Sodan jälkiä

Trenssitakki, lyhyet hiukset, t-paita, rannekello… monen arjen klassikon alku on jäljitettävissä sotaan ja armeijaympäristöön. Ihmisiän aikana sota on ehtinyt muuttua traumojen lähteestä inspiraation lähteeksi, mutta eroon siitä ei olla päästy. Richard Sennettin mukaan liikeyritysten ja valtion laitosten hierarkkinen organisaatiomallikin on peräisin armeijasta, ja kapitalismin varhaisvaiheessa sekä yritystoiminta että valtio olivat hyvin erilaisia.

Kun Euroopan suurista sodista alkaa olla aikaa jo ihmisiän verran, kulttuurimme yrittää yhä kovasti trivialisoida, neutraloida ja sulattaa sodan jälkiä. Sotilaiden pelkoa herättäneistä vaatteista tulee massamuotia joiden yhteys alkuperäänsä on hämärtynyt. Sotilaallisesta kurinalaisuudesta tulee normi jota ilman elämää on vaikea kuvitellakaan. On outoa haihattelua miettiäkään, mitä siitä tulisi jos työt tehtäisiin vuodenaikojen rytmissä eikä tasaisesti tahtiin josta päättävät pomo, kello ja kalenteri. Kaaos varmaankin. Lyhyt tukka, parrattomuus ja nypityt karvat ovat yleistä siisteyttä, miten muutenkaan muka voisi pitää syöpäläiset kurissa näissä elämän juoksuhaudoissa? Sota on poissa, mutta luulenpa että ulkopuolisen silmissä kulttuurimme näyttää yhä merkillisen sotaisalta.

Maailmansotien jälkeen kehittyneessä kulttuurissa on selviä eroja edeltäneen ajan kulttuuriin- eikä aivan kaikkea voi pistää teknologian kehityksen piikkiin. Suuri muutos on käsillä sinä päivänä kun kulttuurimme todella vapautuu sodan perinnöstä. Ituja siitä on kuitenkin jo alkanut nousta. Pärjäämisen lisäksi myös estetiikalle ja hyvän elämän pohtimiselle alkaa olla tilaa. Yhtenäiskulttuurin rautainen ote alkaa vähitellen hellittää, useammat hoksaavat ettei erilaisuus tarkoita välttämättä samaa kuin vihollisuus. Kun maailmansodan henkilökohtaisesti kokeneiden sukupolvi kuolee, se muuttuu muistosta historiaksi. Jotkut pelkäävät, että se parantaa aikalaistemme mahdollisuuksia toistaa esivanhempien virheitä. Sodan kauhuja on helpompi alkaa epäilemään ääneen, kun ei ole vaaraa törmätä kehenkään joka sanoo ”minä olin siellä.”


Minulle yksi parhaista todisteista sodan traumatisoivasta voimasta on se miten sen jäljet ovat yhä läsnä kulttuurissa näinkin pitkän ajan jälkeen. Miten niiden käsittely on yhä kesken. Miten kulttuurimme, muotimme, ihmis- ja yhteisökäsityksemme joutuisivat yhä läpikäymään suuria muutoksia ennen kuin niitä voisi sanoa vapaiksi sodan muistosta. Voi olla, että jotkut sodasta syntyneet asiat ovat tulleet jäädäkseen. Tuho ja kaaos eivät ainoastaan tee tilaa uudelle, vaan myös pakottavat löytämään uusia tapoja elää, ajatella ja pärjätä. Silti epäilen, että suuren sodan toimiminen yhä kulttuurisena inspiraationlähteenä tarkoittaa, ettei se vielä ole sulanut osaksi myyttistä menneisyyttä. Jos rauhaa ei määritellä vain negaatioiden kautta, sodan tai levottomien olojen puuttumisena vaan sopuna ja eräänlaisena henkisen yltäkylläisyyden tilana, siihen taitaa yhä olla vähän matkaa jäljellä.

posted under , |

2 kommenttia:

Keskeneräinen kirjoitti...

Kahdeksanvuotias tuttavani pohti, miten maailmasta tulisi parempi paikka: "Eläimii ei sais tappaa. Kaikki aseet pitäis kieltää. - Ai nii mut eihän niit voi kieltää ku sit ei vois sotii!"

Saara R kirjoitti...

XD Nii-in. Onhan niillä sodilla tietysti ympäristövaikutuksiakin...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments