Unkarilainen videoarvoitus

Unkarista on kuulunut viime vuosina lähinnä huolestuttavia uutisia. Äärioikeisto on vahvoilla talousvaikeuksista kärsivässä maassa. Romani- juutalais- ja homovastaisuus ovat saavuttaneet varsin järkyttävät mittasuhteet ainakin jos yrittää mahduttaa niitä mielikuviinsa 2000-luvun Euroopasta. Kulttuuriväki ja älymystö pakenevat maasta.

Puoliso kuitenkin on löytänyt kurjuuden keskeltä pienen valonpilkahduksen. Pirteää folkmetallia unkariksi tekevä Dalriada onnistui pääsemään maan Euroviisukarsintoihin. No, voittoa karsinnassa ei tietenkään tullut (ihmehän se olisi ollut jos hevipeikot olisivat menestyneet nykyisessä kulttuuri-ilmapiirissä), mutta kumminkin videon joka on kuin unipäiväkirjan sivu.

Videossa on tarina yksinäisestä maalaispojasta joka pyytää Suurelta Härältä (kaikkialla tämä myytti tunnetaankin!) apua hyvien kekribileiden löytämiseen. Härän avulla hän pääseekin itse Kekripukin juhliin, mutta villeistä bileistä kehkeytyy varsinainen liskojen yö. Lopuksi kiltinnäköinen pillinsoittajakin paljastuu kunnon pukiksi. Vai miten te tämän tulkitsisitte? 

posted under , , | 0 Comments

Earth Hour tänään

Earth hour on taas tänään. Valot sammuvat klo 20.30-21.30. Minulta on yhä Pan-STARRS bongaamatta, joten viettänen Earth Hourin komeettajahdissa. Ja onhan siellä taivaalla muutakin nähtävää...

Mitä te olette ajatelleet tehdä?

posted under | 2 Comments

Naisellisesta epätoivosta


Otsikosta huolimatta, uskon että tämän päivän mietityksenaiheesta voi hyvinkin olla muitakin kuin heterofeminiininen versio. Siitä tämä juttu ei kuitenkaan saanut alkunsa, vaan siitä että olen viime aikoina törmännyt aika moniin kirjoituksiin joiden peruskaava menee niin että nainen suree luonnollisen vanhenemisen tai äitiyden merkkejä tai tavanomaista lihomistaan ja pelkää siksi parisuhteensa puolesta, sekä sellaisiin kirjoituksiin joissa miehet valittavat halujensa hyytyneen ja rakkautensa kuolleen vaimon vartalon muututtua äidin, keski-ikäisen naisen tai lihavan ihmisen vartaloksi. Tätä tilannetta sitten surraan ja moititaan ja välillä muistutetaan surijoita siitä että jumppaaminen ja vaatevaraston uusiminen voivat piristää suhdetta.

Minusta kuitenkin näyttää siltä, että ongelma on syntynyt jo kauan ennen suhdetta ja sen nimi on alhainen itsearvostus. Kulttuurimme on hyvin ulkonäkökeskeinen. Se opettaa, että miehet ovat olentoja jotka osaavat rakastua vain ulkonäköön ja etsivät jatkuvasti nimenomaan visuaalista stimulaatiota (keskustelu, mikä keskustelu?), ja nainen joka tahtoo herättää rakkauden sisäisillä ominaisuuksillaan on tyhmä idealisti joka saa odottaa lopun ikäänsä. Oikeasti naisen vaihtoehdot ovat cromagnoniin tyytyminen tai yksinäisyys. Ja moni nainen on valmis tinkimään, etenkin ihastuneena. Parempi on laihakin pyy pivossa, vaikka vaihtoehtona olisi myös uskoa, toivoa ja odottaa. Pyrkimys pinnalliseen täydellisyyteen on sitä paitsi hyvä bisnes, ja niinpä kulttuurissamme on vahvoja virtoja jotka opettavat naisen miellyttämään ennen kaikkea ulkonäöllään. Luonteen hyveitä ei kannata kehittää, sillä eivät ne ketään kiinnosta ainakaan ennen kuin muodollinen pätevyys on tsekattu, eikä niitä pidä myöskään toiselta odottaa sillä ei niitä oikeilla ihmisillä ole.

Tämä on tietysti vale, mutta hyvin houkutteleva vale. Minäkin olen aikoinani uskonut siihen, jopa mukamas perustellusti. Olin niihin aikoihin hyvin synkkä, hyvin masentunut ja hyvin vähän elämää nähnyt. Mitä sitten tapahtui? Sitten havaitsin, että onkin olemassa Rakkautta, ja hyvin hitaasti minulle alkoi valjeta että siinä on kyse kaikesta muusta paitsi niistä asioista joita kulttuurissamme rakkaudeksi nimitetään. Aloin ymmärtää, että jos Rakkaudesta on kyse, loppuiän yksinäisyys voi olla riskinä kohtuullinen. Toinen suuri totuus joka minulle valkeni on, että minun ei ole vain luvallista vaan peräti viisasta odottaa ja edellyttää että rakastettuni on kunnollinen ihminen jolle minä olen tärkeä. Minä, tämä persoona täällä, ei vain sukupuoleni, ulkomuotoni tai edes hienot kykyni ja hyvät puoleni. Olen enemmän kuin äkkiseltään miellyttävien ominaisuuksieni summa, ja niin on hyvä. Etenkin kun iän karttuessa huomaa, että epätoivo väärässä paikassa ei sittenkään näytä olevan ratkaisu yksinäisyyden ongelmaan vaan useimmille se on vain keino toimittaa elämänsä isoon solmuun.

Fakta nimittäin on, että se joka todella rakastaa ei esineellistä, vaadi, ole ilkeä eikä vertaile julmasti muihin. Se joka todella rakastaa, iloitsee rakastettunsa jatkuvasta elossa olemisesta ja sekä menneistä että tulevista yhteisistä vuosista. Hän ei valita yhtään siitä ettei nelikymppinen näytä samalta kuin parikymppinen vaan ymmärtää muutoksen kertovan myös siitä että elämää on eletty, ehkä vähän viisastuttu, ehkä viihdytty yhdessä jo monta hyvää vuotta. Hän ymmärtää oman vastuunsa siinä että toinen viihtyy kehossaan, säteilee hyvää oloa ja tervettä itsevarmuutta. Sillä vaikka jokaisella tietysti on perimmäinen vastuu omista ajatuksistaan, on myös niin että elämänkumppani ehtii vuosien kuluessa rakentaa tai romuttaa minäkuvaa hyvinkin paljon. Ja kun tämä mahdollisuus on olemassa, on rakastavalla ihmisellä erityinen vastuu valita tukeminen, rakentava ihailu ja kiltteys. Jos ihminen valitsee käyttää kumppania sylkykuppinaan, kynnysmattonaan tai henkisenä hiekkasäkkinään, se on aika selkeä merkki siitä että rakkaus on hukassa. Elämän ideana on se että eteenpäin mennään, ja se jolle tämä on järkytys ei ole valinnut itselleen kumppania vaan esineen. Esineet säilyvät muuttumattomina vuosikymmeniä, elollisille olennoille se on mahdotonta. Vanheneminen, äitiyden tuomat muutokset, sairaudet ja vastoinkäymisetkin ovat normaaleja elämään kuuluvia asioita, eivät poikkeamia staattisessa möllötyksessä.

Elämän merkit eivät ole ongelmia elävässä rakkaussuhteessa. Ongelma on rakkauden ja ystävyyden puute, ja se että moni on alun perinkin lähtenyt rakentamaan elämäänsä suhteelle jossa on ollut ehkä seksuaalista vetoa vaan ei Rakkauden kipinää. Jotkut meistä ovat sellaisia että kuvittelemme riman laskemisen, itsensä unohtamisen ja ilkeyden hyväksymisen olevan tapoja voittaa Rakkaus. Kuvittelemme että Rakkautta on ollut vaikea löytää siksi että odotuksemme olivat epärealistisia, eikä esimerkiksi malttamattomuuden takia. Ja sitten kun huomaamme että mikään ei riitä emmekä saa Rakkautta vaikka mitä tekisimme vaan korkeintaan laimeaa hyväksyntää ja kelpuuttamista,  kuvittelemme yhä että vika on siinä ettemme ole tarpeeksi joustavia, tarpeeksi ymmärtäväisiä, tarpeeksi miellyttäviä. Että toinen on ehkä oikeassa ja että Rakkauden esteenä on se että olen niin viheliäinen ihminen ettei minua voi rakastaa. Että hän ehkä tavallaan tekee jopa palveluksen puhuessaan vioistani ja selittäessään millä tavalla kaikki kurja on minun syytäni. Sillä tavallahan hän antaa minulle tilaisuuden skarpata. Paitsi että ei se ole Rakkautta joka niin toimii, vaan mustinta epätoivoa ja alistussuhdetta. Tämä tilanne on myös suunnilleen niin kaukana tasa-arvoisessa perheneuvottelussa vallitsevasta sovun hakemisen hengestä tai ansaittuun luottamukseen perustuvasta puolison tottelemisesta kuin olla voi.

Jos on sellainen ihminen joka sisimmässään tavoittelee Rakkautta, on silloin myös väistämättä ihminen jonka ei vain pitäisi eksyä epätoivon poluille, eikä ainakaan kuvitella että epätoivo on yksinäisyyden ainoa vaihtoehto. Myös onnellinen perhe-elämä hyvän ja arvostavan kumppanin kanssa on todellinen vaihtoehto, enkä ihan jaksa uskoa että olisin napannut puolisokseni maailman viimeisen hyvän miehen. Ne kovaääniset arvostelijat ja kelpuuttajat, pinnalliset ja huonosti käyttäytyvät ihmiset joita maailma välillä tuntuu olevan täynnä, voivat joskus olla hyvinkin vetäviä. Rakkauden tavoittelijan on silti sittenkin viisainta valita kärsivällisyys ja todeta koraanin valon suuraa mukaellen, että hyveelliset naiset ovat hyveellisiä miehiä varten ja heikot miehet ovat heikkoja naisia varten. Parasta puolisoainesta ovat ne jotka eivät ainoastaan ole mieltyneitä meihin vaan ovat mieltyneitä oikeista syistä. Niin vaikeaa kuin se joskus onkin epätoivon alhossa käsittää, on parasta huolehtia ensiksi luonteen hyveistä ja yrittää vakuuttaa itselleen, että jos toista kovin ahdistavat ulkoiset seikat, vika on sellaista laatua jota ei korjata miellyttämällä vähän tarmokkaammin.

Törmäsin ennakkoluuloon ja se sattui

Yleisesti ottaen elämä on kohdellut minua viime vuosina lempeästi. Vaikka olen työn puolesta joutunut tekemisiin inhimillisen pahuuden ja typeryyden kanssa ja niskaan on välillä tullut jos jonkinlaista kuraa, rapa on tavannut johtua ajatuksistani. Varsinaisilta ennakkoluuloilta olen saanut olla rauhassa. Sellainen hyvä tuuri ei tietenkään voi jatkua loputtomiin. Minun kohdallani tökki tänään.

Seisoskelin kaikessa rauhassa eräässä tilaisuudessa litkimässä tauolla teetä, kun pöytäseurassa virisi keskustelu isänsä ja äitipuolensa murhaamaksi tulleen Eerikan tapauksesta. "Minä en voi uskoa että ne ihmiset olivat ihan normaaleja.", julisti Keski-ikäinen Nainen. Me muut nyökyttelimme ymmärtäväisesti. "Minusta on alkanut tuntua, että niiden on täytynyt olla  pakanoita. Että tapahtumissa oli todellisuudessa kysymys jostakin pakanoiden uhrirituaalista."
"Anteeksi", sanoin. "Minä olen pakana, ja voin vakuuttaa etteivät pakanat harrasta hirmutekoja."
Keski-ikäinen Nainen katsoi minua päästä varpaisiin. "Mutta sinä oletkin sellainen muotipakana.", hän sanoi.
Ja nyt te kaikki voitte vapaasti kuvitella, millainen ilme minulla oli. Vai että tällaisia jotkut todella ajattelevat tässä sivistysvaltiossa vuonna 2013.

Viime viikkoina olen pohtinut oikeudenmukaisuuden olemusta enemmän kuin vuosiin. Siinä valossa, ehkäpä tämänkin tilanteen voi nähdä terveellisenä muistutuksena. Kun minulla on muistikuva siitä miten ikävältä ennakkoluulon ja typerän leimaamisen kohderyhmään kuuluminen tuntuu jopa merkityksettömässä kohtaamisessa, minulla on entistä suurempi motivaatio yrittää tiedostaa ja pistää kuriin omat ennakkoluuloni ja mututuntemukseni sekä pyrkiä näkemään kohtaamani ihmiset yksilöinä pikemminkin kuin viiteryhmiensä edustajina. Ennakkoluulo ja siitä aiheutuva epäoikeudenmukaisuus tuottavat todellista kärsimystä, mutta häpeällistä ennakkoluulojen uhriksi joutuminen ei ole. Se suuri onnettomuus on elää ennakkoluulojensa vankina, ja häpeä kuuluu sille joka typeryyttään esittelee. Tämäkin ajatus on hyvä syy pyrkiä entistä tarmokkaammin parantamaan omaa arvostelukykyään ja kyseenalaistamaan omat ennakkokäsitykset, jos niitä olisi sattunut joistakin ihmisryhmistä joskus syntymään.

Ja ehkäpä on niinkin, että päätökseni blogata avoimesti myös omasta maailmankuvastani on ollut oikea tavoilla joita en ole oikein osannut aavistaakaan.

Toisaalla: Greta Christina bloggaa ennakkoluuloisista asenteista kärsimään joutuneesta ateistista, tämänpäiväisiä kokemuksiani vakavammassa kontekstissa

posted under , | 10 Comments

Muista allekirjoittaa kansalaisaloite!

Kansalaisaloite sukupuolineutraalin avioliiton puolesta on saanut jo käsittelyyn pääsemiseen vaadittavan 50 000 kansalaisen kannatuksen. Silti jokainen uusi allekirjoitus on yhä tärkeä. Kuten turkistarhauksen kieltämiseen tähtäävästä aloitteesta virinnyt keskustelu  hyvin osoitti, on tärkeää ettei päättäjille jää minkäänlaista epäselvyyttä siitä, mitä se kansa mahtaa tahtoa ja onkohan tämä asia tärkeä muille kuin piintyneimmille aktivisteille. Allekirjoittaminen käy hetkessä ja tunnistautuminen sujuu kätevästi verkkopankkitunnuksilla. Samalla kirjautumisella voi allekirjoittaa useampia aloitteita.

Itse koitan ottaa tavakseni kansalaisaloite.fi- palvelun säännöllisen tsekkaamisen. Kerrankin yhteisiin asioihin tehokkaasti vaikuttaminen onnistuu parissa minuutissa kotisohvalta- iloitaan siitä ja käytetään uusia mahdollisuuksiamme.

posted under , | 0 Comments

Rasittei ja probleemei

Tänään olen taas käyttänyt paljon aikaa tietokoneen kanssa tappelemiseen. Teitä, Rakkaat Lukijat, tämä koskee siltä osin että sähköpostini temppuilee pahemman kerran. Jottei elämäni olisi liian helppoa, myös tietoturvaohjelmistoni päätti heittäytyä tarvitsevaksi juuri nyt, kiireisen viikon aluksi. Ää.

Joku, ennen kuin kalabaliikki alkoi, ehdin kyllä lukea sähköpostisi vaan en väsäämään vastausta ennen kuin postilaatikkoni meni sekaisin. Ideasi ehti mietintämyssyyn, mutta jos haluat jutella sähköpostitse, laita uutta viestiä tulemaan. Muillekin tiedoksi, että jos vastailen hitaasti tai vastauksia ei tule ollenkaan, se johtuu näistä teknisistä ongelmista. Olkaa siis kärsivällisiä ja laittakaa uutta viestiä tulemaan jos siltä tuntuu.

Ei mulla muuta tänään, paitsi että käykääpä lukemassa Marja Leenan hauska ja ajatuksia herättävä postaus siitä millainen hyvän päättäjän tulee olla.

posted under | 0 Comments

Venäjällä maahisetkin ovat isompia

Tämä blogi ja sen pitäjä kaipaavat hieman piristystä. Ehkä myös taukopomppujumppaa.

Arkonan loistava Leshiy on vastaus molempiin, sekä oiva todiste siitä että metallimusiikki on myös musiikeista hilpeintä. Esimerkiksi silloin jos biisin aiheena on maahissatu.



Mikä hauskinta, löysin videosta liveversion Arkonan Wiezen-keikalta jossa mekin olimme hyppimässä. Äänen- ja kuvanlaatu on keikkataltioinnissa huonompi, mutta tunnelma kohdillaan eli katossa. Arkona-bändärin urani tarvitsee jatkoa...

Sitä ennen täytyy kuitenkin metsästää pumpun uusi levy, jonka pitäisi tulla myyntiin ihan lähiviikkoina.

posted under , | 0 Comments

Sitä ilman ei voi kuolla

 Viime aikoina blogissa pinnalla olleista fundamentalistikristittyjen, etenkin Aslanin ja Mahdollisuus Muutokseen-kampanjan taustaryhmien, toilailuista on ollut se hyöty, että ne ovat auttaneet minua hieman jäsentämään omaa pakanallista ajatteluani. Toki myös politiikan kohinalla on ollut vaikutuksensa. Harmaan talouden vastaisessa työryhmässä työskennellyt ministeri Hautala on jäänyt kiinni harmaan työvoiman käyttämisestä. Selityksiä on riittänyt, sekä viime päivinä myös keskustelua siitä mitä ministerin ei sentään tarvitse tällaisessa tilanteessa tehdä. Sitten on tämä arkitodellisuus jossa lastensuojelun hyvin tuntema lapsi pahoinpidellään kuoliaaksi ja viranomaiset ryntäävät selittelemään miten sääntöjä ei olla rikottu, miten homekoulun loputtomaan draamaan tai katastrofiksi kääntyneeseen tieremonttiin ei löydy vastuullisia vaikka kivien alta etsisi. Kun katselen miten tämä kunnollisista kansalaisista koostuva lipevä väki halkoo hiuksia, maalaa mustaa valkoiseksi leveällä pensselillä, esittää loputtomia hyviä selityksiä ja vetoaa säännösten kirjaimiin tallaten niiden henkeä…silloin mietin, miten hyvin tämä väki ilmentääkään kunniattomuuden pakanallista pahetta.  Henkilökohtaista väriä pohdintoihin tuo se että minulla on reilun viikon päästä edessäni tuomarinvalan vannominen. Ei Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta, vaan kunnian ja omantunnon kautta. Odotan jonkinmoisella kauhulla, mihin kunnia ja omatunto, kaksi hellittämättömintä tuntemaani piiskaa, minut vielä ajavatkaan.


 Nyt maaliskuussa tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä kun minusta tuli kaikessa hiljaisuudessa suomipakana. Olen usein ajatellut, että sen jälkeen on ollut aika hiljaista. Aivan erityisesti olen uskonut ettei kääntymys ole vaikuttanut paljoakaan moraalikäsityksiini. Kaiken varalta olen toki ollut sitä mieltä etten voi pitää uskontoani yksityisasiana koska se saattaa vaikuttaa ajatteluuni. Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että muutosta on tapahtunut. Kunniattomuus tuntuu vastenmieliseltä tavalla, jota en ole etiikankirjoista oppinut. 

Suurimman osan elämästäni kunnia on ollut minulle varsin epämääräinen käsite. Sellainen jota ilman olen elänyt,  niin kuin nykyään on aivan tavallista elää vaikka eläisikin kunniallisena kansalaisena jonka tililtä ei rötöksiä löydy. Muistan ajatelleeni, että se on maineen tapainen asia jota muut voivat loukata. Jotain militanttia sävyä siinä myös on. Ehkä kunnia on jopa vähän pelottava asia jonka nimissä kaukomaiden fundamentalistit intoutuvat murhaamaan perheidensä naisia.  Nykyään ymmärrän, että kunnia on ennen kaikkea sisäinen tila. Se ei ole vain kunnollisuutta, velvollisuudentuntoa tai myötätuntoa, vaan se on rohkeuden yhdistymistä näihin hyveisiin ja kykyä ymmärtää oman toiminnan merkitys yksittäisiä tekoja ja välittömiä, julkilausuttuja päämääriä suuremmassa mittakaavassa. Se on konkreettisen arvostuksen antamista aiemmin eläneille kunnian ihmisille, ja yritystä jatkaa heidän perintöään. Se on rehellistä hyvään pyrkimistä sen sijaan että yrittäisi olla mitä tahansa arvelee muiden tahtovan ja piilotella todellisia ja kuviteltuja virheitään. Se on tervettä häpeäntuntoa yhdistettynä uskallukseen tavoitella suuria hyveitä vaikka lahjakkuuden laita olisi vähän kyseenalainen. Se on velvollisuuden ottamista sydämenasiaksi niin ettei sääntöjä väärinkäytä määrittelemään sitä kaikkea mitä ei tarvitse tehdä eikä vaivautua. Kunnia on sen ymmärtämistä, ettei voi tehdä ihan mitä tahansa päämäärien ja palkkioiden nimissä riskeeraamatta korruptoitumista, sen käsittämistä ettei riitä että toimintaan löytyy aina selitys, vaan että jotta periaatteita voisi olla, usein niistä on pidettävä kiinni vastatuulessakin. Lopuksi, kunnia viittaa myös itsearvostukseen ja arvokkuuteen ja siihen että nämä ovat asioita joita täytyy vaalia. En voi tehdä mitä vain ja säilyttää itsearvostustani- korkeintaan voin lähteä sille tielle että alan selitellä ja kiemurrella itsellenkin, kunnes en lopulta enää siedä olla hiljaisuudessa omien ajatusteni kanssa ja tarvitsen pitkää terapiaa kyetäkseni edes löytämään, mitä todella asioista tunnen ja ajattelen.

Aristotelisesti analysoituna, kunniattomuus on  vastakohta suoraselkäisyydelle, rehellisyydelle, terveelle nöyryydelle ja itsereflektiivisyydelle sekä lahjomattomuudelle. Kunniattomalla ihmisellä ei ole sellaisia moraalisia periaatteita joita ei voisi vaientaa rahalla tai vakaumuksella siitä että jos päämäärä on tarpeeksi jalo, sitä voi tavoitella myös vähemmän jaloilla keinoilla. Kunniattomalla on selitys kaikkeen. Hän joutuu joskus tilanteisiin ja hänelle sattuu ja tapahtuu. Pahimmillaan hän on vähän huolimaton tai ajattelematon, mutta suoranaisia virheitä tai töppäyksiä hän ei tee.  Hän miettii paljon sitä, mitä tarvitsee tai ei tarvitse tehdä, mutta ei koskaan sitä miten hyvä ihminen toimisi tietyssä tilanteessa.

Mietin niitä asioita, joita kunnia on ollut ajamassa minua tekemään ja sanomaan viime vuosien aikana. Niitä tilanteita, joissa vanha rakas järkeni on sanonut ”Sinulla ei kyllä ole mitään menestymisen mahdollisuuksia. Eivät nuo ihmiset tule harkitsemaankaan tekevänsä toisin vain siksi että sinä muistutat heidän motiiviensa olevan kehnoja.” Joskus aikaisemmin olisin ehkä luovuttanut. Miksi olla hankala, ja ehkä kärsiä nöyryytystä ja haukkuja, kun menestymisen mahdollisuudet ovat heikot elleivät peräti olemattomat. Nykyään päässäni on pieni ääni joka kysyy silloin: ”Mutta mitä tekisi kunniallinen ihminen?” Ja minä vastaan: ”Hän yrittäisi silti. On aina parempi että ihmisillä on tilaisuus ymmärtää, että he voisivat valita toisinkin. Tai ehkäpä sanani saavat jonkun muistamaan, että on olemassa sellaisia arvoja joita ei voi rahassa ja vallassa mitata.” Ja taas mennään. Sitten siinä vaiheessa kun olo on asianmukaisesti höykkyytetty ja sieluun sattuu tavoilla joiden ei tiennyt olevan mahdollisiakaan, pieni daimon palaa luokseni ja sanoo: ”Mutta jos tänään kuolisit, et kuolisi kunniatta.” Kaikki ei senkään jälkeen ole hyvin, tietenkään. Mutta jossakin syvällä sisimmässäni minusta tuntuu, että kaikki on suunnilleen niin kuin pitääkin; että jos maailma edelleen jatkaa synkällä tiellään, vika ei ole siinä ettenkö olisi yrittänyt. Muistan, että olen kokeillut myös hiljaa olemista ja älykkäältä näyttämistä, ja että kun olen sen tien valinnut lopputulos on ollut se ettei kukaan muukaan ole noussut sanomaan sanaa eettisyyden puolesta. Jälkeenpäin on ollut syyllinen olo. Ei siksi että uskoisin suuni avaamisen oikeassa paikassa voineen tehdä ihmeitä, vaan siksi että kunnian ihminen pitää aina hyvän  puolta, jos hänellä on selkeä ja perusteltu käsitys siitä mikä se on.

Kunnia. Se on se mitä ilman on hyvinkin helppo elää, mutta mitä ilman ei ole hyvä kuolla. Kunniattomalla valakin on kevyt kantaa, kaikki hänen puheensa on yhdentekevää, hän niittää työstään ehkä tulosta vaan ei aihetta terveeseen ylpeyteen. Kunnia on taas on raskas kantaa, mutta nykyään en enää oikein tiedä, miten elämä ilman sitä voisi olla todella elämisen arvoista.  Ylpeys ja kunnia, kaksi suurta pakanallista hyvettä jotka usein ovat hukassa sekä yksilöiltä että yhteiskunnilta. Jos olen oikeassa, ne ovat kuitenkin niin tärkeitä, että jonakin päivänä maassa vielä herätään huomaamaan ettei niitä ilman tulla toimeen.

Raks, sanoivat pelihousut


Niin ne tekivät. Menin nukkumaan yön yli. Nyt on uusi päivä, ja uinuminen antoi hitusen lisää voimia joiden varassa raapia kokoon sen verran tyyneyttä ja arvokkuutta että kykenee kertomaan sivistynein sanankääntein, mitä fundiskristityt ovat tällä kertaa tehneet saadakseen blogistin marmorikuulat pitkin lattioita.

Tässä muiden uskovaisten pöhinöiden taustalla on kehittynyt Varsinais-Suomeen rantautunut ”Mahdollisuus Muutokseen”-kampanja joka on jatkoa aiemmin Helsingin seudulla järjestetylle kampanjalle. Kampanja on sinänsä ihan tavallista fundisscheissea: jopa muslimi voi löytää armollisen (kristittyjen) jumalan ja kääntyä kristillisfundikseksi. Nainen joka tykkää miesten jutuista voi ”eheytyä” paremmaksi naiseksi. Homotkin voivat toki eheytyä ja rikolliset kääntyä lainkuuliaisiksi kansalaisiksi. Tietenkään eheytystä tai päähänpotkimista ei varsinaisesti yritetä. Evankeliumi kuuluu tasapuolisesti kaikille. Asia vain on niin, että kun tämä ilmainen lahja on vastaanotettu, joiltakin aletaankin periä maksuja. Homo, luovu elämäsi rakkaudesta. Ateisti, luovu järjenkäytöstä, unohda muslimi kurinalaisuutesi ja hartautesi. Nainen, luovu liiasta vahvuudesta ja omaperäisyydestä. Tässä vaiheessa uutta oli lähinnä se että presidentti Niinistö oli houkuteltu kampanjan suojelijaksi, ilmeisesti esittelemällä kampanja syrjäytymisen vastaisena työnä. Koko juttu kuulosti vähän hämärältä, mutta liian hämärältä jotta korpikuusen kannon alla elelevän blogistin olisi kannattanut älähtää.
Paitsi että, Anu Silfverbergin kirjoitettua aiheesta kolumnin Nyt-liitteeseen, uutisen alle ilmestyi Facebook-kommentti kampanjan taustalla vaikuttavan IRR-tv:n kotimaan missiokoordinaattori Onni Jr. Haapalalta, joka on kampanjassa kouluttaja ja aktiivi. Haapalan mukaan presidenttiä ei ole millään lailla vedätetty, sillä myös syrjäytyminen on kuin onkin asia josta voi eheytyä.

Hei! Nyt ei pidä paikkaansa, että kampanja ei mitenkään tukisi syrjäytyneitä nuoria. Mukana ovat esim. Petteri Nevavuori (erilaisia riippuvuksia taustalla), Odetta Lee Simmons (rasismin tähden koulukiusattu), Jouni ja Jarna Aalto (päihdeonglmia ja syrjäytymistä), Miika Havupalo (saatanan palvontaa taustalla), Markus Rokosa (syrjäytynyt päihteidenkäyttäjä), Janne Pohja (rankan lapsuuden ja nuoruuden kokenut ex-rikollinen) ja Kaisa Haavisto (masennuksesta ja itsestuhosta selvinnyt).
Nämä kaikki henkilöt ovat nuoruudessaan olleet tavalla tai toisella joko syrjäytyneitä tai selvästi syrjäytymisuhan alla. Heitä yhdistää myös usko ja kokemus siitä, että he ovat selvinneet ongelmistaan Jumalan avulla. Heidän esimerkkinsä on nyt rohkaisuksi muille samassa tilanteessa oleville nuorille; muutos on mahdollinen.”

Justiinsa. Yhteiskunnan kasvava eriarvoisuus ja huono-osaisuuden periytyminen? Repeilevät turvaverkot? Yksinäisyys, näköalattomuus, työttömyys, mielenterveysongelmat? Unohtakaa. Jos syrjäytyneet ja yhteiskunnan päähänpotkitut vaan tajuaisivat kääntyä fundamentalistikristityiksi, he kyllä selviytyisivät mistä tahansa Jeesuksen avulla. Syrjäytyminen on siis oikeastaan yksilöiden oman väärinajattelun seuraus, ei yhteiskunnallinen ongelma johon puuttuminen on ensisijassa ihmisten, ei jumalten, moraalinen velvollisuus. Ja, kuten sanottu, ketään ei ole yritetty huijata sillä käännytys tosiaan on patenttiratkaisu kaikkeen inhimilliseen hätään. Minä melkein ymmärrän tätä umpimätää ajatuksenkulkua. Ymmärrän, noin teknisesti ottaen, mutta siihen sisältyvän julmuuden, omahyväisyyden ja tekopyhyyden määrää minun alkaa olla vaikea käsittää. 

Ei, Onni Jr. Haapala, kampanja ei tosiaankaan tue millään lailla syrjäytyneitä nuoria. Se monottaa heitä oikein kunnolla, ja siinä sivussa vähättelee niiden työtä jotka yrittävät auttaa syrjäytyneitä niukkenevien resurssien keskellä.  Se ilmaisee täydellistä ymmärtämättömyyttä sekä täydellistä välinpitämättömyyttä siitä mitä on tulla päähänpotkituksi ja syrjäytetyksi. Syrjäytyneet ja kärsivät ihmiset ovat vain välineitä ja heidän kärsimyksensä oikeutus ideologian paukuttamiselle. Masennukseen sairastuneen ihmisen vetäminen kampanjaan on muuten suunnilleen noin piirun puolikkaan päässä Jalovaaran kohua herättäneistä väitteistä joiden mukaan kliininen masennus on ongelma johon ensisijainen lääke on uskonto, ei lääketiede. Kampanjan asennemaailma siunaa yhteiskunnan välinpitämättömyyden esittämällä syrjäytymisen ongelmana jonka jokainen voi itse ratkaista, jos vain viitsii ja haluaa kääntyä Jeesuksen puoleen. Kaikista näkemistäni syrjäytymisenvastaisista kampanjoista tämä taitaa olla tähän mennessä suurin epic fail.

Ja nämä epelit kuvittelevat olevansa suuriakin hyväntekijöitä, liikkeellä budjetilla jolla olisi ehkä voinut auttaakin jokusta syrjäytynyttyä nuorta. Sitä en tiedä, onko muutos myötätuntoisiksi, lempeiksi ihmisiksi tämän väen kohdalla enää edes mahdollinen.

Lisää hyviä syitä katsella läntiselle taivaalle

Paljain silmin löydettävissä oleva komeetta Pan-STARRS näkyy nyt Suomessakin. Nyt maaliskuun puolessavälissä se näkyy matalalla läntisellä taivaalla. Kuun loppuun tultaessa se on kavunnut korkeammalle, mutta on jo himmentynyt matkallaan poispäin Auringosta. Vaikka Pan-STARRS erottuu ilman apuvälineitä, kiikareilla katseltuna se on tietysti paljon hienompi.

Bloggaajaa ilahduttaa komeetassa edellisen postauksen jälkitunnelmissa etenkin sijainti. Nyt Pan-STARRS on Kalojen tähdistössä, josta se siirtyy 20. päivän tietämillä Andromedaan ja kulkee aivan Andromedan spiraaligalaksin ohi.

Minä lähden nyt kipaisemaan liiterinnurkalla katsomassa, josko komeetasta näkyisi vilaus.

Andromeda

Pakkanen oli taas alkanut kiristyä kävellessäni kutomolta kotiin. Talvinen pimeys on jo väistymään päin, mutta kahdeksan jälkeen illalla oli vielä niin pimeää, että tähdet näkyvät hyvin. Siinä missä muut, epäilemättä järkevämmät ihmiset katselisivat Virkkalan pimeillä ja liukkailla teillä eteensä, minä huomaan kurkistelevani tuon tuostakin ylöspäin. Jupiterko se siellä valaisee tietäni kirkkaalla, tasaisella loisteellaan siinä missä talvinen ilma saa kaukaiset tähdet tuikkimaan? Ja tuo tähdistö jonka havaitsemista rasittava katuvalo haittaa, Leijonako se nyt on? Mikäs tuon Leijonan tähden nimi taas olikaan? Regulus oli alfa-tähti, mutta mitä sitten? Sillä monilla paljain silmin näkyvillä tähdillä on nimet, peräisin ajalta jolloin tieteen valo loisti meille Arabian maalta. Poikkeuksiakin tietysti on, kuten juurikin Leijonassa sijaitseva Wolf 359, vain tehokkaalla kaukoputkella näkyvä kääpiötähti joka on yksi lähimmistä naapureistamme 7.8 valovuoden päässä. Pistän töppöstä toisen eteen vikkelämmin, jotta pääsisin kotipihalleni, puuliiteriin vievälle polulle joka samalla on meillä pimein paikka joka ei ole syvän lumikinoksen peittämä.

Meidän pihalta ei näe Raaseporiin, Siuntioon, eikä edes seitsemän kilometrin päähän Lohjan keskustaan. Meiltä ei myöskään näy monia lähiavaruudenkaan kohteita. Kääpiöplaneettoja ei aina kannata metsästää edes tähtikiikarilla. Wolf 359:kin on läheisyydestään huolimatta tähti jossa ei oikein riitä valotehoa takapiha-astronomin tarpeisiin. Koska maailmankaikkeudella on kuitenkin tapana jättää sääntöihinsä pieniä porsaanreikiä, pimeänä maaliskuun iltana meiltä voi sen sijaan nähdä paljain silmin kahden ja puolen miljoonan valovuoden päässä hohtavan Andromedan galaksin. Jos on tarpeeksi pimeää, se ei ole edes erityisen vaikeaa. Ensin tarvitsee paikallistaa läntiseltä taivaalta Pegasuksen neliöön kuuluvat Scheat ja Alpheratz. Alpheratzista vinosti ylävasemmalle alkaa Andromedan tähdistön jono, jota katse seuraa Delta Andromedaen kautta Mirachiin. Mirachin lähistöltä löytyy heikko sumuinen läikkä. Siinä se on. Pieni pilkahdus utuista valoa, kaikki mitä Paikallisen Ryhmämme suurimman galaksin kaikkien tähtien valosta on selviytynyt luokseni.

Sen sijaan Andromeda rakastaa valovoimaisia tähtikiikareita, joiden suhteellisen laajaan näkökenttään se levittäytyy kimaltavana valon saarena. Läpimitaltaan Andromedan galaksin on arvioitu noin kaksinkertainen omaan Linnunrataamme verrattuna, mutta muunkinlaisia arvioita on esitetty. Tähtikiikareilla katsottuna Andromedan galaksi on majesteettinen ellipsigalaksi. Nykyään siellä kuitenkin muodostuu  vähemmän tähtiä kuin omassa Linnunradassamme. Valopilviin kätkeytyy lukemattomien tähtien ja tähtijoukkojen valo. Tänä päivänä tiedämme että monia tähtiä kiertää ainakin yksi planeetta. Kuinka monta maailmaa mahtuu Andromedaan? Kuinka monta tarinaa? 

Lumi ympärilläni kimaltelee kuin olisi vielä keskitalvi. Ehkä joku ympärilläni tanssivista fotoneista päättää lähteä taittamaan pitkää matkaa. Silloin, jos joku Andromedassa katselee taivaalle kahden ja puolen miljoonan vuoden kuluttua, hän voi nähdä terveiset Virkkalan illasta. Jos ihmisiä on vielä silloin olemassa, olemme jo ylittäneet Maan eliölajien keskimääräisen eliniän. Tänään olemme vasta nipinnapin parinsadan tuhannen vuoden ikäinen laji, sivilisaatiomme on vain lyhyt hetki siinäkin ajassa. Tai sitten olemme olleet poissa jo kauan, jälkemmekin ovat hiipuneet ja toisten lajien on kannettava tietoisuuden valoa universumin pitkässä yössä. Tänään kuitenkin olen vielä täällä, pikkuinen otus jonka elämän mittakaavassa satakin vuotta on melkein sama asia kuin ikuisuus. Illan pimeydessä erottuu kotiportti, kun kulkee vähän eteenpäin, näkyy naapurin raja. Mutta jos katsoo ylös, tonttini jatkuu ihan selvästi Andromedaan asti. Sellainen on maailmankaikkeus.

Juureksia ja mielikuvia


Mitäs tämä nyt on? Kausiruokailusta on puhuttu monta vuotta, mutta uutisen mukaan suomalaisten juurestensyönti sen kun vähenee. 1990-luvulta tultaessa lantun ja nauriin viljelyalat ovat puolittuneet. Juuresten ja kaalien sijaan nyt syödään vihersalaatteja.

Meidän keittiössä on talvi. Arkisella ruokalistalla on monenlaisia kaaleja, sekä porkkanoita, lanttua, mukulaselleriä, palsternakkaa, punajuurta ja sipuleita. Jotakin joka päivä. En ole tiukkapipoinen kausiruokailija jonka ostoskärrystä ei ikinä löydy muuta kuin kausitavaraa, mutta kyllä juurekset kuuluvat talveen. Ne ovat edullisia, kotimaisia, ja niiden ravintoarvot voittavat trendikkäät superfoodit (huomaa markkinointitermi). Kausipainotus myös varmistaa, että vuoden aikana tulee syötyä mahdollisimman monenlaista. Olisi helppo jumittaa vuoden ympäri samoissa ruukkusalaateissa ja kasvihuonekurkuissa, mutta sesonkiajattelu rohkaisee etsimään reseptejä myös unohdetuille, poissa muodista oleville raaka-aineille. Tavallisissa talvisissa kasviksissa ei ole mitään vikaa sen paremmin hinnan, maukkauden kuin ravintoarvojen puolesta, mutta imago-ongelma niillä tuntuisi olevan. Niistä on tullut vieraita, jotenkin hankalia käyttää, lievästi luotaantyöntäviä, ankeita, tylsiä ja ties mitä. Kiinnostavaa on tietysti miettiä, miten taas sattuukin olemaan niin että tyylikkäät, superterveelliset ja kiinnostavat kasvikset ovat eksoottisia, hintavia ja helposti pilaantuvia. Miksi tomaatti, kurkku ja salaatti kuulostavat paljon monipuolisemmilta, hauskemmilta ja terveellisemmiltä kuin porkkanat, kaali ja lanttu, jos eivät ravintoarvotaulukon perusteella?  Ihan sattumastako on kyse, vai ovatko markkinavoimat tässäkin asiassa päässeet muokkaamaan yksityisiä ja ikiomia mielikuviamme?

Nykyäänhän varhaisperunoitakin saa ostaa suuren osan vuodesta- ensin ne tulevat kaukaisemmista maista, sitten Ruotsista, ja lopulta Suomesta. Siinä vaiheessa kun meillä syödään varhaisperunoita, suomalaisetkin ovat olleet kaupoissa jo viikkokaupalla. Meillä varhaisperuna-aika alkaa siitä että omaan peltoon normaaliin aikaan kylvetyistä tavallisista perunoista  haetaan pöytään ensimmäiset pienet, kullankeltaiset maistiaiset. Ne keitetään samasta pellosta nousseiden tillien seurana. Perään pieni nokare voita, sivuun vähän kalaa ja saaristolaisleipää sekä kasvimaan antimista koottua salaattia. Se, Rakkaat Lukijat, on sen luokan täydellisyyttä että sen koettuaan kaupan laareissa lojuvat harmahtavat, hilseileväkuoriset pallerot eivät houkuta enää ollenkaan. Kausiruokailu on sen ymmärtämistä että kaikella on aikansa, ja että se että jotakin raaka-ainetta on saatavilla vuoden ympäri ei tarkoita sitä että sitä olisi myös järkevää ostaa vuoden ympäri. Se on sen muistamista että hyvää kannattaa välillä odottaa, ja siitä iloitsemista että jokaisella vuodenajalla on omat herkkunsa. Jopa talvella.

Uutinen asettaa myös suuren ruuan hinnannousukeskustelun vähän hassuun valoon. Ehkäpä paisuvan ruokalaskun kanssa kamppailevan kansan kannattaisi myös vähän katsoa peiliin, jos kaupasta tarttuu mukaan etupäässä niitä kalliita, muodikkaita salaattisekoituksia ja eksoottisia hedelmiä? Jos tilanne on peräti se että kotimaiset raaka-aineet tuntuvat vieraammilta ja vaikeammilta käyttää kuin avokadot, kookosmaidot ja merilevät? Varmastiko eksoottisia raaka-aineita ja nopeasti pilaantuvia tuoretuotteita puffataan siksi että kauppiaat olisivat yhtäkkiä huolissaan kansanterveydestä ja monipuolisesta ravitsemuksesta? Vai motivoisiko kauppiaita myös pikkuisen se seikka että eksoottisilla ja lehtevillä tuotteilla on paljon paremmat katteet kuin kotoisilla juureksilla ja kaalinpäillä? Kuinka moni kallistuvia ruokamenoja manaileva saisi avun jo siitä että julistaisi Pohjolan pitkän talven ajaksi lehtevät ja trendikkäät juhlaruuaksi ja ryhtyisi arkipäivinä pilkkomaan porkkanoita, kaalia ja lanttua? 

Tällä viikolla meillä laitetaan taas talvista ruokaa, ja kun ulos katsoo, tuntuu siltä että toukokuu voi tänäkin vuonna olla pitkällä ennen kuin ruokajärjestys vaihtuu Kevääksi. Keittoa, uunijuureksia, raasteita, höysteitä ja kastikkeita joihin sujahtaa kuin varkain annos porkkanaa tai palsternakkaa. Meillä kokeileva juurestenkäyttö on muodikasta tänäkin vuonna. Jos talvea riittää, minulla olisi vielä pari reseptiä kokeiltavien listalla...

Pari ajatusta arkisesta harkinnasta


Nykyajan ihminen on ennen kaikkea rationaalinen järkiolento. Ei lainkaan taikauskoinen, ja tunne-elämältään sivistyneen hillitty. Niinhän sitä usein uskotaan. Mutta vetoavatko esimerkiksi tällaiset mainokset ihmisen järkeen ja harkitsevaisuuteen? Tai edes hänen hyvään sydämeensä, siihen joka välittää kanssaihmisistään, ympäristöstään tai edes niistä joita ihminen uskoo rakastavansa? Eivät tietenkään. Vaikka tuo Kemikaalikimaran esiinnostama mainos on siitä häpeilemättömämmästä päästä, harvemmassa ovat ne mainokset jotka eivät millään tavalla yritä vedota vaistoihimme, selkärankareaktioihimme ja ennakkoluuloihimme, eli niihin inhimillisiin ominaisuuksiin jotka voivat sumentaa viisaankin mielen. On monin tavoin totta, että kohtuullistamisen alku on tiedostaa ne monet tavat joilla markkinointi yrittää vedota ihmisen alhaisempiin puoliin, ja sitä kautta aloittaa pitkä nousu kohti vaistojensa herruutta.

Kaupallisuuden läpitunkemassa yhteiskunnassa arkiset esimerkit aivan päinvastaisesta toiminnasta ovat runsaslukuiset. Jokainen meistä voi olla oman arkensa markkinamies joka tekee kuukausipalkkaa nauttivien markkinamiesten työn pienten etujen hinnalla tai jopa ilmaiseksi esitellessään ystävilleen uusia hankintojaan tai puhuessaan suunnitelluista hankinnoista. Tätä työtä ei pidä aliarvioida, ovathan vertaispaine ja sosiaalisen eläimen halu kuulua joukkoon ja saada ehkä ihailuakin, vahvoja voimia. Seksuaalisuuskin sopii hyvin kaupallisuuden palvelukseen. Hyvännäköiset ja seksikkäät miehet ja naiset kutsuvat kaikkeen muuhun paitsi harkintaan, ja toisaalta levittävät sellaista viestiä että jos haluamme elämäämme romantiikkaa ja seksiä, tavoitteena on oltava kaato suorilta jaloilta. Pyrkimykset antaa tilaa tutustumiselle (joka myös harkintana tunnetaan) ja yrittää voittaa ja ylläpitää toisen rakkaus yrittämällä kiinnittää hänen huomionsa pikemminkin hyveisiin kuin kuoreen ja kulissiin, ovat tuhoontuomittuja. Myös suoranaiset paheet kuten ahneus, laiskuus ja kateus, ovat ominaisuuksia joita markkinointi hyödyntää surutta. Osta kolme, maksa kaksi, vaikka todellisuudessa tarvitsisit vain yhden. Osta tämä ja säästä aikaa, vaikket tietäisi miksi ja mitä varten. Osta tämä ja tee ystäväsi (joiden hyvinvoinnista sinun tosin pitäisi välittää) kateellisiksi eli pahoin voiviksi. Ontoltahan nämä puheet kuulostavat näin ajattelijan blogissa aukikirjoitettuna. On kuitenkin ymmärrettävä että niiden suosio perustuu yhteen retoriikan vanhimmista ja syvimmistä totuuksista: ihminen uskoo sen mitä haluaa uskoa. Kuten olemme hiljattain nähneet, jos halua on tarpeeksi, alkeellisellakaan johdonmukaisuudella ei ole paljon mahdollisuuksia. Kohtuullistamisen alku on myös siinä että vapautuu halusta uskoa äkkiseltään mukavalta kuulostavia asioita ja alkaa haluamaan uskoa vain sen mikä on totta.

Kuten varmaan hyvin tiedätte, ajattelen että hyvä ihminen ei ainoastaan ole harkitseva ihminen, vaan myös ihminen joka yrittää saada muutkin hidastamaan ja harkitsemaan. Ei taida olla kovinkaan huono peukalosääntö sanoa, että kohtuullista on pyrkiä suunnilleen päinvastaiseen kuin mihin kapitalisti yrittää houkutella. Jos kapitalisti sanoo että on kiire ja päätös pitäisi tehdä nopeasti eli mieluiten heti, ennen kuin hyvä diili menee sivu suun, kannattaa ehkä sittenkin harkita onko tarjous niin hyvä ja etenkään niin ainutlaatuinen kuin annetaan ymmärtää. Jos kapitalisti väittää että romanttista kiinnostusta voi herättää vain vetoamalla vaistoihin, järkevää on luultavasti käyttäytyä suht säädyllisesti ja yrittää tehdä toiseen vaikutus hyveellisyydellä, viisaudella, käytännöllisyydellä, lahjakkuudella ja muilla hieman kuorta ja kulissia todellisemmilla erinomaisuuksilla. Jos kapitalisti lupaa paapoa paheita ja antaa maksua vastaan helpon ja ylellisen elämän, kannattaa ehkä sen sijaan pyrkiä eroon paheistaan ja vaalia vaatimattomuutta ja tyytyväisyyttä. Niin kauan kuin markkinavoimat jotka välittävät vain omista lyhyen tähtäimen voitoistaan, sanelevat suuren maailman säännöt, tällä asenteella ei ehkä saavuta menestystä tai vaikutusvaltaa. Sen sijaan voi päätyä elämään oman elämänsä sankarina, aidosti rakastettuna, sisäisesti rikkaana ja ulkoisesti tyytyväisenä. Ehkä voi onnistua tarjoamaan ainakin lähimmilleen myös jotakin parempaa kuin krääsää ja kateuden tunteita.

Kevät on saapunut ja tuonut värit mukanaan

Oli hyvä että nautin kevään ensimmäisestä päivästä täysillä, sillä sen jälkeen sää on kääntynyt kylmäksi ja myräkkäiseksi. Eilen tuli lunta, tänään paistaa aurinko mutta lämpötila on pakkasen puolella. Kevään merkit ovat vielä hentoja: puiden oksilla ei ole enää kinoksia ja valossa on ihan selvästi keväistä terävyyttä. Eikö olekin? 

Photobucket

Sormikkaiden neulominen jämälangoista on soveltunut hyvin sekalaisiin tunnelmiin. Sormikkaat ovat lämpimiä, mutta värit ovat villiintyneet kevään koitettua kalenterissa. Kolme paria painoi 189 g.

Photobucket

Koska puoli kiloa kuulosti minusta edelleen mukavalta ohuiden raitalankojen vähennystavoitteelta, vaihdoin puikot koukkuun ja ryhdyin virkkaamaan värikkäitä kukkia joihin pienetkin jämäpätkät kuluvat hyvin. Jonakin päivänä tästä tulee hartiahuivi. Tai kannettava kukkaketo, miten päin asian nyt haluaa nähdä. Kiirettä ei kuitenkaan ole. Kukkia pitäisi virkata vielä 70 gramman edestä ennen kuin kiintiöni on täynnä. Huiviin se ei ehkä riitä, mutta kiirettähän ei ollut. Piristävää on jo se että pienet lankanöttöset selvästi näyttävät siltä että niillä on tulevaisuudensuunnitelmia.

Photobucket

Olen haaveksinut tilkkutöistä jo monta vuotta. Nyt löysin pannulappujen ohjeen joka näytti sopivan pieneltä ja helpolta ensimmäiseksi tilkkutyöksi. Nämä ovat jo käytössä ja tosi hyviä. Kierrätystäkin on: vaikka pannulappujen päälliset on koottu sievistä tilkkutyöpuuvilloista, täytteeksi ne ovat nielleet vanhaa pyyhettä.

Photobucket

Vanhoja pyyhkeitä riittää meillä kierrätettäväksi, sillä uusia ja parempia on taas valmistunut kutomolla. Nämä keväisen väriset keittiöpyyhkeet aloitin jo tammikuussa, mutta sain osuuteni valmiiksi vasta viikko sitten. Oikeasti pyyhkeitä on täysi puoli tusinaa, mutta kaksi pyyhettä on vielä kangaspuissa odottamassa kotiinpääsyä.

Photobucket

Tässä vielä lähikuva pyyhkeiden somasta pallokuviosta. 

Photobucket

Myös keittiön ikkunalaudalle versoja kasvattamaan päässeet porkkananpäät ovat sitä mieltä että kevät on täällä. Hyötyviljelyä tämäkin: raikkaanvihreille naateille on jo syöjät tiedossa.

Photobucket

Ihmisoikeuksia, mutta kenelle ja miten?


Tänään postilaatikosta löytyi Amnestyn lehti. Näin kevään korvalla erääseen juttuun oli valittu aiheeksi feissaajat. Ei kuitenkaan pelkoa että Amnesty olisi luopumassa näistä iilimadoista. Feissaajat ovat artikkelin mukaan osa ”uutta kaupunkikulttuuria”, eli kulttuuria jossa ei riitä että kaupat ja kojut tarjoavat tavaroitaan vaan kansalaiset joutuvat kadulla kulkiessaankin ottamaan kontaktia ihmisiin jotka kinuavat heiltä rahaa. Mitäpä se hyvä tarkoitus ei pyhittäisi.

Amnestyn jutussa oli myös täysin unohdettu mainita julkisuudessakin käsitellyt feissaajien työsuhdeongelmat . Niitä on ollut myös Amnestylla. Vapaaehtoistyö on hieno asia, mutta palkkatyönä feissaaminen on aikamoista paskaduunia tulos tai ulos- mentaliteetilla.


Amnestyn jutusta voisi päätellä että feissaajat ovat kansanvalistajia jotka tekevät julkisesta tilasta ”keskustelun areenan”. Toiset mediat ovat toista mieltä: kovat tulospaineet ajavat feissaajat yli-innokkuuteen ja jopa suoranaisiin väärinkäytöksiin.

Jutussa puhutaan paljon siitä miten hyvä on että ihmisiin otetaan kadulla kontaktia ja heitä haastetaan keskustelemaan. "Syitä feissaamiseen kohdistuvalle kritiikille voidaan etsiä suomalaisesta kulttuurista", todetaan artikkelissa hurskaasti. "Suomessa on runsaasti tilaa verrattuna tiheämmin asuttuihin maailman kolkkiin, joissa elintila on pienempi.Muualla elämä on keskittynyt kaduille ja kohtaamisiin ollaan näin tottuneempia., toteaa ajatushautomo Demos Helsingin tutkija Outi Kuittinen artikkelissa." Vanha kunnon "metsäläiset vastaan vanhat sivistyskansat"-argumenttiko se siinä? Kuulehan, tutkija Kuittinen. Feissaaminen ei ole tasa-arvoisten ihmisten kohtaamista. Se ei ole tilan antamista henkevälle keskustelulle. Se on iholle tulevaa kaupustelua jossa kontaktin ottaja ei halua kuulla toisen ajatuksia vaan tahtoo hänen rahansa. Joskus jopa aika epätoivoisesti. Minä muistan vielä ajan jolloin Helsinki oli todellinen metsäläispaikka jossa ydinkeskustassa saattoi kulkea rauhallisesti, katsellen ympärilleen ja omissa ajatuksissaan vaellellen. Jossa ei kahdenkymmenen metrin välein tarvinnut sanoa ääneen sellaisia ikäviä asioita kuin "Ei kiitos, minua ei juuri nyt kiinnosta keskustella luonnonsuojelusta, ihmisoikeuksista, saastumisesta tai mistään muustakaan ylevästä johon kyllä yleisesti ottaen suhtaudun erittäin myönteisesti." Tämä uusi uljas kaupunkikulttuuri on vienyt sen mahdollisuuden viime vuosina, ja minua henkilökohtaisesti nyppii aika tavalla tämä uusi marssilajini "pakeneva rotta". Minä olisin ihan mielelläni metsäläinen. Jos saisin valita, mutta eiväthän feissaajat tunnetusti anna sellaista mahdollisuutta vaan käyvät tasa-arvoisesti kaikkien kimppuun.

Meidän perheessä on sellainen yleisluontoinen periaate, että tuemme hyväntekeväisyyttä suoraan sillä rahalla jonka enemmistö kansalaisista maksaa kirkollisveroina. Olen alkanut miettiä, että jos järjestöllä on varaa ylläpitää feissaamisen kaltaista ”kulttuuritoimintaa”, se taitaa olla vähän turhan varakas minun makuuni. Etenkin jos hyväntekeväisyyttä harjoitetaan kaukomailla, mutta omien työntekijöiden kohtelun kanssa on vähän niin ja näin.

posted under , | 2 Comments

Demonista toimintaa vastaan taistelemisesta

Nonnih. Positiivisen ajattelun kokeilu päättyi taas tämän päivän osalta tähän.

Kirkon teologit ovat yksi toisensa jälkeen tuominneet esirukoilija Pirkko Jalovaaran esittämät väitteet siitä että saatana ja hänen demoninsa voivat olla syypäitä sairauksiin. Esimerkiksi Suomen Raamattuopiston johtaja, teologian tohtori Timo Junkkaala on sitä mieltä ettei saatana suinkaan aiheuta sairauksia, vaan jotakin vallan muuta. Lainaan suoraan Seurakuntalainen-lehteä: ” Paholaisen tärkein tavoite on saada aikaan epäuskoa ja luopumista Jumalasta. Kuka taistelisi tällaista demonista toimintaa vastaan?” Jep jep. Taisteleminen. Tulihan se sieltä. Mitenköhän saatanan kätyreinä toimivia väärinajattelijoita vastaan tulisi taistella? Riittääkö aivopesu, vai pitääkö väärinajattelijat eristää yhteiskunnan marginaaliin? Vai pitäisikö käyttöön palauttaa todella järeät keinot, kuten kirkkoonkuulumispakko joka saatiin valtakunnan laista pois vasta 1900-luvun puolella? Lempeämpiäkin keinoja toki on. Esimerkiksi minun uskontokriittinen kirjoitteluni loppuu siihen paikkaan kun fundamentalistikristityt lopettavat epäeettisen toimintansa kuten hengellisen väkivallan, valheiden levittämisen totuutena, toisuskoisten syrjimisen ja panettelun, lasten pakkokastamisen kirkon juridisiksi jäseniksi sekä yhteiskunnallisen vallan väärinkäytön ja ryhtyvät sen sijaan elämään todeksi paljon mainostamaansa rakkauden, totuuden ja rauhan sanomaa. Jotenkin kuitenkin epäilen ettei Junkkaala tarkoita siirtyneensä tällaisen suuren asennemuutoksen esijuoksijaksi.


Sillä saatanan työtähän se selvästi on, jos ihmiset alkavat kyseenalaistaa neitseellisen syntymän, kuolleista heräämisen, päättymättömän eksistenssin ja muut itsestäänselvät faktat jonkun ihme järjen käytön ja tieteellisten todisteiden perusteella? (Lainasin edelliseen lauseeseen vain apostolisen uskontunnustuksen sisältöä jonka jokainen luterilaisen kirkon konfirmoitava vakuuttaa julkisesti uskovansa todeksi).,Mitä yhteiskunta voisi tehdä tälle hillittömälle järjenkäytölle? Jos samalla linjalla jatketaan, pian ihmiset alkavat uskoa evoluutioon, eksoplaneettojen olemassaoloon sekä yleiseen ja yhtäläiseen ihmisarvoon. Silloin on loppu lähellä. Ainakin keskiaikapäivien loppu.


Rehellisyys ja suoraselkäisyys ovat myös kristillisiä hyveitä. Paitsi ehkä Aslan ry:n mielestä. Elävät vedet- eheytymisviikko tunnetaan nykyään Elävät vedet- opetuslapseusviikkona. Negatiivisesti leimautunut eheytymis-termi on korvattu hengellisemmällä opetuslapseus-sanalla. Kurssin sisältöön ei ole tarvinnut muutoksia tehdä. "Kurssi antaa edelleen eväitä omaan opetuslapseus- ja eheytymisprosessiin", Aslan toteaa. Aslanin toiminnassa havaittu ongelma, eli poliittisesti epäkorrektiksi muuttunut kurssin nimi, on poissa päiväjärjestyksestä. Puoskarointi on yhtä kiitettävää toimintaa kuin ennenkin, muun väittäminen on tietysti kristittyjen vainoa. Kunnon opetuslapsihan on viriili hetero, aivan niin kuin raamatun kertomukset Jeesuksen seurassa seikkailleesta 12 poikamiehestä vastaansanomattomasti todistavat. Unohtakaamme erityisen visusti kaikki syntiset ajatukset ”opetuslapsesta jota Jeesus rakasti".

Ja nyt aletaankin olla sellaisessa mielentilassa jossa joskus hiljennyn kuuntelemaan Turisaan musiikkia ja kontemploimaan sitä, miten tähän toivottoman tuntuiseen kamppailuun järjen ja inhimillisyyden puolesta on järkevää suhtautua. 

posted under , , | 2 Comments

Kuka täällä komentaa, ketä täällä totellaan, osa n


Kuka täällä komentaa?
Ketä täällä totellaan?
Kahta suurta jumalaa
Ahneutta ja Rahaa 
joiden temppeleinä toimivat
pörssit ja ilotalot
markkinat, marketit, kaupunkien värivalot

-Kotiteollisuus, Minä olen-

Tänään olen päättänyt kokeilla positiivista ajattelua.

Turkistarhauksen kieltävä aloite ei näillä näkymin ole saamassa merkittävää kannatusta kansanedustajilta. On aloitteesta kuitenkin edes se hyöty, että sen kirvoittamat kommentit paljastavat, ketkä kansanedustajistamme kumartavat rahaa ja keillä ei liika logiikka päätä pakota. Ketkä ovat ”elinkeinon” ja rahan tekemisen nimissä valmiit omilla teoillaan edistämään julmuuden jatkumista. Keille raha on oiva kriteeri eettisten ongelmien ratkomiseen. On mielenkiintoista kuvitella, miten nämä edustajat olisivat äänestäneet, jos asialistalla olisi ollut ehdotus orjuuden kriminalisoimisesta. Onko vertaus epäreilu? Eivätkö ihmiset sentään ole eri asia? Ei, epäreilu vertaus ei ole sillä aikansa rasistisessa ilmapiirissä tiedekin oli valjastettu todistelemaan, miten värilliset ihmiset ovat aivan erilaisia kuin valkoiset, miten he suorastaan tarvitsevat orjapiiskurin isällistä holhousta ja pakkotyötä tuomaan rotia elämäänsä.

On myös aina mielenkiintoista, miten ihmiset jotka ovat normaalisti ”kukin pitäköön huolta omista asioistaan”- maailmankatsomuksen vakaita kannattajia, ovat yhtäkkiä suuresti huolissaan siitä miten pahoja tekoja kaukomaiden liikemiehet ryhtyvät tekemään jos me suomalaiset lopetamme epäeettisen toiminnan. Aivan kuin mitenkään ei olisi mahdollista, että me suomalaiset voisimme näyttää hyvää esimerkkiä ja se voisi saada muutkin miettimään, mihin ovat ryhtymässä. Argumentti siitä miten turkistarhauksen loppuminen Suomessa aiheuttaisi vääjäämättömästi sen että muut alkaisivat tekemään vielä suurempia vääryyksiä, on niin huono että se menestyy vain siksi että siihen halutaan uskoa. Onneksi me kaikki voimme kuitenkin vapaasti arvioida omalta osaltamme, kuinka paljon uskoa riittää edustajiin jotka ovat valmiita uskomaan ihan mihin tahansa mitä kuningas Mammona sanoo. Ja onneksi pitkäaikaismuistissa on tilaa johon voi painaa niiden kansanedustajien nimet jotka ovat heti ensi tilaisuuden tullen kiiruhtaneet vähättelemään 70 000 kansalaisen tahtoa. 

Kotiteollisuuden musavideota en nyt poikkeuksellisesti liitä tähän postaukseen, sillä se on tullut käytetyksi tässä blogissa jo aiemmin.


Johanna Korhosesta ja moraalisen erinomaisuuden perimmäisestä olemuksesta


Toimittaja Johanna Korhonen teki eilen hyvän keskustelunavauksen jättäessään tutkintapyynnön seurakuntalainen.fi- sivustolla käydystä keskustelusta. Hän nostaa esiin uskonnon nimissä esitettävän vihapuheen, ja oman kokemukseni mukaan ihan hyvästä syystä. Uskovaisilta siedetään aika rankkaa kielenkäyttöä sellaisista ihmisryhmistä joiden moraalikäsitykset eroavat heidän omistaan, sekä näihin ihmisryhmiin kuuluvista henkilöistä. Ei ole yksi eikä pari kertaa, kun uskonnolliseksi tiedetyltä ihmiseltä on hyväksytty sellaista kielenkäyttöä joka ei-uskovaisen suusta lausuttuna olisi käsitetty selkeästi vihapuheeksi, kunnianloukkaukseksi tai herjaukseksi. Tällaiset hiljaisesti myönnetyt erioikeudet ovat ongelma kansalaisten tasa-arvon näkökulmasta. Sitä paitsi, eikö perinteisten uskontojen pitänyt tehdä kannattajansa moraalisesti muita etevämmiksi? Miten silloin on edes mahdollista löytää uskovaisia odottamassa anteeksiantoa ja peräti hyväksyntää sellaisille teoille jotka muiden tekeminä olisivat rikoksia?  Missä se paljonpuhuttu moraalinen erinomaisuus oikein on, jos sitä ei voi mitenkään havaita? Se lepää näiden ihmisten oman väittämän varassa.

Sekä yhteiskunnalta että yksilöiltä osoittaa hyvää arvostelukykyä, jos havaittaessa moraaliseksi itseään väittävän ihmisen toiminnan ja asenteiden olevan vakavassa ristiriidassa henkilön edustaman moraalikäsityksen määritelmän kanssa, epäillään että henkilön väite ”olen moraalisesti erinomainen”,  on epätosi. Esimerkiksi, jos henkilö joka väittää edustavansa armon ja rakkauden moraalia edustavaa aatetta, tuomitsee, syrjii ja kaltoinkohtelee muita, sanojen ja tekojen välillä on selkeä ristiriita. Arvostelukyvyn puutetta osoittaa ihmisen lausuman hyväksyminen selvien todisteiden ohi, vieläpä siten että ristiriita ratkaistaan antamalla ihmisille erivapauksia. Ei voi olla niin että moraalisesti erinomaiseksi julistautumalla vapautuu yhteiskunnan laissa ilmaistuista perustavista käyttäytymis- ja moraalivaatimuksista. Päinvastoin, ainakin itse elän siinä käsityksessä että moraalinen erinomaisuus perustuu nimenomaan siihen että henkilö on kiitettävä objektiivisesti arvioituna. Hyve-eetikkona kuvailisin tällaisen ihmisen toimintaa ja olemusta hyveelliseksi, kun taas sääntöpohjaisen etiikan kannattaja toteaisi tämän henkilön noudattavan hyväksymiään moraalisääntöjä (eli valtakunnan lain ohella esimerkiksi uskonnollisen yhteisönsä sääntöjä) erityisen tunnollisesti. Objektiivisesti arvioitaessa on tietysti huomattava, että kiitettävyys on eri asia kuin sovinnaisuus. Yhteiskunnassa vallitseva moraalikäsitys voi olla pielessä siinä missä yksilönkin. On mahdollista, että yhteiskunnassa paheksutaan tekoja jotka ovat analyyttisesti arvioituna yhdentekeviä tai peräti hyväksyttäviä. Myös päinvastainen on mahdollista: se että yhteiskunnassa ei paheksuta tai peräti kiitetään tekoja jotka parhaan (filosofisen) tietämyksemme valossa olisivat paheksuttavia. Ensimmäisessä tapauksessa aidosti kiitettävät ihmiset vaikuttavat tiukkapipoisilta enemmistöön nähden kieltäytyessään toimimasta niin kuin ”kaikki muut”, ja jälkimmäisessä löyhämoraalisilta. Valaisevan esimerkin ilmiöstä tarjoaa juuri uskonnollisperäisen moraalikäsityksen eeppinen epäonnistuminen suhtautumisessa seksuaalivähemmistöihin. Uskonnollisperäinen moraalikäsitys on syyllistynyt molempiin virheisiin: moraalisesti harmitonta toimintaa (homoseksuaalisuus) paheksutaan tai peräti pyritään estämään (esimerkiksi pyrkimällä estämään homoja perustamasta stabiileja ja pysyviä perheitä), ja moraalisesti paheksuttavaa ja jopa rikollista toimintaa eli syrjintää ja herjaamista pidetään harmittomana ellei peräti kiitettävänä. Aikamoinen epic fail yhteisöltä joka pyrkii jatkuvasti esiintymään julkisuudessa korkean moraalin ja inhimillisyyden esitaistelijana.

Todellisuudessa, jos haluan totuudenmukaisesti väittää olevani moraalisesti keskivertotallaajaa parempi, minulla on kaksi vaihtoehtoa siinä tapauksessa että joku löytää minut epäilyttävistä puuhista. Yksi: voin antaa tekemisilleni hyvän selityksen jonka ansiosta kysyjä ymmärtää, että havaittu omituinen toiminta ei ole moraalisesti paheksuttavaa, ainakaan tässä nimenomaisessa tilanteessa. Ei ole mitenkään epätavallista että maallikkojen ja ammattifilosofien käsitykset moraalisesta kiitettävyydestä eroavat toisistaan. Järkiperäisen etiikan kannattaja kuitenkin osaa selventää ajatuksenjuoksunsa. Toinen vaihtoehto on myöntää, että tulin töpänneeksi enkä siinä tilanteessa käyttäytynyt niin kuin ihanteeni minulta olisivat vaatineet. Sen sijaan ylevyydelleni saa nauraa kippurassa, jos alan vaatia, että koska olen niin valaistunut yksilö, minulle pitäisi antaa erivapauksia sellaisista moraalisäännöistä jotka koskevat kaikkia muita kansalaisia. Jos joku väittää, että hänen kunnollisuutensa oikeuttaa hänet esimerkiksi syrjimään, herjaamaan tai kaltoinkohtelemaan muita, hän puhuu puutaheinää. Jos joku tosissaan väittää että hän peräti ilmentää moraalista erinomaisuuttaan käyttäytymisellä joka olisi tavallisten kuolevaisten tapauksessa selvästi sopimatonta ja paheksuttavaa, hän kaipaisi kipeästi tulla toimitetuksi Platonin kuuluisaan järkiinpalauttamoon. Moraalinen erinomaisuus tai ylevät päämäärät eivät vapauta velvoitteista olla ihmisiksi, vaan moraalisesti kiitettävä ihminen päinvastoin ymmärtää, miksi ihmisiksi oleminen on viisasta ja on siten keskivertokansalaista paremmin motivoitunut toimimaan kiitettävästi, myös silloin kun kiinnijäämisen riski on vähäinen. Esimerkiksi anonymiteetille netissä voi olla kunniallisetkin perusteet, kuten se että omalla nimellä esiintyminen riskeeraisi henkilön turvallisuuden. Paheksuttavaa sen sijaan on se jos hyödyntää nimettömyyttä sellaiseen puheeseen jota ei omalla naamallaan kehtaisi sanoa. Tuplasti paheksuttavaa on tällainen puskastahuutelu sellaisia ihmisiä kohtaan jotka esittävät näkemyksensä omalla nimellään ja omilla kasvoillaan. Joten, riippumatta siitä ylittääkö tv-esiintymisestä polttoaineensa saanut nettikirjoittelu Johanna Korhosesta rikoksen kynnyksen, ei ole epäilystäkään siitä etteikö kysymys olisi paheksuttavasta toiminnasta. Jotenkin mieleeni nousee se pätkä vuorisaarnasta (Matt 7: 2-5) jossa Jeesuksella oli jotakin sanottavaa ihmisistä jotka ovat huolissaan roskista toisten silmissä mutteivät huomaa että omassa silmässä on hirsi...

Kolmas, yhteiskuntamoraalin kannalta huolestuttava asia on se millaiseksi räkämagneetiksi viiteryhmänsä epäkohtiin puuttumista yrittävä joutuu. Tämä ei missään tapauksessa ole vain kirkon ongelma, vaan sama toistuu yhteiskunnassa lukemattomina muunnelmina joka päivä. Ei tarvitse mennä tämän blogin kommenttiboksia kauempaa etsimään löytääkseen yrityksiä vaientaa epäkohtiin puuttumista yrittävä yksilö vetoamalla sen tyyppisiin asioihin kuin "sopivaisuuteen", hyväkäytöksisyyteen, asiallisuuteen tai siihen että jokaisen kunnon ihmisen tulisi pitää huoli pelkästään omista asioistaan. Suurin pahantekijä ei ole se joka tekee vääryyden vaan se joka kehtaa ottaa asian puheeksi niin että joku saattaa loukkaantua tai tämän hyvä maine vaarantuu. Eihän minun tarvitse selvittää, miten tuhoisa ja järkyttävän typerä tällainen ajatusmalli on?

Minusta Johanna Korhonen tekee sen minkä yhteisöään rakastava suoraselkäinen ihminen tekee havaitessaan epäkohtia: nostaa ne esiin, tarvittaessa jopa julkiseen keskusteluun jos hiljainen vaikuttaminen ei näytä tuottavan tulosta. Hän ei likaa pesäänsä vaan siivoaa sitä. Ja siivotessa tunnetusti pöllyää. Henkilökohtaisiin hyökkäyksiin ja herjauksiin turvautuminen on yleensä osoitus siitä että vastapuolella ovat asialliset argumentit vähissä. Jos Korhosen kritiikki olisi perusteetonta, sen sivistynyt käsittely ei kai olisi kovin vaikeaa?  Korhonen näyttää minusta tekevän kirkolleen suuren palveluksen. Katsellessani äärikristittyjen mesoamista, lohtunani on kuitenkin ajatus siitä että hyve saa kyllä aina palkkansa, vaikkei se saisikaan juuri ansaitsemaansa palkkaa. On kirkolle häpeäksi (taas kerran), jos se hyysää suojissaan hengellisen väkivallan tekijöitä, herjaajia ja toisten alaspainajia. Niin ei voi tehdä pyllistämättä samalla isosti niille jotka yrittävät saada muutosta aikaan sivistyneillä keinoilla. Pitäisi myös alkaa päättämään, riittääkö ymmärrystä ja rakkautta humaaneille homoille vai helvetintulelta löyhkääville änkyröille. Kukaan voi palvella kahta herraa ja niin edelleen...

Hieman Himasesta, hieman enemmän hyvästä filosofiasta


Sanon nyt heti alkajaisiksi, että otsikosta huolimatta en aio arvostella Pekka Himasta tai hänen pätevyyttään filosofina. Himanen on muodollisesti meikäläistä pätevämpi, joten minulla ei ole paukkuja hänen pätevyytensä arvioimiseen. Sen sijaan, kykyjeni rajoissa on kertoa oma käsitykseni siitä millaista on oikein hyvä filosofia (ja jotakin siitä mitä se ei ole), avuksi niille jotka haluavat itse muodostaa mielipiteensä. Sitä olen miettinyt lukiessani Himas-kohun uusia vaiheita. Kohussa on ymmärtääkseni kaksi komponenttia: rahanjaon epäselvyydet ja kysymys siitä miten Pekka Himasta (tai ketä tahansa muuta itseään filosofiksi kutsuvaa) tulisi arvioida filosofina. Jälkimmäisestä minulle on noussut pari ajatusta.

Toisin kuin jotkut (ei-filosofit) ovat julkisuudessa esittäneet, hyvä filosofi ei ole mielestäni sama asia kuin hyvä yliopistotutkija. Filosofian historiassa on useita merkkihahmoja joiden suhde yliopistomaailmaan on ollut katkonainen tai jotka ovat toimineet akateemisen tutkimusyhteisön ulkopuolella eri syistä. Nykypäivänä myös filosofian harjoittamista yliopistossa rajoittaa luonnontieteistä levinnyt tieteentekemisen malli- henkilökohtainen mielipiteeni on, että tämä malli soveltuu varsin huonosti filosofian ja erittäin huonosti filosofien pätevyyden mittaamiseen. Kaikille pitäisi kuitenkin olla selvää että vain osa filosofiksi valmistuneista mahtuu yliopistolle töihin, puhumattakaan pysyvästä akateemisesta urasta. Käsittääkseni on myös mahdollista, että yliopistouralle valikoitumiseen vaikuttavat muutkin syyt kuin ihmisen kyvykkyys filosofina- esimerkiksi tutkijakoulupaikan saamiseen saattaa vaikuttaa maisteriksi valmistumisen ajankohta. Omalla kohdallani perheellistyminen ja maallemuutto ovat poissulkeneet mahdollisuuden lähteä pidemmäksi ajaksi töihin ulkomaille, mikä on aika isokin haitta akateemista uraa ajatellen. Kokonaan toinen asia on, miten nämä ja monet muut ei-kyvykkyyteen liittyvät seikat haittaavat filosofin perustehtävien toteuttamista: henkilön mahdollisuuteen tutkia ja ihmetellä filosofisen metodin avulla,  sekä opettaa ja toimia asiantuntijana filosofian alaan kuuluvissa kysymyksissä (kuten etiikassa). Varmaa on vain se, että monet ovat onnistuneet kontribuoimaan länsimaisen filosofian projektiin arvokkaalla tavalla muusta kuin yliopistotutkijan ammatista käsin.

Mikä on se raja jonka ylitettyään filosofiksi koulutettu ihminen ei enää ansaitse tulla kutsutuksi filosofiksi? Minusta siinä, että hän on tietoisesti hylännyt ne päämäärät joita filosofian harjoittamisella tavoitellaan. Esimerkiksi filosofin koulutuksen saanut henkilö joka hylkää totuuden ja valitsee sen sijaan ammatin jossa hänen tehtävänään on käyttää puhetaitoaan ihmisten sumuttamiseen ja manipuloimiseen, on minusta hylännyt filosofian keskeisen ihanteen, totuuden ja roolinsa totuuden rakastajana. Toisaalta tieteellisten artikkelien kirjoittaminen on vain yksi tapa etsiä totuutta ja opettaa siitä. Myös esimerkiksi lukion filosofian opettaja –jos hän on sellainen kuin omani– voi tehdä muutakin kuin paukuttaa oppilaiden päähän kurssikirjojen tiedot. Jos opettaja onnistuu herättämään oppilaissaan filosofisen uteliaisuuden ja kehittämään heidän ajattelun taitojaan, silloin hän on mitä suurimmassa määrin filosofi vaikkei olisi julkaissut ensimmäistäkään filosofista kirjoitelmaa gradunsa jälkeen. Minusta filosofi voi toteuttaa perustehtäväänsä myös vaikkapa asiantuntijan ominaisuudessa. Esimerkiksi etiikan asiantuntijana (mistä minulla on kokemusta) toimiessa ensisijainen tavoite ei ole tutkia ja opettaa, vaan, väitöskirjaajaohjaajani Arto Siitosen viisaita sanoja lainatakseni, yrittää toimia järjen äänenä maailmassa joka on usein järkeä vailla. Asiantuntijan tehtävänä on esittää arvioita ja arvostelmia oman alansa asiantuntemuksen näkökulmasta päätöksenteon tueksi tai tapahtuneiden erheiden selvittämiseksi ja niistä oppimiseksi. Tällöin filosofinkin toiminta näkyy lopputuloksissa usein epäsuorasti, tai jos huonosti käy, sitä ei näy ollenkaan, mutta siitä huolimatta filosofi voi myös asiantuntijan ominaisuudessa olla hyvä filosofi. Epäilemättä on monia muitakin tehtäviä joissa filosofi voi toteuttaa perustehtäväänsä yhteisön näkökulmasta katsottuna hyödyllisellä ja rakentavalla tavalla. Esimerkiksi hyvä etiikan asiantuntija voi kommunikoida asiantuntemustaan myös esimerkin kautta, jolloin hänen asiantuntemuksensa voi havaita pikemminkin hänen käyttäytymisestään kuin ulosannistaan. Näillä eväillä päädyn lausumaan, että filosofin pätevyyden tai menestyksekkyyden arviointi mielestäni täytyy tapahtua arviointina siitä miten filosofi onnistuu toteuttamaan filosofin perustehtävää: etsii totuutta, kommunikoi siitä ja rohkaisee muita ihmisiä käyttämään järkeä ja perustamaan etiikkansa järkeen. Tämä arviointi ei ole mikään helppo tehtävä, eikä minun tarvinne pidemmälti perustella sitä, miksi mekaaniset suorituksia laskevat mittarit usein hukkaavat kaikenlaista olennaista jota tarvitaan sen arvostelemiseen kuka on hyvä ja kuka kehnompi filosofi.

Himasen pätevyydestä puhuttaessa on myös nostettu esiin hänen tuottamansa teksti. Onko se hyvää filosofista tekstiä? Senkin saatte arvioida itse, mutta kerronpa tähän loppuun vielä, millaista hyvä filosofinen teksti omasta mielestäni on. Tyyli ei ratkaise. Jotkut suuret filosofit, kuten Platon, ovat suorastaan viihdyttäviä sujuvasanaisuudessaan. Toiset, kuten Aristoteles, ovat pahamaineisen kuivakoita. Hegel vyöryttää kunnon germaaniproosaa, Wittgenstein ilmaisee suuret ajatuksensa hyvinkin kompaktisti, kun taas Leopold kätkee filosofisen terävyytensä herkkään, suorastaan lyyriseen tarinointiin. Ja monet (etenkin nykyfilosofit) tuovat ajatuksensa esiin kunnollisen akateemisen asiaproosan muodossa. Mannermaiset filosofit ovat ihan omassa luokassaan. Minusta nykytrendi pakottaa ”hyvä” filosofia yhteen, akateemisen esitystavan, muottiin saattaa hyvinkin pikemminkin köyhdyttää filosofiaa ja uskon että hyvää filosofiaa voidaan ilmaista monin tavoin. Väitänkin, että olipa filosofin ulosannin tyylilaji mikä tahansa, hyvään filosofiseen tekstiin uppoutumisen ja sen ymmärtämisen (oli se sitten työlästä tai helppoa), lopputulos on samansuuntainen sille joka lähestyy filosofista tekstiä avoimin mielin ja intellektuaalisesti rehellisenä: ajatus kirkastuu ja asiat jotka aikaisemmin tuntuivat epämääräisen sekavilta ovat selkiytyneet ja tulleet omankin ajattelun ulottuville, kriittisesti tai filosofin näkemystä myötäillen. Hyvän filosofisen tekstin lukemisessa ja sulattamisessa voi olla paljonkin työtä, mutta kun työ on tehty, ymmärrys on hiukan kehittynyt, mieli avartunut ja henkisessä työkalupakissa on jotakin uutta. Hyvä filosofinen teksti pyrkii käsitteellisen tarkkuuden ohella selkeyteen, ei hämmentämään lukijaa tai implikoimaan että puheenaolevat asiat ovat kaikkien paitsi vihkiytyneiden käsityskyvyn yläpuolella (itse asiassa nämä ovat argumentaatiovirheitä). Hyvä filosofinen teksti onnistuu tehtävässään selvitellä, valaista ja etsiä totuutta. Hyvä filosofinen teksti ei ole puhetta puheen vuoksi, eikä se ole itsetarkoituksellisen hämärää tai korkealentoista. Filosofi pääsee korkealle jos tarvis on, eikä vetele väkipakolla yksinkertaisia johtopäätöksiä monimutkaisista asioista…mutta kaikki hänen tekemisensä määrää se mikä on totuuden kannalta tarpeellista. Elävät filosofit ovat tietysti vain ihmisiä, emmekä siten aina yllä näihin korkeisiin ihanteisiin. Mutta käsittääkseni, tämä on se suunta johon jokaisen filosofin pitäisi kaikin voimin pyrkiä. Siten, sekä filosofin että hänen tuottamansa tekstin arvioinnissa pitäisi ensiksi arvostella sitä, onko filosofin toiminnassa havaittavissa tällaista pyrkimystä ja toiseksi sitä, miten yritys sujuu.

posted under , | 0 Comments

Kevään ensimmäinen päivä omenatarhassa


Oikeastaan minun piti potea vielä tämä päivä flunssaa. Puolison lähtiessä töihin lupasin levätä ahkerasti ja juoda kuumia juomia. Sitten kuitenkin piti hakea postit. Postilaatikolle mennessäni huomasin, että vaikka viikonlopuksi luvassa on vielä kunnon pakkasta, tänään oli vielä lämpöasteita ja miellyttävän puolipilvinen sää. Jääpuikot tiputtivat vettä ja lintujenkin talvinen sirkutus ja säksätys vaihtui jo ajoittain iloiseen liverrykseen. Joten ymmärrättehän, etten näissä olosuhteissa voinut muuta kuin hakea autotallista ison oksaleikkurini ja suunnata leikkaamaan vähän omenapuita. 

Lähes kolmenkymmenen omenapuun leikkaaminen on Ulkomaailman ihmisten mielestä raadantaa, mutta meidän julkinen salaisuutemme on, että kyse on silkasta huvittelusta. Parin vuoden aikana, kun vasta opettelimme kuvioita, odottelimme myös että innostus ja onni olisivat vain uutuudenviehätystä joka kyllä karisisi kun kevät tulisi joka vuosi uudelleen. Odotimme, minä vuonna huomaisimme että oikeasti Ulkomaailman väki on oikeassa ja omenapuiden leikkaaminen on pakkotyötä jonka järkevä ihminen minimoi elämässään vaikka kirveellä. Se vuosi ei vielä ole saapunut, ja olen alkanut epäillä, ettei se ehkä saavukaan. Ei niin kauan kuin omenatarha on maailman paras paikka katsella ja nauttia lopputalven vaihtumisesta varhaiseksi kevääksi. Oksaleikkurien heiluttelemisen varjolla voin viettää aikaa puutarhassa jo silloin kun useimpien ihmisten pihat vielä nukkuvat talviuntaan. Ei varhaiskevään lumisella pihalla oikein vielä voi viettää aikaa muuten vain, eikä luminietoksiin tee mieli kahlata jos siihen ei ole olemassa jotakin erityistä syytä. Omenapuut tarjoavat sekä syyt että tehtävät, ja sen ansiosta olen kokemassa auringon muuttumisen talven viileän valon tuojasta lämmittäväksi. Näen lintujen aloittavan kevättouhunsa ja ensimmäisten pälvien ilmaantumisen. Näin pääsen näkemään kevään ensimmäisen päivän hentojen merkkien vahvistuvan, ensin hitaasti ja sitten nopeammin, kunnes yhtäkkiä kevät tuntuu tulevan aivan äkkiä.

Raikas ulkoilma, oksaleikkuri ja omenapuu ovat myös yhdistelmä joka karkoittaa tehokkaasti elämän murheet työstressistä eksistentiaaliangstiin. Ei ole yhtään epäselvää, mitä elämällä pitäisi tehdä, mikä on sen suunta ja tarkoitus, ja mitä hyötyä kaikesta ahkeroinnista on. Omenapuu haluaa vain kauniin, vesiversoista siivotun latvuksen ja oksasaksia pitelevän ihmisen tehtävänä on leikata se. Kun talven yli on taas seurannut erilaisia ikävänsävyisiä ruokakeskusteluja, on ylellistä tietää että puutarhatyöni tekemällä saan tänäkin vuonna mahdollisuuden täyttää varastoni vihanneksilla ja hedelmillä jotka on varmasti kasvatettu ilman myrkkyjä ja muuta vilunkipeliä. Suuren einesskandaalin myötä on taas tulossa todistetuksi se, että kapitalistilla on usein taipumus ajatella enemmän voittojaan kuin rooliaan puhtaan, laadukkaan ruuan tuottajana. Sen sijaan minä välitän itsestäni ja perheestäni hyvinkin paljon, ja olen onnellinen voidessani ilmaista tätä välittämistä kasvattamalla ja valmistamalla ruokaa joka on sellaista kuin ruuan tulee olla: mahdollisimman puhdasta, rehellistä ja kestävästi tuotettua. Siinä on suurta päämäärää kotitarveviljelijälle. Ohessa omenapuiden leikkaaja saa vielä kauniin puutarhan ja kaikki pienet ihmeet jotka heräävä kevät mielellään esittelee kaikille jotka ovat asemissaan kevättä vastaanottamassa. Tämä, tämä se on hyvä diili.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments