Kysy mitä vain 2013 vastaukset, osa 1: Oikeudesta ja kärsimyksestä

Kun kerran aloitin pienellä varaslähdöllä Zepan kysymykseen vastaamisen, on kait parasta aloittaa virallinenkin vastailu siitä.

Miksi 'silmä silmästä, hammas hampaasta' ei oikeasti ole hyvä juttu? Monasti se tuntuu niiiiiiin hyvältä ajatukselta.
Näitä Zepa ihmetteli, eikä taida olla läheskään ainoa kunnon ihminen jonka mielessä ajatus välistä käy. Aluksi ajattelin alkaa vastaamaan korrektilla akateemisella standardivastauksella joka on koostettu erinäisistä tielleni osuneista oikeussosiologian ja -historian opuksista, aloittaen vaikka siitä miten kuningas Hammurabi oli luultavimmin aikansa humanisti jonka kuuluisan lain ideana oli rajoittaa rangaistuksia sukuyhteiskunnan villistä menosta. Ajattelin kuitenkin, että koska tieteen näkemyksiä kysymykseen voi helposti löytää jotakuinkin jokaisesta em. alojen perusteoksesta (kannattaa tsekata!), koitan vastata vähän omaperäisemmin, kun tilaisuus on.

Mikä saa eettisesti valveutuneen, järkevän ihmisen kaipaamaan joskus Hammurabin aikoja? Minusta näyttää siltä, että eräs tärkeä kysymyksen taustaoletus on optimismi. Siis usko siihen, että julmuuksien tekijät ovat poikkeusyksilöitä, eikä meidän esimerkiksi tarvitsisi perustaa keskitysleirien saaristoa voidaksemme jakaa kaikille julmureille pronssikautista oikeutta. Tähän optimismiin sisältyy myös ajatus siitä että julmuus on ilmiönä poikkeuksellinen, syvä särö normaaliyhteiskunnan arjessa, ja sellaisena jotain johon syyllistyneet voidaan tuomita, eristää ja rangaista jotakuinkin johdonmukaisesti ja tehokkaasti.

Minä en elä näin aurinkoisessa maailmassa, vaan olen ehtinyt hyvin vakuuttua siitä että julmuus, mukaan lukien äärimmäinen julmuus, on usein arkinen ilmiö. Sanotaan nyt vaikka niin, että Zepan kysymyksessään mainitsema eläinrääkkäystapaus kaikessa törkeydessään ei ollut minusta mikään karmeuden huippu, ei edes esimerkki poikkeuksellisesta eläimeen kohdistetusta julmuudesta. Yhteiskunta ei suinkaan tuomitse kaikkea julmuutta ja kaikkia julmureita, vaan ainoastaan ne jotka toteuttavat tuhoavuuttaan väärillä tavoilla. Yhteiskuntamme on siis sitä mieltä, että julmuuden toteuttamiselle on olemassa myös oikeita ja kunniallisia tapoja sekä päämääriä jotka oikeuttavat täydellisesti sellaisen toiminnan joka vapaa-ajalla harrastettuna olisi rikollista. Julmuudesta nauttiva ihminen voi tänä päivänä yksinkertaisesti valita ammatin jossa pääsee toteuttamaan itseään. Kun rahaa tulee, sulkeutuvat monet arvostelevat suut, lainsäätäjän suu mukaan lukien. On myös mahdollista harjoittaa julmuutta tavoilla joista periaatteessa rapsahtaa rikossyyte mutta joita paheksutaan käytännössä vain nimellisesti ja joista on vaikea jäädä kiinni. Monen mielestä poliittisen kentän toisessa ääressä viihtyvien, suurten typerysten, iljettäviin rikoksiin syyllistyneiden ja monien muiden kohtaama syrjintä ja väkivalta ovat pikkujuttuja joista ei kannata meteliä nostaa. Ne ovat vähän niin kuin itse osansa ansainneet, laki ja yliopistoetiikka eivät vaan sitä tajua. Vaan eikö olisi ristiriitaista rangaista mitä ankarimmin niitä kaikkein tyhmimpiä ja amatöörimäisimpiä julmureita samalla kun yhteiskunta suo toisella kädellä paljon suuremmille pahantekijöille arvostusta, komean uran ja kunniamerkkejä? 

Julmuuden ollessa todellisuudessa niin yleistä että sen maksaminen samalla mitalla onnistuisi vain herättämällä henkiin keskitysleirit ja inkvisition kidutusverkosto, olemme taas erään tämän blogin kestoteeman äärellä. Paha on tarttuvaa ja siksi sitä ei voi tuhota, kostaa eikä hävittää. Jos käsitämme, että yhteiskunta joka turvautuu teollistettuun kidutukseen ja keskitysleireihin mistä tahansa syystä olisi paha paikka, meidän on helppo nähdä että se paha joka on helposti havaittavissa natsisaksamittakaavassa, on kyllä läsnä jo yksittäistapausten tasolla. Kun kohtaamme yhden julmurin, joudumme aina valitsemaan kahdesta tiestä joista toinen on vain aste-eron päässä keskitysleirien saaristosta. Toinen tie, jota sivistynyt yhteiskunta on yrittänyt seurata alle sadan vuoden ajan, perustuu siihen että paha pyritään ensisijaisesti pysäyttämään. Jos tahdomme todella nähdä pahan vähenevän, on välttämätöntä lakata uskomasta siihen että pahalle ominaiset keinot ovat niitä joilla todella saadaan läksyt opetettua, viestit perille ja ihmiset luopumaan rikollisista aikeistaan. Sen sijaan on yritettävä miettiä, mikä olisi rakentava tapa suhtautua pahaan.

Toinen, ja aivan eri suunnasta lähtevä huomioni on, että silloinkaan kun oikeus ei ole kostonhimoinen tai julma vaan pitää tiukasti kiinni hyvästä, siihen sisältyy iso annos ankaruutta. Suomessa tuomiot ovat monen mielestä lieviä, mutta minusta on alkanut tässä tuntua siltä että moni unohtaa, että lainvoimainen tuomio on vain rikosprosessin päätöspiste. Muutama kuukausi ehdollista ei ehkä kuulosta kovin hirveältä. Sen sijaan tuomiota edeltävässä rikosprosessissa on kestämistä senkin edestä. Rikoksesta epäilty huomaa usein aika äkkiä että sellaiset arkiset asiat kuin yksityisyys, vapaus ja oma omaisuus eivät ole itsestäänselvyyksiä vaan etuoikeuksia joista kansalainen saa nauttia vain niin kauan kunnes hänen edesottamuksensa alkavat vakavasti kiinnostaa yhteiskuntaa. Tutkinnan aikana voi joutua pidätetyksi, kotona ja työpaikalla voidaan tehdä etsintöjä, tilit voidaan tutkia ja poliisi voi takavarikoida omaisuutta. Tutkinnassa esiintulleet merkitykselliset seikat ja todistusaineisto jotka yleensä ovat hävettävää laatua, otetaan esille yksitellen oikeudessa. Kuulusteltavaksi joutuu sekä esitutkinnassa että oikeudenkäynnissä, eivätkä ne ole mitään leppoisia juttuhetkiä. Vaikka suomalainen oikeus on sivistynyt ja kohtelee syytettyäkin mahdollisimman ystävällisesti, prosessin perusideana on rikoksen ja sitä ympäröineiden olosuhteiden perusteellinen kaiveleminen. Tästä päästään siihen, että silmä silmästä- menetelmä on oikeastaan tarpeeton. Laveasti määriteltynä normaalilla häpeäntunnolla varustetulle ihmiselle rikosprosessi tuottaa kyllä kärsimystä, olipa hänen henkilökohtainen moraalinsa riittävän korkealla tasolla ymmärtääkseen tehdyn mokan suuruuden tahi ei. Pieni osa rikollisista on tietysti paatuneita. Mutta eikö ole nimen omaan uskoa pahan ylivertaisuuteen ajatella että näihin ihmisiin tepsisi nimenomaan paha, ei hyvä eikä sivistys? Jos (eli kun) on niin että paatuneisuus on syvän turmeltumisen tulos, eikö siinä tilassa eläminen jo sinänsä ole suurin kärsimys? Kärsimys sinänsä ei kasvata, jalosta eikä opeta- jos ihminen oppii vastoinkäymisistään, hänellä on oltava siihen valmiuksia omasta takaa. Pahantekijän kärsimys ei myöskään korjaa tilannetta sellaiseksi kuin pahaa ei olisi tapahtunutkaan. Se vain lisää kärsimyksen kokonaismäärää sekä mahdollisesti ruokkii ihmisten kostonhimoisuutta. Jos oikeus tahtoo aiheuttaa kärsimystä sen sijaan että miettisi, mikä on rakentava ja hyvälle ominainen tapa käsitellä tapahtunut vääryys, se haluaisi tosiasiallisesti pahaa pahan itsensä takia. Eikö paha olisi ottanut siinä tilanteessa voiton vaikka yksittäinen pahantekijä neutraloitaisiin? Miten voisimme silloin enää edustaa oikeutta? Mikä muu kuin valta-asema erottaisi meidät pahantekijästä, ja onko sellainen ero ero ensinkään?

Hyvän yhteiskunnan ja hyvien ihmisten ei tietenkään pidä paapoa pahaa. Tulee olla vain kaikin mahdollisin tavoin erilainen kuin se paha jota tahdotaan vastustaa. Mistä tulee tämä ajatus että hyvästä määrätietoisesti kiinni pitäminen tekee niin ihmisestä kuin yhteiskunnastakin heikon, haavoittuvan ja hampaattoman epäonnistujan?

Ylipäätään, yhteiskuntamme suurimpia ongelmia ei siis ole se etteikö kiinni jääneitä julmureita rangaistaisi riittävän ankarasti. Paljon suurempi ongelma on se että toisaalla julmuus ja tuhoava käytös ovat yleisesti hyväksyttyjä ja se että usko pahan voimaan on niin suurta.

1 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Kiitän siitä, että jaksat ajatella ja kirjoittaa näitä. Laitan tästä linkin omaan blogiin, että löydän jutun luettavaksi vielä myöhemminkin.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments