Valona olemisesta

Olisikohan sitten aika palailla Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologian pariin? Aihe palasi taas mieleen tässä pikkujoulukaudella, kun joka tuutista alkoi tulvia kutsumattomia neuvoja  siitä millainen tässä pitäisi olla. Siinä missä miesten maailma näyttäytyy usein suoritus-ja kilpailukeskeisenä, naisille tulee sanomista jo olemisesta. Pitää olla nuori (toivotonta!), iloinen (hah!), nätti ja ties mitä että kelpaisi työelämälle, parempiin piireihin, miehille. Naisten maailmassa tekeminen on tärkeää, mutta oikein oleminen on vielä tärkeämpää.

Itämerensuomalaisten mytologiassa oli omistettu kokonainen luku naisnäkökulman pohtimiselle, mutta oikeastaan teema alkoi raksuttaa mielessäni vähän omia aikojaan. Tarut kertoivat enimmäkseen miespuolisten heerosten seikkailuista, mutta kuvituksessa vilahteli setunaisia loisteliaine koruineen. Mutta jotenkin kimaltava vuori ei haudannutkaan näitä naisia alleen, vaan kuiskaili jostakin tärkeämmästä. Korut näyttäytyivät yhtäkkiä arvon ja arvokkuuden symboleina, jotka kuitenkin vain osoittivat kantajansa valoa kohden, eivät ”korostaneet” sitä. Tässä oltiin nyt tekemisissä hc-olemisen kanssa. Tässäkö nyt näkyisi Martin Heideggerin Sinn des Seins jossa oleminen tulee merkitykselliseksi jonakin-olemisena? Heideggerillehän oleminen on kaikkea muuta kuin möllöttämistä tai passiivista eksistoimista. Se on mieltä, sävykkyyttä, merkityksellisyyttä, olemista yhteydessä maailmaan ja toisiin tietoisuuksiin. Itämerensuomalaisessa mytologiassa nainen on sankareiden päämäärä, tavoite, liikkumaton liikuttaja jonka tekemisistä ei pidemmälti puhuta mutta jota ilman on mahtavimpienkin heerosten olemassaolo jotenkin tyhjänpäiväistä.

Kaikkihan me osaamme puistella huvittuneesti päätä niille miehille jotka menevät sekaisin naisen ulkonäöstä ja pahimmassa tapauksessa järjestävät elämänsä sotkuun hormonihöyryissään. Harvemmin kuulee puhuttavan sellaisista naisista jotka voisivat tarjota elämän merkitystä ja tarkoitusta hyville ja viisaille miehille. Niistä joiden läsnäololla on kyky tehdä asunnoista koteja, pihoista puutarhoja, olemassaolosta elämää. Minusta alkoi tuntua, että tätä mytologiamme yritti sanoa lähentäessään feminiinisen luontoon. Feminiininen on se jonka pelkässä olemisessa on voimaa. Sellaiseksi ei tulla viuhtomalla ympäriinsä ja mittaamalla suorituksia, kuitenkin se on jotain jollaiseksi voi pyrkiä tulemaan. Vieläkö joku muistaa, että kielessämme on yhä olemassa iso ero sen välillä, että saavuttaa jotakin ja että on jotakin? Sen välillä että pyrkii johonkin ja sen välillä että tulee joksikin?

Onkohan sattumaa sekään, että näillä main suurten taivaanvalojen jumaluudet, Päivätär ja Kuutar, on ymmärretty naispuolisiksi? He loistavat ja säteilevät, ja ovat hyvinkin monin tavoin korvaamattomia hyvinvointimme kannalta. Säteilyn tavoin oleminenkin pakenee suorituskeskeisiä määritelmiä. Auringon tehtävä ei ole tuottaa päivänpaistetta, vaan säteily on olennainen osa aurinkona olemista, kuten jokainen galaktisessa hämärässä vaeltava ruskea kääpiö tietää. Muistokirjoituksissa listataan elämänkertatietoja, mutta kerrotaan harvemmin sitä, millainen edesmennyt oli. Olkoonkin, että olisi vähintään yhtä merkityksellistä tietää, että edesmennyt oli hyvään pyrkivä ihminen kuin että hän valmistui lääketieteellisestä tiedekunnasta vuonna 1957. Olemiseen liittyy läheisesti myös ihmisarvon käsitys. Mitä enemmän mittaamme saavutuksia, sitä vaikeammaksi ja abstraktimmaksi muuttuu ajatus perustavasta arvokkuudesta joka liittyy ihmisenä olemiseen, vain siihen että on Joku joka on kokemassa maailman. On hyvä kysymys, kertooko kulttuuriimme pesiytynyt olemisen väheksyminen "pelkän olemisen" merkityksettömyydestä vaiko käsityskyvyn puutteista.

Niin tärkeää kuin aikaan saaminen onkin, suorittamisesta vailla merkitystä tulee vain puuhastelua, ajanhukkaa, päämäärätöntä haahuilua, hiekkalinnojen rakentelua. Nykyaikainen ihminen joka menee ja tekee uupumukseen asti, tarvitsisi yhä tekemiselleen merkitystä ja elämäänsä valoa. Entä jos sitä ei tarvitsisi etsiä kovin kaukaa? Entä jos vain oppisi olemaan,omiksi ja läheisten tarpeiksi. Historiankirjoihin sillä tempulla on tainnut viimeksi päästä Gala Dalí, mutta olen ajatellut yrittää perässä. Marrasajan hämärässä ja talven hiljaisuudessa on hyvä aika miettiä omaa valotehoaan. Valaiseeko läsnäoloni tämän tuvan? Tarjoanko läheisilleni vain kumppanuutta vai annanko heidän elämäänsä merkitystä ja tarkoitusta? Tähänpä ei taida riittääkään se että keräilen itselleni ominaisuuksia (se onnistuu kätevästi shoppailemalla), ja rakennan minäkuvani tekemisteni ja aikaansaannosteni summaksi. On opittava olemaan itsessään jotain, Dasein. Silloin voi käydä melkein itsestään niin, että on samalla myös Olemassaolo, Kauneus, Elämä ja Kaikki.

posted under , , |

2 kommenttia:

Keskeneräinen kirjoitti...

Niin mutta mitä se hc-oleminen on, kysyy nimimerkki Tyhmä.

Saara R kirjoitti...

Et sinä ole tyhmä, vaan minun ilmaisuni on vähän epäselvää. :)

Hc-olemisesta kiinnostuneelle suosittelen Heideggerin varovaista lähestymistä, vaikka kurkkaamalla Wikipediaa hakusanoilla Being and Time (tai googlettamalla Sein und Zeit, jos osaa tosi hyvin saksaa). Heidegger edustaa raskasta germaaniproosaa itse kehiteltyine termeineen, mutta hänen olemisen analyysinsa on silti aika viehko ja tyylikäs.
Sein und Zeit on myös suomennettu, nimellä Oleminen ja aika.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments