Luokkaerot välillämme

Suomessa yhteiskuntaluokasta puhuminen on tabu. Puheen tasolla olemme kaikki yhtä suurta keskiluokkaa jossa sekä köyhyys että pröystäily ovat nolottavia asioita. Epäilen, että tämä toimii koska ääneen pääsevät nimenomaan keskiluokkaiset ihmiset. Keskiluokka kehtaa puhua koska sen edustajilla ei ole taustassaan mitään hävettävää suuntaan tai toiseenkaan ja toisekseen osaa kulttuurisen kommunikaation säännöt.  Luokkien näkymättömyys voi siis tarkoittaa vain sitä että puhujan maailma on pieni ja että oma elämänpiiri niin työssä, harrastuksissa kuin perheenkin parissa on valikoitunut luokka-asemaa vastaavaksi.

Keskiluokkaisuuden sisästäneelle on arvoitus, miksi jotkut pukeutuvat niin maan mauttomasti, miksi television roskasarjat menestyvät kaudesta toiseen, miksi kansa syö epäterveellistä mättöä ja poksauttaa maksansa halvalla keskikaljalla. Luokkien välisen kuilun synnyttäjänä ja ylläpitäjänä toimivat kauas karkaavat ihanteet. Ylemmän luokan imitointi alkaa turhauttaa siinä vaiheessa kun huomataan ettei resursseja statuskilpailuun kuitenkaan ole. Mitä iloa on merkkiaurinkolaseista kun ei kuitenkaan ole varaa hienompien piirien elämäntyyliin? Toisaalta aidon yläluokan tunnusmerkiksi usein mainittu ystävällinen ja sivistynyt käytöskin (nousukasmaisuuden vastakohtana) nousee siitä että varaa on. Hienostuneisuus on tapa tehdä ero nousukkaisiin joihin sekoittumisen uhka on vanhalle sivistyneistölle suurempi kuin uhka tulla sekoitetuksi alaluokkaan. Sitä paitsi alaluokka tietää kyllä paikkansa. He ovat niitä jotka kiemurtelevat vaivautuneesti jos löytävät itsensä kutsuilla joissa pitäisi hallita etiketin mukaisia tapoja tai nauttia eksoottisista ruuista. Luonteva suurpiirteisyys on ilmaus siitä että tiettyä pääomaa on.

Ylittämättömän kuilun ilmaantuessa järkevä strategia on sopeutua ja kehittää omat vaihtoehtoiset ihanteensa. Sellaiset joiden saavuttamaton vaatii ehkä ponnistelua mutta ei ole täysin mahdotonta. Eri luokkien ihanteiden rinnakkaisuus johtaa siihen että keskiluokkainen voi määritellä mauttomuuden niin tarkasti. Julmuus piilee siinä että mauttomuus määritellään yksilön ominaisuudeksi, ei luokka-aseman mukaisuudeksi vaikka kysymys olisi miten tavanomaisista ominaisuuksista. Siksi lähiökulttuurit kukoistavat huolimatta siitä miten niiden mauttomuutta sätitään: niiden edustajat näkevät selvästi että sätti tulee toisesta maailmasta, toisten ihanteiden kannattajilta- eivätkä ne ihanteet ole sellaisia joiden vakava seuraaminen olisi hyvä tapa pärjätä omassa todellisuudessa. Esimerkiksi laatutietoisuus ja sovinnainen kauneus ovat keskiluokkaisia konstrukteja siinä missä toisaallta tärkeämpää ovat käytännöllisyys, mutkattomuus tai se ettei yritä esittää parempaa kuin mitä on (mikä on suorastaan radikaali ihanne tavaranpalvontaan hurahtaneeseen konservatiivikeskiluokkaisuuteen nähden).

Luokkia erottavat rajat siis korostuvat ymmärtääkseni siksi että ihmiset lähtevät sopeutumaan siihen todellisuuteen joka heille tarjolla on. Silti ei sovi unohtaa, että luokkaeron ja sen ilmentämän mauttomuuden pohjalla ovat aina konkreettiset erot. Huono maku ei siis ole vain huonoa makua josta kärsivä voisi hienostua jos vain haluaisi. Se nousee yrityksestä sopeutua tiettyyn resurssitasoon ja toisaalta kuulumisesta tiettyyn ryhmään. Vähäosaisillakin on vertaisensa, ja omien joukkoon asettuminen on usein parempi tapa pärjätä kuin pyrkiä sosiaalisten tikapuiden seuraavalle portaalle, nipin napin joukkoon kelpuutetuksi sellaisten toimesta jotka etsivät jatkuvasti keinoja erottautua. Mauttomien, huonotapaisten ja reppanoiden haukkuminen ei siis ole mitään oikeutettua närkästystä tai halua ojentaa tietämättömiä.  Se on sosiaalinen peli jonka tehtävänä on korostaa erottautumista. Se on herravihan kääntöpuoli. Perimmäinen ongelma ymmärtääkseni onkin, että vaikka hyvinvointivaltion vähitellen tiensä päähän tullut tasa-arvoistamisen projekti menestyikin yhteiskunnallisen nousun mahdollisuuksien tarjoamisessa yhä useammalle, sekään ei pystynyt pureutumaan luokkaeron sosiodynamiikkaan, suomeksi sanottuna nokkimisjärjestykseen jota pyörittävät huonosti peitelty inho, viha ja epäluulo kuilujen molemmilla puolin. Vaan mistäpä saisi polkaistua alkuun solidaaristumiskehityksen jonka perusteella on hyvinvointivaltiotakin tärkeämpi (mutta niin ikään uhanalaistuva) unelma yleisestä ja yhtäläisestä ihmisarvosta? Miten pääsisimme mielenmaisemaan jossa tärkeää ei olisi erottautuminen pahoista, mauttomista ja heikommista vaan paljon olennaisempaa olisi ihmisyys joka meitä yhdistää?

ETA: Päivän ruusukimppu menee tälle Heikki Aittokosken kirjoitukselle. Erinomainen, esimerkillinen puuttuminen arjen seksismiin.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments