Draamaa meidän tapaan


Toissailtana havaitsin että Koksu on jotenkin hiukan outo. Terästin aistini, pitäen mielessä että kun Puoliso on työmatkalla, tässä talossa kaikki menevät vähän sekaisin ja elämänhallinta alkaa rakoilla. Niin vain käy. Täällä ei olla mitään moderneja ja itsenäisiä ihmisiä jotka nauttivat siitä että "kerrankin on omaa aikaa", naistenlehtien puhetapaa lainatakseni.Tällä kertaa Puolison työ oli vienyt hänet Saudi-Arabiaan. Hän olikin soittanut kotiin reippaasti muutama tunti maahantulon jälkeen informoidakseen perhettä siitä että oli jo melkein joutunut pidätetyksi erehdyttyään napsimaan kuvia maan sisäministeriön komeasta rakennuksesta. Lisäksi vanha sanonta ”kun puoliso ovesta kaukomaille vilahtaa, niin lumimyräkkä Virkkalaan ennättää” näytti taas pitävän paikkansa. Sähköt säpsyivät ja tuuli vinkui. Lumitöitä kasaantui. Huonosti nukkuneen blogisankarittaren kyky arvioida näillä eväillä sitä, mikä tässä perheessä on omituista käytöstä ja mikä ei, ei ollut ihan terävimmillään.

Aamulla oli kuitenkin täysin selvää ettei Koksua vaivannut isännän poissaolo, jänishulluus (joka usein iskee kaneihin jotka huomaavat perheenjäsenen puuttuvan) tai kolmen vartin kummallisuus. Yöevääksi annettu porkkana oli yhä koskematon, ja joka-aamuisen herkkupalan ja tervehtimisen sijaan Koksua kiinnosti vain lepäily.

”Ihan kunnossa minä olen, biletin vain tuossa yöllä niin että nyt on vähän väsy”, se väitti. Se oli viimeinen niitti joka sai minut tarttumaan puhelimeen ja varaamaan paikalliselta eläinlääkäriltä kiireaikaa. Kun kani ylipäätään kommentoi terveydentilaansa, on lääkäriin päästävä ja äkkiä sittenkin. Seuraavaksi hapuilinkin jo ananasmehua ja ruokintaruiskua sekä pyyhettä johon kääriä kiukkuinen jänö. ”Kola, sano aa!”, maanittelin ja yritin tökätä ruiskua hammasväliin. Hammasvälin ansiosta kanien pakkoruokkiminen ei ole täysin toivotonta. Lisäksi se on yksi tärkeistä rakennepiirteistä jotka erottavat  jäniseläinten jalon heimon (Lagomorpha ) edustajat jyrsijöistä (Rodentia). Pian kehotus oli muuttunut muotoon ”Kola, sano Perkele jumal’auta!” Vartin päästä minä, pyyhe, pöytä ja jänö olimme tahmeiden pisaroiden peitossa, ja ehkäpä tilkka mehua energiaa antavine sokereineen ja hyödyllisine entsyymeineen oli toimitettu sydämistyneen kanin vatsaankin.

Pian olikin aika lähteä tutustumaan lohjalaiseen eläinlääkäritarjontaan. Kaneilla on paljon parempi vastustuskyky kuin ihmisillä (ne eivät kai ole koskan pujotelleet evoluution pullonkaulasta läpi), mutta silloin kun ne sairastuvat, ollaan kunnon liemessä. Kanit eivät osaa oksentaa, päästää kaasua eivätkä hengittää suun kautta, joten sellaiset yleiset sairaudet kuin vatsavaivat ja hengitystieinfektiot voivat olla hengenvaarallisia. Vähäenergistä kasvisruokaa syövä eläin menee nopeasti huonoon kuntoon jos ruokahalu häviää. Ja koska kanit ovat saaliseläimiä, niillä on tapana näyttää pirteää naamaa viimeiseen asti. Siinä vaiheessa kun hoitaja havaitsee ettei kaikki ole kunnossa, tilanne on usein vakava. ”Parin päivän odottaminen” selvien sairauden oireiden ilmaannuttua on siis suurimpia virheitä mitä kaninomistaja voi tehdä. Haastetta lisää, että kanien hoidosta edes perusasiat ymmärtävät eläinlääkärit ovat harvassa. Todella hyviä kanilääkäreitä on Etelä-Suomessa tietääkseni kaksi, ja molemmat ovat hankalan matkan päässä meiltä myräkättömissäkin olosuhteissa. Hankkiudu siinä sitten kiireellä eläinlääkäriin.

Onneksi ummetus, johon Kolan oireet mielestäni viittasivat, on sen verran tavallinen kanien vaiva että arvioin paikallisen eksoottisia eläimiä vastaanottavan aseman suoriutuvan hoidosta. Paitsi että röntgenkuvasta selvisi, ettei  Kolalla ollutkaan ummetusta vaan papanoiden puute johtui siitä ettei pupuparan vatsassa ollut mitään mistä papanoita voisi pyöritellä. Kun muutkin tavallisimmat huonovointisuuden syyt oli suljettu pois, päätyi lääkäri aloittamaan yleispätevän tukihoidon. Ja minä päätin, että jos Kola ei siitä alkaisi toeta, läksisimme tapaamaan Suomen kanilääketieteellisten piirien vastinetta Dr. Houselle (joka onneksi on huomattavasti mukavampi kuin maineikas tv-hahmo).

Tällä hetkellä olen kuitenkin varovaisen toiveikas. Koksu on piristynyt ja osoittanut jälleen hienoista kiinnostusta ruokaa ja juomaa kohtaan. Sillä on runsaasti voimia kun täytyy tapella lääkkeen antoa vastaan. Puoliso, joka on ehtinyt kehittää ison puhelinlaskun, on hänkin jo matkalla kotiinpäin, tiettävästi ilman uusia välikohtauksia. Kun koko perhe on yhdessä taas, kykymme kestää draamoja paranee oitis. Kommentteihin joudutte kuitenkin odottamaan vastausta nyt pienen tovin.

posted under , | 2 Comments

Kun epätasa-arvo pakeni kulttuuriin


"Women are their own worst enemies when it comes to how they feel about their bodies.
The truth is, men are happy with us the way we are - it's the women who point out our flaws. It's time we did ourselves a favour and let go of the unattainable "perfect" body dream and celebrated the female form in all its uniqueness"

-Lorraine Eames, Newwoman.co.uk-

Lainsäädännön tasolla Suomi on varsin tasa-arvoinen maa. Laista ovat vähitellen poistuneet sellaiset jäänteet kuin aviomiehen edusmiehisyys ja  yliopisto-opintojen luvanvaraisuus. Naisilla on äänioikeus sekä oikeus hallita omaa omaisuutta. Vaikka suurimmalla uskontokunnallamme on pitkät ja inhat perinteet naisten sortamisessa, tänä päivänä nainenkin voi päästä  papiksi (monissa pienemmissä uskonnollisissa yhteisöissä kuten ortodokseilla, muslimeilla ja jopa luterilaisen kirkon piiriin kuuluvilla ääriryhmillä syrjintää toki yhä esiintyy). Nainen voi ryhtyä poliisiksi, tuomariksi tai vaikka presidentiksi. Paperilla asiat näyttävät olevan keskimäärin varsin hyvin. Työelämässä syrjintää yhä esiintyy, mutta sitä seurataan ja yhteiskunta ainakin yrittää puuttua esille tulleisiin epäkohtiin.

Voiko nainen kuitenkaan hyvin? Minusta näyttää siltä, että vaikka syrjintää on onnistuttu kitkemään laista ja virallisesta yhteiskunnasta, kulttuurissa se istuu sitkeämmässä. Mietitäänpä esimerkiksi sitä seikkaa että vain muutama prosentti naisista on täysin tyytyväisiä vartaloonsa. Oman ja muiden ulkomuodon arvostelun kulttuuri istuu sitkeässä ja on äärimmäisen julma. Vanheneminen nähdään hyvin negatiivisessa valossa. Jopa naisen saavuttamat mahdollisuudet, kuten mahdollisuus työntekoon ja oman uran luomiseen ovat kääntyneet velvollisuuksiksi joiden päälle yhä tulee käytännössä päävastuu kotitöistä ja lapsista. Monessa perheessä mies vain "auttaa" kodin ja lasten hoidossa, vaikka molemmat kävisivät töissä. Vaikka kotivastuut olisivat kevyet, nainen voi toki aina tuntea syyllisyyttä siitä jos on valinnut perinteisen naisten alan tai ei muuten vain ole niin kunnianhimoinen uranainen kuin nykyaikainen ihanne vaatii. Monessa perheessä jossa nainen on kotona, kotityö ei saa kumppanilta mitään arvostusta vaan voi johtaa jopa taloudelliseen alistamiseen. Jotenkin, ”nainen voi nykyään” on kääntynyt muotoon ”naisen pitää”. Naisen pitää, ja kun pitää tehdä, jaksaa ja olla ihan liikaa, hän uupuu ja katkeroituu.

Patriarkaalisessa kulttuurissa naisen elämä on määrittynyt pitkälti sen kautta, mihin hän kelpaa. Kun on eletty miehen kautta, on ollut olennaisen tärkeää kelvata mahdollisimman hyvässä asemassa olevalle miehelle. Nykyään puolison voisi valita rennomminkin. Samoin elämäntavan. Joten miksi kelpaaminen ja erilaiset inhat pienet paremmuuskisat ovat niin tärkeitä? Miksi naiset ovat joskus itsensä pahimpia vihollisia?

Sillä kaikki edellä sanottu on vanhaa virttä. Ongelma ei ole siinä ettemmekö me naiset  ymmärtäisi että kaikki ristiriitaiset ja päällekkäiset vaatimukset, photoshopatut ulkonäköihanteet ja ikuisen nuoruuden unelmat olisivat mahdottomia. Emme me tyhmiä ole. Minusta ongelma näyttää olevan siinä, että vaikka kritisoimmekin kulttuurisia paineita, päädymme lopulta mittaamaan itseämme ja tavoitteitamme niiden avulla, koska kilpailukykyisiä vaihtoehtoja ei oikein ole. Valtakulttuurissa on virheensä, mutta se edustaa myös sitä normaaliutta joka on sosiaaliselle eläimelle niin tärkeää. Vaihtoehtoja tarjoavat etniset vähemmistöt, epäilyttävät uskonnot ja kummalliset alakulttuurit- joilla niilläkin on useimmiten omat sääntönsä ja naisia alistavat rakenteensa. Kohtuullisuus, vaatimattomuus ja järkevyys ovat vastakulttuurisia ihanteita, mutta kokonaista kulttuuri-identiteettiä niiden varaan ei vielä helposti rakennu. Jos toimii enemmistöstä poikkeavalla tavalla, sosiaaliset sanktiot käynnistyvät hyvinkin nopeasti. Vähemmistössä oleva joutuu selittelemään valintojaan ja tottumaan siihen että muut kuvittelevat omituisia asioita, ovat joskus pahansuopiakin. Jos vähemmistöön ei ole ajanut luja vakaumus vaan vain halu etsiä jotain muuta, vaihtoehtoja huonoiksi havaituille ihanteille, sanktiot voivat latistaa yrittäjän nopeasti ja tehokkaasti. Jos kulttuuriset ihanteet ovat selvästi pielessä, toisenlaisten ihanteiden omaksumisesta ja määrätietoisesta tavoittelusta seuraa väistämättä se että tulee erilaiseksi: erilaiseksi ajatuksiltaan, sanoiltaan, teoiltaan ja joskus jopa ulkoasultaan.

Kulttuuriset ihanteet muuttuvat hitaasti. Ehkä muutos vaatii tuekseen virallisen yhteiskunnan instituutioita sekä suuria sanoja. Se kuitenkin lähtee arkisista kieltäytymisistä osallistua epäterveisiin sosiaalisiin peleihin, sen ymmärtämisestä että kelpaaminen on aivan eri asia kuin onni ja hyvinvointi. Jos todella arvostamme sisäistä kauneutta, meidän täytyy käyttää enemmän resursseja itsemme sivistämiseen ja nipistää se itsensä puunaamisesta ja ulkonäön murehtimisesta. Jos olemme vakavasti sitä mieltä, että olemme oman elämämme kapteeneita, meidän on ryhdyttävä käyttäytymään kuten kapteenit ja lakattava kisaamasta naapurien kanssa turhissa pikkuasioissa ja miettimästä kelpaamistamme. Jos todella ymmärrämme, että toiset naiset ovat omien elämiensä kapteeneita, kykeneviä tekemään järkivalintoja ja ymmärtämään oman parhaansa, meidän täytyy hillitä halua arvostella ja arvioida heitä pinnallisilla kriteereillä. Sanojen tasolla monilla naisilla on jo ihan hyvät periaatteet. Enää tarvitaan tekoja.

Päivän linkki: MA'AM: Men Against Assholes and Misogyny

Miehetkin voivat olla feministejä. Itse asiassa, miesten kannattaa olla feministejä sillä epätasa-arvosta kärsivät lopulta myös miehet itse. Mitä, miksi ja miten- tsekkaa MA'AM

Pihabongaus 2013

Teemaviikko joutaa tänä viikonloppuna tauolle tunnin ajaksi, sillä pihabongaus on täällä taas. Osallistumalla keräät arvokasta tietoa talvilinnustostamme. Kuten aiempina vuosina, tänäkin vuonna kaikkien osallistujien kesken myös arvotaan palkintoja. Ideana on tarkkailla lähistön lintuja tunnin ajan tänään tai huomenna, ja laskea linnut maksimimäärän (yhdellä kertaa näkyvissä olevat yksilöt) mukaan. Pihabongaus ei ole kilpailu, jo yhdellä talitiaisella voi osallistua.


Meillä pihabongaus päättyi tovi sitten, ja tässä ovat tulokset. Tänä vuonna bongailimme lintujamme tavalliseen tapaan keittiöstä käsin. Sää oli pilvinen, pakkasta kolme astetta. Tämä on ollut meillä oikein hyvä lintutalvi, ja se näkyi myös bongauksessa. Teimme ennätyksen sekä laji- että yksilömäärissä.

Tässä ne ovat:

järripeippo 8 kpl

urpiainen 2

sinitiainen 4

keltasirkku 8

pikkuvarpunen 5

kesykyyhky 33

naakka 1

talitiainen 5

viherpeippo 1

harakka 2

vihervarpunen 3

Yhteensä 11 lajia ja 72 lintua, lisäksi ruokintapaikalla kävi orava ja kaksi rottaa (argh!)


Melissa Mäntylä, seksipositiivisuus ja feminismi


Minusta alkaa vähitellen tuntua siltä että Hesarin toimitus pitäisi passittaa tasa-arvokursseille. Muistatteko vielä Fatma Nabilin? Hiljattain seurasi tämän blogin kaikkien aikojen suosituin postaus perheväkivallan syistä. Ja nyt, melkein kuin teemaviikon kunniaksi Hesari uutisoi Melissa Mäntylästä joka kehtaa avautua siitä että on seksuaalisesti hyvin aktiivinen nuori nainen joka on myös yleisemmin huolistunut tilastoista jotka osoittavat etteivät tämän päivän nuoret naiset enää nauti seksistä yhtä paljon kuin eilisen nuoret naiset. Yleensähän seksuaalisuuteen liittyviä yhteiskunnallisia ongelmia ja kehitystrendejä saavat pohtia vain hieman varttuneemmat asiantuntijat. Itsensä likoon pistävä nuori nainen on jotakin muuta. Siis lytätkäämme häntä, sillai sivistyneesti. Sillä nuori nainen on parhaimmillaan kun hän ei pahemmin kokeile eikä etsi seksuaalisuutensa rajoja vaan piirtelee sydämiä luentovihkon reunaan unelmoidessaan vakipoikaystävästä ja prinsessahäistä.

Feminismi on mullistanut yhteiskuntaa paljon, mutta sen suhde naisen seksuaalisuuteen on ollut ainakin näin vähän kauempaa katsottun jotenkin monimutkainen. Minun korvissani on kuulostanut jotenkin siltä että patriarkaatin ikeestä vapautuminen merkitsee vapautumista tylsän perusseksin harvatahtiseen harrastamiseen parhaaseen 50-luvun tyyliin. Porno ja monet seksin muodot ovat aina ja lähtökohtaisesti naista nöyryyttäviä, viis siitä vaikka nainen miten saisi niistä mielihyvää. Polyamoria on ilmiselvä pervojen miesten juoni. Ja niin edelleen. Toisaalta tarkemmin ajatellen myös tavallinen parisuhde on kaipuuta patriarkaattiin ja vaniljaisuudessaan liian sovinnaista tajunnanräjäyttävän emansipaation etsijälle. Kärjistän, mutta kuinka paljon? Koska feminismin lisäksi naisiin vaikuttavat monet muutkin kulttuuriset paineet, minua ihmetyttää välillä ihan tosissaan, millaiset seksuaaliset mieltymykset naisella oikein tulisi olla niin ettei kenelläkään olisi siitä jotakin akateemisnegatiivista jurnutettavaa. En ole vielä keksinyt.

”Ohhoh,” oli ensimmäinen ajatukseni kun luin silmät pyöreänä Melissan elämästä.”On siinä neidillä vipinää ja sutinaa.” Seuraava ajatus oli: ”Mutta minullapas on sentään rauhallinen avioliittoni maalla! Keski-ikäistyminen Puolison kanssa lintuja bongaillen on sittenkin paljon enemmän minun juttuni kuin villi seikkaileminen.” Unelmakumppanini on tietyllä tavalla vakavamielinen ja sovinnainenkin. Toisin sanoen, huolimatta siitä että bloggailen välillä myös mietteitäni seksuaalisuudesta, olen ihmisenä aivan erilainen kuin Melissa. Ja niinpä Melissa ei kauhistuta minua yhtään eikä hänen elämäntapansa edusta minusta minkäänlaista uhkaa avioliitolle (kyllä se eropaperien täyttäminen on edelleen vältettävien tekojen kärkipäässä, jos haluaa naimisissa pysyä). Niin, me naiset todella voimme olla seksuaalisesti erilaisia, emme vain naisia jotka elävät kurissa tai naisia jotka elävät hillittömästi. Meillä voi olla erilaiset toiveet ja halut. Monet meistä viihtyvät avioliitossa, toisille kuten Melissalle onni voi löytyä aivan toisenlaisesta elämästä. Eikä tämän toteamisessa tarvita mitään moralisointia, arvottamista tai slut shamingia. Erilaisuus ei tässäkään asiassa merkitse väistämättä eriarvoisuutta. Monikin jutun kommentaattori tiesi tarkalleen, millainen Melissan moraali on. Minä en tiedä, muuta kuin sen että Melissa on rohkea eikä ole alistunut maassamme niin kovin yleiselle mustasukkaisuuden paheelle. Nämä ovat myönteisiä asioita. Kyllä Suomeen mahtuu mainiosti yksi Melissa ihan vain vastapainona uuskonservativismin löytäneille äityleille, seksuaalisesti aktiivisten naisten huorittelijoille, kaikille häpeäkulttuurin uusintajille.  Ja vaikka Melissan elämä kuulostaa kovin eksoottiselta keski-ikäistyvän virkkalalaisrouvan arjesta käsin katsottuna, hänessä ei ole ”paljon pureksittavaa.” Hän on ihminen, yksilö, hän yrittää omalla tavallaan problematisoida yksityisen ja poliittisen rajamailla olevaa monimutkaista ilmiötä ja sen pituinen se. Jos sen pitemmälle tarvitsee pureksia, vika voi olla myös oman purukaluston kunnossa.

Jutussa toimittaja tahtoo tietää lisää Melissan lapsuudesta. Että löytyykö sieltä traumoja jotka selittäisivät sen että nuorella naisella hormonit hyrräävät ja flaksikin käy. Sillä se mitä Melissan kaltaiset nuoret naiset eniten kaipaavat on julkinen diagnosointi ja havaitun normeista poikkeavan käyttäytymisen selittäminen traumaksi jonka uhri tyttöparka on. Seksuaalinen aktiivisuus on naisella sekä sairasta että moraalitonta (muistakaa, rakkaat ystävät, että silloin kun jonkin vihjataan olevan sairasta JA moraalitonta, se luultavasti ei ole kumpaakaan. Psyykkisesti sairaat eivät ole moraalisesti vastuullisia kuten terveet, ja toisaalta moraalittomuus ei ole sairaus). Jos joku on traumatisoitunut, hänen mielipiteitään ei tarvitse ottaa vakavasti, ja hänen siteeraamansa faktat –kuten ne tilastot- voi vaieta kuoliaaksi. Sen sijaan hänen persoonaansa sopii ällistellä suu auki. Sitten voi vähän sääliä, että jos tuolla tytöllä ei olisi noita traumoja, hänkin varmasti älyäisi käyttäytyä kuten minä, liittyä enemmistöön ja unohtaa maailmanparantamisesta meuhkaamisen. Ainakaan hän ei tekisi itsestään tuolla tavalla numeroa, tai laittaisi itseään likoon tärkeänä pitämänsä asian puolesta. Nuoren naisen on parempi oppia hiljaa ja kärsivällisesti odottamaan että Joku Muu tulee ja korjaa maailmassa havaitut epäkohdat. Nuorelle naiselle sopii paremmin huolehtia siitä onko normaali ja mitä pitäisi vielä tehdä että kelpaisi.

Jutusta oli tietysti nostettu esiin raflaavin, eli avoimessa suhteessa eläminen. Minusta avoimet suhteet edustavat suurta moraalista edistystä verrattuna esimerkiksi kansanhuviksi nousseeseen pettämiseen ja sen vastapuoleen, puolison selibaattiin pakottamiseen. Rehellisyys itselleen ja kumppanille, pyrkimys käsitellä mustasukkaisuuden tunteita rakentavasti niille alistumisen sijasta ja selväsanainen neuvottelu suhteen pelisäännöistä ovat välttämättömyys toimivalle polyamorialle, mutta suurta hyötyä näiden ideoiden omaksumisesta olisi myös sovinnaisimmillekin pareille. Verrattuna siihen suohon mihin keskiverto syrjähyppijä itsensä ja perheensä tapaa toimittaa, ero on huikea. Jos jotakin olisi syytä tuomita ja hävetä niin valehtelemista, vapaaehtoisesti annettujen lupausten rikkomista ja toisaalta niiden käyttämistä piiskana jolla rakastettuaan voi lyödä. Mutta ehkä nämä nyt ovat niin yleisiä suhdeongelmia että niiden kauhistelu uutisissa olisi vain väsynyttä. Eivätkä sellaiset asiat ylipäätään voi olla kovin hävettäviä joita enemmistön edustajienkin pitäisi hävetä. Vähemmistöt ja normien kyseenalaistajat ovat sen sijaan lähtökohtaisesti loistavaa materiaalia friikkijournalismille.

Kyllä, minunkin korviini Melissa kuulostaa nuorelta naiselta jonka hormonit hyrräävät hurjasti. Mutta se ei ole vika kellekään, eikä etenkään sellainen vika joka tekisi ihmisen kykenemättömäksi sanomaan mitään järkevää. Avoimuus saattaa säikyttää monta kumppaniehdokasta, mutta toisaalta ne jotka Melissa onnistuu lumoamaan, voinevat luottaa siihen että nyt kaverina on nainen jonka kotona kaapit eivät ala hiljalleen täyttyä luurangoista. Se on paljon ja kaunista sanottu, kuten jokaisen hieman enemmän elämää nähneen ihmisen pitäisi hyvin tietää. 

Kun kumppania ei löydy


Viime aikoina on keskusteltu paljon Suuresta Kohtaanto-ongelmasta, eli mitä tehdä kun monet miehet eivät saa naisia. Eivätkä edes seksiä. Hieman vähemmän on keskusteltu siitä että Suomessa on myös paljon naisia jotka eivät löydä miestä. Itse asiassa, enemmistö sinkuista on naisia (mihin tosin saattaa vaikuttaa se että miehet kuolevat keskimäärin nuorempina). Etenkin nettikeskusteluissa arviot siitä mistä kohtaanto-ongelma mahtaa johtua jakaantuvat karkeasti ottaen kahteen kategoriaan: 1) jotkut eivät kelpaa kenellekään ja 2) toiset ovat niin hemmetin nirsoja. Koska muiden ihmisten nirsoutta voi paheksua vaan ei muuttaa, keskitytään sitten miettimään sitä miten itse kukin voisi muuttaa itseään niin että kelpaisi paremmin potentiaalisille kumppaneille. Jotka siis oletetaan lähtökohtaisesti nirsoiksi ja muutenkin harvinaisen inhottaviksi ihmisiksi joissa ei ole oikeastaan muuta tavoiteltavaa kuin että he sattuvat istumaan tiukasti seksin, kunniallisuuden, oman elämän käsikirjoituksen tai jonkin muun olennaisen tärkeän päällä.

Minusta keskustelu kaipaa laajentamista. Entä jos miesten ja naisten on nykyään vain vaikea tavata uusia ihmisiä luontevasti muualla kuin työ- tai opiskelupaikoilla, baareissa tai netissä? Entä jos joillakin meistä vain on huono tuuri? Kaikki eivät viihdy baareissa, työelämä on monilla aloilla sukupuolittunutta (mikä toki heijastuu myös opintoihin) tai kollegojen katselu sillä silmällä ei tunnu hyvältä jostain muusta syystä. Deitti-ilmoitusten meressä kiinnostavuus taas edellyttää kohtuullista kirjallista ulosantia, ja monen mielestä nettideittailu on muuten vain epäilyttävää. On helppo nähdä, miten kumppanin löytäminen voi olla vaikeaa monelle sellaiselle ihmiselle jossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Siksi keskustelun keskittyminen kelpaamiseen on pielessä paitsi siltä osin että se rakentaa maailmasta raadollisemman kuin mitä se onkaan, myös siltä osin että eräs ihan oikea este kumppanin löytämiselle jää katveeseen.

Toinen ongelma, jota ehkä olisi myös hyvä miettiä, on se että jos kriteerien miettiminen kuitenkin on muodissa, ovatko unelmamiehille- ja naisille asettamamme kriteerit ylipäätään järkeviä onnellisen perhe-elämän näkökulmasta. Jos me kaikki tiedämme, että 1) hyviä kumppaneita ei varsinaisesti puissa kasva ja 2) että perhe-elämän arjen kannalta tärkeitä ovat sen tyyppiset ominaisuudet kuin kiltteys, luotettavuus, kehityskelpoisuus, ja halu ja kyky tehdä kotitöitä, mitä järkeä on etsiä näitä ominaisuuksia vain sellaisten ihmisten piiristä jotka ensin täyttävät tietyt pinnalliset ja tarkemmin ajatellen perheonnen kannalta epäolennaiset kriteerit? Toisin sanoen:  etsimme vakavaakin suhdetta sellaisilla tavoilla ja sellaisilla kriteereillä jotka sopisivat parhaiten satunnaisten seksisuhteiden kalasteluun.  Tilannetta pahentaa se, että kulttuuriimme kuuluu sellainen ikävä piirre että aikeidensa paljastaminen heti aluksi on sopimatonta, olivat ne aikeet sitten vakavat tai kepeät.  Lähes pomminvarma tapa saada toinen juoksemaan karkuun on kertoa alkajaisiksi selvin sanoin, missä mennään ja mitkä ovat omat tunteet tai tulevaisuuden toiveet. Eikö kuitenkin juuri selvyys näistä seikoista merkitsisi sitä ettemme tuhlaa aikaa emmekä etenkään tunteita sellaiseen ihmisiin joiden toiveet ovat sovittamattomassa ristiriidassa omiemme kanssa? Niin kauan kuin se on sopimatonta, olemme tuomittuja pelaamaan, arvuuttelemaan, elättelemään turhia toiveita tai perusteetonta pessimismiä ja tekemään erehdyksiä jotka kattavat kaikki säheltelyn sävyt rasittavasta traagiseen. Elämme kulttuurissa, jossa aggressioiden ja negatiivisten tunteiden osoittaminen on ihailtavaa suoraselkäisyyttä ja tervettä paineiden purkamista, mutta jossa on aivan hirvittävän noloa ja nöyryyttävää kertoa jollekulle että tykkää tästä ennen kuin on onnistunut päättelemään pienistä ja kryptisistä vihjeistä että tunteet ovat varmasti molemminpuolisia ja samansuuruisia.

Mitäköhän tapahtuisi, jos alkaisimme keskustella kohtaanto-ongelmasta siitä näkökulmasta ettei sinkkuus ole todiste eikä edes vahva vihje siitä että ihmisessä olisi jokin suurempi vika? Mitä jos ottaisimmekin analyyttiseen käsittelyyn kohtaanto-ongelmaan vaikuttavat kulttuuriset tekijät? Jos sen sijaan että pyrkisimme muuttamaan yksilöitä pohjimmiltaan fiktiivisten Miesten tai Naisten ihanteita vastaaviksi, yrittäisimmekin muuttaa tätä matoista maailmaa jossa todelliset miehet ja naiset vuorovaikuttavat ja josta he yrittävät löytää seksiä, rakkautta, mitä kukin nyt etsiikin?

Epäluottamuskysymyksiä

Kun lukijat ovat fiksuja ja idearikkaita, on etukäteen jotenkin hankalalta tuntuvan teemaviikonkin pitäminen helpompaa. Tuomo Hämäläinen esittää blogissaan terävänäköistä ihmettelyä siitä, miten esimerkiksi naisten riskikäyttäytymisestä voisi puhua niin että viesti menisi perille mutta väkivalta- tai seksuaalirikosten uhreiksi joutuneita naisia ei lainkaan syyllistettäisi. Tämä onkin hieno ja keskustelemisen arvoinen kysymys. Tuomo ehdottaa, että meidän pitäisi osata erottaa normatiivinen ja deskriptiivinen taso. Se tapahtuu esimerkiksi ymmärtämällä että vaikka uhri on täysin viaton (normatiivinen fakta) siihen jos joku tulkitsee hänen pukeutumisensa kutsuksi lähennellä, on silti käytännössä niin että niukkapukeiset naiset herättävät joskus osassa miehiä kaikenlaisia ajatuksia (deskriptiivinen fakta). Paitsi että tällaiset teoriat ovat käytännössä vähän huteralla pohjalla (esimerkiksi siksi että on paljon miehiä jotka eivät yksinkertaisesti osaa jättää naisia rauhaan, näytti nainen miltä tahansa) ne osoittavat myös että tässä meillä onkin sellainen soppa jossa normatiivistä ja deskriptiivistä alkaa olla vaikea pitää erillään.


Olen päätynyt tähän mennessä siihen, että keskustelun edistymiseksi tarvitsemme kaksi oletusta.  1) Miehillä voi olla kunnialliset ja hyväntahtoiset aikeet kun he tulevat keskustelemaan naisten turvallisuudesta ja 2) Miehillä voi olla arvokasta sanottavaa keskustelussa joka koskee naisten turvallisuuden ja itsemääräämisoikeuden kaltaisia vaikeita asioita. Tai ainakin heidän keskusteluun tuomastaan aivokapasiteetista saattaa olla muuten vain hyötyä etsiessämme sitä, miten tällaiseen monimutkaiseen ongelmaan pitäisi suhtautua.  Ja tässä, Rakkaat Lukijat, havaitsen keskusteluun haudatun miinan. Keskusteluun lähteneet naiset eivät luota kovin paljon miesten vilpittömään hyväntahtoisuuteen tässä asiayhteydessä. On vaikeaa keskustella, jos meiltä puuttuu eräs niistä edellytyksistä jotka tekevät filosofisen (eli järjen häivää etsivän) keskustelun ylipäätään mahdolliseksi: luottamuksen siihen että keskustelukumppani on valmis, halukas ja kykenevä etsimään keskustelun keinoin selvyyttä siitä, mikä on oikein ja mikä on totta. Jos olen oikeassa, seuraava johtopäätös on, että emme pääse kinastelusta keskusteluun ennen kuin hukassa oleva hyvä tahto on kaivettu jostakin esiin.

Ei riitä, että naisia arvostavat miehet yrittävät auttaa antamalla hyviä neuvoja. Ensiksi heidän on vakuutettava naiset siitä että heidän aikeensa todella ovat jalot. Myönnän heti kättelyssä että se ei aina ole helppoa, ja koska naiset eivät ole sen enempää järkiolentoja kuin miehetkään, joukkoon mahtuu jääräpäitä joiden vakuuttaminen olisi mahdotonta pyhimyksellekin. Uskon (ja toivon) että paljon enemmän on kuitenkin niitä jotka ovat epäluuloisia mutta kuitenkin järkipuheen ulottuvilla. Se mikä urhean ja avuliaan miehen on ymmärrettävä on se, että naisten epäluulo neuvomaan tulevien miesten vilpittömyyteen on historiallisesti (yleensä jopa omien kokemusten perusteella) hyvin perusteltua ja järkevää. Fakta on, että uhreja syyllistetään yhä kaiken aikaa, fakta on että on olemassa miehiä joiden mielestä paras keino naisten suojelemiseksi on kontrolloida heitä ja alistaa heidät patriarkaalisen vallankäytön kohteiksi esimerkiksi mitätöimällä naisten kokemuksia ja ajatuksia sekä syyllistämällä uhreja. Silloin ei riitä että parkaisee ”mutta en minä ole niitä miehiä!”. Minusta näyttää siltä, että naisten auttamista ei oikein voida aloittaa neuvojen jakamisesta. Jos haluaa auttaa naisia, on hyvä tahto osoitettava ensin asettumalla naisten puolelle. Neuvoja nimittäin voidaan antaa sekä veljellisesti jakaen että ylhäältä päin holhoten, joten se että neuvoo on hiukan huono todiste hyvästä tahdosta. Ongelma kun voi piillä joko neuvon sisällössä tai siinä asetelmassa josta käsin se annetaan. On kuitenkin olemassa asioita joita alistajat ja holhoajat eivät harrasta. He eivät harrasta kuuntelemista. He eivät myöskään puolusta alistettuja ääneen omaa viiteryhmäänsä vastaan (moni nainen on ehtinyt nähdä monta kertaa, miten naisille profeministisinä esiintyvät miehet yhtäkkiä vaikenevat tai ryhtyvät myötäilemään sovinistisia asenteita kun porukka muuttuu miesvaltaiseksi). Tämä tarjoaa vilpittömälle mahdollisuuden myönteiseen erottumiseen- se mahdollisuus ei vain sijaitse siellä missä sen ehkä haluttaisiin sijaitsevan.

Hyvien miesten halu auttaa naisia keskustelemalla siitä miten naiset voisivat järkevästi parantaa omaa turvallisuuttaan, on kunnioitettava. Järkeville ihmisille esitetyt hyvätkin ideat voivat kuitenkin kaikua kuuroille korville esimerkiksi siitä syystä että ne esitetään väärään aikaan. Tässä tapauksessa ”väärä aika” tarkoittaa väärää keskustelun vaihetta. Naisten kohtaamien ongelmien ratkaiseminen hyviä neuvoja antamalla voi olla kilttiä, mutta se edellyttää sitä että keskustelu on edennyt vaiheeseen jossa yhteistyön ja luottamuksen ilmapiiri on jo perustettu. Minusta näyttää siltä, että niin pitkällä ei vielä olla. Ollaan vasta aivan rauhantekoprosessin alussa, siinä vaiheessa jossa monet naiset ovat heränneet huomaamaan että heitä on kohdeltu huonosti. Ihmiset jotka huomaavat, että heitä on potkittu päähän, varsin järjestelmällisesti ja satojen tai jopa tuhansien vuosien ajan, usein reagoivat suuttumalla ja olemalla epäluuloisia. Se ei ole epärationaalista, se on normaalia ja inhimillistä. Dialogiin pyrittäessä tämä täytyy kuitenkin ottaa huomioon. Ihminen jolle on tehty vääryyttä ei tahdo ensimmäiseksi että häntä neuvotaan, vaan että häntä kuunnellaan ja ettei hänen kärsimyksiään ja tuntemuksiaan vähätellä, kielletä tai leimata typeriksi (etenkään kun nämä ovat hyvin perinteisiä naisten vaientamisen keinoja. Jos et halua vaientaa naisia, älä toimi kuten toimivat ne jotka haluavat.) Hän haluaa osoituksia ystävällisyydestä ja hyvästä tahdosta, ei ylivertaisesta älystä. Hyväntahtoista on myös ymmärtää, että feministit saattavat olla joskus herkkänahkaisia ja jotenkin tunteellisia. Joten feministin vaikeutta ja vikoja pohdiskellessa kannattaa ehkä lukea jokin hyvä kirja naisen historiasta ja miettiä, millaiset fiilikset itsellä olisi vastaavassa tilanteessa.

Keskustelu on siis vasta alussa. Ensimmäinen tehtävä keskustelussa ei aina ole lähteä ratkaisemaan niitä ongelmia jotka ovat keskustelun varsinaisena aiheena. Joskus ensiksi täytyy perustaa rauhallinen ja hyväntahtoinen ilmapiiri jonka puitteissa rakentava kommunikaatio on ylipäätään mahdollista. Jos tämä vaihe laiminlyödään, saadaan vain lisää kinastelua joka ei johda mihinkään, sekä sen ohella lisää todisteita siitä että miehet ovat sikoja jotka eivät ymmärrä naisia ja naiset ovat sittenkin pohjimmiltaan typeriä, hysteerisiä kanasia jotka eivät ymmärrä järkipuhetta.

Viikko femakkolaaksossa: Naisena olemisen ihanuus


Kun viime syksynä kyselin teiltä ehdotuksia teemaviikoiksi, eniten toivottu aihe oli naisasia. ”Siis mitä ihmettä?”, ajattelin. Enhän minä ole juurikaan perehtynyt feminismin teoriaan, enkä edes ole varma siitä olenko kovin hyvä feministi. Luin kuitenkin hiukan lisää sukupuolentutkimusta, pidin silmäni auki...ja nyt on aika.

Aloitan asian ytimestä. Mitä on olla nainen? Miten se eroaa miehenä olemisesta, vai eroaako mitenkään? Sukupuolineutraaliuden kiivaimpien kannattajien mukaan sukupuoli on marginaalinen asia, ja esimerkiksi lapset tulisi kasvattaa lapsiksi eikä tytöiksi tai pojiksi. Sukupuolirooli nähdään tällöin lähtökohtaisen arvottavana, rajoittavana ja ahdistavana.

Naisena oleminen on ennen kaikkea ihmisenä olemista. Tämä on keskeinen asia joka usein unohtuu muodikkaissa parisuhde- ja markkinakeskusteluissa. Olla ihminen: olla ajatteleva, tunteva, järkevyyteen kykenevä olento johon kuuluu sekä hyviä että huonoja puolia. Esimerkiksi viime vuosina "parisuhdemarkkinoista" käytävä keskustelu on niin ikävää luettavaa pääasiassa siksi että ihmisyys ja ihmisarvon käsitteet loistavat poissaolollaan niin täydellisesti. Keskusteluissa ihmiset kuvataan pari- ja seksisuhteiden shoppailijoina jotka toimivat kuin kauppalistan mukaan ja arvostelevat toisia ihmisiä tavaroina tai korkeintaan potentiaalisina palveluntarjoajina. On vaikea sanoa, kumpi sukupuoli kuvataan pahempina esineellistäjinä, ja helppo sanoa että koko touhu on vastenmielistä ja jos joku vakavissaan esineellistää muita eikä tiedä mitä eroa on rakkaudella ja kaupankäynnillä, hänen ei pidä yrittää selittää toimintaansa luonnolliseksi vaan pyrkiä eroon typeryydestään. Kun puhumme sukupuolesta, on siis tärkeintä muistaa että puhumme ihmisyydestä ja olennoista jotka ovat paljon muutakin kuin sukupuolensa edustajia. Ihmisyyden monimutkaisuus, arvokkuus ja kauneus on läsnä kaikissa ja sivistys on sitä että tunnustamme sen lähtökohdaksi kaikelle kanssakäymiselle. 

Olen kuitenkin ainakin omalla kohdallani (ja muista onkin parasta olla ihan hiljaa ellei halua kimppuunsa ”yksilöidenväliseterotovatainasuurempiakuinsukupuoliero”-väkeä) huomannut, että naisena oleminen on muutakin kuin yleistä ihmisenä olemista.  Se on myös muuta kuin feminististä tiedostamista ja tasa-arvoon pyrkimistä ylämäkeen tarpomalla. Se on jotakin enemmän kuin todisteita siitä että on yhtä pystyvä kuin miehetkin. Sanalla sanoen, se on itseisarvollinen hyvä. Naisellisuus on rikkauden muoto. Tämä ei tarkoita, etteivätkö muutkin identiteetit voisi olla hyviä ja yhteisöä rikastuttavia, vaan vain sitä että kun feminiinisyyden mysteeriä käydään tutkimaan, on hyvä ymmärtää tutkivansa rikkauden lajia.

Meidän kulttuurissamme naiseus näyttää usein kuuluvan vain pienelle osalle naispuolisista kansalaisista. Hiljaisesti ymmärretään, etteivät yksinäisyydessään räytyvät miesasiamiehetkään ole kiinnostuneita vanhoista naisista, sillä vanhetessaan ihminen muuttuu naisesta naispuoliseksi, olennoksi joka ei ole mies mutta joka on samalla vähemmän kuin nainen. Niin tiukasti naiseuteen yhdistetään nuoruus, lisääntymispotentiaali ja näiden ilmentäminen. Vanhojen naisten lisäksi myös rumat naiset, lapsettomat naiset, perinteisen naisen roolin esimerkiksi ammatti- tai elämäntapavalinnoillaan kyseenalaistavat naiset, lesbonaiset ja transnaiset ovat naisryhmiä joilla on toisinaan tekemistä siinä että heidät tunnistettaisiin naispuolisten lisäksi ihan oikeiksi, täysiksi naisiksi. Minäpä kuitenkin olen sitä mieltä, että jokainen joka kokee sisimmässään olevansa nainen, on ihan oikea nainen, ja hänellä on oikeus tehdä naiseudesta kodikas olotila joka ei rajoita, alista eikä hidasta vaan tuo elämään iloa, virtaa ja kauneutta.  Jos naiset löytävät omat voimansa, ja onnistuvat siirtymään negatiivisuuden pilvestä myönteisempään minäkuvaan, kulttuurille ei jää oikein muita vaihtoehtoja kuin muuttua valoisammaksi. Meitä naisia on kuitenkin puolet väestöstä, ja siitä toisesta puolestakin aika moni tykkää meistä.

Puhe naiseudesta on yhä usein puhetta ongelmista, ruumiista, valtasuhteista ja heikkoudesta. Sen sijaan perinteiset naisten alat ja menestyksen lähteet ovat yhä aliarvostettuja- ja usein niitä väheksytään myös feministien toimesta. Kotitöissä, hoivaamisessa, epäitsekkyydessä ja arjen kaunistamisessa ei voi menestyä, paitsi ehkä jos onnistuu tuotteistamaan nämä asiat kovaksi bisnekseksi. Pikemminkin menestys vaatii täsmälleen päinvastaisia kiinnostuksenkohteita ja asenteita. Naisellisuus on tie marginaaliin, puuhasteluun, toisarvoisen ja hyödyttömän pariin. Väitän kuitenkin, että tasa-arvo saavutetaan vasta kun opitaan arvostamaan myös perinteisen feminiinisiä ja pehmeitä asioita ja ymmärtämään, ettei feminiinisyys merkitse alistuvuutta tai oikeutusta alistaa.  

Mitä on olla nainen? Jokainen voi valita sukupuolirooleista parhaat palat ja päivittää homehtuneet. Koska filosofit saavat puhua olemisten lisäksi myös pitämisistä, väitän ettei suomalainen naiseus ole vain sitä mitä tämän päivän suomalaiset naiset yleisesti ottaen havaintojemme mukaan ovat, vaan ennen muuta kaikkea sitä me voimme olla, sekä kaikkea sitä meidän ehkä tulisi yrittää olla siksi että yhteiskunta tarvitsee myös paljon sellaista mitä se ei ymmärrä asianmukaisesti arvostaa eikä ehkä edes halua myöntää tarvitsevansa.  Minulle naisena olo on viime aikoina ollut terveen ylpeyden kehittämistä omista feminiinisistä piirteistä ja niiden vaalimista. Näistä lähtökohdista käyn teemaviikkoa päin.


Monenlaista oleskelua

Tänään bloggaajaa laiskottaa, mutta onneksi Jani Kaaroa ei ole laiskottanut. Hän on ahkeroinut Hesariin loistavan kolumnin jossa pohtii, ketkä ovatkaan yhteiskunnan todellisia vapaamatkustajia. Tärkeä puheenvuoro tässä kovien puheiden ajassa.

Valkoisia tunnelmia

Keräiltyäni tämän postauksen kuvat huomasin, että niillä kaikilla on yhteistä talvinen valkoisuus. Valo on jo lisääntynyt, mutta vielä ollaan talvenselällä jossa valkoista on kaikkialla.

Ensiksi tärkein, eli kuvatodisteet siitä että elän kuten opetan. Viime päivinä pakkasta on riittänyt meilläkin pakastimen sulattamiseen ja vuodevaatteiden tuulettamiseen, mutta aiemmin ehti olla suojaakin. Silloin pihamme edustalle kohosi Minas Tirithin linnake, jossa Denethor on heittäytymässä dramaattisesti.

Photobucket

Toki kävelyllä käyminenkin on talvella tärkeää, etenkin näillä seuduilla. Virkkala hemmottelee ulkoilijoita kauniilla maisemilla, lähtipä lenkille mihin suuntaan tahansa.

Photobucket

Tällä kertaa polku vei meidät Lohjanjärven rantaan.

Photobucket

Sulauduin hyvin metsäiseen rantamaisemaan.

Photobucket

Kylmällä säällä hyvät varusteet ovat tärkeitä. Sain taannoin lahjoituksena pari pientä kerää alpakkalankaa ihmiseltä jonka neuleinto lopahti alkumetreille. Ensin ajattelin tehdä niistä sormikkaat. Kun ranteet olivat valmiit, ymmärsin ettei valkoista lankaa olisi tarpeeksi. Katseltuani hetken ympärilleni päätin, että sormikkaista tulisi tyylikkään ruskeapilkulliset (jos minulta kysytään, pilkut ovat suurinta huutoa ehkä seuraavan vuosikymmenen ajan). Pilkut onnistuivat nytkin hienosti, mutta lanka ei sittenkään riittänyt sormikkaiksi asti. Tulikin kämmekkäät. Tyylikkäät, lämpimät ja pehmoiset. Kyllä näillekin käyttöä löytyy.

Photobucket

Pilkkujen onnistumista voi arvioida vaikka tämän nukkuvasta Koksusta napatun kuvan avulla. Epäilen, että luonnossa näin rennosti ottava pupu voisi jäädä lyhytikäiseksi. Omassa, rauhallisessa kodissa jättiläisten vartioimana pienen pupun on kuitenkin turvallista vaikka vähän retkottaa.

Photobucket

Myös alkutalvella saapuneet järripeipot ovat huomanneet meillä elämisen edut ja jääneet talvehtimaan. Kuvittelenko vain, vai onko tällä järrillä peräti tyytyväinen ilme..?

Photobucket

Suurin osa lukuvuodelle varaamistani kudontaprojekteista on jo valmistunut. Sain puista pois loput neljä kutomaani poppanaliinaa. Kuvia minulla on vain niistä kahdesta jotka ovat jo ehtineet käyttöön. Ensimmäinen on luonnonvalkoista poppanakudetta ja vihreää samettilankaa.

Photobucket

Sinivalkoinen syntyi oikein talvisena päivänä. Eivät kudonnaiseni vieläkään mitään mestariteoksia ole, mutta näitä kuvia napsiessa alkoi tuntua siltä että hyvään alkuun olen tälläkin opintiellä päässyt. Ihminen tekee, ihminen oppii.

Photobucket

posted under , , , | 6 Comments

Väkivallan paradoksi: olosuhteista ja vastuusta


Väkivallan paradokseihin kuuluu, että sitä voidaan yleisellä tasolla selittää olosuhteilla. Tiedämme että sellaiset seikat kuin taloudellinen kurjistuminen, epävarmuus perheestä tai toimeentulosta ja alkoholin kulutuksen taso vaikuttavat väkivallan esiintyvyyteen yhteiskunnassa. Toisaalta väkivalta palautuu viime kädessä yksilöihin ja heidän valintoihinsa: jos hyökkäystä ei tapahdu, ei tapahdu rikosta vaikka olosuhteet olisivat miten karmeat.  Laki tuntee pakkotilan käsitteen, mutta etiikan näkökulmasta on jotakuinkin selvää, ettei edes aseella uhatuksi tuleminen poista valinnanmahdollisuutta, vaan ainoastaan tekee siitä niin raskaan että normaalille ihmiselle vastarinnan hinta muodostuu niin kohtuuttomaksi ettei yhteiskunta voi vaatia häneltä sen maksamista. Etiikassa, toisin kuin vaikkapa sosiologiassa, kiinnostuksen kohde ei niinkään ole ilmiöiden ymmärtäminen ja selittäminen kuin moraalinen vastuu. Kuka on vastuussa ja mistä? Voiko Turmiolan Tommi syyttää huonoa seuraa ja ankaraa isähahmoa? Keneltä voimme perustellusti vaatia ja mitä?

Näissä keskusteluissa mennään usein nopeasti siihen että  joku neropatti tulee ja kyseenalaistaa ihmisen vapaan tahdon olemassaolon. Vapaa tahto on sellainen metafysiikan suo, johon astumista yritän tässä blogissa välttää. Arkisenfilosofiseen blogiin sopii paremmin vain huomauttaa, ettei vapaata tahtoa (ja sen mukana ihmisen moraalista toimijuutta) jostain syystä ikinä kyseenalaisteta silloin kun puheena ovat moraaliselle agentille kuuluvat oikeudet, kuten itsemääräämisoikeus tai oikeus hallita moraalisia patientteja. Usein sama ihminen voi puolustaa vapaata yhteiskuntaa ja demokratiaa (joka on rivikansalaiselle todella vaativa ja vastuullinen vallanjaon muoto) ja ihmetellä, onko ihmisellä sittenkään vapaata tahtoa. Jostain syystä vapaa tahto muistuu mieleen vain silloin kun näyttäisi että siitä seuraa omistajalleen jotain ikävää, kuten moraalisessa vastuussa olemista. Silloin kun vapaa tahto takaa kaikkea kivaa, meillä kaikilla tietysti on sellainen. Odotan, koska pääsen väittelemään vapaasta tahdosta sellaisen  kyökkifilosofin kanssa joka on uskossaan niin vahva että on hankkinut itsensä holhouksenalaiseksi.

Toiseksi, vaikka vapaan tahdon kyseenalaistaminen ei sinänsä ole uhrin syyllistämistä, käytännössä se on veto joka vie vaarallisille vesille. Jos lähdemme siitä, ettei Turmiolan Tommi voi muuta kuin hakata vaimonsa koska hänen olosuhteensa ovat niin kurjat ja elämänhallinta niin hukassa, mitä sanomme silloin sille vaimolle? Sanommeko, hänen pitäisi sekä tulla hakatuksi että suhtautua kohtaloonsa supererogatorisen ylevästi? Kun ei se Tommi voinut itselleen mitään. Kuitenkaan uhriksi tuleminen ei ole osoitus suuresta moraalisuudesta, vaan ainoastaan siitä että henkilö on joutunut vääryyden kohteeksi. Miksi siis  uhrilta vaaditaan suurta moraalista ylevyyttä kun taas moraalin puutteen todistaminen (esimerkiksi rikokseen syyllistymällä) vapauttaa tekijänsä alkeellisimmastakin vastuusta? Vapaan tahdon kieltäminen ei ole vain väite siitä miten asiat Reaalimaailmassa ovat. Se on myös tuen ilmaisu avuttomuudelle ja selitys sille miksi meidän ei tule pyrkiä muuttamaan yhteiskuntaa oikeudenmukaiseksi. Jos nimittäin kellään ei ole vapaata tahtoa, asiat ovat sillä ainoalla tavalla millä ne voivat olla. Havaitsemamme kärsimys ja epäoikeudenmukaisuus on valitettavaa, mutta välttämätöntä. Voimme harmitella Turmiolan Tommin vaimon kohtaloa, mutta samalla tiedämme, ettei häntä kuitenkaan oltaisi voitu auttaa. Determinismistä on lyhyt askel fatalismiin. 

Kuitenkin, fakta on, että yrittämällä voi joskus onnistuakin muuttamaan maailmaa. On paljon rakentavampaa ryhtyä tutkimaan ruttoa ja miettimään vastatoimia kuin hyväksyä, että ruttoepidemiat ovat Jumalan tahto johon ihminen voi vain alistua. Vapaan tahdon kieltäminen on passiivisuuden puolustus. Ja niinpä minä saan taas tilaisuuden kysyä hyve-eetikon suosikkikysymyksen: ”Onko hyvä ihminen mielestäsi passiivinen, vai yrittääkö hän aktiivisesti edistää hyvää ja korjata havaitsemiaan vääryyksiä, jopa sellaisissa tilanteissa joissa menestys näyttää lähes toivottomalta?”  "Onko hyvä ihminen se joka valittelee ja suree maailman vääryyksiä vaiko se joka tarttuu itse toimeen niiden poistamiseksi?" Etiikassa nimittäin on empiirisiin tieteisiin nähden se etu, että meidän ei tarvitse tyytyä kuvailemaan sitä miten asiat ovat, vaan tehtävänä on ennen kaikkea miettiä, miten niiden tulisi olla ja sitä miten parempaan maailmaan päästäisiin. Jos olemme sitä mieltä, että hyvä ihminen pyrkii aktiivisesti hyvään, meidän täytyy myös olettaa hänelle vapaa tahto. Jos olemme lisäksi sitä mieltä, että pahantekijät ovat vain olosuhteiden ja todennäköisyyksien uhreja, meidän täytyy enää selittää, minne se vapaa tahto oikein katoaa silloin kun ihminen valitsee tavoitella hyvän sijasta jotakin muuta...

On siis toisaalta niin, että pahantekijät ovat täydessä moraalisessa vastuussa teoistaan, aivan niin kuin hyvän tekijätkin ansaitsevat kiitoksemme ja ihailumme. Toisaalta kuitenkin myös olosuhteilla on merkitystä. Siksi meillä jokaisella on vastuuta siitä osasta Reaalimaailmaa mihin voimme vaikuttaa. Ne kuuluisat olosuhteet ovat heijastuma suurten ihmisjoukkojen valintojen tuloksista, ja suuret ihmisjoukot puolestaan koostuvat yksittäisistä ihmisistä jotka toimivat omien elämiensä piirissä ja joskus yrittävät vaikuttaa muidenkin toimintaan. Siksi ei pidä kuvitella että paha olisi hallinnassa ja sen torjunta poissa päiväjärjestyksestä kun Turmiolan Tommi on saatu kaltereiden taakse. Se miten arkea elämme, miten teemme pienet ja merkityksettömiltä tuntuvat valintamme, miten valitsemme kohdella muita ihmisiä, mitä arvoja valitsemme tavoitella ja toteuttaa...kaikki se pieni ja arkinen on tärkeämpää kuin usein muistammekaan.

Talvennavan aikaan

Kekrin aika on vuoden pimeintä  mutta säätilastojen mukaan myös pilvisintä aikaa. Eikä märkinä, tuulisina marrasiltoina muutenkaan ole mukavaa värjötellä ulkosalla jos luonteessa on enemmän nojatuolifilosofia kuin löytöretkeilijää. Talvennapaan tultaessa pakkanen on kiristynyt ja märkyys muuttunut kimmeltäväksi  lumeksi. Yöt ovat yhä pitkiä, mutta yhä useammin ne ovat tähtikirkkaita. Jos pukeutuu lämpimästi, on taas hyvä aika tutustua tähtitaivaaseen. llmakehän väreet ja pyörteet saavat tähdet tuikkimaan ja taivaalle kapuavat kirkkaat tähdistöt: Orion, Iso Koira, Härkä, Perseus, Ajomies. Talvella katselemme poispäin Linnunradan keskustasta, kohti galaksien välisiä ulapoita. Syvän taivaan kohteita on vähemmän havaittavaksi. Tavallisella takapiha-astronomilla ei kuitenkaan ole pulaa ihasteltavista kohteista. Kun illat ovat liian kylmät ja pilviset, on ihanaa käpertyä vilttien alle ja takkojen ääreen lukemaan tiedekirjoja. Talven hiljaisuudessa ajatukset kypsyvät ja maailmankuva avartuu.


Suomalaisen ajastajan mukaan keväällä juhlitaan kasvun ihmettä oikein olan takaa. Vuodenkierron päättävä Kekri on vainajien, kotieläinten ja  vuodenvaihteen lisäksi myös sadonkorjuun juhla. Keväästä myöhäiseen syksyyn kulkee viljelijän miete. Välissä on pitkä, kylmä ja hijainen vuodenaika. Sen kylmimpänä hetkenä juhlimme Talvennapaa. Kun elävä luonto nukkuu nietosten alla, ehtii ihmettelemään olemassaolon fysikaalista perustaa. Kasvukaudella agraarin katse mittailee usein maata. Valoisa kesätaivas haittaa tähtiharrastusta siinä määrin että keskikesällä perinteisestä tähtien havaitsemisesta ei tahdo tulla mitään eteläisessäkään Suomessa. Pohjoisen talven ihmeet: lumi, revontuli ja tähtikirkas taivas ilmentävät kaikki mielenkiintoisia fysikaalisia ilmiöitä. Revontulet (joita tänä talvena näkyy poikkeuksellisen hyvin Auringon aktiivisuushuipun ansiosta) muuttavat taivaan todelliseksi kirjokanneksi. Lumihiutaleet ovat luonnon taidetta kvanttitiloista, ja tähtitaivasta katsellessa löytää itsensä pian miettimästä kosmoksen suuria kysymyksiä. Kun elämä hiljenee, todellisuuden syvärakenteet nousevat esiin. Tämä on minun Talvennapani mielenmaisema.

Tänä vuonna Tieteen päivät sattuivat sopivasti Talvennavan seutuville mieltä ruokkimaan. Ehdin paikalle vain eilen, mutta istuinkin kuuntelemassa esityksiä pitkän päivän. Tänä vuonna teemana oli Kriisi- uhka ja alku. Jos yksi esitys pitäisi nostaa ylitse muiden, se oli geodeettisen laitoksen professori Juha Kakkurin esitys geofysikaalisista katastrofeista. Esitys keskittyi pitkälti viime jääkauden lopussa tapahtuneisiin suuriin tulviin, joiden vertaisia ei nykymaailmasta enää löydäkään. Näin ensimmäisen Salpausselän kyljessä asuvana olin erityisen kiinnostunut Baltian jääjärven loppuvaiheista- innostuin tutkiskelemaan aihetta vielä myöhemminkin, ja nyt etsintälistallani on kirjallisuutta jonka avulla voisin syventää tietämystäni tästä mielenkiintoisesta aiheesta. Kun olen tottunut hieman tähtitieteellisempiin mittayksiköihin, ja kun ajattelee että nykyihminen lajinakin on vain noin 200 000 vuotta vanha, on hämmästyttävää miten lyhyessä ajassa ja dramaattisesti jääkauden päättyminen maisemiamme muokkasi. Baltian jääjärven jälkeen Itämeren alueella toisiaan ovat seuranneet Ancylusjärvi, Yoldiameri ja Litorinameri. Litorinamerivaihe jatkuu oikeastaan tänäkin päivänä, vaikka maankohoamisen myötä Itämeren suolapitoisuus jatkaa vähenemistään. Merelle nimen antaneet Litorina-kotilot ovat alkaneet jo vähenemään, ja niiden tilalle ovat saapuneet Lymnae-kotilot. Tuleeko Itämerestä jälleen valtava järvi, ellei uusi jääkausi tule ja pistää maisemia uusiksi? 

Kuten Esko Valtaoja esityksessään muistutti, elämä maailmankaikkeudessa on rajallista. Joskus koittaa sekin kriisi joka todella tekee katastrofielokuvista totta ja ihmiskunnasta selvää- ellemme sitten päädy hitaan sukupuuttoon hiipumisen tielle. Edes mustat aukot eivät ole ikuisia, vaan säteilevät hitaasti olemattomiin vuosimiljardien kuluessa. Vielä kuitenkin olemme täällä, vieraina ihmeellisessä paikassa. Vielä Aurinkomme lämpö on juuri sopivaa, ja koko Aurinkokuntakin kiertää nykytietämyksen mukaan galaksimme keskusta mukavasti Orionin kannuksessa eikä missään Ulommassa haarassa putoamaisillaan suureen tyhjyyteen. Vanhimmat tarumme suurista tuhotulvista ja vedenpaisumuksista, joiden nykytiede arvelee olevan muistoja jääkauden lopusta, taas ovat katastrofitunnelmista huolimatta jotenkin lohdullisia. Silloinkin Esivanhempamme selviytyivät ja elivät kertomaan tarinoitaan seuraavalle sukupolvelle. Suurimman kylmyydenkin jälkeen koitti lopulta kevät. Tämän kaiken muistan seisoessani taas talven selällä ja katsahtaessani hetkeksi ylös, ennen kuin on taas aika alkaa suuntautua kevättä kohti.


posted under , , | 0 Comments

Montako orjaa ylläpitää elämäntapaasi?

Testaa orjuusjalanjälkesi niin tiedät, kuinka monen ihmisen orjatyöpanos tarvitaan elämäntapasi ja arkisen kulutustasosi ylläpitämiseksi.

Minulle töitä tekee 31 orjaa. Se on muutaman vähemmän kuin keskimääräisellä testin tehneellä, mutta 31 henkeä enemmän kuin haluaisin. Testin mukaan tulostani synkisti  eniten elektroniikka (DVD/Bluray-soitin ja levyt), vaikka testin mukaan meillä on verrattain vähän kodinteknologiaa. Myös autostamme tuli lisää syntitaakkaa. Vaatekaapin puolella orjuus näkyy epäeettisesti tuotetuissa materiaaleissa sekä valmisvaatteiden tuotanto-olosuhteissa. Onneksi olen onnistunut ostamaan edes osan valmisvaatteistani eettisenä tuotantona..

Orjani ovat jakautuneet ympäri maailmaa.Ylivoimaisesti eniten heitä on Aasiassa, etupäässä Kiinassa. Sambia ja Australia tulevat perässä. Hieman yllättäen minulla on orjia myös USA:ssa.

Keskivertoa paremman tulokseni takana on tietysti yksinkertaistaminen. Kotitarveviljely, vaatekaapin yksinkertaistamistoimet, vähäinen kosmetiikan käyttö ja saippuanvalmistus pienentävät jalanjälkeä. Kaikesta huolimatta, ajatus siitä että elämäntapani on edelleen sellainen että 31 ihmisen on raadettava orjuudessa ja epäinhimillisissä olosuhteissa sen tueksi, on jotensakin sietämätön. 

Miten teidän kävi testissä?

Ihanat rasittavat kylkiäiset

Jos tilaa lehden, voi kaupan päälle saada korun tai sisustusesineen. Jos ostaa kampanjatuotteen, saa fleecetakin. Tuosta firmasta uskollinen asiakas taas saisi laukun, ja oma firma jakelee ilmaisia logopaitoja kaikille työntekijöille. Harvassa taitavat olla ne suomalaiskodit joihin ei ole kulkeutunut yhtään kylkiäistä, tilaajalahjaa tai firmatuotetta, eli tuotetta jota emme ole itse valinneet emmekä ostaneet, ja jonka saamiseen ei liity senkään vertaa tunnelatausta kuin omituisiin joululahjoihin.


Ilmaistuotteita syytetään usein huonosta laadusta, mutta nykyään käsiin hajoavan surkea laatu ei usein ole ongelma, ainakaan sen enempää kuin muissakaan tavallisissa tuotteissa. Ofelia sen sijaan kertoi täällä taannoin vauvapalstalla näkemästään keskustelusta jossa kauhisteltiin, miten jotkut äidit kehtaavat käyttää ilmaiseksi jaettavaa hoitolaukkua julkisuudessa, ja ottaa sellaisen jopa mukaan häihin. Epäselväksi jäi, mitä ilmaistuotteelle olisi pitänyt tehdä.

Kylkiäisissä ei siis tarvitse olla mitään toiminnallista tai laadullista vikaa jotta ne olisivat kuitenkin käyttökelvottomia. Niiden vika on se että ne ovat ilmaisia, ja että aika monet ihmiset tunnistavat ne ilmaistuotteiksi. Tämä on anteeksiantamatonta kulttuurissa joka palvoo vuosi vuodelta laajemmissa piireissä tuotteita joista tekee erottuvia ennen kaikkea se että ne on tunnistettavissa kalliiksi. Ilmaisuus ja etenkin se että tuote on ollut ilmainen suurille massoille, voi olla stigma joka saattaa varjostaa tuotteen käyttäjää. Voimme miettiä samaa toisinkin päin. Onko Louis Vuittonin laukun beessihtävä ruutukuosi todella sykähdyttävän kaunis, ja onko laukun päämateriaali (muovi) todella luksusta henkivää? Kyllä vaan, mutta tällä asialla saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa että veskassa roikkuu myös satojen eurojen hintalappu. Se säteilee ympärilleen Kauneutta, Houkuttelevuutta ja Ylellisyyttä, eli tärkeitä asioita joita me kaikki tytöt elämäämme janoamme. Mutta kuinka ihana on nimekkäältä kotimaiselta suunnittelijalta tilattu koru, jos kaikki tietävät että kantaja on hankkinut sen tilaamalla Hömppä & Juorun puoleksi vuodeksi? En tiedä, mutta ottaen huomioon miten laajasti kylkiäisiä jaellaan, niitä näkyy katukuvassa aika harvakseltaan.

Kylkiäiset tulevat määritelmänsä mukaisesti kaupankäynnin varsinaisen kohteen ohessa. Sekin vaikeuttaa suhtautumista niihin ihan oikeina tavaroina joista voi tulla ne haltuunsa saaneelle kansalaiselle joko rasittavaa krääsää tai tarpeellisia tavaroita. Niin niihin kuitenkin pitäisi suhtautua, sillä ihan oikeaa ja tilaa vievää tavaraa ne ovat siinä vaiheessa kun ne kotoaan löytää. Siitä seuraakin monenlaista mietittävää. Uusinnanko kulttuuria jossa kallis on hienoa ja ilmainen noloa, vai voinko käyttää kylkiäisiä tyytyväisenä? Onko minulla järkevää tarvetta kylkiäiselle, vai tarvitsenko oikeastaan vain varsinaisen tavaran? Moralisoida ei niinkään tarvitse, vain pysähtyä miettimään omia arvojaan ja tarpeitaan. Yksinkertaistajat voivat toki miettiä lisäksi amishien tapaan, mikä on yksinkertaista. Jos kylkiäisen saamista ei ole voinut välttää, se käyttäminen on usein yksinkertaista jos vaihtoehtona on vastaavan tuotteen ostaminen vain status- ja tyylisyistä.
Muut tarvitsevat eettistä pohdintaa oikeastaan vain suhtautumisessa kylkiäisiä iloisina käyttäviin kanssaeläjiin: on aina hyvä, jos olemassaoleville ja usein epäeettisissä oloissa tuotetuille tavaroille löytyy joku joka käyttää ne loppuun. Mikä olisikaan parempi symboli turhalle kärsimykselle kuin kaukomaan hikipajassa tahkottu, kemikaaleilla ja pitkillä kuljetusmatkoilla lastattu ilmaistuote joka lentää pakkauksesta kaatopaikalle koska kukaan ei  sitä välitä käyttää?

Lapsivapaa elämä on syntisen helppoa mutta lohduttoman ankeaa

Vähän ennen joulua istahdin bussissa parin kovaan ääneen kuulumisiaan vaihtaneen isoäiti-ihmisen taakse. Opin heiltä, että joulu on lasten juhla ja jos ei pääse katsomaan miten ahnaat piltit repivät aattoiltana paketteja auki, ei ole mitään järkeä viettää koko juhlaa. Muistin törmänneeni vastaavaan asenteeseen aiemminkin. Lapsettomien ei kannata tehdä mitään poikkeamia harmaaseen arkirutiiniin, eikä heillä etenkään ole syytä tehdä koskaan mitään hauskaa. Mitä sitä turhia. Juhlat ovat tietysti lapsia varten, sehän tuli jo selväksi. Aikuinen ei vietä sen paremmin syntymäpäiviä kuin jouluakaan. Aikuinen ei myöskään tee itsenäisesti mitään spontaania kivaa. Huvipuistot, eläintarhat, vesipuistot ja museot ovat vain lapsiperheitä varten. Lumiukkojen pyörittely ei mitenkään käy päinsä, pulkkamäkeen voi nuori aikuinen vielä hipsiä jos hänellä on opiskelijahaalarit. Viimeistään kolmenkympin korvilla sekin on syytä unohtaa, vaikka menosta saisi miten iloisen mielen ja punaiset posket. Koska onhan se nyt hölmöä ja säälittävää.

Kolmekymppiset saavat myös unohtaa uimarannat ja luistinradat. Tämän lisäksi kaikki söpö, kiva, hassu ja vähän lapsellinen on lapsettomilta aikuisilta kielletty. Jos aikuinen tykkää koota Star Wars-pienoismalleja, hänen ei ole sopivaa tehdä niin vain omaksi ilokseen. Täytyy hankkia lapsi, jolle voi sitten hankkia pienoismallin vaikka yksivuotislahjaksi. Lapsettoman aikuisen elämän tulee olla harmaata työntekoa. Työnteko on suositeltavaa myös suosituimpina loma-aikoina, sillä parhaat lomapäivät kuuluvat lapsiperheille. Etenkin sinkuille riittävät ne ajat joita kukaan muu ei huoli, samanlaistahan se kotona kyhjöttäminen aina on.  Työnteon lisäksi elämä saa olla viinanjuontia ja pankkitilin saldon karttumista ei-mitään varten. Sitten puolitutut voivat miettiä, että niin niillä lapsettomilla on rahaa ja tavaraa, mutta on se niiden elämä sittenkin surkeaa ja tyhjänpäiväistä kun niillä ei ole lapsia.


Maailmassa jossa on seitsemän miljardia ihmistä, ilmastonmuutos ja kutistuva viljelypinta-ala, tätä asennetta pitäisi alkaa muuttamaan kiireen vilkkaa tai kivaa ei ole etenkään lapsilla. Edellisten postausten synkkien perhetunnelmienkin valossa asennemuutokselle olisi käyttöä. Perheiden ajan normaaliuden mittarina, statussymbolina ja kansalaisvelvollisuutena pitäisi alkaa olla ohi. Enkä tarkoita nyt, että vapaaehtoinen lapsettomuus tulisi glorifioida suureksi ympäristöteoksi ja jalomieliseksi uhrautumiseksi planeetan puolesta, vaan vain että yhteiskuntamme täytyy kehittyä nykyistä ihmisystävällisemmäksi ja erilaisia valintoja paremmin sietäväksi. Lapsettoman elämän kuvan täytyy muuttua jotenkin vajaasta, reppanasta ja moraalisesti epäilyttävästä yhdeksi hyväksi vaihtoehdoksi elää hyvä, merkityksellinen, onnellinen ja hassunhauska elämä. Ei minulla ole mitään edes sitä vastaan että jotkut löytävät elämänsä tarkoituksen lasten hankkimisesta ja kasvattamisesta, vaan vain sitä vastaan että täällä on yhä paljon kalkkeutuneita sieluja joiden mielestä elämällä ei muita tarkoituksia voi ollakaan, tai ei ainakaan yhtä hienoja.

Jonkun kai täytyy siis  vaivautua sanomaan ääneen se että koko bussimummojen ajatusmaailma on silkkaa soopaa, ja sen kannattajat tekisivät itselleen ja koko planeetalle suuren palveluksen jos älyäisivät pitää suunsa kiinni. Lapseton voi huvitella ja viettää juhlia niin paljon ja niin antaumuksella kuin mieli tekee. Hän voi jopa leikkiä, juoda valkkarin sijasta possulimpparia ja ostaa aikuisena ne kaikki pehmolelut jotka vanhempien mielestä olivat turhaa krääsää joka ei lapsuudenkotiin mahtunut. Ehkä se on omituista (toistaiseksi), mutta epäilen että niin ajattelevien mielestä lapsettoman kuuluisi käyttää kaikki aikansa joko lastenteon yrittelyyn, itkun tuhertamiseen tai työnarkomaniaan vaipumiseen. Se niiden mielipiteiden laadukkuudesta. Todellisuudessa, jos vain kykenemme, voimme jopa viettää hauskempaa elämää kuin lapsia hankkineet ikätoverimme keskimäärin viettävät. Onko epäreilua ettei ihminen käy läpi raskaus- ja pikkulapsiajan vaivoja, yöheräilyjä ja murrosikäisten tempauksia JA että hänellä on koko sen ajan oikein hauska elämä? Ei, epäreilua se ei ole, sillä jokainen valitsee itse, arvottaako vilpittömästi lasten elämään tuoman onnen kaikkien vaivojen arvoiseksi vaiko ei. Naputtamista on vain niillä jotka sydämessään ajattelevat  lasten pilaavan vanhempiensa elämän, ja joiden käsitys oikeudenmukaisuudesta on että  jokaisen tulee kärsiä yhtäläisesti.

Lapseton aikuinen voi pitää hauskaa, jopa runsaasti ja selvin päin. Sitä emme voi tehdä huolimatta siitä että olemme aikuisia, vaan juuri siksi että olemme aikuisia joilla on raskaiden vastuiden vastapainona vapaus sulostuttaa elämäämme kaikella pienellä mikä aidosti ilahduttaa. On paljon parempi vaalia sisäisiä lapsia ja prinsessoita kuin hoitaa harmauteen tukehtuvaa mieltä lääkityksellä. Ilo, hauskuus, leikki ja harmiton lapsellisuus kuuluvat kaikille ja kaikenlaisiin perheisiin- niin, jopa niihin joissa on vain yksi jäsen.

Minut mummot inspiroivat tekemään uudenvuodenlupauksen: lupaan, että yritän tehdä alkavasta vuodesta edellistä hauskemman, suorastaan hassunhauskan aina kun vain saan tilaisuuden. Yksin, kaksin tai isommillakin porukoilla.

Mysteeri vailla mystiikkaa


Luinpa vielä oikein ajan kanssa myös Hesarin jutun rohkeasta Petristä joka uskaltautui julkisuuteen kertomaan, miten kerran yritti murhata vaimonsa. 
Jutussa tosin puhutaan tappamisesta, mutta minun käsittääkseni jutussa kuvattu teko täyttää heittämällä murhayrityksen tunnusmerkistön.
Murhahan on siis harkittu ja tahallinen ihmisen tappaminen tai kuoleman aiheuttaminen, joka toteutetaan paheksuttavin keinoin, ilman provokaatiota tai osoittaen rikollista mielenlaatua. Teko jota tekijä ei selvästi ole tehnyt pikaistuksissaan, jonka uhri on ollut nukkumassa, jossa on käytetty montaa tekotapaa (päähän "kumauttaminen" esineellä ja sen jälkeen hengityksen tukahduttaminen) ja jonka tekijä on keskeyttänyt mutta palannut sitten viimeistelemään, ja joka on kestänyt kokonaisuudessaan yli puoli tuntia, ei ainakaan minun tuntemani oikeuskäytännön valossa ole tapon vaan murhan yritys. Petri katuu tekoaan (eli "tilannetta") kovasti ja on hakeutunut terapiaankin. Hän myös syö sertraliinia, ei siksi että kokisi siitä olevan hyötyä vaan jotta vaimo näkisi hänen yrittävän tosissaan. Vaikka terapia on ollut kovin antoisaa, Petri ei edelleenkään ole ilmoittautunut poliisille eikä hän ole tehnyt itsestään lastensuojeluilmoitusta. Sallikaa minun siis epäillä hänen katumuksensa syvyyttä ja vilpittömyyttä vielä yhden blogikirjoituksen ajan.

Rikoslain mukaan murhan yritys on vakava rikos. Vuonna 2002 murhan yritys toi keskimäärin 8 vuoden vankeustuomion. Se siis arvostellaan huomattavasti vakavammaksi kuin tappo. Murhan yritys on myös yleisen syytteen alainen rikos- se että uhri uskoo kysymyksessä olleen yksittäisen hairahduksen ja näyttää antaneen kaiken anteeksi, ei vaikuta asiaan mitenkään. Jos Petri todella ymmärtäisi, mitä on tullut tehneeksi, hän juoksisi lähimmälle poliisilaitokselle täyttä vauhtia. Mutta eihän Petrin nyt sellaista tarvitse tehdä. Hänhän näyttää niin surulliseltakin. Ja katuvalta. Ja kesti sitkeästi monta kuukautta ulkoruokinnassa. Ja nyt hän  on uskaltanut nimimerkin takaa julkisuudessa kertoa isosta mokastaan. Eikö siinä ole rangaistusta kylliksi? No, Suomen lain mukaan ei ole, vaan murhan yritys on niitä tekoja joihin syyllistynyt kuuluu pitkäksi aikaa telkien taakse. Ehkä lainsäätäjämme yrittää sanoa, että ihmiset jotka ovat kykeneviä yrittämään murhaa, ovat vaarallisia, mahdollisesti muillekin kuin uhrilleen? Ehkä laki yrittää viestittää, että murhan yritys on niin vakava rikos että vankeusrangaistuksen sekä yleis- että erityisestäville vaikutuksille on totista käyttöä? Ehkä laki yrittää, mutta kuunteleeko kansa?

Rikoslaki tuntee vain harvoja rikoksia joista voidaan tuomita elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Nämä ovat joukkotuhonta, rikos ihmisyyttä vastaan, sotarikos, törkeä maanpetos, törkeä vakoilu, törkeä valtiopetos, murha sekä terroristisessa tarkoituksessa tehty tappo tai murha. Tavallisilla ihmisillä on rauhan aikana mahdollisuuksia syyllistyä näistä lähinnä murhaan. Petrin haastattelua lukiessa mieleeni kuitenkin tuli, että maassamme saattaa olla olemassa muutamia vieläkin vakavampia rikoksia. Niiden rankaisemisesta ei säädetä laissa eikä niihin syyllistyneitä tuomita oikeudessa, mutta jos joku niihin vedoten tappaa tai murhaa, ymmärtäjistä ei ole pulaa. Toisaalta, jos joku murhaa puolisonsa, ei mene aikaakaan kun lehtien keskustelupalstalle ilmestyy niitä jotka ryhtyvät reippaasti syyllistämään uhria esittämällä epäilyksiä siitä että uhri oli saattanut syyllistyä näihin rikoksiin ja on siten jotenkin osasyyllinen kohtaloonsa.

Nämä rikokset ovat nalkuttaminen ja huoruus (huoruus on laaja käsite jonka piiriin voidaan laskea monenlaista toimintaa sivusuhteiden harrastamisesta ohikulkijaan katsomiseen väärällä tavalla ja liian hitaasti puhelimeen vastaamiseen), sekä yleisluontoisempi ärsyttäminen, joksi luetaan kaikki provosointi jota nalkuttaminen ja huoruus eivät suoranaisesti kata. Siinä missä tyypillinen väkivaltarikollinen on mies, enemmistö nalkuttajista, huorista ja ärsyttävistä kumppaneista on naisia. Tällä ei ole mitään tekemistä sen tyyppisten tosiasioiden kanssa kuin että parisuhteessa järjestelmällistä henkistä väkivaltaa harjoittaa yleisemmin mies, eikä myöskään sen kanssa että naiset ja miehet ovat seksuaalisesti keskimäärin yhtä uskollisia (eli eivät erityisen). Niihin rikoksiin joista kuolema on ymmärrettävä, vaikkei nyt ehkä ihan suoranaisen hyväksyttävä, rangaistus, syyllistyvät turhista faktoista huolimatta lähinnä naiset. Jos mies käy vieraissa, hän vain seuraa viettejään (tai vaimo pihtaa jolloin koko soppa on selvästi naisen syy). Eikä miehen vieraissa käynti sitä paitsi merkitse mitään erityisempää, kun taas naisen uskottomuus vertautuu lähinnä maanpetokseen. Mies ei myöskään voi oikeastaan nalkuttaa, vaan hän vain ilmaisee jämäkästi, miten hommien tulee perheessä hoitua. Rikostilastot eivät tunne omana tyyppinään naisia jotka olisivat tappaneet miehensä koska tämä oli niin rasittava, kontrolloiva, kova säksättämään tai käymään vieraissa. Niissä harvinaisissa tapauksissa joissa nainen surmaa miehen, taustalta on usein löytynyt pitkä historia miehen pahoinpideltävänä. Kun nainen saa miehestä totaalisen tarpeekseen, hän yleensä pakkaa kamansa.  Suosittu vaihtoehto on jatkaa samassa taloudessa asumista ns. kämppispohjalta.  Tätä ilmiötä ei selitä ainoastaan naisten miehiä keskimäärin pienempi koko, onhan nainenkin vaarallinen käydessään uhkaamaan keittiöveitsellä tai astalolla. Petrin vaimo, Liisa, syyllistyi jutun mukaan monenlaiseen huonoon käytökseen. Ja niin Petri-rukka vain ajautui yrittämään murhaa. Vai ajautuiko sittenkään? Entä, jos tässä kirjoituksessa maalailemani argumentti siitä ettei Petrin tapauksessa ole mitään mystistä tragediaa, osuu oikeaan? Silloin yhteiskunnassamme pitäisi painavasti kysyä, miksi myytti mysteeristä ja tragediasta elää niin sitkeässä? Ei kai se vain elä siksi ettemme halua puuttua väkivaltaan vaan etäännyttää sen mahdollisimman kauas kauniista pikku maailmastamme?

Mutta onneksi apua on haettu. Onneksi Petri ei ole sellainen mies joka ei hakisi apua ongelmiinsa. Kuten siihen että on tullut yrittäneeksi murhaa. Tavalliseen tapaan Petrinkin napsahdus oli sellainen vintin totaalinen pimeneminen jossa mies ei voinut itselleen mitään. Nainen ajoi miesparan käytöksellään hulluksi. Olkoonkin, että kun Petri ryhtyi murhapuuhiin, nainen oli nukkumassa. Olkoonkin, että hän ensin löi vaimoaan, mutta lopetti ja poistui paikalta, ja palasi myöhemmin uudestaan murha mielessään. Olkoonkin, että Petrin viimeinen hyökkäys kesti puoli tuntia. Olkoonkin, että yritys ei onnistunut koska vaimo pani vastaan niin kovasti- eli Petrille ei mitenkään voinut olla epäselvää, että rouva on hengenhädässä eikä tahdo kuolla. Petri ei näe teossaan ”mitään järkeä eikä logiikkaa”. Minä näen, enkä suinkaan ensimmäistä kertaa. Enkä voi olla ajattelematta, että tässä maailmassa on paljon sellaisia mysteereitä jotka pysyvät arvoituksina koska niin asioiden halutaan olevankin.

Nyt Petri on niin surullinen. Ja sitä paitsi hän on hakeutunut terapiaan. Joten poliisi, oikeuslaitos ja sosiaalitoimi, unohtakaa koko juttu. Ei tässä mitään sen kummempaa sattunut. Ei mitään mistä puolisot eivät puhumalla, pikku terapialla ja oikein kovasti yrittämällä selviäisi. Petri on tavallinen perheenisä jolla kerran vain pinna kiristyi niin että jotakin kamalaa melkein tapahtui. Niin voisi käydä melkein kelle vain, jos on oikein huono onni. Se että väkivalta on sukupuolittunutta, se että miesten ja naisten käyttäytymistä selitetään erilaisista normeista käsin, ja se että moni ymmärtää ettei murhaa yrittänyttä ja sitä vilpittömästi katuvaa ihmistä pidä saattaa lailliseen edesvastuuseen tekemisistään, ovat kai jotenkin sivuseikkoja. Tärkeintä ovat tunteet: se että vaimo on anteeksiantava ja armelias, ja se että Petrillä on kuitenkin paha olla.

Vain Suomen rikoslaki ja etiikan alkeisoppikirjat ovat toista mieltä. Sekä toivottavasti ylivoimainen enemmistö tämän blogin kuluttajista.

Oma valinta ajaa ihmisen lyömään puolisoaan

Ero, potkut ja stressi ajavat miehen lyömään vaimoaan”, otsikoi päivän Hesari. Toisessa jutussa kerrotiin miehestä joka oli yrittänyt tappaa vaimonsa. Niinpä niin. Koskakohan väkivaltaisista miehistä kasvaa ihan täysivaltaisia moraalisia toimijoita (sellaisia joiksi aikuiset ihmiset etiikan kirjoissa oletetaan) jotka turvautuvat väkivaltaan, koska valitsevat tehdä niin. Varmaan samoihin aikoihin kun ihmiset alkavat valita avioeron sen sijaan että ajautuisivat, päätyisivät tai muulla tavoin pyytämättä ja yllättäen joutuisivat siihen. Tai ehkä sitten kun ihmiset alkavat havaita, että myös vieraisiin sänkyihin päädytään yleensä omin jaloin. 


Kun perheväkivallasta puhutaan, aletaan mielellään tutkimaan olosuhteita. Paljon vähemmän tuntuu kiinnostavan se tosiasia, että stressaavissa ja rasittavissakin elämäntilanteissa elää paljon ihmisiä jotka pärjäävät ilman väkivaltaa. On mahdollista olla riitaisan parisuhteen osapuoli, erota, joutua taloudelliseen kriisiin ja kasvattaa hankalia pikkulapsia ilman että puolisoa tarvitsee piestä. Kun väkivallasta puhutaan ensisijaisesti olosuhteiden tuloksena, unohdetaan se suuri ihmisjoukko joka onnistuu luovimaan raskaidenkin elämänvaiheiden läpi väkivallattomasti. Unohdetaan, etteivät nämä ole mitään superihmisiä vaan normaaleja ihmisiä. He eivät edusta suuria ihanteita jotka tiukan paikan tullen karkaavat tavoittamattomiin, vaan sitä perusmoraalin tasoa johon yhteiskunta hyvällä syyllä edellyttää jokaisen kykenevän, kaikissa elämän myrskyissä.

Suomalainen perheväkivaltakeskustelu tuntuu myös rakastavan napsahdusmyyttiä. Sen mukaan tekijä on perimmiltään kunnollinen, työssäkäyvä ihminen jonka päässä vain eräänä iltana napsahtaa, alkoholin nauttimisen jälkeen tai jopa ilman sitä. Napsahdus on flunssan tyyppinen mysteeri: joillakin onnettomilla vain napsahtaa, toisilla ei. Napsahdusta ei voi järjellä selittää eikä tieteellisellä menetelmällä tutkia, ja niinpä on myös järjetöntä pohtia, voitaisiinko napsahduksia ennaltaehkäistä. Napsahduksista ja niitä seuraavista synkistä rikostilastoista voi syyttää vaikka Kansanluonnetta ja Suomalaista Geeniperimää, toisia suuria voimia joiden edessä yksilö on avuton. Yhteiskunta voi surra hurskaasti ja pestä kätensä niin siististi että Pilatuskin kadehtii. Napsahdus on myös siitä jännä, että sen aikaansaama pahoinpitely voi kestää vaikka puoli tuntia (kuten Hesarin jutussa) ja sisältää monenlaista, raakaa väkivaltaa. Silti se on vain hetken mielenhäiriö jonka kouriin joutuneen ei voi mitenkään olettaa voivan jossain vaiheessa pysähtyä miettimään "Mitä helvettiä mä oikein olen tekemässä"? Napsahdus loppuu kun napsahdus loppuu, eikä siihen että ihminen tajuaa mitä on tekemässä ja lopettaa. Kun uteliaat tutkijat ovat kuitenkin uskaltautuneet analysoimaan napsahdustapauksia, on havaittu että vaikka napsahdus on väkivallan kulminaatiopiste, se ei tule kuin salama kirkkaalta taivaalta. Napsahduspahoinpitelyissä on usein sellaista suunnitelmallisuutta, julmuutta ja järjestelmällisyyttä, joka häiritsee kovasti julkisuuden hellimää kuvaa silmittömästä raivonpuuskasta. Usein fyysisen tai henkisen väkivallan kierre on ehtinyt jatkua jo kauan. Uhri sen paremmin kuin tekijä ei kuitenkaan ole ymmärtänyt tilanteen todellista vakavuutta.

Sen sijaan Suomessa ymmärretään sitäkin paremmin, että jokaisella kunnollisella kansalaisella on Perhe. Puoliso pitää olla, ja pari lasta myös, vaikka ei oikein tietäisikään mikä se parisuhde on ja mitä siinä on tarkoitus tehdä, vanhemmuudesta puhumattakaan. Perhe pitää olla, vaikka oikeasti haluaisi elää rentoa, vapaata elämää jossa voi itse päättää kaikesta ja eikä ole vastuussa kenenkään toisen hyvinvoinnista. Sellainen olisi itsekästä, kun taas hampaat irvessä perhehelvetissä kärvistely ei ole osoitus sopimattomuudesta perhe-elämään tai edes puutteellisista parisuhdetaidoista vaan kunnollisuudesta.

Syvään on myös juurtunut se ajattelutapa, jonka mukaan puoliso on omaisuutta ja rakkaus jotakin niin suurta että normaalit käytöstavat eivät rakastavaisten välillä päde enää ollenkaan. Mustasukkaisuus, kuten muutkaan tuhoavat asenteet eivät ole ongelmia sinänsä. Tuhoavat asenteet ansaitsevat huomiota ainoastaan kun ne yltyvät "vähäistä" suuremmaksi liiallisuudeksi. Oikeushistoria tarjoaakin runsaasti synkkää luettavaa esimerkiksi siitä millainen määrä vaimoon kohdistettua väkivaltaa on minäkin aikana katsottu lain edessä liialliseksi ja mikä on ollut kohtuullista, jopa tarpeellista kurinpitoa. Muutosta on tapahtunut historian kuluessa paljon, ja se mikä menneinä aikoina oli normaalia toimittaisi tekijän usein tänä päivänä linnaan. Pääsemmeköhän vielä joskus siihen tilanteeseen että tunnistamme tuhoavissa asenteissa ratkaisevaksi ongelmaksi olemassaolon, emme määrän?

Puhumattomuuskin alkaa olla ongelma vasta siinä vaiheessa kun perheessä on muita ongelmia joista pitäisi puhua. Vastuuttomuus on ”oman tilan hakemista”, kontrollifriikkeys puolestaan ”arjen pyörittämistä”. On myös luonnollista, että puolisot yrittävät ratkoa parisuhteen ongelmia kumpikin tahollaan. Toisen tehtävänä on sitten päätellä käyttäytymisestä, mikä on ongelma ja mikä on se ratkaisu jota toinen on kovasti yrittämässä. Puhua ei voi, puhumattakaan siitä että vaikeista asioista voitaisiin keskustella ja neuvotella. Ongelmien on parasta ratketa suoralla toiminnalla, ja "pitkä perheneuvottelu" kestää pikemminkin pitkän toimintaelokuvan kuin kuukausien tai vuosien ajan. Jos elokuvan sankari ehtii pelastaa kahdessa tunnissa koko maailman, miten on mahdollista että minun pitäisi käydä puolisoni kanssa elämän mittaista dialogia milloin mistäkin kriisistä ja draamasta?

Vaaran merkit ja väkivallan kierteen anatomia ovat myös yksi niistä kansalaistaidoista jotka lasten päihin pitäisi takoa jo peruskoulussa. Omien aggressioiden väkivallaton hallinta ja toisaalta vaaran merkkien tunnistaminen varhaisessa vaiheessa ovat yhtä tärkeitä taitoja kuin se että tietää miten seksiä harrastetaan turvallisesti. Nykyään on kaikkea muuta kuin itsestäänselvää, että nuoret saisivat kotoaan ehjän perheen, rakentavan erimielisyyden ja muiden perheonnen kannalta välttämättömien taitojen mallit. Monet meistä (minä mukaan lukien) saamme opetella nämä taidot yrityksen ja erehdyksen kautta. Monet lapset oppivat kotoa että "perhe-elämä" on äidin vaihtuvia poikaystäviä, isän poissaoloa, repiviä riitoja ja mykkäkouluja jotka eivät johda mihinkään. Onko tulevillakin sukupolvilla oltava yhtä vaikeaa? Koti on ollut perinteisesti se paikka jossa ihmissuhdetaitoja on opittu, mutta jos monet kodit eivät enää kykene tarjoamaan tätä oppia, ehkäpä yhteisön pitäisi ottaa väliaikaisesti enemmän vastuuta.

Vaikka ongelmat olisivat minkälaisia, on nykyään olemassa vain olosuhteita jotka ajavat ihmisiä milloin mihinkin, ei sähläreitä ja väärin tekijöitä joiden pitäisi muuttaa ajattelutapojaan ja käyttäytymistään. Vastuullisuuden vaatimisen välttämätön kääntöpuoli on armo. Jumalat eivät ole erityisen armollisia, joten ihmisten tulee olla. Väärien tekojen tunnustaminen ei saa olla maailmanloppu, vaan jos haluamme että ihmiset myöntävät vikansa, pahat taipumuksensa ja väärät tekonsa ajoissa, näihin tekoihin täytyy osata myös suhtautua rakentavasti. Ihmisen tulevaisuus on aina tärkeämpää kuin hänen menneisyytensä. Pahan paheksuminen on vasta alku, eikä se aina ole kovin rakentava alku. Olennaisen tärkeää on tukea ihmisiä jotka yrittävät muuttaa asenteitaan ja käyttäytymistään. Väärin toimineen on myönnettävä töppäyksensä ja ymmärrettävä, että muutos on välttämätön. Muiden on huolehdittava siitä ettei väärin tekemisen tunnustaminen sysää ihmistä lopullisesti marginaaliin ja tuettava vilpitöntä halua muuttua. Loppujen lopuksi, jokaisella on tälläistä työtä tehtävänä joissakin asioissa.

Hyvekimara


Hoo Moilanen kysyi jo joulun alla, miten hyveet asemoituvat toisiinsa, onko jokin tärkeämpi kuin joku toinen, voiko jokin toteutua vasta toisen jälkeen jne. Tämä olikin niin syvällinen ja laaja kysymys, että työnsin sen muitta mutkitta mietintämyssyyn siinä toivossa että saisin kehiteltyä vastaukseksi jotakin gradua lyhempää tekstiä. Vaikka hyve-etiikalla on paljon hyviä puolia, yksinkertaisuus ja suoraviivaisuus eivät niihin kuulu. Juuri tämäntyyppiset pohdinnat ovat niitä ongelmallisimpia. Hyvekimara ei siis ole mikään uutenavuotena nauttimani naposteluruoka, vaan kuvaa aika osuvasti sitä tilaa jossa hyveet mielessäni ja arjessani pyöriskelevät.


Aristoteleesta on kuitenkin aina hyvä aloittaa. Hän ajatteli, että käytännöllinen järki (kreikaksi phronesis) olisi eräänlainen metahyve, jota tarvitaan sovittelemaan yhteen muita hyveitä niin että lopputuloksesta muodostuu paras mahdollinen. Myöhemmät hyveteoreetikot ovat pääpiirteissään hyväksyneet ajatuksen, joskin sen täsmentäminen on tuottanut suunnattomasti päänvaivaa. Itse olen käsittänyt asian niin, että käytännöllinen järki on ymmärrys hyvän elämän kokonaisuudesta ja hyvästä itsestään. Se on ymmärrys siitä suunnasta johon elämän pitäisi yleisesti ottaen edetä, ja johon pyrkimiseen hyveet ovat parhaita keinoja. Onhan helppoa kuvitella tilanteita, joissa vaikkapa mahdollisimman tasapuolisesti toimiminen tarkoittaa sitä että rohkeudesta joutuu tinkimään, tai sellaisia tilanteita joissa mahdollisimman tasapuolisesti toimiminen ei johdakaan parhaaseen lopputulokseen. Sellaisista tilanteista ei siis pidä päätellä, etteikö tasapuolisuus olisi hieno ja tärkeä hyve, vaan että minkään yhden hyveen maksimointi ei ole oikotie onneen. Tarvitaan tasapaino ja ymmärrystä isosta mittakaavasta, ja sitä Aristoteles nimitti käytännölliseksi järjeksi. Oma käsitykseni on, että käytännölliseen järkevyyteen sisältyy myös tilannetaju ja realistisuus (suunnilleen todenmukainen ja järkevä käsitys itsestä, omasta tilanteesta ja toimintamahdollisuuksista), sekä kohtalainen ymmärrys siitä mitä sellainen reilu kourallinen yksittäistä hyvettä pitää sisällään (todellisuudessa näyttää siltä että hyveitä on aika paljon, mutta itse pidän kiinni siitä ajatuksesta ettei hyveellisen ihmisen tarvitse olla filosofian asiantuntija). Näilläkin eväillä on kuitenkin selvää, että hyve-etiikan suuri ongelma on monimutkaisuus ja tietty epämääräisyys.

Perinteisesti hyve-etiikassa (Aristoteles sanoi tämän ihan suoraankin), tutkimuksen kohteena oleva hyveellinen ihminen on ollut sosiaalisesti arvioituna etuoikeutettu ihminen: vapaa, varakas, terve, hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa, valtaväestöä edustava mies. Aristoteles arveli, että muunlaiset ihmiset eivät voi yltää hyveellisyydessä samalle tasolle, mutta siinä hän oli tietysti väärässä. Itse väittäisin vastaan sanomalla, että eri hyveet sekä painottuvat että ilmenevät erilaisissa elämissä eri tavoilla, ja että ei ole yhtä hyveellisen ihmisen mallia jota kaikkien pitäisi tavoitella, vaan parempi idea on pyrkiä olemaan "paras versio itsestään", hyveellisin mahdollinen ihminen oman elämän mittakaavassa. Erilaisia elämiä elävillä ihmisillä on sekä erilaiset mahdollisuudet toteuttaa hyveitä että erilaiset riskit sortua paheisiin.Toisaalta, hyveissäkin on vivahde-eroja ympäristöstä riippuen. Esimerkiksi, hyvällä poliisilla runsaasti senlaatuista rohkeutta jota tarvitaan väkivaltaisten riehujien taltuttamiseen ja fyysiseen vaaraan asettumiseen. Poliitikolla taas täytyy olla rohkeutta avata suunsa vaikeista asioista, asettua vähemmistöön ja riskeerata julkinen nolostuminen. Jos taas on yrtinviljelijä Kanta-Hämeestä, voi olla ettei rohkeudella ole arjessa kovin suurta merkitystä, vaan joidenkin muiden hyveiden harjoittaminen on tärkeämpää. Tietysti on niin, ettei yrtinviljelijämmekään ole hyvä olla suuri pelkuri- onhan todennäköistä että jokaisen elämässä tulee joskus vastaan tilanteita joissa tarvitaan rohkeutta. On kuitenkin helppo nähdä, että heikosti kehittynyt rohkeuden hyve on suurempi katastrofi poliisille ja poliitikolle kuin se on yrtinviljelijälle. Ja toiseksi, vaikka voimme kuvailla sekä poliitikkoa että poliisia rohkeiksi, he edustavat eri rohkeuden lajeja eikä ole mitenkään selvää, että se joka on yhdellä tavalla rohkea on myös toisella tavalla rohkea. Se mitkä hyveet ovat arkielämässä tärkeimpiä, riippuu siis pitkälti siitä arkielämästä!

Entä ovatko jotkut hyveet sellaisia että niiden omaksuminen edellyttää tiettyjen toisten hyveiden vähintään keskinkertaista hallintaa? Kyllä vaan. Esimerkiksi anteliaisuus on tällainen hyve. Voidakseen olla antelias, ihmisen täytyy ensiksi olla myötätuntoinen ja hänellä täytyy olla terve suhtautuminen vaurauteensa. Kuitenkin myötätunto ja terve suhtautuminen vaurauteen ovat itsenäisiä hyveitä. Viisauden kehittyminen edellyttääkin pohjalle jo erinomaisuutta kokonaisessa joukossa muita hyveitä (siinähän on kyse samankaltaisesta kokonaisvaltaisesta erinomaisuudesta kuin käytännöllisessä järkevyydessä). Nämä ovat vain pari esimerkkiä, itselläni on melkeinpä peukalosääntönä se että korkeat ihanteet ja ylevät motiivit tulee aina yrittää pilkkoa mahdollisimman pieniin askeliin. Esimerkiksi monien ympäristötekojen onnistuminen edellyttää, että tekijä on aidosti vaatimaton, lempeä ja kohtuullinen ihminen. Joten jos joku haluaa edistää ympäristön hyvinvointia, ehdotan mieluusti näiden hyveiden treenaamisesta aloittamista. Kovin komealta tämä resepti ei ehkä kuulosta, mutta maailma on toisaalta täynnä esimerkkejä siitä miten hienotkin yritykset menevät pieleen siitä syystä että niiden taustalta löytyvät kehnot motiivit.

Yksinkertaista hyve-etiikka ei siis ole, etenkään kun yksityiskohtiin mennään. Mistä siis aloittaa? Oman elämänsä pohtimisesta, ja siitä että malttaa ottaa rauhallisesti. Mitä enemmän olen hyve-etiikan kanssa aikaa viettänyt, sitä paremmalla omallatunnolla kehotan kansaa menemään reippaasti siitä mistä aita näyttää matalimmalta ja ottamaan kehitystavoitteeksi komean mutta kaukaisen "viisauden" sijaan jotakin helppoa ja arkipäiväistä. Kun aikaa on käytettävissä loppuelämän verran, voi ehtiä edistyä ihan mukavasti.


Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments