Hyvän ja pahan erosta

Zepan kysymys silmä silmästä-periaatteesta on niin syvällinen, että vastauksesta tulee luultavasti noin kilometrin mittainen. Joten otan nyt vähän varaslähdön sitä ympäröiviin teemoihin jotka eivät mahtuisi viralliseen vastaukseen.

Jos alkaa katsomaan toimintaleffaa keskivaiheilta, saattaa kestää hetken ennen kuin huomaa, ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia. Molemmat juoksevat, ampuvat, tappelevat, hajottavat paikkoja ja vaarantavat liikennettä yhtäläisesti. Ero on siinä, että hyvis tekee minkä tekee jostakin ylevästä ja epäitsekkäästä syystä kun taas pahiksen päämäärät ovat paheksuttavia. Ero hyviksen ja pahiksen välillä eksistoi tämän mallin mukaan jossakin ideoiden ja mahdollisuuksien maailmoissa, konkretisoituakseen vasta sitten kun on oikeudenmukaisen loppuratkaisun aika. Hyvän ja pahan problematisointi sivuutetaan näppärästi sillä että hyvä lopulta onnistuu ja paha epäonnistuu saaden siten palkkansa.

Todellisuus on toisenlainen, alkaen siitä että ei ole mitään metafyysistä mekanismia joka varmistaisi sen että hyvät ja pahat päämäärät saavat palkkansa (tässä taitaakin olla yksi syy kuolemanjälkeistä oikeuskäsittelyä lupaavien uskontojen suosioon). Arkitodellisuudessa jalojen aikeiden toteutuminen on kuitenkin epävarmaa ja toisaalta pahaan turvautumalla voi saavuttaa senlaatuista menestystä joka houkuttaa monia. Arkitodellisuudessa varmasti olemassa ovat vain ne teot joita teemme päämääriä tavoitellessa ja eksistenssiin tulee pikemminkin siinä määrin epäitsekkyyttä, julmuutta, rohkeutta, välinpitämättömyyttä kuin mitä tekomme ovat ilmentäneet.

Tästä seuraa radikaali ja vaikea johtopäätös: jos haluamme tavoitella hyvää, tai edes välttää pahuutta, ei riitä että päämäärämme ovat erilaisia kuin pahantekijöillä. Meidän on oltava perustavalla tavalla erilaisia. Tämä erilaisuus alkaa siitä että lakkaamme uskomasta pahaa. Niin, ”lakkaamme”, koska minusta näyttää siltä että jotakuinkin jokainen meistä (itseni ehdottomasti mukaan lukien) kasvaa uskomaan pahan voimaan. Siihen, että tarkoitus voi pyhittää keinot. Siihen, että jos hyvällä ei pärjää, kannattaa ehkä yrittää pahalla. Siihen, että viime kädessä voitto kuuluu sille jolla on takanaan (väki)valtaa pakottaa muut kuriin tai tuhota heidät. Tämäntyyppisten uskomusten kääntöpuolena on usko siihen että vaikka hyvyys on kivaa, se on myös heikkoa, idealistista, jotenkin hölmöä. Luksusta johon joko on tai ei ole varaa. Makuasia, jonka valitsemisesta voi saada irtopisteitä, mutta joka on silti jotenkin eri asia kuin tärkeät järkivalinnat. Syvällä sisimmässä emme loppupeleissä usko hyvän voimaan. Hyvää voi harrastella kun elämä on helppoa, mutta paha on se suunta mistä todellinen voima löytyy tiukan paikan tullen.

Ensimmäinen, ja siten tärkein askel sillä tiellä jonka kulkija voi sanoa itseään hyvään pyrkiväksi ihmiseksi, on kyseenalaistaa tämä ja alkaa kokeilemaan josko hyvälläkin pärjäisi. Yllättävän usein sillä pärjää, sellaisissakin tilanteissa joissa se tuntuu epätodennäköiseltä. Ei kuitenkaan aina. Toinen askel on miettiä niitä tilanteita: johtuiko menestyksen puute siitä että hyvä oli jotenkin heikkoa, vaiko siitä että sitä yksinkertaisesti oli liian vähän? Olisiko pahalla todella voinut saavuttaa sen mihin hyvä ei yltänyt ilman vielä suuremman harmin aiheuttamista toisaalla. Entä, vaikka täydellinen menestys johon tähdättiin, jäi saavuttamatta, riittikö hyvän valitseminen kuitenkin saamaan aikaan jotakin arvokasta? Jotakin, jonka tulee olla olemassa?


Sen lisäksi että luovumme luottamuksesta pahan voimaan, on meidän myös lakattava tunnustamasta pahan auktoriteetti. On ilman muuta niin, että pahan näkökulmasta katsottuna hyvät teot ja niiden tekijät ovat idealistisia, tehottomia, heikkoja, hölmöjä, loukkaavia sekä suoranaisen pahantahtoisia (vastustavathan he pontevasti niitä päämääriä joita pahalla tavoitellaan). Jos tavoittelee vakavasti hyvää, on siis hyväksyttävä se etteivät haukkujat ja arvostelijat tule loppumaan kesken. On lakattava uskomasta, että nämä haukut kertoisivat syviä totuuksia persoonasta ja teoista, sillä ainoa tapa saada hyväksyntää pahan kanssa kaveeraavilta on luopua hyveestä ja ryhtyä harmittomaksi myötäilijäksi. Miten voimme tehokkaasti pyrkiä hyvään, jos annamme pahan määritellä säännöt ja toimia erotuomarina? Sen lisäksi että lakkaamme uskomasta pahan voimaan, meidän on lakattava myös uskomasta sen auktoriteettiin ja kykyyn kertoa totuus siitä keitä me olemme. Ja näin on siis tehtävä sellaisessa ympäristössä, jossa tämä usko on arkista kuin räntäsade. Hyvään pyrkivä ihminen on tietystä näkökulmasta katsottuna ilman muuta heikko, typerä ja omasta edustaan mitään ymmärtämätön. Mutta se näkökulma on yhtä tyhjän kanssa ja kertoo vain sen että hyvä on pohjimmiltaan käsittämätöntä niille jotka jaksavat uskoa pahan voimaan. Se ei ole vain moraalisen asteikon toinen pää. Ero hyvän ja pahan välillä ei ole aste-ero, vaan se on maailmojen kokoinen ero. 

Kun osaa aavistella, miten olemuksellisesti eri käsitteistä on kysymys, huomaa yhtäkkiä ymmärtävänsä aivan helposti, että hyvään on kertakaikkisen mahdotonta järkevästi pyrkiä samoilla keinoilla kuin pahaan. Miten paradoksaalinen onkaan ajatus pahan "voittamisesta" tai "hävittämisestä", tai pahojen ihmisten "opettamisesta" heidän omilla keinoillaan. Ei, hyvä ei voi pyrkiä voittamaan pahaa voimalla, sillä se merkitsee samankaltaistumista pahan kanssa. Pahan filosofiasta tuttua termiä lainatakseni, hyvän päämäärä on pysäyttää paha rakentamalla ja luomalla hyvää, lisääntymällä kunnes pahalle ei enää ole tilaa. Ero hyvän ja pahan välillä ei löydy päämäärien maailmasta. Se on viiva jonka jokainen voi vetää varpaidensa eteen ja sanoa kohtaamalleen pahalle: tähän asti, muttei edemmäksi. Tästä alkaa toinen maailma.

posted under , |

3 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Kiitos! Pahoin kuitenkin pelkään, että pahalle on aina tilaa maailmassa - tilaa ja tilausta, runsain määrin! - vaikka kuinka yrittäisi hyvän tulvaa. Kun ihmiset nyt on mitä on.

Saara R kirjoitti...

Jatkoa seuraa vielä... :)

Kommenttiisi sanon vain (hyvin ystävällisellä äänellä tietenkin), että "entä sitten?" Eihän kellään meistä ole todellista valtaa pakottaa muita välittämään hyvästä. Voimme pyrkiä hyvään vain omissa rajoissamme, siinä roolissa mihin elämä on kulloinkin heittänyt. Silloin pahalle on tilaa ja tilausta yhden ihmisen verran vähemmän. Joskus se voi olla paljonkin.

Luulisin, että maailma paranisi merkittävästi jo sillä jos huolehtisimme tarmokkaammin omista tekemisistämme ja laskisimme vähemmän muiden edesottamuksia.

Zepa kirjoitti...

Jatkoa odotellessa siis! :-)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments