Pahojen oikeuksista

”Pahallakin on ihmisoikeudet,” muistutti Breivikin asianaja Geir Lippestad muutama päivä sitten. Näinhän se on, mutta tässä on vasta tarinan alku. Mikä ylipäätään erottaa pahat ihmiset hyvistä? Otsassa oleva leimako, vaiko se että hyvät ihmiset ymmärtävät sellaisten käsitteiden kuin ”luovuttamaton ihmisarvo” merkityksen ja käsittävät, että sellaisen asian tulisi olla olemassa? 

Paha ihminen on tehokkaimmillaan silloin kun hän saa kunnollisetkin kostonhimon valtaan. Silloin paha laajenee poikkeusyksilöiden tekemisistä koko yhteiskunnan ominaisuudeksi. Eivätkä nämä kunnon ihmiset huomaa tilanteessa mitään suurempaa ongelmaa. Esimerkiksi terroristi ei onnistu silloin kun pommi räjähtää, vaan silloin kun yhteiskuntaan leviää pelon ilmapiiri joka saa tavalliset ihmiset tinkimään kunnollisuudestaan terroristin taustaryhmän suhteen. Silloin vastakkainasettelut syntyvät ja vahvistuvat, tapahtuu syrjintää joka ruokkii entisestään toiseuden kokemusta, paha leviää.

Alkuvuodesta uutisoitiin kyselystä jonka mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta asianajajasta ei suostuisi puolustamaan henkilöä joka on syytettynä vastenmielisestä rikoksesta. Vain joka kolmas ottaisi hoidettavakseen kaikki kyselyssä esimerkkeinä mainitut tapaukset. Enemmistö asianajajakunnastamme siis olisi moraalisaarnan tarpeessa. Oikeushan ei toteudu sillä että käytännössä jokainen syytetty löytää lopulta puolustajan. Se että asiat ovat käytännössä toistaiseksi näin hyvin, on pohjimmiltaan hyvää onnea, kun taas asianajaja joka kieltäytyy jutusta sen vastenmielisyyden takia, konkreettisesti valitsee edistää sellaista valtiota jossa tietyistä rikoksista syytetyt voivat jäädä ilman avustajaa. Toisekseen, sellainen asianajaja kaipaa prosessioikeuden kertausta alkaen siitä seikasta että syyllisyydestä ja siitä minkä rangaistuksen kukakin on ansainnut, päättää tässä oikeusvaltiossa tuomioistuin, ja sekin vasta otettuaan vastaan molempien osapuolten esittämän näytön ja harkittuaan sitä mahdollisimman hyvin lakien ja oikeuskäytännön valossa. Vaikka olen vasta suurisilmäinen kinnasvahti, rohkenen huomauttaa että harkitsemista helpottaa se jos on voinut havaita puolustuksenkin hoitaneen oman tonttinsa asiallisesti.

Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta ajateltuna kohtuuttoman ankara rangaistus on aivan vakava ongelma, ei pikku kiusa jonka syylliseksi todettu tai pahaksi arvosteltu on ainakin melkein ansainnut. Minun tekojeni epäoikeudenmukaisuutta ei määrittele se miten ällöttävä tyyppi Toi on, vaan joudun peilaamaan tekojani oikeudenmukaisuuden hyvettä vasten. Olemme taas arkisen etiikan vaikeimpiin periaatteisiin kuuluvan ”Mutku Toi ensteks ei ole pätevä oikeutus minun huonolle käytökselleni” äärellä. On aivan sama, mitä se pahamaineinen Toi on ensteks tehnyt, niin kauan kuin haluan väittää olevani täysipainoinen moraalinen agentti minulla ei silti ole oikeutta kohdella häntä epäoikeudenmukaisesti. Epäoikeudenmukaisuuteni on ikioma ongelmani jota en voi sysätä Toin niskoille vain siksi että hänelle on jo ennestään kertynyt syntitaakkaa. Jos Toi on tehnyt rikoksen, minulla ei ole oikeutta alkaa omatoimisesti lisäämään hänen lailliseen rangaistukseensa itse keksimiäni ylimääräisiä kiusoja, eipä edes hyväksyä muiden häneen kohdistamaa epäoikeudenmukaisuutta sillä perusteella että hän on syyllinen ja sitä paitsi paha ihminen. Kukin vastaa omista teoistaan, ja siitä mihin määrään asti, päättää rikosten osalta ensi sijassa laki ja muiden asioiden osalta oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja lempeyden hyveet. Maailma voisi myös olla parempi paikka jos arjessa tinkisimme ankarasta oikeudenmukaisuudesta hieman inhimillisyyden hyväksi. Ei ansionsa mukaan, vaan vähän enemmän ja parempaa, sillä kuka meistä on todella ansainnut otsa hiessä jokaisen kohdalle osuneen hyvän murusen? Näin etenkin, kun arjen etiikassa arvioimme usein omia kärsimyksiämme ja ihmisiä niiden takana, mikä jo sinänsä saattaa hieman heikentää kykyä nähdä asiat niiden oikeissa mittasuhteissa. Oikeudella ja kohtuudella voi olla paljonkin huomautettavaa ihmisten edesottamuksista, mutta olen ehtinyt huomata että Minun kokemani veriset vääryydet ja oikeutettu tuohtumukseni hetkauttavat niitä huomattavasti vähemmän kuin herkkää egoani.

Mitä pahempia ja vastenmielisimpiä ihmisiä vastaan tulee, sitä tärkeämpää on pitää huolta siitä että käyttäytyy itse niin korrektisti ja oikeudenmukaisesti  kuin suinkin voi. Juuri silloin kun halu olisi suurin ja kiinni jäämisen riski vähäisin, on tärkeintä varoa sortumasta tylyttämiseen tai muuhun omankädenoikeuteen. Sillä Lippestad on oikeassa: pahallakin on ihmisoikeutensa ja ihmisarvonsa. Se, miten tiukasti pidämme tästä ajatuksesta kiinni, kertoo sitten paljon siitä, keitä me parempina itseään pitävät ihmiset pohjimmiltaan olemme. Omankädenoikeus ei ole oikeutettua pelkoa tai kostonhalua, vaan vakava pahuuden muoto. Erityisen huolestuttava pahuuden muoto se on siksi että sille löytyy usein ymmärtäjiä ja tunteisiin vetoavia selityksiä. Usein samat ihmiset jotka valittavat rikosten uhrien huonoa asemaa, eivät millään ymmärrä että myös rikoksentekijästä tulee uhri silloin kun häntä kohdellaan väärin. Sellainen ajatus, ettei rikoksen tehnyttä ihmistä oikeastaan voi kohdella väärin vaan hän on vapaata riistaa kaikille kunnon ihmisten pimeille puolille, taas on puhdasta barbariaa. Ihmistä joka on valmis pahoinpitelemään, kiduttamaan, tappamaan tai hirttämään munista pahantekijän, ei erota kohteestaan moraali vaan pelkkä hyvä onni. Onni puolestaan on se mikä täällä tunnetusti vaihtelee.


Kun muistamme pahan ihmisoikeudet, emme ainoastaan edistä jotakin korkeaotsaista ideaalia vaan rakennamme omaa persoonaamme. Joko olemme ihmisiä jotka tinkivät oikeudenmukaisuudesta, antavat kostonhimolle ja primitiivireaktioille periksi, tai sitten emme ole. Joko annamme pahalle mahdollisuuden nähdä vilaukselta aitoa oikeudenmukaisuutta, tai paljastamme hänelle että yhteisö joita hänen tekonsa ovat loukanneet koostuu ihmisistä jotka osaavat vain näytellä paremmin kunnollisen roolia, tai jotka ovat olleet yksinkertaisesti onnekkaampia. Näillä valinnoilla on kyllä seurauksensa vaikka se ei usein olekaan kiinnijääminen. Asianajajaa on vaikea saada kiinni jutun hylkäämisestä asiattomin perustein, facebookissa on jo nähty miten tavalliset ihmiset ryhtyvät mielellään leikkimään salapoliisia huonoin seurauksin. Usein väkivaltarikoksenkin tekijälle löytyy ymmärrystä ja jopa suojelua niin kauan kuin väkivaltarikos on jollakin logiikalla "oikeutettu". Vaikka pahaa pääsisi omankädenoikeudella kurittamaan tovin tai toisenkin, vaikka se onkin oiva keino päästä nauttimaan toisen ihmisen kärsimyksestä, omasta moraalisesta kehnoudesta joutuu kärsimään paljon pidempään.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments