Kalevalanpäivän runo

Marja Leenan loistokkaan esimerkin innoittamana prässäsin Kalevalanpäivän kunniaksi trokeemankelista läpi tämän herkän runon.


Riimit on kuin riivinrauat
Säkehet kuin särjenleuat
Kun herättelen henkiin kieltä
Kalevalan kansan mieltä

Kuinka tässä näin on käynyt
Et hukassa on vanhat taidot
kadonneet luotteet sanaset aidot
Ei kulkea tahdo riimi
Eikä helise suomen kieli

Vaan toivoa on tolloillakin
miks ei siis sanasepoilla
että riimit ryhmittyisi
sanat somasti järjestyisi
trokeet paikoilleen istahtaisi
luotteet tuhdeiksi tulisi
syntyisi suuri riemu

Jo nousisi luontonen lovesta
kielenkannat kerkeäisi
sielun saisivat sanaset
miettehet ja aivoitukset
syömmen tunnot suurenmoiset

Niin kauan kuin olemme täällä
me pienet pöntöt Väinämöisen
sanasepot Ilmarisen 
kielenvääntäjät Joukahaisen
runo vielä hengissä pysyvi
rämisevi suomen kieli
läpi mankelin trokeisen
läpi erheen ja hairahdusten
läpi kovien koitostenkin
näin säilytämme runojen taian



Uskallankohan tämän jälkeen mennä enää yhteenkään runollisesti lahjakkaiden suomipakanoiden miittiin?


Edit-täti kävi lisäämässä pudonneen linkin

posted under | 6 Comments

Onni ja yksinkertainen elämäntapa


Aloitin tämän päivän antamalla haastattelun erääseen lehteen. Tehtävä oli mieluinen: synkän maailmantilanteen vastapainona on lohdullista ja toivoa antavaa, että myös elämän yksinkertaistaminen herättää yhä kiinnostusta. Haastattelun kuluessa huomasin, että vaikka olen ajatellut ja kirjoittanutkin yksinkertaistamisesta kohtuullisen paljon, minulle oli vaikeaa ilmaista kovin selvästi, mikä tästä elämisen mallista tekee niin onnellisen. Mitkä ovat niitä asioita jotka saavat minut hyvälle tuulelle aina kun luvassa on päivä jonka voin viettää täällä kotona ahkeroiden? Ehkäpä saan ajatukseni tälläkin kertaa paremmin järjestykseen kirjallisessa muodossa.

Ensimmäiseksi mieleeni tulee tietysti ympäristö: koti ja puutarha jotka tarjoavat niin paljon hyödyllistä, mielekästä tekemistä, ruokaa ympäristöajattelijan nälkäiselle mielelle ja loputtomasti mahdollisuuksia oppia uutta. Tiede, taide, käytännölliset taidot ja filosofiset kysymykset- millä tahansa mielellä olen, hyvää oppimisympäristöä ei tarvitse kaukaa hakea. Perheessä tietysti tarvitaan jonkin verran rahaakin, mutta nykyaikainen käsitys siitä että perheessä tarvitaan vain rahaa, on mielestäni väärä. Kuten hevosenlihaskandaalit ja ruuan hinnannousu ovat aivan viime aikoina osoittaneet, rahan arvo on häilyvä ja välillä on kovasti epäselvää, mitä rahalla todella saa hankittua. Sen sijaan, kun peltoon kylvää porkkanan, hoivaa tainta ja odottaa muutaman kuukauden, porkkana sieltä myös nousee.  Monimutkaisessa maailmassa tämä yksinkertainen työn ja sen konkreettisten tulosten logiikka on hyvin ilahduttava.

Toinen tärkeä onnen ainesosa on elämän mielekkyys. Minulla, kuten monella muullakin ihmisellä on varsin epävarmat uranäkymät. Epävarmuus ja jopa epäoikeudenmukaisuus ovat tulleet vahvemmin mukaan työelämään, ja ns. aineettoman työn tekijöillä työn tuloksetkin ovat usein epämääräinen juttu. Ei ole yksi eikä pari kertaa kun olen uuvuttanut itseni kokouksissa tai kirjoitustyössä vain päästäkseni jälkikäteen miettimään, oliko kaikesta vaivasta mitään kestävää hyötyä. Pientilalla kaikki on toisin. Tarjolla oleva työ on joskus fyysisesti raskasta ja yksinkertaista, mutta tulokset ovat välittömiä, konkreettisia ja parantavat selvästi perheen elämänlaatua. Työllä voi vastata perustarpeisiin jotka pysyvät muuttumattomina vaikka talous miten heilahtelisi. Pientilan töitä tekemällä saa pöytäänsä hyvää puhdasta ruokaa, ympärilleen viihtyisän ja rauhallisen perhe-elämän, laadukkaita vaatteita ja terveellisen elämänrytmin jossa on paljon aurinkoa ja hyötyliikuntaa. Kuten jo muinaiset roomalaiset tiesivät ja nykypäivän keinottelijat näyttävät unohtaneen, talouden ja sivistyneen elämän perusta lepää tuottavassa maassa ja työssä joka vastaa konkreettisiin tarpeisiin. Vuosien varrella näkee miten taidot ja itseluottamus kasvavat. Kun paljosta on jo selvinnyt ja paljon oppinut, on tulevaisuuskin valoisampi.

Pientilan onni on myös sattumia ja arjen ihmeitä. Tähtikirkas yö jolloin voi pystyttää havaintopaikan ja ihailla miten pienet loistavat kuut kiertävät Jupiteria. Laulujoutsenten lento kohti kotijärveä ja pikkutiaisten kuoro. Naapureita joiden kanssa voi taivastella omenasadon vyöryä. Se hetki kun kotipihalta löytyy uusi laji jollaista ei ole koskaan aiemmin nähnyt. Se kun vastoin kaikkia ennakko-oletuksia jalapenot tuottavatkin aurinkoisella seinustalla mainion sadon, vaikka puoli vuotta aiemmin samassa paikassa oli paksut lumikinokset. Onni ovat kummalliset jäljet hangella, raparperipiiras keskellä talvea, loppukesän illan täyttävä kypsyvien omenoiden tuoksu, se miten vastoinkäymisistä ja haasteista huolimatta kaikki tapaa lopulta järjestyä.

Kaikessa tässä olisi onnea jo enemmän kuin kylliksi, mutta pohjalla kulkee vielä syvä virta. Se on onnea joka syntyy siitä että tietää yrittävänsä elää arvojensa mukaan, ei ristiriidassa niiden kanssa eikä loputtomia poikkeuksia ja myönnytyksiä tehden. Elämästä joka on täyttä jo tässä hetkessä, ei vasta kaukaisen tulevaisuuden haaveissa jotka toteutuvat ”sitten kun”, tai peräti ”jos kun”. Onnea on elää niin ettei tarvitse sanoa "periaatteessa näin, mutta..." tai "minäkin haluaisin, mutta", vaan voi sanoa että parhaani teen ja jos jotakin ei ole tehty, se johtuu siitä etteivät rahkeet ole syystä tai toisesta vielä siihen riittäneet. Onnea on tietää, että pienet tekoni vaikuttavat konkreettisesti moniin maailman suuriin ja monimutkaisiin ongelmiin, kuten globaaliin epäoikeudenmukaisuuteen, ruokakriisiin, saastumiseen ja luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen. Jos tässä ei olisi saavutusta kylliksi, tyydytystä tuo myös se että me Ikuisen Kasvun Taruston kyseenalaistajat, vaihtoehtojen etsijät ja downshiftaajat pistämme konkreettisesti itsemme likoon etsiessämme vaihtoehtoa sille elämänmallille joka on vain noin sadassa vuodessa kriisiyttänyt planeettamme tilan. Jos Pientilalla käynnissä oleva ihmiskoe tuottaisi sellaista onnea joka houkuttelee muitakin kyselemään ja ehkä muuttamaan elämäntapaansa kestävämpään suuntaan, olen päässyt kiinni suurimpaan saavutukseen josta filosofi voi unelmoida: olen onnistunut pelastamaan maailmaa ja tuomaan järjen valoa sinne missä se on ollut vähissä. Onnistunko todella, se selviää vasta kun aika on minusta jättänyt. Mutta nyt, tässä hetkessä, tiedän pyrkiväni hyvään kaikin voimin, vaikka sitten yksi jämälankalapanen kerrallaan. Siinä on onni.

Kirkko sanoutuu irti manaajan mielipiteistä, pakana sanoutuu irti kirkkoherran mielipiteistä


Seurasin Pirkko Jalovaaran demoninmanausoperaatioista noussutta kohua puolella silmällä. Tarkoitan, että eihän tässä ole mitään uutta: joku lähtee soveltamaan raamatun aavikontuoksuisimpia kohtia reippaasti, ja modernisoitunut kirkko kauhistelee. Tätä on nähty ennenkin, ja tätä tullaan näkemään jatkossakin. Mutta sitten näin pätkän jossa Kallion kirkkoherra  Teemu Laajasalo kommentoi Jalovaaran edesottamuksia seuraavasti:  ”Minusta siinä sekoittuu kristillinen rukous ja luonnonuskontojen manaus. Kristinuskossa sanotaan: tapahtukoon sinun tahtosi. Luonnonuskonnoissa pyydetään että oma tahto toteutuisi.”  

Tänä päivänä kirkko ei enää lyhennä pakanoiden pituutta päänmitalla, mistä olen tietysti asianmukaisen kiitollinen. Kristillisessä kuvastossa luonnonuskovat kuitenkin edustavat yhä pahaa ja kieroutunutta hengellisyyttä. Kristillisten piirien hellimä käsitys pakanasta ihmisenä joka haluaa itselleen taikavoimia hallitakseen ja vahingoittaakseen muita, on loukkaava koska se vihjaa että pakanuuteen kuuluu hyvin perustavanlaatuinen moraalittomuus: että pakanan käyttövoimana on paheellisten halujen toteuttaminen, eikä esimerkiksi pyrkimys totuuteen ja harmoniaan maailmankaikkeuden kanssa.

Historia, suomenuskon historia, mukaan lukien, toki tuntee myös ihmisiä jotka ovat etsineet taikakonsteista keinoja vahingoittaa ja manipuloida muita tai etsiä itselle oikeudetonta hyötyä. Suomessakin on säilynyt loitsuja ja kuvauksia taioista joilla on tällaisia päämääriä. Minulle tämä tosiasia on muistutus siitä ettei hyvisten kerhoja ole olemassa, eikä minkään uskonnon tai aatteen omaksuminen pelasta ihmistä erehtyväisyydeltä tai edes estä suurten vääryyksien tekemistä. On siis ollut olemassa (toivottavasti nykypakanat ovat oppineet esivanhempien erheistä) suomipakanoita jotka ovat toimineet, tai taikatemppujen tapauksessa yrittäneet toimia, hyvin väärin. Samoin tunnetaan kristittyjä, ateisteja, muslimeja- kaikkien katsomusten edustajia jotka ovat etsineet valtaa tai muuta erityisasemaa ja toimineet sitten väärin. Esimerkiksi luterilainen kirkko ei ehkä etsi apua taikakeinoista, mutta yhteiskunnallisen valta-aseman väärinkäyttö ihmisten alistamiseen ja kaltoinkohteluun on sille hyvin tuttua. Faktisesti kyse on samasta ilmiöstä: pyrkimyksestä jollain tavalla etuoikeutettuun asemaan tai olemassaolevan etuoikeutetun aseman väärinkäyttö siten että muille aiheutuu vahinkoa tai kärsimystä tai itselle saa hankittua oikeudetonta hyötyä. Koska hyvisten kerhoja ei siis ole, meidän kaikkien täytyy katsomuksesta riippumatta itse aktiivisesti pyrkiä hyvään ja varoa väärin tekemistä. On vältettävä tuudittautumasta siihen uskoon että jos metafyysiset käsitykset ovat oikeat, myös moraali pysyy varmasti korkealla. Ei pysy. Niinpä oikealle tielle meitä johdattaa ymmärtääkseni parhaiten uskontovapaa, tieteelliseen metodiin pohjautuva etiikan tutkimus. Ihmisten opastaminen hyvään ja sen selvittäminen, mikä on hyvää ja viisasta, ei siten olekaan uskonnoille vaan tieteelliselle filosofialle kuuluva tehtävä. Etiikassa ei ole kysymys yliluonnollisista ilmiöistä vaan järjestä ja inhimillisyydestä, ja siten etiikan kysymykset ovat mainiosti filosofisen metodin saavutettavissa. 

Nekin meistä jotka uskovat että kaikki taikakonstit ovat tukevaa huuhaata jotka eivät saa Reaalimaailmassa aikaan pienintäkään värähdystä, ovat yleensä sitä mieltä että on monia eri asioita jotka voivat saattaa meidät sellaiseen tilanteeseen jossa meillä on hyvät mahdollisuudet toteuttaa paheellisia haluja ja tehdä jotakin väärää ilman suurta kiinnijäämisriskiä. Esimerkiksi taloudelliset resurssit, virka-asema, henkilökohtaiset ominaisuudet kuten hyvä puhetaito tai vaikkapa tietynlaisen  aseen omistaminen voivat saattaa ihmisen tilanteeseen jossa hänellä on hyvä tilaisuus urkkia toisten yksityisasioita,  käyttää oikeudettomasti valtaa, kahmia itselleen erityisetuja tai jopa fyysisesti vahingoittaa toisia ihmisiä.  Magian kielellä tämäntapaisia tilaisuuksia kutsutaan ennustamiseksi, manipuloinniksi taikakeinojen avulla tai kiroamiseksi. Hyvä ihminen on kuitenkin ihminen joka on etuoikeutetuissakin olosuhteissa kunniallinen. Hän ymmärtää, että voima ei tee oikeutta eikä tilaisuuskaan tee varasta oikeamielisestä ihmisestä. Hän irtisanoutuu muiden vahingoittamisesta, kaikesta oikeudettomasta vallankäytöstä ja oikeudettomien etujen haalimisesta. Hän ei pyri junailemaan itselleen tai tutuilleen rahakkaita hommia, eikä hän käyttäydy ahneesti tai tavoittele epätasapuolisuutta myöskään rukoillessaan jumalia. 

Esimerkiksi pakana joka yrittää lemmenloitsun avulla saada ihastuksensa pyydystetyksi ei siis ole paheellinen koska on pakana vaan koska hän yrittää pakottaa ja rajoittaa toisen vapaata tahtoa. Vaikka lemmentaika olisi sataprosenttista huuhaata (itse uskon että on), ihminen joka sitä konkreettisesti yrittää on silti oikeasti paheellinen sillä hän tekee teon jolla yrittää pakottaa toisen toimimaan vasten tahtoaan. Sellainen pakottaminen olisi väärin jos kysymyksessä olisi ateisti joka yrittäisi saada tahtoaan läpi kiristämällä, ja se on edelleen väärin jos kyseessä on pakana joka keksii yrittää taikakonsteja. Teosta ei ole tullut väärää siinä vaiheessa kun "pimeyden voimiin" on saatu muodostettua neuvotteluyhteys, vaan asiat ovat menneet pieleen jo siinä vaiheessa kun ihminen on valinnut ryhtyä yrittämään saada haluamansa vääryydellä. Kristinusko ei ole moraalisuuden edellytys, vaan kuten esimerkki osoittaa, maallinen etiikka pystyy mainiosti käsittelemään myös todellisuuspohjaltaan hyvinkin epämääräisten taikakonstien etiikkaa niin kauan kuin keskiössä on ihmisen toiminta ja valinnat.

Jokainen meistä omaa jollakin tavalla potentiaalia vahingoittaa muita –siihen riittää keittiöveitsen omistaminen. Eläessäni jatkuvasti keittiöveitsen kanssa joudun siis jatkuvasti uusintamaan päätöstäni olla käyttämättä sitä väkivallan sijasta ainoastaan hyödyllisiin tarkoituksiin. On aivan järkevää vaatia, että tällainen perustava moraali on yhteinen kaikille ihmisille katsomuksesta riippumatta, ja arkiset havaintomme ympäröivästä maailmasta kertovat, että harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta näin onkin. Kaikki ovat erehtyväisiä, mutta toisaalta lähes kaikki selviävät sortumatta useimmista arjessa avautuvista tilaisuuksista tehdä pahoja asioita. Onkin varsin ala-arvoista vihjailla ilman hyviä todisteita, ettei näin ehkä olekaan vaan että tiettyjen uskontojen primus motor on pyrkimys oikeudettomaan valtaan. Ja kuka tahansa joka kuvittelee että tietyn uskonnon tunnukset tai tiettyjen metafyysisten asioiden uskominen takaisi korkean moraalin tai (vastakkaisessa tapauksessa) henkilön umpipaheellisuuden, on sekä taikauskoinen sanan perustavassa merkityksessä, että tyhmä.

posted under , , | 3 Comments

Logistiikkaa ja lapasia


Tämä viikko alkaa flunssaisissa merkeissä. Ajatukset eivät ole tänään yhtään henkeviä. Kuitenkaan tästä ei ole tulossa ihan hyödytön päivä. Olenhan jalostanut uupumuksen täsmähyökkäykseksi lankavarastoni pohjien kimppuun. Varastoissa- ja uskoisin tämän pätevän kaikkiin varastoihin- ratkaisevaa ei ole koko vaan koostumus. Hyvä varasto on hyödyllinen ja sieltä löytyy apu äkillisiin tarpeisiin. Ettei tarvitse sännätä kaupunkiin kaupoille heti kun tarvitsee jotakin arkista: lapasparia, uutta essua, jauhopussillista. Hyvä varasto myös kiertää, hitaammin tai nopeammin, mutta kiertääpä kuitenkin. Kierto erottaa varaston roinavuoresta jossa osa tavarasta jää pimeisiin nurkkiin vanhenemaan ja maatumaan. Kodin varastot täyttyvät hyvistä tarjouksista ja mahtavista löydöistä. Ne kuluvat…no, kuluttamalla. Usein ongelma on, että sekalaisia tavaroita sisältävässä varastossa kierto toimii vain osittain ellei siihen välillä kiinnitä erityistä huomiota. Äkkiäkös kulutan taas uudet tiskirättilankani tai saatan työn alle jo monta vuotta haaveissa olleen vaatteen. Niin tekemällä varastoon kuitenkin muodostuu hyvin kiertävä pintakerros ja tasaista tahtia kasvava pohjakerros jonka toivoisi älyävän jossain vaiheessa tarpeettomuutensa ja katoavan. Vaan sepä ei katoa. Lankahamsterointiviikkoja pitäisi ehkä harrastaa useamminkin kuin parin vuoden välein.

Minulle on nimittäin taas päässyt käymään niin, että lankavarasto jonka olen toivonut olevan hieman kutistumaan päin, onkin viime aikoina ottanut ja kasvanut. Järkiostoksia täällä vain on tehty, tietenkin. Esimerkiksi tiskirättilankaa pitää aina löytyä varastosta. Ja mustaa, suomenlammaslangasta neulottua perusvillatakkia olen tarvinnut  siitä lähtien kun yksinkertaistin vaatekaappini, eli rapiat kuusi vuotta. Järkevää oli myös ostaa joulumarkkinoilta kolme vyyhtiä neulakinnaslankaa, sillä niitä lankoja ei oikein tahdo löytää muualta. Järkiostoksia. Ongelma onkin vain siinä, että järkiostokset vievät tilaa siinä missä sekopäisimmät sulovileeniostoksetkin. Lankavarastoni ei ole suuren suuri. Arvelisin että alle 30 kilosta puhutaan. Sen lisäksi meillä kuitenkin on kangasvarasto, matonkudevarasto ja sekalaiset tilpehöörit.  Tästä on jo ehtinyt seurata se, että kissanpoika-aiheiset säilytyslaatikot ovat meillä jonkinlainen sisustuselementti. Joten vaikka mielelläni ajattelen että varastotilanteeni on hallinnassa, taitaa totuudenmukaisempaa olla jos sanon että hallinta on hiuskarvan varassa. Ainakin on niin, että jos ja kun kaikkea hyödyllistä ja inspiroivaa tulee välillä hankittua, pitäisi hiukan luovia energioita suunnata myös epämääräisten jämien hyödyntämiseen.

Tänä vuonna päätin hyökätä lankavarastoni kirjavien keränloppujen kimppuun. Varastostani löytyy kirjavaa lankaa aika paljon. Onhan se nyt kätevää, miten aivottomasti neulomalla saa kivat kirjavat sukat tai lapaset. Sen sijaan on selvää, ettei minulta ole käynyt ollenkaan kätevästi sen miettiminen, miten pikku työstä yli jääneet  keränloput  voisi järkevästi hyödyntää.  Pohdittuani ongelmaa hetken muistin kuitenkin, että tänä talvena olen käyttänyt aika paljon aikaa parittomien lapasten ja sormikkaiden metsästykseen. Teoreettinen järkeni päätteli oitis ilmiön tarkoittavan, että minulla on käpälänlämmittimiä hädin tuskin riittävästi. Muutama varakappale olisi selkeästi paikallaan. Siis syrjään unelmat komeista kirjoneuleista ja väsäämään arkisia varalapasia jotka kädessä kelpaisi vaikka leikata omenapuita.

Nyt olen jo hyvässä vauhdissa. Kuten kuva kertoo, kolme paria lapasia on jo valmistunut ja niihin on hukkunut 205 gramman edestä keränpohjia. Erityisesti tuo oranssi-pinkki-vihreäkukertava lanka on lanka jonka poistuminen varastosta hyödyllisiin töihin herättää iloa. Nyt olen siirtynyt sormikkaisiin. Huomenna kutsuu lääkäri josta ropsahtanee antibioottikuuri, katsotaan kuinka pitkälle ehdin tehdä sormikkaita ennen palaamistani terveiden kirjoihin. Sormikaslangat ovat ohuita, mutta saisikohan sitä höttösnöttösvarastoon miinusta yhteensä puolen kilon verran?


posted under , | 5 Comments

Rakkaus on myös hiljainen


Kaupan kassajonossa seistessä silmiin osuivat taas lehtien otsikot jotka lupasivat tietoa siitä, miten voi elvyttää, korjata, piristää tai peräti uudistaa nuupallaan olevaa rakkaussuhdetta. Niin nykyaikaista: tärkeintä on näyttäminen, dramaattiset elkeet ja elämyksellisyys. Joten ehkäpä minulle jää puhuminen hiljaisesta rakkaudesta.

Hiljaista rakkautta on kuunnella, vaikka haluaisi puhua. Odottaa, kun haluaisi kiiruhtaa, olla kärsivällinen kun toinen epäilee ja ihmettelee vaikka itselle olisi jo selvää missä pitäisi jo olla menemässä ja mitä tekemässä. Hiljainen rakkaus on itsehillintää kun hermoja koetellaan ja vaikenemista silloin kun olisi hyvä tilaisuus piikitellä. Rakkaus on hiljaista hyväksyessään ettei Roomaa eikä  omakotitaloa rakenneta päivässä eikä pitkään muhineita suhdesolmujakaan selvitetä tiukassa aikataulussa.  Joskus  on osattava sietää valittamatta myös ajan kulumista epätyydyttävissä olosuhteissa ja näyttää tyytyväistä naamaa vaikka riepoo- ei siksi että haluaisi valehdella tunteistaan vaan siksi että toisella olisi rohkeutta ja valoa, eikä ainakaan lisätaakkana minun hankaluuttani. Hiljaista on myös valita joskus olla tekemättä itsestään numeroa jotta toisella olisi tilaa olla huoleton ja toteuttaa itseään.Vaihtoehtona hiljaisen rakkauden oppimiselle on myöntää olevansa sellainen ihminen jolle epämukavuus ja maailman kieltäytyminen tekemästä juuri siten ja silloin kuin MINÄ HALUAN ovat niin suuria kiusoja että parempi on olla rakastamatta kuin sietää niitä.

Hiljainen rakkaus sekoittuu helposti passiivisuuteen ja mitääntekemättömyyteen. Silti se on niiden vastakohta, sillä kyse on aktiivisista valinnoista ja tietoisesta toiminnasta niiden mukaan, ehkä jopa enemmän kuin impulsseihin reagoimisessa tekemällä. Onhan toiminnassa usein kysymys omien tunteiden ilmaisusta ja oman toimintatarpeen purkamisesta. Hiljainen rakkaus sen sijaan lähtee sen miettimisestä, mitä toinen haluaa ja tarvitsee ja sen ymmärtämisestä, että hän on muutakin kuin väline omien mielihyvieni tavoittelemiseen. Hänen helppo ja mukava elämänsä on minulle itseisarvo jota kannattaa edistää aina kuin voi, siten kuin voi.  Silti hiljainen rakkaus ei ole omien tarpeiden unohtamista tai kynnysmatoksi heittäytymistä. Omat tarpeet voi ja tulee tunnistaa, niihin vain valitsee suhtautua yksittäisissä tilanteissa muuten kuin vaatimalla välitöntä tyydytystä. Eikä hiljaista rakkautta tietenkään ole alistuminen hyväksikäyttöön, kaltoinkohtelun vastaanottaminen tai suhteen epäkohdista vaikeneminen. Ne liittyvät pelkoon, voimattomuuteen, velttouteen, välinpitämättömyyteen tai toisen paheiden paapomiseen- eli asioihin joilla ei ole tekemistä rakkauden kanssa. Rakkauden motivoimana toimiminen on aina positiivisen tilan toteuttamista. Juuri tästä syntyy se ero mikä vallitsee esimerkiksi toisen hyvän etusijalle asettamisen ja mielivaltaan alistumisen välillä, rauhantahtoisuuden ja arkuuden välillä,  kärsivällisyyden ja välinpitämättömyyden välillä.

Mikä tärkeintä: huomaan, että itsekin olisin mieluummin hiljaa rakastettu kuin jatkuvien parannuskehitysuudistamisvirkistämisyritysten vastaanottaja. Että saisin osakseni sankaritekojen lisäksi myös kärsivällisyyttä ja yritystä ymmärtää. Että joskus tulisin vain kuunnelluksi, en niinkään neuvotuksi.  Koska hiljainen rakkaus on tässä näyttävän toiminnan maailmassa usein kovin huomaamatonta, toivoisin myös että osaisin ja muistaisin välillä huomata sen. Sillä vaikka hiljaa rakastaminenkin on usein intensiivistä, hiljaisuus tulee sittenkin helposti ohitetuksi itsestäänselvyytenä tai tulkituksi passiivisuudeksi. Kiireisen päivän keskelle asettuva rauha joka johtui siitä ettei minua hoputettu ja patisteltu- huomasinko edes? Entä sitten puuttuvat piikittelyt- johtuivatko ne vain siitä ettei toinen ollut yhtä kiireinen kuin minä tai hänen mieleensä ei tullut yhtään nerokasta sutkautusta, vaiko siitä että hän valitsi rakastaa, olla kärsivällinen ja kiltti? Ne kerrat jolloin sain tahtoni läpi helposti- johtuivatko ne varmasti siitä ettei hän välittänyt vaiko siitä että minun haluni asetettiin etusijalle sen suurempaa numeroa tekemättä? Silloin kuin hän ei provosoitunut vaikka yritin ärsyttää, kun hän ei suuttunut vaikka aihetta olisi ollut, oliko hän nyhverö jolle kelpaa kuka tahansa, vai rakastiko hän minua hiljaa ja toivoi vaikka omasta mielestäni olin toivoton tapaus? Tulkinnan vapaus ja vastuu ovat tulkitsijalla. Mutta luulen, että hiljaisen rakkauden myös huomaa ja sitä arvostaa parhaiten se joka harjoittaa sitä jo itse.

posted under , , | 4 Comments

Hyviä huolenaiheita, huonoja johtopäätöksiä


Sain minäkin luettua Äärioikeisto Suomessa-kirjan, kirjan joka on niin vaarallinen että se ”provosoi” äärimielisiä syyllistymään puukotukseen kirjan julkistamistilaisuudessa. Yleisesti kirjasta voi sanoa, että se herättää paljon ajatuksia ja taustoittaa viime vuosina tapahtunutta poliittisen ilmapiirin muutosta, rasismin salonkikelpoistumista sekä uusien yhteiskunnallisten jakolinjojen muodostumista. Se on mielenkiintoista luettavaa niille jotka ihmettelevät äärioikeiston nousua ja poliittiseen toimintaan liittyviä väkivaltaisia "yksittäistapauksia" joita on alkanut sattua vuosittain siinä missä aikaisemmin poliittisten väkivallantekojen välillä vierähti vuosikymmeniä.

Tässä kaikessa on paljonkin miettimistä, mutta itse ajattelin nyt kirjoittaa aiheesta johon epäilen harvan tarttuvan. Kuten moni teistäkin on ehkä huomannut, jaan muutaman niistä huolenaiheista jotka äärioikeistolaiset listaavat toimintansa vaikuttimiksi. Vanha totuus, että parhaaseen valheeseen sisältyy totuuden siemen, näyttää taas pitävän paikkansa. Minäkin olen huolissani paikallisen, pienen ja alkuperäisen säilymisestä. Olen huolissani yhteiskuntaamme vaivaavasta anomiasta ja arvotyhjiöstä. Minun tapauksessani nämä huolet ovat johtaneet etiikan tutkimiseen ja siitä bloggaamiseen, perinnetaitojen opetteluun, luonnonsuojeluun ja elämäntavan yksinkertaistamiseen. Äärioikeistolla ne ovat johtaneet rasismiin, islamofobiaan, väkivallan hyväksymiseen ja jopa tekemiseen sekä pyrkimykseen syrjiä maahanmuuttajia ja muita kuin etnisiä suomalaisia, toisuskoisia, naisia ja seksuaalivähemmistöjä. Huoli tietyistä asioista ei siis ole ymmärtääkseni yhteiskunnalle vaarallista, vaan ratkaiseva kysymys on se millainen on se joka huolestuu. Onko huolestuja ihminen jolla on purkautumistietään etsivää pahoinvointia, halua vihata ja tuhota, vai onko huolestuja rauhan ihminen jolla on halua ja kykyä käsitellä huoliaan rakentavasti? Onko kulttuurin säilymisestä huolestunut ihminen on omaksunut pahamaineisen tarkoitus pyhittää keinot- ajattelun jonka avulla voidaan ääritilanteissa oikeuttaa jopa väkivalta? Vai onko hän sitä mieltä että hyvää voidaan edistää ainoastaan tekemällä hyvää, rauhaa ainoastaan rauhanomaisin keinoin, kulttuuria ainoastaan rakentamalla eikä muita sortamalla? Äärioikeiston vastauksia huoleen ovat kuri, hierarkiat, pakot, rajoitukset ja jopa väkivalta, eli keinot jotka ilmentävät tarvetta hallita ja kontrolloida. Ehkäpä tätä kontrolloinnin tarvetta ja toisaalta sen menettämisen kokemusta pitäisi myös pohtia, semminkin kun se on yhteydessä niin moniin tuhoaviin käyttäytymistaipumuksiin? Sen sijaan rakentaja ei kontrolloi. Hän luo, tuottaa, tekee ja vapauttaa tekeleensä sitten olemaan, kukoistamaan tai tuhoutumaan, löytäen tekemisestään ilon ja turvallisuuden myös epävarmassa ja monimutkaisessa maailmassa.

Kulttuurit eivät ole mitään säilykkeitä, vaan monimuotoisia, ajassa muuttuvia, syntyviä, katoavia ja vuorovaikuttavia. Kulttuurien esittäminen yhtenäisinä ja staattisina on harha joka korjaantuu pintapuolisellakin tutustumisella yhteiskuntahistoriaan. Entä kumpi oikeasti uhkaa enemmän paikallista kulttuuriamme, sotaa ja sortoa pakenevat köyhät joiden kulttuuri on niin vieras ettei se tahdo aueta suomalaiselle ensinkään vaiko ihailtu ja tuttu, isolla rahalla arvojaan edistävä angloamerikkalainen massakulttuuri? Jos suomalaisuuden parhaita puolia ei voida säilyttää myönteisin, rauhanomaisin keinoin, syyllistymättä muiden syrjimiseen ja väkivaltaan, sitten ne joutavatkin mennä. Miten arvokasta on pohjimmiltaan sellainen perintö jonka säilyminen edellyttää valmiutta väkivaltaan ja tuhoavaan toimintaan, eli toimintaan joka vahingoittaa eniten tekijäänsä? 

Äärioikeiston ohjelmissa haaveillaan paluusta nostalgiseen menneisyyteen jolloin laivat olivat puuta, miehet rautaa, naiset pullantuoksuisia ja eriväriset Afrikassa. Sille yhteiskunnalle tunnusomaiset arvot eivät kuitenkaan toimineet silloinkaan, vaan ne synnyttivät vieraantumista ja vastarintaa jonka tuloksena yhteiskunta päätyi kertaalleen hylkäämään ne. Kansakunnan moraalia ei paranneta kristillisillä arvoilla nyt, koska niistä ei ole ollut ennenkään apua vaan ne ovat päinvastoin aiheuttaneet suurta kärsimystä. Se mitä tarvitaan on tieteelliseen etiikkaan perustuvan humaanin moraalikäsityksen vahvistaminen niin että se pystyisi pistämään kampoihin markkinavoimien masinoimalle anomialle ja mielihalujen orjuudelle. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä tapahtunut sorto on historiassa lisännyt yhteiskuntien jännitteitä jotka ovat usein ilmenneet väkivaltana, hukannut kansalaisten lahjakkuutta ja hidastanut talouden ja hyvinvoinnin kehittymistä. Historian valossa mikään ei ole niin keinotekoista kuin äärioikeistolainen käsitys siitä mikä on luonnollista ihmisille ja kansoille.

Hieman valoisammin voi miettiä, mitä tapahtuisi jos kaikki kansakunnan ja sen henkisen perinnön kohtalosta huolestuneet ihmiset ryhtyisivätkin toimimaan rakentavasti? Käsityökurssit täyttyisivät kun useammat ottaisivat perinnetaitojen vaalimisen omaksi asiakseen. Vanhemman polven arvostus nousisi kun huomattaisiin että maailmassa on muutakin tietämisen arvoista kuin uusimmat trendit ja teknologialelujen käyttötavat. Kansakunnan ekologista jalanjälkeä osoittavat mittarit alkaisivat painua terveemmälle tasolle ihmisten hylätessä kerskakulutuksen itsellisyyden hyväksi. Krääsävuoret  alkaisivat kutistua kun kestävien käsityönä tehtyjen tavaroiden arvostus kasvaisi. Maaseudun autioitumiskehitys kääntyisi, kun yhä useammat haluaisivat muuttaa syrjemmälle kasvattamaan porkkanoita ja hankkimaan kapean leivän pienyrittäjyydellä.  Juurekkuuden ja yhteisöllisyyden omaksuminen lujittaisi perheitä ja sosiaalisia verkkoja. Vastuullisuuden nousu lopettaisi veroista narisemisen, heikompien päähänpotkimisen ja vähentäisi vähäosaisten kärsimystä. Filosofiallakin voisi yhtäkkiä elättää itsensä, kun kansa alkaisi olla sitä mieltä että hyvän elämän ja hyvien arvojen opettajat ovat palkkansa ansainneet. Ylpeyden kehittäminen vapauttaisi tarpeesta syrjiä ja painaa muita alas, sekä ohjaisi ihmiset taas tekemään ja arvostamaan laadukasta työtä suden ja sekundan sijaan. Rauhallisuus  ja viisaus hidastaisivat elämänmenoa terveemmälle tasolle, ja ohjaisivat pahanolon rakentavaan käsittelyyn. Utopia tämäkin, ja ehkä kaukainen utopia. Sillä tähän päästään vain rauhaan luottamalla ja viljelemällä ainoastaan rakentavia toimintamalleja.

Talvi takanani, maanviljelys mielessäni

Ulkona on vielä kovin talvista, mutta sisällä ajatukset ovat jo kääntyneet tulevaan kevääseen ja maanviljelykseen. Mietimme jo, mitä ensi kesänä kasvattaisimme ja miten tuotantoa lisäisimme. Julkisuudessa näkyvyyttä saanut ruuan hinnannousu kannustaa viljelemisen lisäksi säästäväisyyteen, kuten söpöjen bentojen väsäämiseen.Tässä on kanaa ja nuudeleita, parsakaalia, kurkkua, pähkinöitä ja hedelmä- marjasalaattia. Vaikka nietokset ovat vielä korkeat, oman maan sato on ruokapöydässämme yhä arkea. Tässä bentossa on muistaakseni ainakin lehtikaalia ja punaherukoita.

  Photobucket

Myös viime vuonna lähimetsiin tehdyt marjaretket ilahduttavat nyt. Villivadelmista ja mustikoista tehty
kuningatarkiisseli toi kesän keskelle valkoisinta talvea.

  Photobucket

Jopa syntymäpäivän kinuskikakku kätki sisälleen kreemin lisäksi oman tarhan omenoista tehtyä sosetta. Pilkkuinnostukseni voi edelleen hyvin. Minulle olikin itsestään selvää, että versioni kakkuklassikosta olisi pilkullinen. Lopputulos on mielestäni oikein onnistunut, mitä nyt pursotusten tekoa pitää yhä treenata...

Photobucket

Myös orava on kiinnostunut ruokateemasta. Kaikki eivät pidä lintulaudoilla vierailevista oravista. Virkkalantiellä näkyy kuitenkin kesäisin niin paljon oravanraatoja, että olemme iloisia aina nähdessämme elävän pihaoravan.

Photobucket

Käsitöille on vielä ollut aikaa. Tässä kaksi viimeistä tilauskauppakassia.

Photobucket

Ja tässä talven satoa kudontabunkkerilta. Kokeneiden kankureiden mukaan kotipullasta tulee paljon parempaa, jos sen kohottaa itse kudottujen leivinliinojen alla. Pullan leipomista en ole vielä näiden kanssa kokeillut, mutta sämpylöistä on tullut hyviä. Alla oleva poppanaliina valmistui jo syyskaudella.

  Photobucket

Ikuisuusristipiston viimeistelyssä on paljon työtä, mutta olen huomannut myös pisteleväni sitä aivan uudella tarmolla. Kuvassa näkyy toinen oma lisäykseni ohjeeseen. Nappipurkin napeista neljä on ihan oikeita pieniä nappeja.

Photobucket

Mitäs sitten jos tämä oikeasti ottaa ja valmistuu? No, sitten koittaa aika tehdä jotakin muuta. Sain Puolisolta synttärilahjaksi kauan ihailemani projektin, Alan Maley's Gracious Era. Se on upea, mutta myös ensi silmäyksellä paljon helpompi kuin Ikuisuusristipisto. Olin ajatellut, että seuraava ristipistotyöni voisi olla jotakin ihan pientä, mutta saa nyt nähdä...

Photobucket 

Maisemat näyttävät yhä kovin talvisilta. Omenapuiden latvustotkin ovat vielä lumen peitossa. Myöhemmin tänään aiomme kuitenkin jo käväistä omenatarhassa ensimmäisen kerran oksasaksien kanssa. Niin päättyy talven rauha ja alkaa kevään odotus. 

Photobucket

Eläköön kansalaistiede


Suojeluasiantuntija Tero Toivanen kertoo uusimmassa Tiira-lehdessä seuraavaa:

Joukkovoiman tuloksena kertyy tietomäärä, joka muutoin olisi niin BirdLifen, luonnonsuojeluviranomaisten kuin tiedeyhteisönkin saavuttamattomissa. Tiedolle on myös käyttöä: monen yleisen lajin huolestuttava väheneminen tai uhanalaisen lajin elpyminen on paljastunut kansalaistieteen ansiosta, käytännön luonnonsuojelutoimia on voitu suunnata tulosten perusteella, ja ovatpa aineistot löytäneet tiensä myös tieteellisiin julkaisuihin.
Bird Life Suomen järjestämä Pihabongaus on suomalaisessa linnustonseurannassa merkittävä askel laajamittaisen kansalaistieteen suuntaan. Tapahtuman tavoitteena on paitsi saada positiivista julkisuutta lintuharrastukselle ja innostaa ihmisiä tarkkailemaan lintuja, ennen kaikkea kerätä tietoa suojelun tueksi. Kun havaintoja kertyy yli 10 000 pihalta sadoista tuhansista lintuyksilöistä, on Suomen talvilinnustosta merkittävä osa tullut yhdellä kertaa havaituksi. Pihabongauksen havainnot vuodesta 2006 alkaen osoittavat jo mm. viherpeipon vähenemisen, pikkuvarpusen jatkuvan runsastumisen ja puukiipijän hiipumisen pakkastalvien myötä.”

Pihabongauksen tuloksista voi lukea lisää täältä. Tämän postauksen omistan kuitenkin uudelle suosikkisanalleni, kansalaistiede. Tiedeyhteisön voimavarat ovat rajalliset, ja ammattimaisia perustutkimusta tekeviä tutkijoita on lopulta varsin vähän verrattuna tutkimisen arvoisten asioiden runsauteen. On helppo ymmärtää, miten mahdotonta paremmin resurssoidussakin maailmassa olisi kerätä vaikkapa Pihabongauksen tulosten laajuinen aineisto ammattilaisvoimin. Kansalaistiede ei tietenkään rajoitu lintuharrastukseen. Kotitietokoneiden joutokapasiteettia hyödyntävät laskentaprojektit, Ursan kaikille avoin Taivaanvahti-havaintojenkeruupalvelu ja tässäkin blogissa esitelty perhostutkimus ovat hyviä esimerkkejä siitä miten tavallinen kansalainen voi tuottaa tiedettä. Siinä missä 1900-luku näki tieteen professionaalistumista ja etääntymistä arjesta, voisi 2000-luku palata taas lähemmäksi aikaa jolloin tiede oli ennen kaikkea asenne ja prosessi. Pois mentaliteetti jossa kilpailulla puristetaan esiin harvoja huippuja, laaja apurahapätkillä sinnittelevä tiedepaarialuokka ja tieteestä vieraantunut rahvas, tervetuloa uusi aika jossa tieteen parista löytyy puuhaa ja toimintamahdollisuuksia kaikille kiinnostuneille. Niin tiede palaa taas ihmiskunnan yhteiseksi yritykseksi ymmärtää maailmaa.

Kuka tahansa voi koska tahansa havaita jotakin tieteellisesti kiinnostavaa. Esimerkiksi Taivaanvahtiin kirjatut tulipallohavainnot voivat auttaa asiantuntijoita laskemaan tulipallon etenemisreitin ja mahdollisen putoamispaikan, vaikka havaitsijat olisivatkin enimmäkseen satunnaisia kulkijoita. Tietysti tietotaidon kasvaessa myös harrastajan mahdollisuudet lisääntyvät. Tiede on kyllä osannut jo pitkään hyödyntää puoliammattilaisten asianharrastajien panosta monilla aloilla, mutta kansalaistiede tuo tieteen tekemisen myös aidosti tavallisten, vailla kummempia erikoistaitoja olevien ihmisten ulottuville. Ympäristöeetikon sydäntäni lämmittää tietysti kovasti se että kansalaistieteelliseen tutkimukseen soveltuvat hyvin monet sellaiset alat joiden tuloksista on hyötyä ympäristönsuojelun, ja sitä kautta myös kansalaisten oman hyvinvoinnin kannalta. Hyödyllisiä eivät ole ainoastaan kansalaisvoimin kerätyistä aineistoista saatavat tieteen tuotteet, vaan ennen kaikkea se että kansalaistieteeseen osallistuminen nostaa tavallisten ihmisten tietoisuutta ympäristönsä tapahtumista ja auttaa hahmottamaan arkisten pikku havaintojen suhdetta suureen kuvaan ja ympäristössä tapahtuviin muutoksiin. Kumpikohan onkaan parempi tapa avata esimerkiksi ilmastonmuutoksen kaltaista monitahoista ilmiötä, luennoiminen vai kansalaisten opastaminen itse tarkkailemaan muutoksia lähiympäristön lajistossa? Samalla tutkijat saavat käsiinsä aineistoja joiden kerääminen ei muuten olisi mitenkään mahdollista. Kansalaistiede onkin siitä hauska tieteen laji, että siinä kaikki voittavat.

posted under , , | 2 Comments

Uusia tehtäviä, vanhoja teemoja


Länsi-Uusimaa tiesi tänään kertoa, että Lohjan kaupunginvaltuustokin muisti minua syntymäpäivän aattona päättämällä osaltani vinhasti vaaleista lähtien pyörineen luottamuspaikkamankelin. Seuraavan kauden ajaksi minusta tulee käräjäoikeuden lautamies.

Vaalit menivät osaltani miten menivät ja tipauttivat minut hyvin höyheniseen sarjaan, mutta niin vain näyttää siltä että pääsen toteuttamaan ainakin yhtä vaalien alla antamaani lupausta. Maailmankaikkeudella on selvästi huumorintajua. Vaikka kirjoitin vaalilupaukseni aivan toisenlaiset tilanteet mielessäni,ja vaikka uuden pestin keskeisiin vaatimuksiin kuuluu unohtaa visusti kaikki politiikkaan liittyvä tehtävän hoidon ajaksi, minulle on tässä uutista makustellessani tullut sellainen tunne, että seuraava vaalien alla lausumani on yhä ajankohtaista:

Lupaan puolustaa jatkossakin valtakunnan lakia, ja erityisen suurella tarmolla silloin kun laillisuudesta tinkiminen tai säännösten luova taivuttelu uhkaa johtaa siihen että heikot joutuvat kärsimään. Lupaan vastustaa paitsi äänestämällä, myös ääneen sitä että lakia yritettäisiin kiertää tai jättää noudattamatta resurssipulaan, kompetenssin puutteeseen tai ylimääräiseen vaivaan vedoten siinä toivossa ettei päätöksen saaja jaksaisi tai osaisi lähteä peräämään oikeuksiaan valitusteitse... Jos laki vaatii että jotakin tehdään, sitten lähdetään tekemään eikä miettimään miten tilanteesta pääsisi kiemurtelemaan irti...Lupaan myös edistää puhein ja teoin sitä asennetta, että huonojen lakien muuttaminen kuuluu eduskunnalle...”

Muistilappu itselle: seuraavalla kerralla kun sinun tekee mieli luvata jotakin julkisesti, harkitse huolella, voisitko mitenkään luvata jotakin vaatimatonta ja konkreettista. Lupaa ajaa parempia urheiluvuoroja tavallisille kuntoliikkujille. Kunnan uudenvuodenilotulituksen palauttamista Virkkalaan. Lupaa vaikka kolmen kuukauden karkkilakko, mutta muista että isot lupaukset voivat erääntyä yllättäen ja vaatia paljon.

posted under , | 5 Comments

Inspiraatiota isoäidin äidin käsitöistä


Aamulla Ilmari herää kissan kehräämistä muistuttavaan rukin kehruuääneen ja nousee heti kiinnostuneena katselemaan toimitusta, jota kyllä on monesti nähnyt äitinsäkin tekevän. Kovin paljoa Martun ei kuitenkaan ole tarvinnut kehrätä, sillä Sandra on suurimmaksi osaksi pitänyt kolmen lapsensa perheet villoissa jo pitkät ajat. Hän onkin oikea mestari villalangan teossa, täkkien tikkaamisessa, maton kudonnassa sekä yleensäkin käsitöissä, joita on Kiskossa tehnyt vuosikymmeniä – miesten paidoista ja naisten leningeistä ja esiliinoista alkaen – ja saanut aina niistä kiitosta.

Pentti Eertamo, Suninhaan tarinaa

Helmikuun puolivälin tienoilla alamme katsella puutarhaan päin sillä silmällä. Että jokos tässä pääsisi puita leikkaamaan ja vahtimaan kevään koittamista parhailta paikoilta. Tänään puissa on yhä kinostunutta lunta, joten vuoden käsitöille pyhitetty aika jatkuu vielä hetken. Fiilistelyt on kuitenkin parasta fiilistellä nyt.

Yksi ihminenhän ei voi hallita ihan jokaista käsityön lajia (olkoonkin että Hibernaatiopesäke- blogia lukiessani minusta alkaa tuntua siltä että tähänkin sääntöön on poikkeuksensa). Käsitöille omistetussa Blogistanian osassa seikkaillessani olen huomannut, etten ole ainoa joka rajoittaa hiukan riemuaan historian avulla. Esimerkiksi mainitun Hibernaatiopesäkkeen Sahra on enimmäkseen keskiaikanaisia. Minusta taas 1900-luvun alkupuoli oli käsityöllisesti inspiroivinta aikaa. Silloin elintaso nousi ja siten myös käsityötarvikkeiden saatavuus parani. Ulkomailta saatiin uusia malleja ja ideoita, mutta myös kansallisromanttinen suuntaus inspiroi suunnittelijoita ja tekijöitä elvyttämään myös perinteisiä malleja. Kuitenkin käsityöt kuuluivat yhä selvästi tavallisten kotitöiden joukkoon. Kotien kaunistamisessa käsityöllä oli tärkeä rooli –sisustaminen ei vielä pitkään aikaan tarkoittanut massatuotettujen tavaroiden huoletonta shoppailemista.  Alkuun liittämäni pätkä Lohjan paikallishistorian tallentajan Pentti Eertamon kirjasta kuvastaa hyvin 1900-luvun alkupuolen käsityön tekijöitä ja käsityön merkitystä tavallisten, kohtalaisen hyvin toimeen tulevien työläisperheiden arjessa.

1900-luvun alkupuolella, isoäidin äidin aikaan maalla kasvatettiin yhä pellavaa ja pidettiin lampaita joista saatiin villaa. Monesta liinavaatekaapista löytyi kotikutoista. Älypuhelimen sijaan naisen käsilaukusta löytyi usein virkkuu , sukanneule tai ehkä pieni kirjontatyö.  Elintaso oli nykypäivään verrattuna yhä alhainen ja sota- ja pula-ajat teroittivat säästäväisyyden hyvettä entisestään, joten kaikenlainen kierrätys, muodistaminen ja poisheittämisen välttäminen ovat itsestäänselvä osa 1900-luvun alkupuolen käsityön tekijän muotokuvaa. Käsitöiden tekemisen taito opittiin tietysti jo lapsuudenkodissa siinä missä nykypäivänä innostus herää usein vasta aikuisiällä.

Itse olen tietysti kiinnostunut ennen muuta niistä käsityön lajeista joiden hallitseminen on hyväksi itsellisyyden kehittämisen kannalta. Täysi omavaraisuus on mahdoton ihanne nykyaikaiselle pienelle perheelle jossa sekä työvoimaa että omaa aikaa on käytettävissä rajallisesti, mutta 1900-luvun alkupuolen inspiroima versio itsellisestä elämästä on paljon paremmin saavutettavissa. Omassa pienessä talossa elävä ydinperhe ja töissä käyminen kodin ulkopuolella on jo keksitty. Teollinen tuotanto on helpottanut työläisperheidenkin elämää jo paljon verrattuna aikaisempiin vuosisatoihin. Romanttinen ilmapiiri on tihkunut kansan syviin riveihin sen verran että kauneutta ja viihtyisyyttä arvostetaan aiempaa enemmän. Myös hygienia- ja siisteyskäsitykset ovat 1900-luvun alkupuolella modernisoituneet terveysvalistuksen myötä. Ulkohuussi, kaivovesi ja raskas pyykinpesu käsipelillä ovat yhä normeja, mutta erilaisia liinavaatteita tarvitaan aiempaa enemmän. Tässä ilmapiirissä kukoistaneet käsityötaidot sopivat hyvin myös nykypäivän kohtuullistajalle ja kulutuskriitikolle, kuten myös ajatus siitä että käsitöiden paikka kohtuullisessa elämässä on osana arkista aherrusta, ei satunnaisena harrastuksena.

 Inspiraation vallassa on kulunut taas yksi talvikausi, ja kohta aikaa käsitöille on taas vähemmän. Ehkäpä isomummoni Johanna kuitenkin hymyilisi hyväksyvästi, jos huomaisi että bussissa ja luppohetkinä kaivan viihdykkeekseni jotakin kässäpussista puhelimen sijaan, ja että iltaisin käperryn mieluummin neuleen tai ristipiston kuin television ääreen. Nykyajassa on paljonkin hyviä puolia, mutta isoäidin äidin maailmastakin voi hyvin ottaa mukaan sen mikä siellä oli hyvää.

Totuudenpuhumisen haasteista ja palkinnoista


Hoo Moilanen kysyi kommentissaan, miten erottaa toisistaan rehellisyys ja törppö suorapuheisuus. Eikö sujuva sosiaalinen kanssakäyminen toisinaan suorastaan edellytä valmiutta päästellä pieniä valkeita valheita? Tämä on aihe josta minulla onkin ihmiskokeellista tietoa. Päätinhän jo opiskeluaikana, etten päästäisi suustani yhtään suoraa valetta, valkoista tai muunkaan väristä. Nyt vuosia on takana jo aika monta, ja päätös on pitänyt ihmeen hyvin. Ennen kaikkea ihmiskokeeni on osoittautunut opettavaiseksi. Esimerkiksi, olen oppinut että ainakaan minä en aina pärjää täydellisellä totuudellisuudella ja viisaalla vaikenemisella. Kaikki retoriset temput ovat tulleet käytetyksi moneen kertaan, ja vaikka en ole suoraan valehdellut, olen kyllä löytänyt itseni johtamasta toisia harhaan ja halkomasta hiuksia niin että ero suoraan valehteluun on ollut varsin teoreettinen. Ennen kaikkea, olen oppinut paljon törppöyden välttelystä ja muustakin, niin paljon että uskallan kaikesta huolimatta suositella suoran valehtelemisen lopettamista kenelle tahansa. Kuitenkin, kuten Hoo Moilanen sanoi, etenkin valkoisten valheiden välttäminen törppöyteen sortumatta voi olla hyvinkin vaikeaa. Miten siitä selviää?

Ensinnäkin, on tietysti niin että jos joku kysyy suoran kysymyksen, hänen pitäisi kestää siihen rehellinen vastaus. Joten rehellinen vastaus on usein vaihtoehto. Toisaalta, valkoisten valheiden sanominen latteuksina on huono tapa, joten yleensä ensiksi kannattaa tosiaan miettiä, saisiko totuuden muotoiltua jotenkin nätisti. Rehellisyys on totuuteen pyrkimistä, mutta totuus ja törppöys kuulostavat jotenkin huonosti yhteen sopivilta. Sanonnan mukaan älykäs selviytyy tilanteista joihin viisas ei koskaan joudu. Niinpä valheen välttäminen alkaa usein jo ennen kuin valehtelemista vaativaan tilanteeseen on jouduttu. Esimerkiksi, kannattaa välttää parhaansa mukaan kaiken sellaisen tekemistä minkä jälkiä joutuisi peittelemään valehtelemalla. Olen kyllä huomannut että tämä saattaa toisinaan johtaa tiukkapipoisen maineen kehittymiseen ja toisinaan taas siihen että vaikka Puolisolle tulee tunnustettua hyvin noloja asioita. Toisaalta, tiukkapipot harvemmin löytävät itseään putkasta, ja on aina vähemmän noloa tunnustaa  kuin jäädä kiinni tekemästä noloja asioita. Rehellisesti mokansa myöntävä voi herättää hiukan sympatiaa, mutta ihmiset jotka pitävät täydellisyydestään kiinni sittenkin kun vastakkaisia todisteita alkaa kertyä, eivät.

Kaikesta huolimatta, on minullekin käynyt niin että joku on kysynyt kysymyksen johon ensimmäiseksi mieleen tullut rehellinen vastaus ei ole ollut mitenkään sopiva. Sellaisessa tilanteessa koitan keksiä äkkiä jotakin myönteistä, tai edes neutraalia sanottavaa joka pysyy totuuden rajoissa. Usein kaameassakin paidassa on jokin hyvä puoli. Se voi olla pirteän värinen, uusinta uutta tai siinä voi olla jännä leikkaus. Myös äänensävyllä on paljonkin väliä. Neutraalikin lause voi kuulostaa myönteiseltä, jos äänensävy on tarpeeksi iloinen. Olen huomannut, että tällaiselle perusnegativistille tämä tapa yrittää löytää asioista hyviä puolia vaikka suurennuslasin kanssa, on oikein terveellinen harjoitus. Kymmenessä vuodessa minulta olisi jäänyt maailmasta paljon myönteisiä pieniä asioita huomaamatta, jos olisin voinut ihan vapaasti päästää pienen valeen aina kun on mieli tehnyt.

Toisinaan suorapuheisuus myös kannattaa, vaikka siitä ei kiitosta saisikaan.
Joskus on parempi puhua totta kuin myötäillä kovaäänisiä päsmäreitä, vaikka niin tekemällä saisikin heidät kimppuunsa. Nykyään on levinnyt aika laajalle sellainen käsitys, että ihminen on sitä rakastettavampi mitä vähemmän hänellä on omia mielipiteitä. Tällainen rakastettavuus johtaa kuitenkin siihen että öykkäreillä on sosiaalista tilaa ja kovaäänisimmät mielipiteet -vaikka sitten miten hölmöt- hyväksytään siitä syystä että kiltit ihmiset eivät kehtaa asettua poikkiteloin. Jos joku esimerkiksi kysyy ympäristönsuojelijalta "Onko turkistarhaus muka väärin?" haastavasti, silloin ympäristönsuojelijan ei ole hyvä alkaa kiertelemään. Aivan hyväksyttävä vaihtoehto on sanoa, ettei mielellään kommentoi yksittäisten ihmisten tekemisiä, mutta kiitettävä vaihtoehto on pysyä periaatteidensa takana ja sanoa, että kyllä se on väärin. On nimittäin paljon sellaisiakin ihmisiä jotka käyttävät siekailematta hyväkseen toisten rauhantahtoisuutta ja kiltteyttä ajamalla heidät sellaisiin tilanteisiin joissa (väärällä tavalla) kiltti ihminen taipuu. Totuudenpuhujankin on tietysti hyvä olla rauhantahtoinen, mutta tällaisiin vedätyksiin ei pidä lähteä mukaan. Maailmassa on 7 miljardia ihmistä. Vaikka mitä tekisi, aina heihin mahtuu paljon niitä joiden mielestä on täysi ääliö. Joten kaikkia ei kannata yrittää miellyttää, vaan yrittää tulla sellaiseksi ihmiseksi jonka seura miellyttäisi ihmisistä parhaita- niitä jotka pyrkivät hyvään.

Joskus, jos tapaa ihmisen jonka tietää olevan taipuvainen kyselemään hankalia, voi hyökkäys olla paras puolustus. ”Sinullahan on uusi paita! Mistä löysit sen?” kuulostaa iloisella äänellä sanottuna ihan myönteiseltä, vaikka tarkkaan ottaen totuuden ystävä on onnistunut pitämään mielipiteensä omana tietonaan. Yleensä kiinnostuksen osoittaminen on ylipäätään myönteinen signaali. Ja myönteisyyttähän tässä tavoitellaan: rakas ystävä on rakas ystävä vaikka olisikin tuhlannut kuukauden palkan aivan kaameaan kolttuun. Ei ole epärehellistä tasapainottaa rehellisyyttä ystävällisyydellä ja hienotunteisuudella, niin kauan kuin siitä rehellisyydestä ei tingitä.

Joskus myös vaikeneminen voi olla hyvä vaihtoehto. Vaietakseen ei ole pakko mennä näyttävästi hiljaiseksi ja alkaa tuijotella varpaitaan. Joskus voi sanoa suoraankin (mutta kohteliaasti) ettei osaa tai halua vastata. Tai tiukemman paikan tullen voi olla vastaamatta täsmälleen siihen mitä kysytään. Jos esimerkiksi ystävän kaameassa puserossa ei ole ensimmäistäkään hyvää puolta, voi sanoa että se näyttää oikein kesäiseltä/sopii hyvin ihmisen tyyliin (esimerkiksi siinä tapauksessa että ystävä on yleisemminkin mieltynyt rumiin vaatteisiin). Sellainen vastaus usein kelpaa, eikä vastaaja ole tarkkaan ottaen ottanut kantaa itse kamaluuskysymykseen. Tosin, tässä vaiheessa rehellisyyden osalta aletaan liikkua sumealla alueella. Toisen johdatteleminen uskomaan asioita jotka eivät ole totta, on minustakin käytännössä valehtelemista vaikka ei varsinaisesti sanoisikaan yhtään valheen sanaa. Ainoa puolustus kieroille retorisille tempuille on, että ne ovat suoraan valehteluun verrattuna niin hankalia että niihin tulee turvauduttua vain silloin kun yhtään kunniallisempaa keinoa ei kerta kaikkiaan keksi- eli paljon harvemmin kuin pieneen valehteluun turvautuisi, jos olisi antanut itselleen luvan harrastaa sellaista. Kuten esimerkki osoittaa, kaamean puseron ostaneen ystävän tapauksessa on mahdollista tasapainotella totuutta ja kohteliaisuutta monin tavoin. Retoriset jipot ovat vasta viimeinen konsti sen jälkeen kun paremmat vaihtoehdot on harkittu ja toimimattomiksi havaittu -eivätkä nekään ole suoraa valehtelemista.

Tiivistetysti: jos joku haluaa puhua vain totta, parasta on pääsääntöisesti vältellä tilanteita joissa pitäisi valehdella, ja toiseksi kehittää maine suoraselkäisenä todenpuhujana (harvempi uskaltaa kalastella valkoisia valheita sellaiselta). Jos joutuu seinää vasten, kannattaa ensiksi miettiä voisiko olla kokonaan hiljaa tai löytyisikö kohteliaiden totuuksien joukosta jotakin soveliasta sanottavaa. Retorisiin temppuihin joita moni pitää käytännössä valehtelemisena, on kokemukseni mukaan joskus pakko turvautua, mutta vasta jos muu ei auta. Jos näin menettelee, voi varsin hyvin välttää ainakin suoraa valehtelemista. Siitä on sekä iloa että hyötyä, muutenkin kuin älyllisenä harjoituksena.

Itse olen huomannut että monissa tavallisissa arkielämän tilanteissa joissa pienen valkean valeen livauttaminen olisi yleisesti hyväksytty ja monelle ensimmäisenä mieleen tuleva vaihtoehto, pärjää kuitenkin aivan mainiosti totuudella, jos siihen vain malttaa yhdistää annoksen hienotunteisuutta ja hyväntahtoisuutta. Möläyttely ei ole tyhmää siksi että möläytysten asiasisältö on faktoja, vaan siksi että möläyttely ilmentää ystävällisyyden ja hienotunteisuuden puutetta tai piittaamattomuutta toisten tunteista. Kuitenkin ystävällisyys, hienotunteisuus ja empatia ovat hyveitä jotka ovat sosiaaliselle kanssakäymiselle tärkeitä, ja siksi oikea vaihtoehto on käyttää sitä kuuluisaa käytännöllistä järkeä ja ryhtyä tasapainottelemaan. 
Valehtelemattomuus on kova tavoite- niinkin rajoitetussa muodossa kuin suorien valheiden puhumisen välttämisessä. Toivottavasti tästä postauksesta kävi kuitenkin selväksi että se on arvokas ja tavoittelemisen arvoinen tavoite, jonka harjoittelemisestakin on paljon hyötyä. Tärkeää onkin muistaa, että vaikka valehtelemattomuudessa ei täydellisesti menestyisikään, jokainen onnistuminen on palkitseva.

posted under , , | 6 Comments

Onko rehellisyys sittenkään helppoa?


Hyve-etiikka on vaikean teorian maineessa. Olen pitkään ajatellut, että ehkä se johtuu siitä että se ei ole kokoelma selviä sääntöjä: tee näin, älä tee noin. Mutta ovathan perushyveet kuitenkin aika selviä, ovathan peukalosäännöt ihan ok, ja sitä paitsi juuri epämääräisyys tuo teoriaan arjessa tarpeellista joustoa ja inhimillisyyttä. Juuri inhimillisyyden ja jouston puutehan on se mihin sääntöpohjaisten teorioiden soveltaminen usein tyssää, siihen kun tulee tilanne jossa säännöstä olisi selvästi järkevää tehdä poikkeus. Mitä enemmän aloin asiaa menneellä viikolla miettimään, sitä enemmän minusta alkoi tuntua siltä että olin ehkä käsittänyt koko jutun hiukan väärin.

Hyve-etiikan syvällisten kiemuroiden selvittelyyn ei riitä yksi ihmisikä, eikä koko kulunut länsimaisen filosofian historiakaan (jonka alkupuolelta hyveajattelu on ollut keskuudessamme). Henkilökohtaisessa utopiassani, ihannevaltiossakin, kaikkien ei suinkaan tarvitsisi olla filosofiseen etiikkaan perehtyneitä. Muutama filosofi riittäisi sinne tänne, ja heiltä voisi kysyä apuja kun tulee isompi dilemma. Useimpien ei kuitenkaan tarvitsisi rasittaa itseään hyveteorian haastavimmilla puolilla. Arjessa ja elämän pikku draamoissa pärjää kuitenkin varsin hyvin jo hyvillä aikomuksilla sekä muutamalla hyvällä periaatteella ja peukalosäännöllä. Alkuun hyvän tavoittelemisessa hyveteorian avulla pääsee kuitenkin vähällä. Päästäkseen reippaalle alulle hyvään pyrkimisessä tarvitaan vain annos päättäväisyyttä, kokemus siitä että tämä on tärkeää…ja rehellisyyttä. Ilman rehellisyyttä ei pitkälle päästä.

Ehkäpä se onkin rehellisyys mikä on vaikeaa? Emmehän me ihmiset keskimäärin kovin rehellisiä ole, ja rehellisyyden arvo on niitä asioita jotka näkyvät parhaiten juhlapuheissa. Rehellisyys itseä kohtaan- se on vaikeimpia rehellisyyden lajeja. Se tarkoittaa ettei selittele mokiaan parhain päin. Ettei kuvittele olevansa parempi kuin on (ja kun etiikkaa alkaa tutkimaan, selviää usein nopeasti se ettei omassa tilanteessa ole kehumista). Ei syyttele muita vaan kysyy ensiksi, mikä on oma osuus siinä että tilanne on mikä on. Rehellisyys vaatii myöntämään, ettei moni asia joita Hyvät Ihmiset tekevät, pohjimmiltaan ole minulle kovin tärkeä ja että minulla on siis asenneongelma (sen sijaan että ajattelisi ettei kyseinen asia ylipäätään ole kovin tärkeä). Joskus rehellisyys kertoo, ettei minulla ole vain pieniä heikkouksia vaan suuria ja syvään juurtuneita paheita joita vastaan kamppailu vaatii paljon voimia vuosien tai jopa vuosikymmenien ajan. Rehellisyys kertoo, ettei minulla ole järkeviä mielipiteitä vaan ennakkoluuloja, ei tietoa vaan suuria luuloja. Tämän kaiken selville saaminen on tosiaan varsin epämiellyttävää, ja niinpä rehellisyys on ilman muuta niitä hyveitä joiden opettelu tekisi mieli siirtää Hieman Myöhemmäksi. Rehellinen itsereflektio ei ole yhtään mukavaa.

Sepäs vain ei onnistukaan. Ilman rehellistä käsitystä omasta tilanteesta, omista puutteista ja voimavaroista on mahdotonta päästä eteenpäin.On mahdotonta nähdä edistystä ja arvioida, mikä hyvissä yrityksissä menikään pieleen. Rehellisyys ei ehkä ole sen tärkeämpi hyve kuin muutkaan, mutta silti se on ensimmäinen, se mitä täytyy olla pussin pohjalla ennen kuin muiden hyveiden määrätietoisesta tavoittelusta voi tulla mitään. Melkein milloin tahansa muulloin hyveen tavoittelemisessa on hieman valinnanvaraa ja joustoa. Rehellisyydestä itseään kohtaan on kaikkien kuitenkin pakko aloittaa. Se on vaikeaa, niin vaikeaa ettei ole ihme jos moni päättää jättää koko leikin sikseen, ja moni filosofikin on sitä mieltä että hyveteoria on liian vaikea rakennelma että siitä ikinä tulisi hyvää sovellettavaa.

posted under , | 1 Comments

Suomenuskosta on vaikea puhua, osa n

Kuluneina kuukausina olen tavannut useammankin ihmisen jotka ovat olleet kiinnostuneita suomenuskosta, ja jopa siihen kääntymisestä. Vaikka sellainen uteliaisuus on minusta pohjimmiltaan myönteistä (syytä kait ollakin, kun olen julkipakanaksi ryhtynyt), käytännössä hiljenen ja kiemurtelen kysymysten lisääntyessä. Jos en osaa vastata monimutkaiseen kysymykseen sopivan napakasti, olen mieluummin hiljaa kuin annan vastauksen joka on mielestäni huono. Olen huomannut, että kysymyksiin on erityisen vaikea vastata kun ne kumpuavat täysin vieraasta kulttuuri- ja uskontokäsityksestä. Jotkut ennakkoluulot ovat tietysti lähinnä huvittavia: on esimerkiksi helppo korjata käsitys siitä että suomipakanat ovat wiccoja, noitanaisia tai new age-hörhöjä. Vaikeampaa on alkaa purkamaan esimerkiksi kääntymiskuviota. Koko ajatus siitä että uskonto on jotakin johon voi kääntyä ja josta voi luopua, on järkevä vain kristinuskon tai islamin kaltaisen maailmanuskonnon viitekehyksessä. Alkuperäiskunnolle se on täysin outo.


Alkuperäisuskonnon yksi tunnusmerkki onkin mielestäni, että koko ajatus kääntymisestä on jotenkin epämukava ja parhaimmillaan kysymys on jonkinlaisesta synkretismistä (mikä ei tietenkään tarkoita ettei käännynnäisestä voi tulla vilpitöntä ja oppinutta uskonnon edustajaa). Alkuperäisuskonto on kuitenkin sidoksissa maahan, ympäristöön ja omien Esivanhempien elämään ja maailmankuvaan tavalla jota muut uskonnot kulttuurirajojen yli syrjäyttämään pyrkivät maailmanuskonnot eivät ole. Esimerkiksi juutalaisuuteen on periaatteessa mahdollista kääntyä, jos tahto on luja ja vakaa. On kuitenkin helppo nähdä että  siinäkin tapauksessa vasta aikaisintaan seuraava sukupolvi on aidosti osallinen uskontoon olennaisesti kuuluvasta historiallisesta ja kulttuurisesta perinnöstä (jonka osuus on niin tärkeä, että oppineet ovat tänäkin päivänä sitä mieltä että jos henkilöllä on juutalainen äiti, hän on juutalainen vaikka olisi uskomusmaailmaltaan umpiateisti). 

Sama juttu suomenuskon kanssa:  kiinalainen voi kiinnostua suomalaisesta mytologiasta  ja tavoista, mutta suomenuskokaan ei ole vaan metafyysinen rakennelma vaan alkuperäisuskonto joka liittyy tiiviisti suomalaiseen ympäristöön, omien esivanhempien historiaan ja maailmankuvaan. Entä miten suomenuskoinen voisi kehottaa kiinalaista hylkäämään oman perintönsä ja omien Esivanhempiensa tavat?  Ei tietenkään ole ihmisten asia käännyttää ketään pois jumalten luota, ja omasta mielestäni olisi pelkästään hienoa jos joku maahanmuuttaja haluaisi ryhtyä solmimaan siteitä uuden kotimaan henkiseen perintöön. Viime kädessä minulle tärkeintä olisi syntyperän sijasta henkilön oma kokemus siitä minne hän kuuluu ja mikä perinne häntä parhaiten puhuttelee. Näkymätön maailma jota tarut ja myytit hipovat, on kyllä niin laaja että tilaa on monenlaisille vilpittömille etsijöille. Ja jos kiinalaissyntyisemme olisi sitä mieltä että hänen osansa on suomenusko, kenenkään ei tulisi pitää häntä jotenkin huonompana syntyperän takia. Suomenuskon ytimestä ei löydy oikeaa muottia eikä ihanneihmisen mallia, vaan rehellisyys. Siten kiinalaisemmekin voisi henkilökohtaisesti olla hengellisesti syntyperäisiä suomalaisia edistyneempi (ja varmasti hänessä olisi jotakin poikkeuksellista, jos hän tuntisi voimakasta vetoa suomenuskon pariin). Tämä ei sulje pois sitä että kääntymys on silti prosessi, jonka yhden ihmisiän aikana voi aloittaa, vaan ei saattaa päätökseen. Ensimmäisessä polvessa paras suomenuskoinen kiinalainen olisi käsittääkseni (ja kieltämättä hiukan paradoksaalisesti) hyvä synkretisti joka syventäisi suhdettaan uuteen kotimaahan, mutta vaalisi samalla omaa perintöään ja omien Esivanhempiensa viisautta. Koska tällainen ajattelu on vierasta monoteismille johon useimpien ihmisten käsitys siitä mitä uskonto yleisesti ottaen on perustuu, lienee syytä vielä kertaalleen korostaa, ettei sellaisen ihmisen hengellinen tie olisi mielestäni yhtään huonompi tai epäaidompi kuin muutkaan tiet. On aina parasta seurata sitä tietä mille vilpitön etsintä vie. 

Moni suomenuskoinen on löytänyt uskon kiinnostuttuaan oman suvun vaiheista ja esivanhempiensa maailmankuvasta.  Teitä on kuitenkin monia. Rikkaassa perinteessämme on paljon juhlia ja tapoja joiden noudattaminen vetoaa toisiin. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että ”larppaaminen” eli kääntymisajattelulle läheinen idea siitä että perinnetavat ilmentävät uskoa ja erottavat uskonnolliset ihmiset muista, on väärässä. Itse noudatan vain niitä tapoja joita ymmärrän; eli niitä joihin sisältyvä viisaus, kauneus ja syvyys ovat minulle käsitettäviä. Tällöin tavat eivät ole teatteria vaan uskonnon harjoittamista termin hyvin kirjaimellisessa muodossa; ne ovat vanhan viisauden elämistä todeksi.

Itse päädyin suomenuskoiseksi hieman harvinaisempaa reittiä. Koska itselleni vieraiden polkujen yrittely on toivotonta puuhaa, olen päätynyt siihen että ainakin toistaiseksi minulle suomenuskon ydin on odottamisessa. Odotan, vuodenaikojen vaihtuessa hitaasti toisiksi, uusia oivalluksia, uutta viisautta, ja ehkä pikkuisen uusia ja hämmentäviä hengellisiä elämyksiä. Tiedänpähän vain, missä odottaa ja minne katsella odotellessa. Etsijästä minut erottaa se että tiedän ettei minun kannata tuhlata aikaani etsimällä vastauksia raamatusta tai mahayana-buddhalaisuudesta. Ne eivät aukea minulle samalla tavalla kuin aukeavat ne muruset joita oma perintöni sisältää. Ja usein siinä perinnössäkin on sulattelemista. Joten käytän länsimaisen filosofian hiomaa järkeäni siihen että sulattelen, mietiskelen ja pohdiskelen asioita jotka ovat eteeni tulleet. Kveekarien tavoin, etsin hiljaisuuden hetkiä voidakseni pysähtyä odottamaan, en täyttääkseni niitä kiireellä ja metelillä. Juutalaisten mystikkojen tavoin ajattelen, että kawwana, sielun suuntautuminen pyhää kohti, on edellytys aidolle uskonnolliselle kokemiselle. Joten yritän suuntautua. Tasankointiaanien tavoin yritän olla tietoinen ympäristöstäni ja pyrin harmoniaan pienin teoin. Kaikkien alkuperäisuskontojen edustajien tapaan ymmärrän Näkymätöntä parhaiten omassa maassa, oman kielen ja omien Esivanhempien kuvaston avulla. Joskus, harvoin, jos kärsivällisesti ja pohdiskellen odottelen, arki täällä tarujen maassa voikin palkita odottavan. Kuvitan kokemukseni ammentaen perinnöstä jonka toiset näillä mailla kulkeneet ovat jättäneet. Ateistien tapaan uskon että kaikki uskonnot ovat väärässä ja tiede on luotettavin menetelmä hankkia tietoa maailmasta. Unitaariuniversalistien jäljillä uskon että siitä huolimatta jokaiseen alkuperäisuskontoon on haudattu pieniä siruja totuudesta ja viisaudesta. Oma perintö,oma maa ja mielenmaisema ovat avain tuntemattomaan oveen, mutta vain yhteen oveen monista.

Vaan vieläkään en oikein tiedä, miten vastaisin ihmisille jotka haluavat tietää, millaisia noitarituaaleja järjestän ja millaiset teot ovat suomenuskoiselta kiellettyjä. Voiko vastata vain, että minä tässä odottelen ja ihmettelen? Niille joita suomenusko kiinnostaa, osaan antaa pari neuvoa. Ole kriittinen ja käytä järkeä, mutta säilytä avoin mieli. Ole rehellinen, äläkä ryhdy harjoittamaan perinnetapoja siksi että niin Oikeauskoiset mielestäsi tekevät, vaan siksi että olet nähnyt pilkahduksen tapoihin sisältyvästä viisaudesta ja kauneudesta. Etsi hiljaisuutta. Tutustu luontoon ja kunnioita sitä. Ja ymmärrä, että seuraava tapaamasi suomenuskoinen voi hyvinkin neuvoa jotakin vallan muuta ja olla kuitenkin omalla tavallaan aivan oikeassa. Sillä suurin kaikista on monimutkaisuus.

posted under , , | 2 Comments

Vaan kyllä se koulukässä oli kamalaa

En tiedä, millaista koulun käsityöopetus nykyään on. Omana peruskouluaikanani se kuitenkin oli sitä tasoa joka jätti leveät arvet monen naisen sieluun. Niin tavallinen on nykyäänkin kohtaus, jossa joku huomaa ylläni jotakin itse tehtyä, ihastelee sitä ja avautuu sitten siitä miten hienoa olisi osata tehdä itse. ”Mutta en minä. Minusta ei ole käsityöihmiseksi. Koulussakin olin käsitöissä ihan surkea.” Minä mietin tätä tarinaa jonka haluaisin silloin kertoa, ja jonka pääviesti on se että koulukässässä pärjäämisellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka lahjakas, osaava ja innostunut käsitöiden ystävä ihmisessä todellisuudessa asuu.

Minäkin olin koulun kässässä huono. Kysykää keneltä tahansa käsityönopettajaltani: he antoivat minulle säännönmukaisesti käsitöistä arvosanaksi seiskan ja pudistelivat tekeleilleni päätään surullisesti. Peruskoulun käsityötuntien vihdoin loppuessa olin onnellinen kuin pakkotyöleiriltä päässyt. Kului kauan siihen että sain kasvatettua sellaisen itseluottamuksen jonka varassa uskaltauduin yrittelemään uudelleen, ihan vain omaksi ilokseni, ja vähitellen tulemaan siihen lopputulokseen etten suinkaan ollut lahjaton enkä tumpelo, vaan koulun käsityönopetus oli syvältä sieltä itsestään. Peruskoulun käsityönopetus  ei alkuunkaan ymmärtänyt kaltaisiani oppijoita, vaan opetusohjelma ja -menetelmät oli pikeminkin räätälöity varmistamaan, että minunlaisteni aloittelijoiden taiteellinen itsetunto tulisi nitistetyksi mahdollisimman tehokkaasti.

Mikäkö oli pielessä? Näin jälkeenpäin ajatellen, montakin asiaa. Minä tarvitsen oppiakseni ensinnäkin runsaasti hiljaisuutta ja kiireettömän ilmapiirin. ”Tämä pitää saada valmiiksi kahden viikon päästä”-mentaliteetti ja meluisa luokka olivat huono oppimisympäristö. En ole erityisen hidas, mutta tarvitsen henkisen tilan edetä rennosti omaa tahtiani. Enkä kaipaa opettajaa kyyläämään oppimisprosessiani, hoputtamaan ja arvostelemaan virheitäni. Tarvitsen tunnetta siitä että työskentelen omassa rauhassa, omaan tahtiin. Ja minä sentään olen sitä käsityöntekijän tyyppiä jolla on korkeintaan pari projektia meneillään samanaikaisesti. Luulen, että koulun systemaattinen jyräystunnelma masensi myös niitä joille luontevin tapa tehdä käsitöitä on ”vähän sitä, ripaus tätä”, ja joiden kodeissa siis lojuu kymmenittäin eri vaiheissa olevia töitä odottamassa juuri oikeanlaista inspiraation hetkeä.

Toiseksi, olen sitä tyyppiä jonka ymmärrys etenee luonnostaan teoriasta käytäntöön, ei toisinpäin. Minulle on hirvittävän hankalaa tehdä tai oppia asioita joista minulla ei ole jonkinlaista esiymmärrystä. Kankaankudonnassa olinkin riemuissani kun opettaja myi minulle alkajaisiksi kankaanrakentajan oppaan jonka ääreen sai syventyä kotisohvalla ja rauhassa ihmetellä kangaspuiden osia ja kudonnan perusteita ennen kuin tarvitsi oikeasti istua puiden ääreen. Koulussa kerrottiin työstä aluksi vain nimi. "Nyt tehdään lapaset.", ilmoitti opettaja, ja se oli ihan liian vähän tietoa. Myöhemmin työstä esiteltiin vain seuraava työvaihe, mikä sai oloni vain hämmentyneeksi ja sekavaksi, kun mielessä ei ollut mitään käsitystä siihen millaisen prosessin osa oli kyseessä, miten se suhteutui muihin työvaiheisiin ja miten se näkyisi lopputuloksessa. Nykyään, kun aloitan uudenlaisen käsityöprojektin, luen aina ensiksi huolellisesti ohjeet ja katson tarkasti kaikki kaavat ja kuvat. Saatan selailla netistä muiden toteutuksia samasta työstä, tutustun mallin historiaan jos sellaista tietoa on saatavilla. Makustelen työtä ja mietin haluanko seurata ohjetta tarkasti vai muutella sitä jotenkin. Virittäydyn työn tunnelmaan. Tietysti monet ohjeet ovat sellaisia etteivät ne tahdo aueta ennen kuin on edennyt tiettyyn työvaiheeseen, mutta jonkinlainen kokonaiskuva projektista ja sen lopputuloksesta silloinkin muodostuu. Neule- tai virkkuuprojektissa voin tehdä ja purkaa aloituksen useamman kerran ennen kuin olen täysin tyytyväinen ja valmis etenemään. Kirjontaprojektissa katselen karttaa huolella ja pohdiskelen, miten lähtisin työssä etenemään. Koulussa tällainen tuhnustelu olisi ollut opettajalle merkki siitä että tyttö on vaikeuksissa ja kaipaa paimentamista, mutta itsekseni ollessa teen juuri niin miten hyvältä tuntuu. Aloitteluun käytetyn ajan saa kyllä takaisin siinä vaiheessa kun työ etenee varmasti ja määrätietoisesti.

Kolmanneksi, projektieni täytyy olla mieleisiä tai vähintään tarpeellisia ja työvälineiden kunnollisia. Rumat kankaat, huoltamattomat ompelukoneet ja viisikymppisen opettajatädin valitsemat järkevänväriset langat eivät motivoineet minua yrittämään parastani lapsena, eivätkä kyllä motivoisi vieläkään. Käsityössä tekemisen ilo on aivan olennaista. Jos sitä ei ole, ei loppuun asti pääse. Kiire, negatiivinen palaute, rumuus, ylhäältä sanellut projektit- kaikki se syö iloa, ja saa lopulta monet lahjakkaatkin ihmiset elämään loppuelämänsä uskoen vakaasti siihen etteivät he ole ollenkaan käsityöihmisiä. Entä kuinka monen luovuutta käsityönopettajat ovat latistaneet kommentoimalla masentavasti värien tai yksityiskohtien valintaa? ”Musta on niin käytännöllinen väri”, opasti eräs minunkin opettajistani. Jos olisin samassa tilanteessa tänä päivänä, katsoisin tätiä jäätävästi, kohottaisin toista kulmakarvaani ja toteaisin.”Mutta minä teen tästä nyt pinkin. Se on täydellinen väri tähän työhön, koska siitä minä pidän.” Lapsena en tätä vielä osannut vaan kuvittelin että kannattaa varmaan tehdä niin kuin opettaja sanoo. Eikä vastaan haraaminen kai olisi ollut hyvä tapa yrittää parantaa käsityönumeroaan...

Muistan toki käsityötunneilta ne tytöt joille koulun tarjoama opetusmenetelmä sopi. He olivat opettajan suosiossa, mutta vain harvalla harrastus on kantanut, puhumattakaan että se olisi johtanut ammattiin. Joten mitä koulun käsityötunneista jäi käteen? Paljon tympääntyneitä ihmisiä, hukattua lahjakkuutta, suoranaisia traumoja. Jos minä saisin päättää, koulun käsityötunnit muutettaisiin kerhoiksi joissa koulu sponsoroisi jokaiselle tietyn summan tarvikkeisiin käytettäväksi. Arvosanat ja pakkoprojektit unohdettaisiin, ja opettajat  uudelleenkoulutettaisiin tukihenkilöiksi jotka esittelisivät, millaisia juttuja eri tekniikoilla voi saada aikaan, kannustaisivat ja auttaisivat ongelmakohdissa  sen sijaan että raahaisivat luokkakaupalla vastahakoisia ihmisiä projektien läpi. Sama menetelmä sopisi ehkä muihinkin taito- ja taideaineisiin. Vai mitä mieltä te olette?

posted under , | 12 Comments

Kävin kylässä

Ahkerasti seurailemani Peilikirjoitusta-blogi on saavuttamassa 50 000 kävijän rajan. Sain Marja Leenalta sähköpostia jossa hän pyysi minua tapahtuman kunniaksi blogivierailulle. Mitä mukavaa sitten tapahtui, siitä pääsee lukemaan täältä. Kiitos kutsusta ja mukavan juttutuokion emännöinnistä sekä onnea ja menestystä kiinnostavalle blogillesi, Marja Leena!

posted under | 3 Comments

Turkikset: sano vain ei, osa 2: Aikomus ratkaisee jälleen


Eetu puuttui blogissaan ansiokkaasti Annamari Sipilän kolumnissaan esittelemään muotibloggarilogiikkaan jonka mukaan mikään ei ole epäeettistä jos se joko on hankittu käytettynä tai sen ainakin aikoo viedä kirpputorille kun kyllästyminen iskee. Esimerkiksi, koska turkisten alkuperä on epäeettinen, on kiitettävää käyttää olemassaoleva turkis mahdollisimman tarkkaan loppuun. Näin voi tehdä esimerkiksi ostamalla turkiksensa kierrätettynä. Mikä tässä logiikassa on pielessä? Ennen kuin käy miettimään sitä, voi lukaista pohjustukseksi vanhemman postaukseni "Turkikset: sano vain ei".

No muotibloggarilogiikassa mättää tietysti se että jos olemme vakavasti sitä mieltä että turkikset ovat epäeettisiä tuotteita joiden valmistus tulisi lopettaa, meidän täytyy johdonmukaisuuden nimissä olla myös sitä mieltä että on väärin sekä käyttää epäeettisiä tuotteita itse että rohkaista muita tekemään niin. Sitten soveltamaan. Millainen toiminta turkiksiin liittyen on sellaista että se saattaisi rohkaista muitakin tekemään väärin, esimerkiksi ostamaan turkiksia vaikka uutena (kun trenditietoiset hyvikset ovat ensiksi tyhjentäneet ullakot ja kirpputorit)? Minusta turkiksen käyttäminen tyylikkään asukokonaisuuden osana on hyvä esimerkki sellaisesta toiminnasta. Asuvalintakin nimittäin on valinta joka kertoo aina jotakin valitsijan arvoista ja esteettisistä mieltymyksistä (mukaan lukien tietysti sen etteivät tyyliasiat ole korkealla prioriteettilistalla). Osaahan jokainen meistä toisaalta nimetä myös vaatteita joita emme ikinä pukisi päällemme, sen tyyppisistä syistä että koemme niiden olevan niin syvässä ristiriidassa oman persoonan kanssa. Turkikseen pukeutuva ei ainoastaan tee henkilökohtaista esteettistä valintaa, vaan eettisesti kyseenalaisessa tuotteessa tai tyylissä esiintyvä joutuu ottamaan riskin siitä että joku pitää häntä hyvännäköisenä ja inspiroivana. Jos niin käy, hän on onnistunut inspiroimaan kanssaihmistään tekemään väärin. Niin se vain on, että omakin sinänsä hyvä teko vesittyy ihmeesti, jos sen tekeminen johtaa (tai selvästi voi johtaa) siihen että monta kanssaihmistä inspiroituu toimimaan epäeettisesti tai lakkaa muuten vain piittaamasta hyvästä.

Mitä tämän valossa pitäisi ajatella turkiksiin periaatteessa kriittisesti suhtautuvasta ihmisestä joka kuitenkin mielellään näyttäytyy julkisella paikalla turkikseen pukeutuneena? Hyväntahtoista on ajatella, ettei hän ehkä ole miettinyt tätä kierrätysturkis- asiaa ihan loppuun asti vaan toimii hyvässä uskossa. Hyvin vaikeaa on kuitenkin ajatella, että sellaisen ihmisen mielestä kuolleet eläimet ovat ihmisten päällä aidosti kamala asia. Ihmiselle joka on vakavasti sitä mieltä että eläinten tappaminen ylellisyyden tähden on väärin, turkiksen esitteleminen tyylikkään asukokonaisuuden osana tuntuisi samalta miltä pasifistista tuntuisi esiintyä everstin univormussa. Estetiikka voi olla tärkeä pukeutumista määrittelevä tekijä, mutta on silti rajoja joita emme ylitä edes estetiikan nimissä. Sen sijaan toteutamme estetiikan tajuamme tiettyjen arvojen puitteissa. Toiset meistä tiedostavat selvästi pukeutumista ohjaavat arvot ja ovat ehkä valinneet toteuttaa joitakin arvoja ja hylätä toisia, toiset eivät. Jotkut taas sanovat yhtä mutta tekevät jotakin vallan muuta.

Se että turkiksia on periaatteessa mahdollisuus käyttää eettisesti kestävällä tavalla (eli käyttämällä loppuun jo olemassaolevat tuotteet), tarkoittaa vain sitä ettei meidän pidä sännätä ajattelemaan pahasti ihmisestä jonka päällä näemme turkin. Onhan aina olemassa mahdollisuus, että siinä ihminen yrittää käyttää loppuun saamaansa turkkia parhaan kykynsä mukaan. Oma toiminta onkin aivan toinen juttu, sillä sen suhteen olemme tiedollisesti paljon paremmassa asemassa. Ja näin päädymme taas pohtimaan aikomuksia tekojen taustalla. Mielikuvitusta ei tarvitse käyttää kovin paljon ymmärtääkseen, että ihminen joka vilpittömästi vastustaa turkiksia mutta joutuu miettimään miten saisi hyödynnettyä käsiinsä tulleen turkisvaatteen, toimii eri tavalla kuin se joka vastustaa turkiksia esimerkiksi siksi että ajattelee hyvien ihmisten tekevän niin mutta tarttuisi ilolla jokaiseen säännöistä löytyvään pieneen aukkoon jonka ansiosta voisi päästä pukeutumaan turkikseen hyvällä omallatunnolla. Jälkimmäisen ihmisen omatunto on helposti lepytettävissä, eikä edes johdonmukaisuudella ole aina niin väliä. Jälleen kerran saamme huomata, miten mielenmaiseman ja aikomuksen kaltaiset teoreettisilta ja abstrakteilta tuntuvat asiat vaikuttavat hyvin konkreettisesti siihen miten tekomme ja valintamme teemme ja siihen onnistummeko eettiseltä vaikuttavilta valinnoillamme aidosti toteuttamaan niitä arvoja joita väitämme kannattavamme, vai onnistummeko vain viherpesemään omantunnon hiljaiseksi. Eettisen periaatteen ottaminen aidosti omakseen tarkoittaa, että yritämme toteuttaa sitä mahdollisimman hyvin ja johdonmukaisesti. Se on aivan toisenlainen motiivi kuin halu näyttää hyvältä ihmiseltä ja noudattaa "sääntöjä"- ainakin siihen asti että löytää niistä sopivan porsaanreiän josta ryömimällä pääsee taas tekemään niin kuin todella haluaisi.

Mitäkö itse tekisin jos käsiini kulkeutuisi käytetty, sopiva turkisvaate? Käyttäisin sen loppuun, sillä tälläkin kertaa muotibloggarilogiikassa on totuuden siemen, aivan niin kuin kirpputorit ylipäätään ovat periaatteessa mainio keksintö. Yrittäisin kuitenkin muokata turkin sisäturkiksi tai löytää muun tavan käyttää se loppuun mahdollisimman huomaamattomasti. En missään tapauksessa rakentaisi sen ympärille mahdollisimman sieviä asukokonaisuuksia, sellaisia jollaisten näkeminen voisi saada kanssaihmiset pitämään turkisasua hyvännäköisenä. Näyttävä turkiksen tai tekoturkiksen käyttö nimittäin ilmentää sellaista esteettistä käsitystä että kuolleet eläimet näyttävät hyvältä. Ja niin kauan kuin esteettisyys liitetään turkikseen, turkiksille on myös kysyntää. On peräti mahdollista, että jos turkiksen himo on juurtunut tarpeeksi syvään, edes virallinen turkistarhauksen kieltäminen ei riittäisi juurimaan turkiksia kulttuurista, vaan johtaisi ainoastaan siihen että ihmiset ostaisivat tuontitavaraa. Ei siis riitä että turkikset kielletään, vaan jotta turkisten edustama julmuuden muoto poistuisi kulttuuristamme, turkiksesta pitää tulla myös nolo ja mauton materiaali jonka voi pukea päälleen vain välttämättömyydestä, vähän niin kuin mintunvärisen, oranssiraidallisen pilkkihaalarin. Ei riitä että paheksumme turkiksia moraalisesti -mitä se nyt itse kunkin kohdalla tarkoittaa-, vaan turkistuotantoon sisältyvän perustavan vääryyden ymmärtämisen täytyy johtaa siihen että lakkaamme näkemästä turkikset ylellisinä, seksikkäinä, tyylikkäinä statussymboleina ja alamme nähdä ne nolojen ihmisten säälittävinä rääsyinä.

posted under , , | 10 Comments

Joskus sitkeä pahekin voi olla hyvän toteutumisen väline


Tapasin taas pitkästä aikaa Ofelian livenä. Käymistämme keskusteluista jäi päällimmäisenä mieleen ajatus, että vaikka pyhimykset ovat täydellisiä ja siihen on hyvä pyrkiä, voi hyvälle ihmiselle käytännössä olla hyötyä tietää ettei hän ole läpeensä hieno ihminen vaan että hän on havainnut itsessään joitakin sitkeitä paheita, heikkouksia, hävettäviä salaisuuksia, natisevaa mielenterveyttä tai muuta vastaavaa hankaluutta.

Muistin, että paheideni luokituksessa omahyväisyys sijaitsee korkealla. Usko siihen että on moraalisesti esimerkillinen ihminen, on todella kammottavan luokan pahe, sellainen joka oikeastaan pitäisi kriminalisoida jos näyttökysymykset saataisiin jotenkin sumplittua. Moraalisesti esimerkillisinä itseään pitävät ihmiset ovat tietysti rasittavia, mutta se on sittenkin heidän pienin ongelmansa. Se suuri ongelma on, että he vieroittavat muita hyveen tavoittelemisesta siinäkin onnellisessa tapauksessa että todella onnistuvat inspiroimaan muutamia. Jotkut tulevat heille kateellisiksi, toiset toteavat ettei heillä riitä rahkeita omahyväisen ihmisen edustaman erinomaisuuden tavoitteluun ja luopuvat edes yrittämästä, kolmansien mielestä omahyväisyys on vain niin ärsyttävää että he karttavat huolella hyvänkin tekemistä jos se näyttää altistavan omahyväisyyden kehittymiselle. Omaa eettisyyttään ihaileva ihminen saa hyveen näyttämään toivottomalta, kaukaiselta ja liian suuria uhrauksia vaativalta, mikä ei ole ainoastaan epätotta vaan myös masentavaa.Tämän lisäksi ihmiset jotka ovat mielestään kunnollisuuden ja moraalisen kiitettävyyden perikuvia, kärsivät tavallisesti huonosta arvostelukyvystä (käytän sanaa ”kärsivät” tarkoituksella: pahe ei ole ominaisuus vaan ongelma josta paheellinen ihminen kärsii). Heillä on taipumus saada alhaista nautintoa moralisoimisesta ja toisten vikojen kaivelusta, he ovat helposti mustavalkoisia, jyrkkiä ja armottomia. Auktoriteettiasemassa he voivat saada aikaan paljon pahaa. Ylhäältä päin voi vaatia ja lukea lakia, mutta jo Sokrates oivalsi että inhimillistä, kestävää etiikkaa opetetaan parhaiten kun näytetään ystävällisiltä ja elämää ymmärtäviltä. Kun keskustellaan enemmän ja koulutetaan siinä sivussa, ei niinkään monologeja pitämällä.

Etiikka, etenkin sen soveltaminen arkeen, ei ole vain lain tai eettisten ohjeiden lukemista eikä ihanteiden miettimistä. Elävässä elämässä ihanteista on tingittävä, hyveitä punnittava, ja usein lopputulokseen vaikuttaa moni muukin asia kuin ihanteiden tavoittelu, esimerkiksi senhetkiset Realiteetit. Käytännöllisen esimerkin ottaakseni, vaikka kausiruokailu on mielestäni loistava idea jota toteutan parhaani mukaan, notkahtanut terveyteni (yhdistettynä resursseihini) on johtanut siihen että tänä talvena ostoskärryistäni on löytynyt tavallistakin enemmän "kesäisiä" kasviksia. Meille kaikille on toki selvää, että kunnon askeetti olisi fennovegaani joka riskeeraa terveytensäkin jos uskoo hyveen niin vaativan. Mutta myös kohtuullisuus on hyve, ja toisaalta normaalit inhimilliset tarpeet kuten lajityypillinen, terveellinen ja jopa hiukan hyvää mieltä tuottava ravitsemus on tarpeena pohjimmiltaan kohtuullinen. Tästä opimme kaksikin asiaa: ensinnäkin, ankaruus ja askeesi eivät ole mitenkään itsestäänselvästi hyveellisyyden huippuja. Inhimillisessä, kestävässä etiikassa on aina tilaa inhimilllisyydelle. Sellainen etiikka ei kuulu vain harvoille hyvien ihmisten kerhon jäsenille vaan toivottaa kaikki tervetulleiksi pyrkimään hyvään lahjakkuuden ja luonteenlujuuden määrään katsomatta. Toiseksi esimerkistä voi oppia, että suuria ihanteitakin tavoitellaan aina omien voimavarojen mukaan, soveltaen abstrakteja ideoita arkiseen elämänmenoon. Eikä soveltaminen ole aina synonyymi runnomiselle jossa eletään abstraktin ihanteen mukaan tai itketään ja eletään sen mukaan, vaan kysymys on tasapainon etsimisestä ihanteen, käytännön, omien voimavarojen ja tulevaisuuden tavoitteiden välillä.

Kun etiikkaa lähdetään soveltamaan oman elämän ulkopuolelle, esimerkiksi yritetään vaikuttaa muiden toimintaan, tarvitaan terävän pään lisäksi inhimillisyyttä ymmärtävää sydäntä. Tässä Jeesuskin epäonnistui: raamattu kertoo että hän joutui kiusaukseen vaan ei syntiä tehnyt. Synnittömän on kuitenkin mahdotonta aidosti ymmärtää tavallisen ihmisen todellisuutta johon kuuluvat olennaisena osana mitenkuten ratkotut moraaliset dilemmat, epäonnistumiset, järjen köyhyys ja takapakit kamppailussa omia heikkouksia ja paheita vastaan. Hyvä soveltava eetikko kuitenkin ymmärtää tätäkin todellisuutta. Hyvään tulee pyrkiä kaikin voimin, mutta viisasta on olla rakastumatta liikaa omiin onnistumisiin. Historia pitää kyllä huolen mittauspuolesta. Sitä paitsi vaikka sitkeää pahetta ei onnistuisikaan voittamaan (niin nopeasti kuin toivoisi), sen kanssa kamppailemisesta voi oppia paljon muuta hyödyllistä. Edellä mainitsemani inhimillisyyden ja humaaniuden lisäksi elämän haasteet, epäonnistumiset ja hankaluudet voivat opettaa kärsivällisyyttä, sitkeyttä, itsehillintää ja kykyä olla suhtautumatta elämän epäonnistumisiin ja nöyryytyksiin liian vakavasti. Niillä joille eettisyys on vain tekoja ja moraalin suorittamista, hyvänä ihmisenä olemista eikä hyvään pyrkimistä, on usein luvassa todellisia vaikeuksia siinä vaiheessa kun elämä heittäytyy monimutkaiseksi. Moraalin havaitut puutteet ja haasteet ovat etiikan kestodilemma: toisaalta paheet, heikkoudet ja muut haasteet tulee ottaa vakavasti ja niitä tulee vastustaa, toisaalta siinä tapauksessa että ne osoittautuvat sitkeiksi kiusankappaleiksi, itse kamppailu voi tuottaa suurempaa hyötyä ja hyvyyttä kuin mitä ihmisen olisi ollut mahdollista saavuttaa jos mitään haasteita ei koskaan olisi ollutkaan. Tärkeää ei aina ole se onko paheita vai ei, vaan se miten niihin yritämme suhtautua ja mitä niille yritämme tehdä.


posted under , | 2 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments