkialla ympärillä. Sen voi haistaa ilmassa, sen voi maistaa illallispöydässä. Kaikkialla minne katsoo, näkyy vain rauhaa ja rakkautta, maailma paranemaan päin.

Älä kävele punaisia päin


Lopetin punaisia päin kävelemisen fuksivuonna. Olen saanut kuulla asiasta, olen herättänyt huomiota ja saanut osakseni muutamat naurutkin. Sen yhden seikan perusteella että teen juuri niin kuin liikennevalot käskevät, minusta saa myös  tehtyä persoonallisuusprofiilin joka paljastaa minun olevan turvallisuushakuinen, riskejä karttava, aivoton tottelija. Hesarin tämänpäiväisen kolumnin mukaan vastaavan syväanalyysin voi tehdä kokonaisesta kansakunnasta, ja se tulee tietysti ottaa vakavasti ja miettiä pitäisikö lakeihin suhtautua vähän rennommin.

Nämä keittiöpsykologian dosentit eivät tietenkään ennen syväanalyysinsa tekemistä kysy, miksi minä en kävele punaisia päin.  Jos nyt kuitenkin kysyisivät, vastaisin niin kuin professori minulle aikanaan opetti:  koska minä en ole lain yläpuolella, eikä laki sano että punaisiin pitää pysähtyä vain silloin kun se Minusta tuntuu järkevältä. Oikeusvaltio ei voi perustua siihen että joka kulman takana seisoo poliisi joka kyttää mahdollisia lainrikkojia, vaan sen perusta lepää lainkuuliaisuuden idean sisästäneissä kansalaisissa. On kieroutunutta ajatella, että lakien kunnioitus on lammasmaisuutta, kun taas niiden rikkominen osoittaa yksilöllisyyttä ja aloitekykyä. Ei, juuri liikennevaloihin pysähtyminen ja siitä kertyvä palaute osoittavat, että myös lainkuuliaisuus on mitä suurimmassa määrin valinta. Se on valinta jonka seurauksena myös lakia rikkovat yksilöt tuntuvat muistavan, mikä olikaan se normi jonka mukaan heidänkin olisi pitänyt toimia. Peri-inhimilliseen tapaan lainkuuliaisen toiminnan havaitsemisesta ei kuitenkaan tavallisesti seuraa oman toiminnan korjaaminen läheskään yhtä todennäköisesti kuin jonkinlainen puolustusreaktio: Hyvä Ja Pitkä Selitys, lainkuuliaisuuden leimaaminen naurettavaksi pingottamiseksi, vähättely tai lievä aggressio. Kiinnostaisi tietää, ovatko keittiöpsykologian dosentit kuulleet defenssireaktioista...

Tähän joku välkkypää tietysti rientää kysymään, tottelisinko sokeasti mitä tahansa lakeja. En tietenkään, esimerkiksi Natsi-Saksassa minusta olisi varmaan tullut paatunut kriminaali. Tämä kysymys on kuitenkin pohjimmiltaan savusilli, sillä liikennesäännöt eivät ole ”mitä tahansa lakeja”, vaan tiukimmin moraalisin kriteereinkin arvioituna kelpo lakeja jotka on tehty suojaamaan sekä itseäni että muita tiellä liikkujia. ”Niin niin, mutta jos seisot punaisissa valoissa tyhjällä tiellä, ei ole mitään hyvää mitä pitäisi suojata. Laki on siis sellaisessa tilanteessa turha.” Ehkä, mutta lain kunnioittamisen idea on juuri siinä että en ota omavaltaisesti päätettäväksi asiaa, jonka lainsäätäjä on jo kertaalleen päättänyt minunkin puolestani vaan kunnioitan lain muotoon puettua päätöstä ja toimin sen mukaan. Minulla ei ole minkään valtakunnan moraalista oikeutta päättää, milloin laki on turha ja milloin ei, etenkään silloin kun kyse on omasta asiastani. Yhteiskunta on paitsi paikka joka yrittää olla oikeusvaltio, myös paikka jossa aika monissakin tehtävissä (omalta osaltani toimin tällä hetkellä kahdessa) on tärkeää ymmärtää jääviyden käsite. Jos käytökseni osoittaa että olen taipuvainen lain ohittamiseen omaksi edukseni niinkin yksinkertaisessa tilanteessa kuin liikennevaloissa seistessäni, niin olisinko pätevä yrittelemään minkäänlaista päätöksentekoa? Sitä paitsi, yhteiskunnassamme on tehokkaita keinoja vaikuttaa lainsäädäntöön, kuten äänestäminen ja kansalaisaloitteen perustaminen.  Lainrikkominen taas on sekä turha että tehoton tapa, muutoin kuin erittäin poikkeuksellisissa kriisitilanteessa jossa lainkuuliaisuus suoraan vaarantaisi jonkin aivan perustavan moraalisen arvon, kuten natseja pakenevan juutalaisen hengen ja terveyden. Tällainen tilanne on hyvin kaukana siitä että Minulla on vähän kiire, että olisi kiva päästä tästä vesisateesta sisälle minuuttia nopeammin, ettei Minua vain hotsita seisoskella valoissa, että Minun mielestäni tyhmiä lakeja ei tarvitse totella, tai muu minäminäsyy. Lainkuuliaisuuden perustalla on sen ymmärtäminen, että maailmassa on muitakin tärkeitä asioita kuin Minun välittömät haluni, ja toiseksi sen ymmärtäminen että oikeusvaltiossa eläminen on niin suuri hyvä, että sen ylläpitämisen vuoksi Minun jopa kannattaa vähän rajoittaa halujeni perässä juoksemista. Jos seison lainkuuliaisesti liikennevaloissa, siihen voi tuhrautua arvokas minuutti ainokaisesta elämästäni. Toisaalta, se minuutti kuluu oikeusvaltion ylläpitämiseen, sen valtion jonka lakeihin voin vedota ja turvata, joka antaa minulle oikeuksia ja mahdollisuuden muodostaa perusteltuja odotuksia sekä valtiota että kanssaihmisiä kohtaan. Minusta oikeusvaltion idea on niin upea inhimillisen järjen saavutus, että mielelläni uhraan sen ylläpitoon silloin tällöin minuutin tai pari. Oikeusvaltio ei vaadi tavalliselta ihmiseltä tavallisina arkipäivinä kovin suuria tai vaikeita asioita. Ei tarvitse osata kohdella kanssaihmisiä täydellisen oikeudenmukaisesti, ei tarvitse tehdä suuria ja vaikeita päätöksiä jotka vaikuttavat monien elämään. Uskollisuus vähässä riittää, siinä että kunnioittaa niitä arkisia pikku lakeja joihin törmäämme. Vaikka liikennevaloissa.

Minullekin tulee yrittämättä mieleen parikin lakia jotka muuttaisin pikimmiten, jos voisin. Liikenteeseen yksikään niistä ei kuitenkaan liity, eikä myöskään siihen että yksityisille kansalaisille annettaisiin oikeus päättää, milloin lakeja tulee noudattaa ja milloin niistä ei tarvitse piitata. Sitä paitsi, vaikka lainsäätäjä on inhimillisen yhteiskunnan tuotoksena erehtyväinen, myös Minä olen erehtyväinen (niin uskomatonta kuin se onkin). Aina välillä lehdestä saa lukea jalankulkijoista jotka ovat jääneet auton alle käveltyään punaisia päin tilanteessa jossa heillä epäilemättä oli siihen oikein hyvä ja ymmärrettävä syy. Sen lisäksi että he saavat kärsiä seurauksista nahoissaan, heidän kannettavanaan on myös moraalinen taakka yliajajalle onnettomuudesta aiheutuneista kärsimyksistä. Ja veikkaanpa, että lainkuuliaisilla autoilijoilla joiden eteen jalankulkija on odottamatta loikannut, on painava mielipide siitä onko jalankulkijoiden lainvastainen "aloitteellisuus" vain harmiton yksityisasia vaiko ei.

posted under , | 7 Comments

Vihdoin täällä

Kevät on vihdoin täällä!

Kukkaset puskevat esiin maasta, ja tänään näin ensimmäisen nokkosperhosen. Se kertoi että kevät on tullut ja omenapuiden leikkuuaika on ohi.

 photo DSCN2651.jpg

Tärkeä kevään merkki on myös se kun pääsee ripustamaan pyykin ulos kuivumaan. Mekkopyykkiä onkin riittänyt, niin kuin aina kiireisten aikojen koitettua...

 photo DSCN2665.jpg

Sillä saatiinhan me leikattua kaikki puut tänäkin vuonna, viikon hirmuisessa rutistuksessa.

 photo DSCN2657.jpg

We are an effective team, niin kuin Oblivionissa sanottaisiin. Ehdimmepä Lohjalle katsomaan senkin erään rankan leikkuupäivän päätteeksi. Taas tuli todistetuksi, että elokuvakriitikot eivät ymmärrä scifin päälle ollenkaan- tämäkin loistopätkä oli saanut huonot arvostelut. Emme keksineet, miksi.

 photo DSCN2642.jpg

Koska puutarhan kiiretaso oli noussut rasittavan puolelle, nostin työmoraalia muistuttamalla, miksi me tätä kaikkea teemme. Oman tarhan omenoista leivottu piiras on kuvattu ennen paistamista, koska kaukonäköisesti arvasin ettei se ehkä säilyisi paistamisen jälkeen kuvauksellisena montaakaan hetkeä. Oikeassa olin.

 photo DSCN2639.jpg

Moraalia nostatti myös paikalle ilmaantunut työnjohtaja-katti. Pitkän talven jälkeen oli taas hauska tavata.

 photo DSCN2674.jpg

Jos joskus olisi sadepäiviä tai jotain, niin minun pitäisi ommella pari uutta keittiöessua. Leikkaamaan ne jo onneksi ehdin. Varastossa olleet kankaatkin näyttivät keväisiltä.

 photo DSCN2645.jpg

Tästä postauksesta saattaisi nyt tulla sellainen kuva, että kevät täällä Pientilalla on rankkaa aikaa. Kaikkein rankinta on kuitenkin tietysti Koksulla. Satuimme paikalle kameran kanssa kun jänörukka oli nukahtanut vessalaatikkoonsa. Älkää antako avonaisten silmien ja tarkan korvan hämätä- tämä pupu on tukevasti unten mailla.

 photo DSCN2601.jpg

Femakkolaakson kaunis viikonloppu

Sociological Images kokeilee, miltä Barbie näyttäisi ilman meikkiä. Aidon blondin mielestä kuvapari on aika onnistunut. Se tässä enää mietityttää, että kun barbiella on kuitenkin jo lähtökohtaisesti suorastaan epäinhimillisen täydelliset mitat, hyvä kasvojen luusto ja nätit hiukset...miksi hänkään ei kelpaa ilman sitä vahvaa meikkiä? 

Suomessa kauppaketjut eivät pahemmin piittaa siitä että mallinuket muistuttaisivat edes mitoiltaan ja olemukseltaan läheisemmin vaatteita ostavia naisia, niin kuin opimme kotimaisista kommenteista Ruotsissa huomiota herättäneeseen normaalikokoiseen mallinukkeen jolla markkinoitiin normaalikokoisia (ei pluskokoisia) naisten vaatteita. Brittilässä Debenhams on hieman edistyksellisempi. Heidän kuvissaan esiintyy eri ikäisiä, kokoisia ja näköisiä malleja. Näyttävätkö vaatteet huonommilta näin? Eivät minusta. Ovatko suomalaiset sisäistäneet Kauneusihanteen naisille asettaan ahtaan muotin kiltisti? Vai ovatko ne vain kauppojen esillepanosta vastaavat jotka niin kuvittelevat? Kaupallisen kulttuurin rooli edistyksen moottorina näyttää kovin kyseenalaiselta, kun se vahvistaa kaikin keinoin stereotypioita siinä pelossa että eettisesti kestävällä tavalla toimiminen voisi ehkä mahdollisesti notkahduttaa myyntiä.

Tänäkin viikonloppuna Filosofian Puutarha suosittelee nauttimista ennen muuta heräävän kevään kauneudesta. Aurinko paistaa, eikä pitkän talven jälkeen maasta ponnistavien ensimmäisten kukkasten loistokkuuden kanssa kilpaile mikään.

Ammattimies on tittelinsä ansainnut, mutta entä nainen?

Sukupuoleen liittyvät ammattinimikkeet ovat lisääntyneet, vastoin suomen kielen lautakunnan suositusta. Tilastokeskuksen mukaan sukupuoleen viittaavia nimikkeitä on nykyään 674, siinä missä niitä oli kahdeksan vuotta sitten "vain" 641. Myös tasa-arvovaltuutettu on huolestunut kehityksestä. Ja kuten arvata saattaa, netissäkin on noussut asiasta vilkas haloo, jossa keskustellaan siitä onko tämä alkuunkaan järkevä huolenaihe.

Keskusteluun on nopeasti noussut olkiukolta tuoksuva kanta, jonka mukaan sukupuolettomat termit ovat jotenkin keinotekoisia ja naurettavia. Ihanko todella ovat? Mitä keinotekoista on sellaisissa termeissä kuin päällikkö, aulavahtimestari, juristi, pelinhoitaja, pelastaja, maallikkotuomari, virkailija, edunvalvoja, postinkantaja tai tanssija?  Eli esimies, lakimies, bingoemäntä, palomies, lautamies, virkamies, asiamies, postimies, ballerina? Eikö esimerkiksi kuluttaja-asiamiehen tehtävänä ole kuluttajien oikeuksien toteutumisen valvonta eikä mikään hämärä ”asioiminen”? Entä kuinka moni oikeasti äkkiseltään tietää, mitä lautamies oikeudessa puuhastelee- eikö maallikkotuomari ole paljon informatiivisempi termi joka kertoo yhdellä sanalla sekä sen mitä tehdään että millä rahkeilla? Eikö päällikkö, johtaja tai vetäjä kuulostakin jotenkin dynaamisemmalta kuin esimies?

Koska minusta on viime vuosina tullut hieman synkkämielinen, olisin kuitenkin näin aluksi ratkiriemuissani jo siitä jos kielenkäytöstä saataisiin siivottua nais- ja miesetuliitteet epäasiallisissa yhteyksissä. Sen minäkin käsitän että strippiklubille lähtijälle voi olla hyvinkin olennainen tieto, onko illan esiintyjä nais- vai miesstrippari. Mutta naispappi, naisopettaja, naiskuski ja mieskätilö ovat sen tyyppistä kielenkäyttöä jota näkee lähes poikkeuksissa sellaisissa yhteyksissä joissa kuulijalla herää tunne siitä että normaali pappi, opettaja tai kätilö olisivat olleet jotenkin pätevämpiä, jämäkämpiä, ja toimineet jotenkin fiksummin kuin tuo outolintu. Huomatkaahan, ystävät: itse sanan lisäksi ongelma voi syntyä myös siitä, millaisessa asiayhteydessä ja mihin sävyyn tiettyä termiä säännöllisesti käytetään.

Erityinen inhokkini on tietysti ”naisfilosofi”, jota sitäkin joskus näkee (onneksi en ole bongannut kenenkään viittaavan itseeni sillä termillä. Tulisi tupenrapinat). Kuten muissakin laajoissa ammattiryhmissä, filosofikuntaankin mahtuu monenlaista väkeä. On olemassa metafyysikoita, loogikkoja, yhteiskuntafilosofeja, sukupuolentutkijoita, eetikkoja ja monia muita. Korrekti tapa erotella filosofilauma on siis viitata tutkimuskohteisiin. Esimerkiksi, meikäläistä sopii nimittää vaikka ympäristöeetikoksi tai avaruusfilosofiksi. Tällä kaavalla katsottuna naisfilosofi on siis ammattiajattelija joka filosofoi naiseudesta. Paitsi ettei mieleeni tule yhtäkään tällaista filosofia, vaan vain feminismin teoreetikkoja, sukupuolentutkijoita ja seksuaalieetikoita. Naisfilosofeista puhutaankin usein silloin kun yritetään vihjata että naisten harjoittama filosofia on jollakin mystisellä –kenties vähän epäilyttävällä – tavalla erilaista kuin miesten harjoittama filosofia. Luultavasti jotenkin vähemmän loogista ja vähemmän vakavasti otettavaa. Vähän friikahtavaa myös: hei katsokaa, tuossa menee nainen joka  osaa ajatella! Tai ainakin väittää osaavansa. Onkohan se ihan pätevä, vai onkohan se ihan oikea nainen? Nais-ja mies- etuliitteet nimittäin hyökkäävät kahdella rintamalla. Toisaalta ne voivat kyseenalaistaa kohteensa pätevyyden (voiko mieskätilö muka antaa synnyttäjälle yhtä hyvää hoitoa kuin naiskätilö?), toisaalta tämän sukupuolen ja seksuaalisen suuntautuneisuuden (Onkohan neiti rekkakuski lesbo? Mikäköhän vika tuossa sairaanhoitajapoitsussa on? Ei taida olla mikään tosimies hän.)

Onhan se lähtökohtaisesti hyvä jos mielikuvituksettominkin kansanosa herää edes hetkittäin miettimään mustavalkoisen ihmiskäsityksensä rajoja ja muistaa että osa naisista on lesboja eivätkä kaikki miehet ole äärimaskuliinisia. Ei, siinä ei olisi yhtään mitään vikaa, jos vaihtoehdot olisivat tasa-arvoisia. Sitä ne eivät kuitenkaan vielä ole, vaan ihmettelyn taustalla on nimenomaan ajatus siitä, että homoseksuaalisuudesta tai  androgyyniydestä kiinni jääminen on noloa ja että sellaiset ihmiset ovat vähempiarvoisia. Että miehekkäät heteromiehet ja naiselliset heteronaiset pysyvät tiukasti omalla paikallaan, ja ne jotka eivät pysy, ovat jotenkin epäilyttäviä ja poikkeavia. He eivät ole aivan täysimittaisia sukupuolensa edustajia, vaan jotakin vähemmän ja nolompaa.

Henkilökohtaisista inhokeista takaisin asiaan. Kielen ja maailmankuvan välinen vuorovaikutus on monimutkainen ja häilyväinen juttu, aivan varmasti voidaan kait sanoa vain että jokin yhteys on. Jossakin. Ettei se miksi asioita nimitetään ja millaisia mielikuvia sanoilla herätetään ole aina ja kaikille yhdentekevää. Että Wittgensteinin toteamuksessa siitä miten kielen rajat ovat maailman rajat, on varmaankin jotakin perää. Että tässäkin keskustelussa on kyse isommista asioista kuin siitä, että ovat pikkutytöt tähänkin asti tajunneet että myös he voivat isona kouluttautua palomiehiksi ja pojat harkinneet aulaemännän töitä. Kysymys on myös siitä, minkä hahmotamme normaaliksi, tavalliseksi ja kunnolliseksi. Millainen ihminen herättää luonnostaan pätevyytensä ansaitsemaa luottamusta toimiessaan tietyssä virassa, ja millainen joutuu tekemään kaksin verroin töitä osoittaakseen olevansa pestinsä arvoinen. Mitä eri sukupuolten edustajat saavat tehdä riskeeraamatta seksikkyyttään. Kysymys on toisaalta myös siitä, millaisille asioille olemme itse avoimia ja toisaalta, mitä pidättäydymme tekemästä ihan huomaamattamme pelätessämme että se uhkaa omaa sukupuoli-identiteettiä.

Mutta sitten ovat asiat hemmetin huonosti jos naiset eivät tohdi ajatella ja ilmaista mielipiteitään julkisesti koska se on jotenkin epähienoa, epänaisellista ja epäviehättävää. Ja tietysti myös sitten, jos miehet eivät kehtaa ilmaista lämpimiä, kilttejä tunteitaan koska se saattaa vähentää rintakarvojen kasvua. Nämä ovat niin kaameita mahdollisuuksia, että minusta yhteiskunnan tulisi tehdä kaikkensa niiden torjumiseksi. 

Onko onni kuluttamista?


Lukaisin minäkin Hesarin kirjoituksen siitä miten kaikki ei ollut ennen paremmin. Siinäpä oli kirjoitus joka sai Ofelian lisäksi minutkin mietteliäälle päälle.

Kirjoituksessa kuvailtiin paljon sitä, miten yltäkylläistä elämää nykyään elämme vaikkapa 80-lukuun verrattuna. Minä kyllä muistan 80-luvun, vaikka tietysti vain lapsen perspektiivistä. Ja muistan, ettei silloinkaan eletty puutteessa eikä kurjuudessa eikä haaveiltu päiviä pääksytysten valoisammasta tulevaisuudesta. Onko todella edistystä, että nykyään on halvempaa heittää kodinkone pois ja ostaa tilalle uusi kuin kutsua korjaaja? Onko edistystä se että kodeissa on niin paljon krääsää että sitä ratkomaan on syntynyt personal organizerien ammattikunta? Ja aikuisten oikeasti: onko edistystä se että aineellisen yltäkylläisyyden taustalla on Kaukoitään ja kehittyviin maihin siirtynyt halpatuotanto jossa työntekijät eivät ole paljon orjuutta paremmissa asemissa ja ympäristöä pilataan surutta? Onko edistystä se että rahalla saa arkiset välttämättömyydet, mutta jos haluaisi leipoa, ommella ja laitella itse, aikaa ei monella olekaan? Oma takapihamme on ehkä siistimpi kuin 30 vuotta sitten, mutta massasukupuuton ja ilmastonmuutoksen kaltaiset riskit eivät rajoja kunnioita. Eivätkö kaukomaidenkin ihmiset ole lajitovereitamme joita geneettisesti ottaen erottavat meistä vain pikkuruiset erot? Kerskakulutusko on onnen avain? Jos on, olemme liemessä sillä tämän päivän keskivertosuomalaisen elämäntavan ylläpitämiseen tarvitaan useampi Maapallo, eikä meillä ole kuin yksi. Jos haluamme parantaa elämäämme hamaan tulevaisuuteen samalla reseptillä, pitäisi keksiä miten Maapalloja saa valmistettua sarjatuotantona.

Myös muulla edistyksellä on nykymaailmassa kääntöpuolensa. Otan tässä esimerkiksi vain lääketieteen kehityksen, koska se on ala jonka kulissientakaisesta todellisuudesta satun olemaan varsin hyvin perillä. Lääketehdasjohtoinen terveysteknologian kehitys on vinoutunutta niin että hyvinvointisairauksien tutkimiseen uhrataan paljon resursseja kun taas kehittyvissä maissa tappaviin tauteihin, kuten malariaan ja tuberkuloosiin, ei kunnon lääkkeitä ole. Ilmastonmuutoksen ja matkailubuumin myötä markkinatalouden lait voivat näyttää tässäkin asiassa kääntöpuolensa. Mitä teemme, jos ilmasto-olot Euroopassa muuttuvat malariahyttysille suotuisiksi? Miten pärjäämme kaukaisissa maissa antibioottiresistenssin kehittäneitä bakteerikantoja vastaan? Moni uskoo että lääkekehitys ratkaisee nämäkin ongelmat. Kuitenkin, silläkin kehityksellä on sellainen hinta jota moni mielellään välttää ajattelemasta. Lääketeollisuuden tarvitsemat eläinkokeet tarkoittavat, että järjestelmällinen ja valtion siunaama kärsimiskykyisiin olentoihin kohdistuva raakuus kukoistaa. Arvatkaapas, miten esimerkiksi lähtökohtaisesti terveinä laboratorioon saapuvilla eläimillä saadaan testattua vahvojen kipulääkkeiden tehoa? Omalta osaltani, olen kuitenkin jo kauan vähentänyt sen murehtimista, millaista kärsimystä eläinkokeet eläimille aiheuttavat. Nykyään olen huolissani ihmisistä ja siitä että taloudellisesti hyvin kannattava teollisuus on siistinyt eläinten rääkkäämisen kunnialliseksi ja jopa arvostetuksi palkkatyöksi. Oikeastaan, kun alkaa tarkkaan ympärilleen katselemaan, ei ole kovin vaikea huomata että yhteiskunnassamme palkitaan monenlaisia eettisesti arveluttavan käytöksen muotoja alkaen piittaamattomuudesta ja päätyen suoranaiseen kaltoinkohteluun. Tarkoitus pyhittää keinot, taas kerran. Ehkä edes filosofiblogissa voi kuitenkin pysähtyä hetkeksi miettimään, toimiiko Hyvän Tarkoituksen pyhittävä taikavoima loputtomasti, vai alkavatko jossakin vaiheessa erääntyä ne laskut joita saattaa alkaa kertyä sen tosiseikan perusteella että hyvät tarkoitukset elävät ideoiden maailmassa kun taas niiden nimissä tuotettu kärsimys ja tuho tuppaavat eksistoimaan täällä Reaalimaailmassa.

Ajatus siitä että onni on pohjimmiltaan, tai olennaisilta osin sidoksissa korkeaan materiaaliseen kulutustasoon ja luksuksen saatavuuteen, on rahanpalvonnan uskonnon perusopinkappale. Se on idea joka sivuuttaa, henkisen, sivistyksellisen ja moraalisen pääoman merkityksen inhimilliselle kukoistukselle tai tekee näistä toisarvoisia päämääriä. Se on idea joka syrjäyttää ne ihmiset jotka eivät syystä tai toisesta pääse mukaan kulutusjuhlaan, ruokkii osattomuuden tunnetta ja valheellista kateutta. Rakenteellisella tasolla se johtaa ihmisten jaotteluun ”parempiin” ja ”huonompiin” kulutustason perusteella. Ympäristön kannalta se on katastrofaalinen. Jostakin syystä viime aikoina minulle on alkanut tulla näistä "ennen kaikki oli vielä surkeammin"- jutuista sellainen olo, että yhden jos toisenkin ajattelevan ihmisen usko on alkanut horjua tässäkin asiassa. Moni tietää, ettei maailman tilassa ole tänään kehumista. Mutta jos ratkaisu ei löydy paluusta idylliseen menneisyyteen, mistä se sitten löytyy? Lopullista vastausta ei minullakaan tietenkään ole. Mutta ehdottaisin, että emme suhtautuisi Onnen kaltaiseen isoon asiaan kuin Finlandia-talon marmorilaattoihin. "Eiväthän ne kestä, mutta näistä ainakin tiedämme millä tavalla ne ovat viallisia. Ja näyttäväthän ne pari vuotta ihan hyviltä.", kuului perustelu takavuosina kun kansa ihmetteli, miksi talon vääntyilleiden Carraran marmorilaattojen tilalle tilattiin lisää samanlaisia. Niin että ihan nöyrästi ehdottaisin vain, että jospa kokeilisimme havaittujen ongelmien ratkaisemista. Vaikka ajattelemalla, ehkä jopa kokeilemalla.

Kirjoituksen synkästä sävystä huolimatta, en tietenkään väitä ettei aitoa edistystäkin olisi vuosikymmenten saatossa tapahtunut. Onhan sitä. Yhteiskuntamme on turvallisempi kuin aiemmin ja suomalaisten takapihat ovat puhtaampia kuin takavuosina. Monet keksinnöt helpottavat nykyihmisen elämää -ja jopa yksinkertaistamista. Työn tekeminen kotoa käsin on monille aito mahdollisuus hyvien tietoliikenneyhteyksien ansiosta. Netistä saa tilattua paljon downshiftaajan elämää sulostuttavia erikoistuotteita joiden hankkiminen aiemmin olisi ollut hyvin työlästä, ellei peräti mahdotonta. 80-luvulla luomu- ja lähiruokabuumit odottivat vielä tulemistaan, ja ympäristötietoisuus oli Suomessa pienten piirien juttu. Menneisyyden nostalgisoimiseen ei pidä sortua, mutta aivan vastaava ääripää on myös ajatella, että nykyinen kulutushumala on sivilisaation korkein muoto jonka kyseenalaistamalla pääsee vain alaspäin, kohti puutetta ja kurjuutta. Kriittisyys ja kohtuullisuus ovat hyveitä, sekä mennyttä että tulevaa pohtiessa. Ja onni, se ehkä edellyttää sen ettei välttämättömyyksistä ole pulaa. Voiko onnea kuitenkaan tarjota kulttuuri jossa "välttämättömyyksiä" ja tavaraunelmia riittää joka makuun ja tulotasolle niin että materian tavoittelua rajoittavat vain yksilöön kohdistuvat ulkoiset pakot (esimerkiksi rahanpuute)? Vai ovatko antiikin viisaat yhä oikeassa ja löydämme onnen vasta kun opimme rajoittamaan omaa haluamistamme, löydämme itsekurin, tyytyväisyyden, kohtuullisuuden ja harkitsevaisuuden hyveet? Halutahan me kaikki osaamme, mutta osaammeko nauttia?

Sana täksi päiväksi: lämpösumma


Minä olen miettinyt viime päivinä paljonkin lämpösummaa, näin säätyypin muuttumisen kunniaksi. Afrikasta virtaa lämmintä ilmaa kohti Eurooppaa lähiaikoina useampaankin otteeseen, mutta kylmän Suomenlahden yli virtaukset eivät yllä. Me täällä pohjoisessa saamme yhä pitää epävakaisen ja viileän säätyyppime. Hurraa! Miksi tämä harmaus on upea asia, johtuu juurikin lämpösummasta. 

Lämpösumma on se mikä omenapuita pyörittää, valon määrän ohella tietenkin (mutta valon määrääkin hillitsee pilvinen sää). Kysymys on hämmentävän yksinkertaisesta matematiikasta: kun lämpösumma ylittää tietyn luvun, omenapuut tekevät asioita. Kylmä ja luminen alkukevät ovat jäädyttäneet myös omenatarhan hoidon kalenterin tahdissa. Haitta on kuitenkin ollut pienempi kun ongelmana on ollut yleisesti ottaen kaamean sään sijasta rehellinen siperiaaninen kylmyys. Kun on kylmää, ei lämpösummaa kerry, ja puut vetelevät sikeitä. Joten kun talvi näytti vain jatkuvan ja jatkuvan, toivoin hartaasti etteivät lämpötilat yhtäkkiä pomppaisi ylös viittätoista-kahtakymmentä astetta. Silloin lämpösummaa alkaa kertyä huimaa tahtia, kevät tulee rytinällä, ja ihmisiä joilla on hallinnoitavana esimerkiksi suuri määrä omenapuita, hirvittää. Vaikka sää olisi miten sekaisin, puiden leikkuulla on takaraja. Siitä päättää lämpösumma. 

Leif Blomqvist selvittää käsitettä teoksessaan Pohjoisen omenat.  Kun vuorokauden keskilämpö 5 peräkkäisenä päivänä on vähintään +5 astetta, alkaa terminen kasvukausi. Sen jälkeen lämpösumman kertyminen lasketaan päivien keskilämpötiloista, esimerkiksi minimi- ja maksimilämpömittarin avulla. Esimerkiksi omenalajike Pirjan hedelmät kypsyvät lämpösumman 972, mutta monet lajikkeet vaativat reilusti yli 1000:n menevän lämpösumman. Mutta nyt ollaan vasta lähestymässä termisen kasvukauden alkua. Aikaa vielä on. 

Vähäsen. Se on minunkin myönnettävä, ja todisteena vilpittömyydestäni on se seikka että meille on kolmessa päivässä ilmestynyt yhdeksän leikattua omppupuuta. Mutta niin kauan kuin lämpösumma kasvaa normaalia keväistä tahtia eikä ota hurjia harppauksia, puut pysyvät sen verran uneliaina että reipasotteiset, sulavien hankien yli kiiruhtavat ihmiset ehtivät tehdä sen mitä tehtävä on (edellämainittu Blomqvist kavahtaa koko kevätleikkausten ideaa, mutta meille kuten useimmille kotitarhureille aika on lopulta ratkaiseva tekijä: joko puut leikataan varhain keväällä tai niitä tuskin leikataan koko vuonna).

Lämpösumma, joka meidän omenatarhureiden ehkä pitäisi lisätä pantheoniin säänjumalan apulaiseksi, säätelee siis omenapuiden elämää. Samalla tavalla toimivat monet muutkin kasvit, ja pitkälti koko se sinfonia joka keväänä tunnetaan. Kotipuutarhurin unelmaa, pitkää ja rauhaisasti etenevää kevättä, emme tänä vuonna saa. Se on selvää. Niin kauan kuin lämpösumma kertyy verkkaan, saamme kuitenkin jonkinnäköisen varhaiskevään ja tilaisuuden tehdä varhaiskevään työt. Niin valmis kuin sisimmässäni jo olisinkin kukille ja perhosille, ilman varhaiskevättä keväästä ei sittenkään tulisi oikein mitään.


posted under | 0 Comments

Tekstiilijätteiden kierrättelyä


Eilisen hyvänä työnä vastasin tähän Kuluttajatutkimuskeskuksen nettikyselyyn tekstiilijätteen kierrätyksestä. Suhtautumiseni tekstiilien kierrätysmahdollisuuksien parantamiseen on vähän ristiriitainen. Toisaalta parantuvat kierrätysmahdollisuudet ovat hyvä juttu.  Tietysti. Toisaalta nimenomaan tekstiilijätteiden osalta jo kirpputorit toimivat sellaisena jokapojan viherpesukoneena, että tulee miettineeksi mahdollistavatko uudet kierrätyskeinot vain entistä villimmän vaatteiden kertakäyttökulttuurin. Maailmanmenoa seuratessani olen tullut siihen tulokseen, että tämä on niitä ongelmia joiden alkusyynä eivät niinkään ole yhteiskunnan tarjoamien kierrätysmahdollisuuksien vähäisyys vaan se että kansasta on tullut välinpitämätöntä.

Meillä tekstiilijätteen kierrätys on niitä kierrätyksen lajeja joiden tilaan olen melko tyytyväinen (toisin kuin esimerkiksi biojätetilanteeseen…krhm…). Lähtökohta on, että tekstiilit käytetään loppuun kotona, ja sitten ne kierrätetään kotona, jos se vain on mahdollista. Tässä auttaa ensinnäkin se että meillä ollaan epämuodikkaita, joten muodin muuttuminen ja sen kanssa samoihin aikoihin monella osuva "kyllästyminen" eivät näy vaatekaapeissamme. Sisustuksemmekaan ei trendejä seuraile. Apua on myös siitä että osaan korjata vaatteita. Ratkenneet saumat, irroneet napit, pienet repeämät vuorissa ja rikkinäiset suht huomaamattomasti sijoitetut vetoketjut  eivät tee vaatteesta jätettä vaan korjausta odottavan. Haalistuneet luonnonmateriaalivaatteet voivat päästä värikylpyyn, ja jos maataviistävän hameen helma alkaa osoittaa kulumisen merkkejä, voin päärmätä sen uudelleen senttiä lyhyempänä. Hyvällä hoidolla vaatteiden elinikään saa usein vuosia lisää. Se on hyvä juttu, jos pitää kovasti vaatteistaan mutta vähemmän vaatteiden ostamisesta.

Minulla on meneillään jonkinlainen tuhoamiskausi. Ei ole montaakaan päivää siitä kun tuomitsin kaksikin vaatetta kierrätykseen. Rakas vaaleanharmaa hameeni ja valkoinen paitapusero olivat tahriintuneet niin vaikeasti, ettei niistä enää siistejä saanut. Ja siisteydestähän minä olen varsin tarkka. Paidassa oli puuvillan lisäksi elastaania, sillä se oli peräisin ajalta ennen kuin älysin alkaa kiinnittämään vaateostoksilla huomiota kankaiden kierrätettävyyteen. Otin kuitenkin talteen kuitenkin napit ja taskun. Hame sen sijaan oli tukevaa puuvillatwilliä, joten irrotin siitä vain napit ennen kuin lykkäsin sen kangasvarastoon. Vaikka väistelisinkin koristesaumoja, on siinä hyvinkin toista metriä hyvää ja monikäyttöistä kangasta. Roskiin päätyi tässä vaiheessa yhdet paidanjäänteet joiden kierrätykseen olisi tosiaan tarvittu sellaisia keinoja joita ei kotoa löydy. No, olisi niistä ehkä saanut jonkinlaista matonkudetta. Minulla kuitenkin on jo kuluttamista odottamassa paljon mukavimmistakin materiaaleista leikeltyjä matonkuteita, joten tällä kertaa se jäi.

Näin tämä kierrättely meillä tyypillisesti menee. Paremmat kierrätysmahdollisuudet loppuun kulutetuille keinokuitusekoitteille olisivat kieltämättä tervetulleita. Minulla on kuitenkin sellainen tunne, että moni pystyisi vähentämään tekstiilijätettään jo aivan kotoisin konstein. Hyvälle alulle päästäisiin jo sillä että opittaisiin erottamaan vaatteista pitäminen ja ostamisesta pitäminen toisistaan. Vaatteista pitäminen on minusta suorastaan kiitettävä piirre. Se kun motivoi huoltamaan ja pitämään vaatteitaan paljon paremmin kuin syvällisissä piireissä suosittu hälläväliä-asenne. Ostamisesta pitävät ihmiset taas usein väittävät kivenkovaan pitävänsä vaatteista, mutta miten se voi olla totta kun koko ajan pitää saada uutta eivätkä muutaman kuukauden vanhat vaatteet ole enää lainkaan rakkaita? Vaatteista pitäminen sen sijaan on huolellisuutta hankintojen tekemisessä ja kykyä nauttia vuosien ajan kauniista ja käyttökelpoisista vaatteistaan.

 Paras tietämäni tekstiilijätteen vähennysmenetelmä onkin käytössä vaatteen elinkaaren alkupäässä.  Älä hanki sellaista mitä et aio kuluttaa loppuun.  Älä seuraa muotia, sillä muotiteollisuus vanhentaa käyttökelpoisia vaatteita keinotekoisesti. Kehitä sen sijaan aikaa kestävä persoonallinen tyyli. Vältä kaupoissa kiertelyä, alennusmyyntejä ja nettikauppojen uutuuksien selailua ellet tiedä tarkalleen, mitä olet etsimässä. Pidä sen sijaan listaa suunnitteilla olevista hankinnoistasi. Suunnitelmallisuuskin on ihan hauskaa, ja säästää lisäksi sekä ympäristöä, rahaa ja kallisarvoista kodin säilytystilaa.

Kevät, hidas ja nopea


”Nyt ei ole vielä myöhäistä, mutta vähän alkaa olla kiire,” sanoi lohjalainen puutarhuri Esa Aaltonen omenapuiden leikkuusta eilisessä Länsi-Uusimaassa.
”Saa tulla tänne itse leikkaamaan”, sanoi Puoliso kärttyisästi, summaten paikallisia tuntoja vähän yleisemminkin, ainakin päätellen siitä miltä virkkalalaiset pihat näyttävät. Meillä ei ikinä olla oltu tässä asiassa mattimyöhäsiä, eikä olla tänäkään vuonna sikäli kun olen pitänyt silmäni auki kylillä kulkiessa. Tällä hetkellä oksia on meillä leikattu noin kymmenestä puusta. Hanki on vielä niin syvää ettei yksikään puu ole vielä valmis. Se ei oikeastaan haittaa, sillä peremmälle puutarhaan ei ole vielä asiaa, etenkään kun poskiontelot soittavat yhä öisin Erich Zannin musiikkia. Kaikissa taloa lähellä olevissa puissa näkyy kuitenkin enemmän ja vähemmän leikkaamisen jälkiä. Talouden oksasaksi- ja leikkurikokoelma sekä teroitusviila ovat muuttaneet eteiseen. Jänöt ovat jo siirtyneet kevätruokavalioon johon kuuluu nakerrettavia tuliaisia puutarhasta. Yritystä on, sekä runsaasti hyviä saapassukkia. Näillä hyökätään, halleluujaa, niin kuin pelastusarmeijassa sanotaan. Parhaamme tehdään ja yritetään olla ajattelematta kalenteria liikaa. Sillä mitä tahansa se sanookaan, nyt on tultava toimeen juuri tämän kevään kanssa.

Arvioisin, että kevät on meillä noin kuukauden myöhässä. Sellaisen lumisen kuukauden verran myöhässä. Yritän olla kovasti muistelematta niitä keväitä jolloin auringon sulatettavana on ollut helmikuun lopussa vain kymmenen senttiä lunta jos sitäkään. Kuukausi myöhässä on paljon, ja varmaa on vain että jossakin vaiheessa kevät koittaa sitten rytinällä ja kadonneet viikot puristuvat päiviin lämpötilojen pompatessa ylös. Niin siinä käy; tänään puita leikatessani muutamasta auringon sulattamasta laikusta kurkisteli jo krookusten nuppuja ja mukulaleinikin lehtiä, vartomassa pienintäkin tilaisuutta valloittaa puutarha lumelta takaisin kukille, vihreydelle ja elämälle. Sitten ei ole vapaa-ajanongelmia. Kieltämättä Aaltonen on siinä mielessä oikeassa, että omenapuiden leikkuu on jo nyt meillä jo ennätyksellisen myöhässä. Jopa viime vuonna leikkuutilanne tähän aikaan näytti paremmalta, ja se on paljon sanottu ottaen huomioon että viime vuonna tähän aikaan minä pysyin hädin tuskin tolpillani ja Puolisorukalla oli ylitöiden lisäksi kontollaan suuri osa perheen arjen pyörityksestä.

Sen verran kokenut maanviljelijä jo olen, että osaan jo kevään koreografian ulkoa. Ensin on siis saatava Omenapuumetsä leikatuksi. Kun lumi on poissa, seuraa risusavotta ja pihan siivous. Sitten kasvimaan kunnostus, joka on tänä keväänä tavanomaista isompi urakka. Syksyllä emme sairastelujen takia suoriutuneet siitä aivan mallikelpoisesti ja osa kasvimaasta oli viime kauden kokonaan kesannolla. Jossakin välissä kunnostetaan terassin oleskelupaikka, hoidetaan parsoille lisää hiekkaa ja tehdään muut sekalaiset työt. Tavallisena vuonna kevättöiden päättymisen ja ruohonleikkuun alkamisen välissä on se ikkuna jonka aikana ehtii tehdä vuoden kunnostus- tai uudisrakennusurakan. Ehkä istutetaan uusia omenapuita. Puoliso nikkaroi ehkä uusia kehikoita marjapensaille vanhojen lahojen tilalle. Minä raivaan ehkä uuden kukka- tai hyötykasvipenkin jonnekin. Täksi vuodeksi  toivelistalla oli vain mansikkamaa, mutta näinköhän tänä vuonna löytyy aikaa sen kunnostamiseen? Entä unelmamme varastorakennuksen suursiivosta? Missä välissä sen muka ehtisi? Pelkään pahoin, että tänä keväänä unelmat jäävät unelmiksi ja saamme olla tyytyväisiä jos onnistumme pysymään pakollisten töiden osalta kevään matkassa, sitten kun se koittaa.Kun ruoho on kasvanut leikattavaan pituuteen, kevät on ohi ja siirrytään kesään. Se kuluu Puolisolla enimmäkseen ruohoa leikatessa ja minulla enimmäkseen kasvi- ja yrttipenkkejä hoitaessa. Tahti on ehkä hieman leppoisampi kuin kevään kiireisimpänä aikana, mutta toisaalta pieni rauhoittuminen on kesällä tarpeen puutarhurillekin. 

Ken elää, se näkee, miten tästä keväästä suoriudumme. Vaikka puutarhamme näyttää tänäkin keväänä olevan kaikkea muuta kuin helppohoitoinen, osaamme suhtautua haasteisiin jo kokemuksen tuomalla itseluottamuksella. Ei täällä enää ihan keltanokkia oltiin (ja sitä paitsi olemassaolomme todistaa, että silloinkin kun oltiin, kaikesta kuitenkin selvittiin ja vieläpä ilman suurempia traumoja) Ja toisaalta, vaikka kevät olisi millainen, aina on olemassa ensi kevät.

posted under , | 4 Comments

Läheisessä avaruudessa: Luytenin tähdet


Valaskalan tähdistö sijaitsee taivaalla ”vesitähdistöjen” alueella. Samasta naapurustosta löytyvät Vesimies, Eridanus (jonka nimi viittaa Eridanus-virtaan) ja Kalat. Valaskalasta löytyy muutamakin läheinen tähti: 12 valovuoden päästä löytyy Tau Ceti jonka ympärillä saattaa kiertää jopa viiden planeetan aurinkokunta, sekä suunnilleen samalla etäisyydellä sijaitseva YZ Ceti. Ja sitten Valaskalasta löytyy 8.7 valovuoden päästä Luyten 726-8, meitä kuudenneksi lähin tähti(pari). 

Luyten 726-8 on kaksoistähti jonka molemmat osapuolet ovat flare-muuttujia. Himpun verran kirkkaampi osapuoli, UV Ceti on suorastaan tämän muuttujaluokan tyyppitähti. Muuten tähdet ovat lähes yhtä kirkkaita. Tai "kirkkaita", sanoisi takapiha-astronomi, sillä yli 12 magnitudin tähtiä ei ole toivoakaan havaita paljain silmin (päivän oivallus: taivaalla näkyvät tähdet eivät suinkaan ole läheisimpiä taivaallisia naapureitamme, vaan monet läheiset tähdet ovat himmeitä punaisia kääpiöitä). Parivaljakon löysi Willem Jacob Luyten (1889-1994) kootessaan luetteloa suuren ominaisliikkeen omaavista tähdistä. Väitellessään astronomiasta vuonna 1921 hän oli "oman aikansa Himanen", ja niinikään kuuluisan tähtitieteilijän Einar Hertzsprungin ensimmäinen oppilas. Luytenin pitkä ja ansiokas astronomin ura kuitenkin huipentuu (minun mielestäni) siihen, että hän on yksi harvoista ihmisistä joiden mukaan on oikeasti nimetty tähti. Ansiokas ura astronomina on sitäkin kunnioitettavampi, kun Luyten menetti näön toisesta silmästään uransa alkupuolella vuonna 1925. Uransa aikana Luyten määritti satojen tuhansien tähtien ominaisliikkeen sekä löysi suuren osan aikanaan tunnetuista valkoisista kääpiöistä. Tieteellisten ansioiden lisäksi Luyten oli myös aktiivinen popularisoija, joka ehti uransa aikana kirjoittaa New York Timesiin yli 200 artikkelia.

Minäkin muistan takavuosilta ”osta nimikkotähti”- tarjouksia, joissa ei ollut muuta vikaa kuin se että näitä ”nimikkotähtiä” ei tähtien nimeämisen auktoriteetti, IAU tunne eikä tunnusta, vaan nimi pääsi vain hienoon paperiin ostajan pöytälaatikkoon. Todellisuudessa jo asteroidikaima on kova juttu. Pikkuplaneetta 8661 tunnetaan Ratzingerina virastaan luopuneen paavin mukaan, 100027 on Hannaharendt, 6123 Aristoteles.  Myös pikkuplaneetta 111393 Rammstein löytyy yötaivaalta- edellyttäen että kotoa löytyy vehkeet 15.3 magnitudin kohteen havaitsemiseen. Löytäjä saa virallisesti nimetä kivenmurikkansa, ja se on suuri etuoikeus.

Tähdet ovat toinen juttu. Jos tähdellä ei ole vanhaa, vakiintunutta nimeä joka on jossain vaiheessa päässyt virallistumaan, se saa tulla toimeen luettelotunnuksilla. Tämä asiantila on aiheuttanut lievää epätoivoa jo vanhastaan. Delfiinin tähdistön alpha- ja beta- tähdet tunnetaan tänäkin päivänä nimillä Sualocin ja Rotanev, takaperin kirjoitettu Nicolaus Venator astronomi Niccolò Cacciatoren (1770-1841) mukaan. Ja niin tuli tähtiin kirjoitetuksi, että yrittänyttä ei laiteta.

Tavallisimmin henkilöiden nimiin törmää luetteloissa. Joskus tähden luettelotunnukseen sisältyy nimi, mutta varsinaisina nimikkotähtinä niitä ei pidetä. Virallisesti henkilön mukaan nimettyjä tähtiä on tällä hetkellä parikymmentä: Kapteynin tähti, Baaden tähti, van Maanenin tähti, Barnardin tähti…ja Luytenillakin on siis oma tähtösensä.

Myös luettelotunnuksella GJ 273 tunnettu Luytenin tähti sijaitsee reilu 12 valovuoden päässä Pienen Koiran tähdistössä. Se on punainen kääpiö joka läheisyydestään huolimatta yltää vain magnitudiin 9.9 eikä siis ole paljain silmin havaittavissa. Hieno tähti se silti on, eikä suinkaan ainoa läheisistä tähdistämme jotka hehkuvat himmeinä punaisina kääpiöinä. Sitä paitsi, tähtien, kuten usein rokkitähtienkin elämässä on niin että loistavimmat kuolevat nuorina kun taas pitkäikäiset ovat usein himmeämpiä. Siinä vaiheessa kun omasta Auringostamme aika jättää, Luytenin tähdellä on vielä paljon aikaa jäljellä. Punaisista kääpiöistä onkin vallalla paljon mielenkiintoisia valistuneita spekulaatioita. Arvellaan, että juuri punaisten kääpiöiden elämänvyöhykkeet olisivat elämälle hyviä paikkoja kasvaa ja kukoistaa miljardien vuosien ajan. Toiset taas ovat laskeskelleet, että ainakin jotkut nykyään olemassa olevat punaiset kääpiöt elävät näkemään universumimme siirtymisen nykyisestä, kirkkaiden tähtien ajasta pimeään aikakauteen jossa uusien tähtien muodostus on lähes ehtynyt tähtienvälisen kaasun loputtua ja jäljellä on punaisten kääpiöiden lisäksi enää tähtien jäänteitä, kuten neutronitähtiä ja valkoisia kääpiöitä.

Luytenilla on vielä, näin laveasti puhuen, pari muutakin tähteä lähiseuduilla: vajaan 15 valovuoden päästä löytyy punainen kääpiö TZ Arietis tunnetaan myös Luyten 1159-16:na, ja 11.3 valovuoden päästä löytyy peräti kolmen punaisen kääpiön muodostama järjestelmä EZ Aquarii, Luyten 789-6. Maallinen muisto on häilyvää, mutta taivaalla Luytenin jälkiä seuraillaan vielä kauan. Meidän päivinämme punaiset kääpiöt ovat vielä pikkuisen ylenkatsottuja, mutta arvelisin että tilanne tulee muuttumaan kun ja jos jonakin päivänä jätämme Aurinkokunnan taaksemme. Sillä kosminen lähiympäristömme on kiinnostavia punaisia kääpiöitä täynnänsä.

Niin, ja on Luytenilla myös se asteroidi: kääpiöplaneetta 1964 Luyten.

Kevään suuri muotinumero: Onni ja keväiset vaatteet

Tämän kevään muoti on herättänyt huomiota myös muotiblogien ulkopuolisessa blogistaniassa. Näyttää siltä, ettei tämä(kään) kevät kohtele hellästi kaunosieluja, etenkään yli kolmekymppisiä ja pajunvitsaisesta kauneusihanteesta poikkeavia kaunosieluja. Onneksi voi tehdä asiat itse ketjukauppojen sisäänostajia paremmin. Tai ainakin yrittää!


Valitsin kevään suuren muotinumeroni teemaksi onnen. Sillä onneahan pukeutumisenkin pitäisi elämään tuoda täällä hyvinvointivaltiossa, eikä ollenkaan turhautumista, itseinhoa eikä tunnetta siitä että taas ollaan elämän välttämättömien pahojen äärellä.

Itse olen ollut onnellinen pukeutuja suunnilleen siitä lähtien kun päätin potkaista muodin pellolle elämästäni ja toisekseen lakata stressaamasta siitä mitä maailman ilkeämieliset ihmiset mahtavat tyylistäni ajatella. Vähän väliä vaihtuvat muotirytkyt jotka oli suunniteltu sekä elämäntyylin että ulkomittojen puolesta aivan erilaisille ihmisille kuin mitä itse olen, olivat minulla nimenomaan välttämätön paha-kategoriassa. Viime vuosina, kun olen jo keksinyt miten voi elää elämänsä pukeutuen ainakin enimmäkseen kauniiseen ja mukavaan, olen huolestuneena pannut merkille miten statuskilpailu ja merkkien palvonta ovat tulleet aina vain näkyvämmiksi ilmiöiksi. Vaikka muoti voi olla raha- ja statussymbolikysymys, onni ja kauneus eivät sitä onneksi ole. Onnelliset vaatteet voivat olla jotakin ihan muuta, kuten...

 photo DSCN2631.jpg

Tässä on juuri aloittamani villatakki. Se, mitä olen odottanut jo kuusi vuotta. Se on luonnonmusta, eli tumman suklaan värinen (valoisassa olohuoneessa oli mahdotonta saada kuvattua värisävyä kohdilleen), ja värin on tuottanut kemikaalikylvyn sijaan lammas. Se on superlämmin ja pehmoinen ja eettistä suomalaisten lampaiden villaa. Se on yksinkertainen. Ja odotan käyttäväni sitä huomattavasti kauemmin kuin kuusi vuotta, enimmäkseen maalaismekkojen kaverina mutta ehkäpä muulloinkin. Lanka on Pirtin Kehräämön kampalankaa.

 photo DSCN2634.jpg

Kevään koittaessa olen kaivannut jo useamman vuoden ajan valkoista perhoshuivia. Reilu kuukausi sitten löysin täydellisen eräästä netin muslimikaupasta. Iso kasa perhosia tuo kevään mihin tahansa asuun, etenkin tällaisena vuonna jona kevät tuntuu edistyvän kovin hitaasti. 

 photo DSCN2632.jpg

Perhosten lisäksi kaipaan kovin myös kevätkukkia, mutta lumitilanne näyttää siltä että saan kaivata niitä vielä jonkin aikaa. Viime aikoina korvallisellani onkin usein keikkunut kukkapinni. Johan alkaa tuntua kepeältä ja keväiseltä! Tänään piipahdinkin viikon kauppareissun yhteydessä hakemaan parit kukkaset lisää.

 photo DSCN2626.jpg

Mitään pelkoahan ei siis ole siitä että olisin löytämässä asiallisen ja modernin (haaaaukotus!) tyylin. Kun tyyli-ikonini, siis Helsingin somalitytöt, alkoivat muutama vuosi sitten käyttää pitsisiä alushuiveja, mietin vähän että minun lahjoillani pitsipanta päässä näyttäisin siltä että olen vetänyt päähäni stay-up sukan. Tänä keväänä kuitenkin tärähdin rohkaistuin klikkailemaan huiviostoksilla mukaan myös pari pitsistä aluspantaa. Koska pitsi on kuitenkin aina pitsiä ja pari euroa pikkuraha. Nyt täytyy vain yrittää välttää sukka päässä-lookia. Onneksi löysin myös Wrapunzelin loistavan huiviblogin. Toivokaamme, että se auttaa. Tämänpäiväisessä huivivirityksessäni yhdistin luovasti vaaleanpunaisen alushuivin, mustan pitsipannan ja tylsän harmaan luottohuivin.

 photo DSCN2619.jpg

Ja lopuksi jotakin pilkullista, tietenkin. Sillä pilkut tuovat ripauksen onnea ja riemua mihin tahansa asuun. Pilkullisen hameeni löysin viime syksynä nettikaupan alesta. Se on yli kymmenen senttiä lyhyempi kuin kaikki muut hameeni, joten ihmettelen vielä hiukan elämää sen kanssa. Koska kuitenkin tulen rakastamaan tätäkin hametta vielä Hyvin Monta Vuotta, ehdin kyllä oppia...

Puolison suosikki kevättyylissäni taitavat olla kuvassa näkyvät vedenpitävät nilkkurit. Ne ovat aidot mummonilkkurit, sillä en suinkaan ole ainoa Virkkalan kankaankutoja joka iski niihin kiinni kun ne menivät Citarissa 40 prosentin alennukseen. Puoliso rakastaa näissä nimenomaan vedenpitävyyttä joka edistää hyvää terveyttäni. Minä pidän myös siitä että pohjat ovat pitävät kevätliukkailla. Ulkonäkö ei säväytä suuntaan eikä toiseen, mutta voisi tietysti kuvitella ettei aivan jokaisen vaatekappaleen tarvitse erikseen säväyttää.

Tällaisissa tyylikkäissä tunnelmissa toivotamme kevään tervetulleeksi Virkkalaan tänä vuonna!

ETA: Sociological images pohtii, millaista olisi jos muotineuvot lähtisivät erilaisuuden korostamisesta sen sijaan että kaikkia vartalotyyppejä yritetään ahtaa samaan hoikkaan tiimalasimuottiin. Ajatusleikki on hauska, joskaan en edelleenkään pidä siitä taustaoletuksesta että aikuiset naiset jotka kelpaavat johtamaan firmoja, ajamaan autoa, olemaan vanhempia ja luennoimaan yliopistossa, tarvitsevat loputtomasti neuvoja pukeutumiseensa.

Onnellisuudesta ja elämän tarkoituksesta

Sitten taas perusasioiden ääreen. Ajattelun ammattilainen pohti tässä blogikirjoituksessaan onnellisuutta elämän tarkoituksena. Tämä onkin niitä aiheita joita ei koskaan pohdita liikaa, ja joista ei etenkään blogata liikaa. Mikä olisi tärkeämpää pohdittavaa kuin elämän tarkoitus ja mielekkyys? Tosin, Laurin pohdinnan seurailua hankaloitti kohdallani eräs sekaannus. Minusta näytti siltä, ettei hän erotellut elämän tarkoitusta elämän tavoitteesta. Tämä pieneltä (etenkin suomen kielessä) kuulostava ero on nimittäin todellisuudessa aika iso. Tavoitteet: ne ovat niitä joita tavoitellaan, ja tekstissään Lauri pohtiikin ihmisiä joille onnellisuus on nimenomaan tavoite, ja vieläpä sellainen jota voi tavoitella melkein keinolla millä hyvänsä. Se vain on siitä hankala tavoite, että sillä on taipumusta lipsua niidenkin käsistä jotka sen ovat hetkeksi löytäneet, esimerkiksi tylsistymisen vuoksi. Sana tarkoitus puolestaan viittaa mielekkyyteen ja merkitykseen. Kun asian näin hahmottaa, on vaikea kuvitella ihmistä joka tavoittelisi tarkoitusta. Pikemminkin tarkoitus on jotakin joka sisältyy kaikkiin ihmisen toimiin, ohjaa niitä ja auttaa tekemään valintoja. Aristoteles havaitsi, että onni näyttäisi olevan jotakin mitä ihmiset usein tavoittelevat. Ankarasti ajateltuaan, hän kuitenkin päätyi siihen että todellisen onnellisuuden löytävät ne jotka harjoittavat hyvettä ja pyrkivät hyvään. He eivät välttämättä saavuta onnellisuuteen yleisesti liitettäviä asioita kuten omaisuutta, valtaa tai mainetta, vaan onnellisuudesta tulee tila joka valaisee heidän koko olemistaan, niin hyvinä päivinä kuin vastoinkäymisissäkin.


Toiseksi pitäisi määritellä mitä se onnellisuus on. Onko se vain mielihyviä, positiivisia kokemuksia ja mukavia ihmisiä? Ehkäpä ei kuitenkaan. Aristoteleen mukaan todellinen onni saavutetaan siis harjoittamalla hyveitä sitkeästi. Ja kuka tahansa voi helposti todeta, ettei hyveen harjoittaminen ole useinkaan paras keino saavuttaa ystäviä, vaikutusvaltaa tai välitöntä mielihyvää. Usein rohkeuden, oikeudenmukaisuuden, kärsivällisyyden, vaatimattomuuden ja muiden hyveiden harjoittaminen on päinvastoin tehokas tapa saattaa itsensä jonkinmoiseen liemeen, jos hyvettä tulee harjoittaneeksi sellaisessa seurassa joka ei hyvettä arvosta. Antiikin kirjallisuudesta olen saanut sen käsityksen, etteivät asiat olleet tässä suhteessa yhtään paremmin vanhoina hyvinä aikoinakaan. Joten meidän on kysyttävä: jos ei mielihyviä, ystäviä ja vaikutusvaltaa, niin mitä se on minkä hyveen harjoittamisella oikein saavuttaa?

Hyveellisyyttä harjoitetaan käytännön teoilla ja valinnoilla. Kuitenkin hyvä tahto ja itse hyveellisyys ovat henkilön ominaisuuksia ja sisäisiä tiloja. Kun Aristoteles opastaa meitä kehittämään itseämme hyvettä harjoittamalla, hän siis tulee implikoineeksi, että myös onni ja sen puute ovat ensisijaisesti sisäisiä tiloja.Tietysti myös ulkoisilla tapahtumilla ja olosuhteilla on vaikutusta, mutta luulisin Aristoteleen yrittävän sanoa, ettei todellinen onni ole täysin ulkoisista asioista riippuvaista eikä onnen oikkujen määräämää. Nyt hitaasti, tämä on radikaalia kamaa. Onni ei enää riipukaan vain niistä kokemuksista ja elämyksistä joita tavoittelemme, eivätkä vastoinkäymiset väistämättä ole sille tuhoisia. Omalla suhtautumisella, sisäisellä tilalla ja hyveellisyydellä on ratkaiseva vaikutus. Meidän ei tarvitse vain reagoida ulkomaailman tapahtumiin määrätyllä tavalla vaan voimme valita- jos osaamme. Hyveteoria on vastakohta suositulle elämän ajopuuteorialle jossa ihmiselle vain tapahtuu asioita ja toiset ajavat ja aiheuttavat minunkin törttöilyni. Ja hyveen harjoittaminen on huolehtimista siitä että älyämme ja osaamme valita ja toimia myös sellaisissa tilanteissa joissa monet näkevät vain yhden vaihtoehdon, jos sitäkään.

Hyveen käsite ohjaa myös onnen etsijää kiinnittämään huomion nautintojen sijasta siihen millainen nauttija on. Onnellisuuden kannalta mielihyvät eivät ole yhdenveroisia, vaan jo Aristoteles kiinnitti huomiota siihen että onnellinen ihminen osaa nauttia parhaista asioista oikealla tavalla, esimerkiksi oikeassa määrin, eli kohtuullisesti. Tiedämmehän, että kohtuuttomasti nautittuna mielihyvää tuottavat asiat voivat muuttua riippuvuuksiksi ja pakkomielteiksi, ja niistä on onni kaukana. Ihmiset voivat vallan mainiosti nauttia myös pahoista ja tuhoisista asioista (jälkimmäiset ovat asioita joilla on taipumus pidemmän päälle heikentää kykyä kokea mielihyviä). Voimme kuvitella ”nautiskelijan” joka tuhlaa omaisuutensa nopeisiin autoihin, huumeisiin ja seksihurjasteluun. Onko tämä siis harkitsemisen arvoinen onnen resepti? Minusta se näyttäisi olevan hyvin kalliiden mielihyväkokemusten resepti, mutta mielihyvien jatkuva ja pakonomainen tavoittelu ei oikein vakuuta minua tällaiseen toimintaan sisältyvästä syvästä inhimillisestä onnesta. Miten voi onnelliseksi sanoa ihmistä joka on levoton ja  loputtoman tarvitseva, vaatii koko ajan lisää ja uutta ja erilaista? Entä miten voi arvostaa mielihyvää, jonka tavoittelun kääntöpuolella on jatkuva uhka henkilökohtaisesta katastrofista ja (jo ennen sitä) läheisten ja ympäristön kärsimyksestä?

Parempi esimerkki aidosti onnellliselta  vaikuttavasta ihmisestä on mielestäni vaikka Rachel Denton: pienituloinen, yksinäisyydessä elävä, säännöllisen yksitoikkoista elämää viettävä erakko. Rachel vaikuttaa onnelliselta, tyytyväiseltä ja luovalta, koska hän kokee nautintoa asioista joista jotkut (kuten suuri määrä yksinäisyyttä) ovat omaperäisiä, mutta hänelle sopivia ja yleisesti ottaen rakentavia. Hänellä on kyky nauttia syvästi olennaisesta, rajallisen arkensa kauneudesta. Hän näyttää oivaltaneen sen, ettei elämässä voi ja kannata haluta sekavasti vähän kaikkea. Jossain vaiheessa "enemmän" voi tarkoittaa myös "syvemmälle". Toisinaan se tarkoittaa elämän siivoamisesta epäolennaisesta sälästä ja hälystä. Rachel ei ole mikään elämystrippailija eikä elämäntapakokeilija, ei edes ihminen joka on innostunut erikoisesta elämäntavasta ihastuksen ja tylsistymisen syklin mukaisesti. Sen sijaan hän pyrkii järjestelmällisesti, päättäväisesti, sitoutuneesti ja aidosti omistautuneesti kohti suuntaa jossa arvelee elämän ytimen olevan. No onko se ydin siellä, St. Cuthbertin erakkomökin hiljaisuudessa? Sitä minä en tiedä, sillä sekä ihminen että maailma ovat Hyvin Monimutkaisia Asioita. Mutta luulen, että jo harjoittamalla hiljaisuuden hyveitään uskollisesti, Rachel kyllä löytää paljon sellaista onnea, rauhaa ja tasapainoa joka ikuisesti pakenee monilta elämysten keräilijöiltä.

posted under , | 2 Comments

Rauhallisia päiviä kotona

Blogikin taas jäi kun pääsiäislomat alkoivat ja koittivat rauhalliset päivät yhdessä kotona. Kodin askareet, kevätsiivouksen aloittelu, ompeleminen, käsityöt, lukeminen, teehetket ja elokuvaillat ovat tuudittaneet bloggaajan tyytyväiseen horrokseen. Tovin ajan kiirettä ei ole minnekään, ja puutarhaakin hallitsee yhä talvi. Kodin rauha kätkee silti sisäänsä kaikenlaista toimeliaisuutta.

Puutarhaan ei puunleikkaajilla vieläkään ole paljon asiaa, mutta kevään merkiksi voi varmaankin laskea että muutaman viikon omilla teillään olleet mustarastaat ovat taas palanneet.

 photo DSCN2516.jpg

Kevään värit löytyivät matonkudekorista jonka raahasin kutomolle. Tuossa seuraavassa kuvassa voi nähdä pienen vilauksen ensimmäisestä kotiutuneesta matosta.

 photo DSCN2461.jpg

Kolakanin leikkaus ei onnistunut tietyiltä osin ihan täydellisesti. Jänösuhteet ovat sillä tolalla että Koksun asuminen alakerrassa on todettu pysyväisluontoiseksi. Tupa on sinänsä varsin kaniystävällinen, mutta sopivat kaninkolot siellä olivat vähän vähissä. Tilanne korjaantui, kun Puoliso bongasi Lidlistä tämän hienon tunnelin. Ja Koksu oli innoissaan... 

 photo 18c1ecbe-a1a7-4b38-9425-45b725163ef0.jpg

Tunnelissa ravaamisen lisäksi Koksu harrastaa nykyään tulliaseman pitämistä. Jokaiselta joka tahtoo kulkea keittiöstä yläkertaan, eteiseen tai alakerran kylpyhuoneeseen, perii strategisessa kohdassa päivystävä virkajänö tietullia nenänsilityksen muodossa. Pakolliset pysähtymiset hidastavat downshiftaajien elämää entisestään...

 photo DSCN2501.jpg

Talviruokakausi tuntuu jatkuvan aina vain. Testasin Kinuskikissan borssipiirakan reseptin, ja tuli oikein hyvä.

 photo DSCN2479.jpg

Tähän aikaan syksyllä niin runsaalta näyttänyt sato alkaa jo huveta. Hilloja kuitenkin on vielä vaikka miten paljon, ja senkin on syytä näkyä ruokalistalla. Maustoin köyhät ritarit kanelilla ja tarjoilin ne omenasoseen kanssa.

 photo DSCN2468.jpg

Käsityöpuolella olen jatkanut varastonpohjien kaivelua. Löysin pari Puolison sukista jäänyttä raitalankakerän jämää joiden värit totesin liian miehekkäiksi kukkasten virkkuuseen. Saakoon isäntä siis jämälankasukat raitajämien ja yksivärisen vihreän langan yhdistelmästä.

 photo DSCN2572.jpg

Kun raitalankatilanne alkoi olla hallinnassa, siirryin kurkistelemaan keskeneräisten töiden koriin. Varsinaisia unohtuneita töitä minulla ei ole, mutta ajattelin että ehkäpä ekstrahitaiden töiden osastoltakin olisi hyvä saada joskus jotakin valmiiksi. Virkkasin valmiiksi tämän jämälankatyynynpäällisen. Nyt pitäisi enää löytää sopiva tyyny ja kehitellä tausta. Hitaasti etenevien töiden koriin jäi vielä neulotun puutarhan pohja ja hieman ohuita pitsejä...

 photo DSCN2574.jpg

Myös Ikuisuusristipiston viimeistely etenee. Yksityiskohdat ovat pieniä, mutta niissä tämänkin työn lopullinen hienous asuu. Ajattelen optimistisesti, että olisin jo ylittänyt puolenvälin viimeistelyjenkin osalta.

 photo 59077e64-7ff3-444d-8b03-fb30b6c5c69a.jpg

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments