Vain hyvällä, osa n

Viime aikoina minua on ihmetyttänyt tavallistakin enemmän, mistä nousee tämä kansan syvä usko siihen, että jos hyvällä ei pärjää, pahallakin kannattaa yrittää. Ihmetyksen taustalla on montakin kirjoitusta ja sattumusta, mutta nostan esiin tässä vain viimeisimmän, eli Patrik Borgin mielenkiintoisen kirjoituksen hyveistä ja paheissa syömisessä. Olen blogannut aiheen tiimoilta aiemminkin, ainakin täällä ja täällä, mutta hyvä vakioaihe ei ole hetkessä tyhjiin ammennettu. Tämä kun on niitä asioita joissa päähän putoavat äkkiä sellaiset silmälasit jotka havaitsevat saman ilmiön kaikkialla. Huolestuttaako ympäristön tila? Se johtuu tietysti siitä ihmiset ovat pahoja, laiskoja paukapäitä. Koska suurin osa on lisäksi toivottomia tapauksia, on parasta käydä vihaisesti niiden kimppuun jotka osoittavat pientä eettisen tiedostavuuden heräämistä. Kyllä maailma paranee kunhan vain tarpeeksi moni kansalainen ahdistuu ja alkaa tuntea syvää henkilökohtaista syyllisyyttä ympäristön tilasta! Onko sinun vaikea ehtiä lenkille tai laihduttaa? Se johtuu tietysti pohjimmiltaan siitä että et ole piiskannut ja syyllistänyt itseäsi tarpeeksi julmasti, senkin selkärangaton läskikasa. Sama juttu toistuu monessa yhteydessä työelämän ongelmista seksuaalisuuteen. Kolme koota: kuri, kieltäymys ja kärsimys ovat hyvän ihmisen selkärangassa. Inhimillisyys on heikkoutta tai huono tekosyy paheelliselle menolle. Filosofista (eli totuuden jäljittämiseen pyrkivää) etiikkaa tämä ei ole, vaan kiihkoprotestantismia. Ankaruutta ja askeettisuutta ihannoivan mielenmaiseman taustalta ei löydy järkeä vaan 1500-1700- luvulta ammentava uskonto.

Hyve-eetikko kun olen, ajatteluni kulmakiviin kuuluu se että hyviä tuloksia voi saada aikaan vain hyvillä (Linda Zagzebskin terminologiaa käyttääkseni hyvettä toteuttavilla) teoilla. Se että teko toteuttaa hyvettä ei tarkoita, että se olisi teko jolla saa aikaan nopeita, näyttäviä lopputuloksia. Sen sijaan hyvettä toteuttava teko on ensinnäkin jonkin hyveen mukainen, esimerkiksi rohkea. Ja teossa läsnäoleva hyve on olennainen syy sille että se myös johtaa toivottuun lopputulokseen.  Jos Ellu selviytyy haastavasta työprojektista menestyksekkäästi siksi että oli ahkera ja sinnikäs, hänen voidaan sanoa toteuttaneen näitä hyveitä. Jos Ellun menestys sen sijaan johtuu onnenkantamoisesta –vaikkapa siitä että satunnainen asiakas teki ison tilauksen –, meillä voi olla tuloksena menestystä jolla ei ole mitään tekemistä hyveen kanssa. Jos taas Ellu raataa kuin pieni eläin mutta tulosta ei näy, jotakin on silloinkin pielessä. On mahdollista että ajat ovat kehnot, mutta on myös mahdollista että Ellu ei ole toiminut parhaalla mahdollisella tavalla. Olennaista on tässä vaiheessa ymmärtää, että aidosti, suuressa mittakaavassa ja pitkällä välillä hyvistä lopputuloksista ei ole toivoakaan niin kauan kuin teon tapahtumahistoriasta ei löydy hyvettä ja sen menestyksekästä soveltamista käytännöllisen järjen avulla. Hyveellinenkin ihminen voi joskus tarvita onnea, tai vähintään suurten vastoinkäymisten puutetta menestyäkseen mutta toisaalta hyveellisen ihmisen menestys ei rötkötä tukevasti onnen varassa.

Edellinen kappale ei ole vain villakoiran ydin vaan koko elukka, ja siksi sen perusteellinen ymmärtäminen ei ole mikään helppo juttu. Tulin juuri vääntäneeksi rautalangasta, miksi pahoilla keinoilla ei kerta kaikkiaan voida saavuttaa hyvää muussa kuin pinnallisessa, lyhytjänteisessä ja kapeakatseisessa mielessä. Palataan alun esimerkkeihin. Esimerkiksi kiukkuvegaani (valitettavan yleinen ympäristöintoilijoiden alalaji) voi onnistua elämään erittäin ympäristöystävällisesti. Mutta montako ihmistä hän saa tuntemaan ettei eettinen elämäntapa ole heitä varten, esimerkiksi siksi että se näyttää aivan liian raskaalta tai vaativalta, tai siksi ettei normaali ihminen yleensä tahdo muuttua kiukkuiseksi kaikestakieltäytyjäksi  vaikka palkintona olisi ekojeesuksen viitta ja maailman pelastuminen? Monessako ihmisessä hän herättää suoranaista uhmaa? En ole myöskään vielä tavannut yhtään itseinhon, sosiaalisten paineiden ja kuritusmentaliteetin motivoimaa laihduttajaa joka olisi onnistunut sekä pudottamaan painoa pysyvästi että välttämään neuroottisen, ahdistuneen ruokasuhteen kehittämisen. Sen sijaan olen tavannut aika liudan kunnon ihmisiä jotka yrittävät toimia eettisesti mutta suorastaan pelkäävät eetikkoja ja etiikkaa, siitä hyvästä syystä että he ovat tavanneet runsaasti moralisteja jotka mielellään tylyttävät muita ja läiskäisevät pitkän, mahdottomia vaatimuksia ja sääntöjä täynnä olevan listan jokaisen vähääkään etiikasta kiinnostuneelta vaikuttavan ihmisen eteen. Olen myös menettänyt uskoni siihen että työurat pitenevät jos kansalle annetaan vain lisää keppiä, sekä siihen että perheonnen perustana on seksuaalisuuden ankara kontrolli. Siitä huolimatta yhteiskunnallisissa keskusteluissa nimenomaan syyllisyyttä, äärimmäisyyttä ja kovuutta edustavat kannat pysyvät vuodesta toiseen otsikoissa. On tavallista että koko moraalin käsite samaistuu näihin asioihin ja toisaalta myös rajoittuu niihin. ”Enemmän eettisyyttä!” tarkoittaakin ”lisää kuria, kontrollia ja kärsimistä!” Kohtuullisuus, inhimillisyys, lempeys ja pienet askeleet eivät vaan ole tarpeeksi seksikkäitä.

Kohtuuttomuuteen ja ankaruuteen sortuminen johtaa usein henkilökohtaisiin tragedioihin. Entä jos elämässä tapahtuu muutoksia joiden johdosta en pystykään noudattamaan aikaisempia vaivalla omaksuttuja tapoja? Entä jos itsekuri yksinkertaisesti herpaantuu huomion kiinnittyessä johonkin elävän elämän ilmiöön kuten sairastumiseen, perhekriisiin tai vaikka lottovoittoon? Pahalla yrittäneet tippuvat usein kisoista kokonaan tässä vaiheessa. Heille on olemassa ryhtiliikkeitä, vaiheita ja hurahduksia. Sen sijaan parempaa menestystä voi ennustella niille jotka puuhastelevat omaan tahtiinsa kohtuullisuuden ja pienten tekojen parissa. He eivät ole toimineet suorituskykynsä äärirajoilla hyvinä aikoina eivätkä yrittäneet tukahduttaa syvintä olemustaan vaan etsineet elämänsä haasteisiin itsensä kokoisia ja näköisiä ratkaisuja.

Lisäksi kohtuuton ankaruus aiheuttaa usein kärsimystä myös ympäristössä, ei vain siinä että kiukkuaskeetti on huono aatteensa mannekiini vaan myös siinä että ympäristö joutuu kärsimään usein suoranaisista pahanolon purkauksista. Mitä muutakaan toisten ihmisten haukkuminen ja tylyttäminen on? Harrastavatko sitä useinkin ihmiset joiden elämässä ja päässä kaikki on hyvin? Onko se niin suosittua siksi että sillä keinolla on todella saatu kansan syvät rivit menestyksekkäästi elämänhallintaan kiinni vaiko siksi että monella ihmisellä on yksinkertaisesti paha olla? Minä epäilen, että sen pahoinvoinnin taustalla voi hyvinkin olla äärimmäisen julma ja ankara ihmiskäsitys jolla mitataan muiden ihmisten vikojen lisäksi myös omaa toimintaa.

Hyvät päämäärät ovat vasta alku. Hitlerkin osasi unelmoida Saksan kansalle yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, eikä häntä voida myöskään syyttää ankaruuden, tehokkuuden eikä kurin puutteesta. Hyve-etiikan valossa ratkaisevia ovat ne keinot joiden avulla valitsemme pyrkiä päämääriimme. Silloinkin kun päämäärät karkaavat jostain syystä ulottumattomiin, jäljelle jäävät ne pienet teot joita tekemällä olemme päämäärää kohti edenneet. Olemmeko päässeet niitä tekemällä kuitenkin puoleenväliin, jos emme perille asti? Vai onko jäljellä vain pahaa, tekoja joilla ei ole mitään itsenäistä hyvää kun ne oikeuttanut päämäärä on kadonnut? Olivat päämäärämme miten hienoja hyvänsä, on olennaisen tärkeää pyrkiä niihin vain hyvillä, kiitettävillä, inhimillisillä keinoilla. Emmehän sentään usko että paha on pohjimmiltaan hyvää suurempi voima?

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments