Hauraudessa on puolensa

Viime aikoina mieleen on taas muistunut se tosiasia, että olen loppujen lopuksi aika hauras olento, sekä fyysisesti että henkisesti. Nykypäivän ajatusmaailmassa se tarkoittaa, että minusta löytyy parantamisen ja kehittämisen varaa sekä haasteita voitettavaksi. Citius, altius, fortius, siinähän se kulttuurimme eetos on tiivistettynä. Siitä suunnasta löytyy suurin hyvä ja kaikki tavoittelemisen arvoinen. Onnekseni minulla oli kuitenkin sen verran älliä että ymmärsin käyttää minimiin puristetusta vapaa-ajastani suuren osan Anna-Leena Siikalan teoksen Itämerensuomalaisten mytologia lukemiseen. Lähes viisisataasivuisessa teoksessa on paljon mietittävää, mutta näin ensi alkuun kerron hiukan siitä mitä Siikalalla oli kerrottavana Luojistamme.

Kristillisessä mytologiassa  jumalolennot ovat täydellisiä ja ihmisen tulee pyrkiä heidän kaltaisekseen, vaikka tietysti ikuisesti epäonnistuen. Suomalaisessa kansanperinteessä tilanne on jotakin vallan muuta. Mytologiassamme nimenomaan tärkeimmät jumaluudet epäonnistuvat toimissaan silloin tällöin. Sankaritaruissa heillä voi olla fyysisiä heikkouksia. Sokeus ja haavoittunut polvi ovat sopineet hyvin kuvaamaan Väinämöistä. Eikä Luojilla ole naisrintamallakaan kovin kaksisesti mennyt. Vähäisemmät jumaluudet ovat olleet tyttöjen mieleen, mutta Ilmarinen muistetaan maailman ensimmäisenä miehenä joka on vakavasti yrittänyt korvata naispuolisen kumppanin seksinukella, ja Väinämöisellä on vanhan pervon (yksityiskohdat vaihtelevat) maine. Miksi näin on? Miksi meillä on ajateltu, että erinäiset heikkoudet, puutteet ja hauraudet ansaitsevat tulla muistetuksi tärkeimpien jumaluuksienkin kohdalla?

Siikalan vastaus on, että heikkous on tärkeää koska sen mukana hahmoihin tulee inhimillinen ulottuvuus. ”Vahvimmat sankarit ovat välttämättä jossain suhteessa heikkoja, vikojen täydellistämiä,” hän kirjoittaa  ja huomauttaa myös, että tästä syystä poliittiset johtajat joiden hahmoihin usein kudotaan myyttisten sankarien ominaisuuksia, saavat satunnaiset törttöilynsä helposti kansalta anteeksi. Siikalan päätelmä osuu selvästi oikeaan. Ajatelkaapa vain kovimpia menestyjiä ja moraalisesti erinomaisen mainetta ahkerasti viljeleviä ihmisiä. Yleensä he kärsivät armottomuudesta ja myötätunnon puutteesta, heillä on kova halu arvostella ja tuomita muita ankarasti ja kyvyttömyyttä ymmärtää sitä tosiasiaa että on olemassa vastoinkäymisiä joita ei voitoiksi käännetäkään. Omakehukin haisee.

Mytologiamme muistutti minua siitä, että vaikka omista puutteistaan onkin hyvä pyristellä eroon minkä pystyy ja jaksaa, on hauraudessa myös puolensa. Se opettaa myötätuntoa ja inhimillisyyttä jotka liittyvät korkeimpiin hyvyyden muotoihin. Minäkuva pysyy kohtuullisissa mitoissa, ja omat heikkoutensa muistaessaan muihinkin on helpompaa suhtautua ystävällisesti ja kärsivällisesti. Jos siis käykin niin että yrityksestä huolimatta haasteita ei voitakaan, kyseessä ei välttämättä ole mikään tappio vaan tilanne jossa ulottuville on tullut toisenlaisia suuria hyviä. Tarkemmin ajatellen, minusta näyttäisi peräti siltä että tässä menestyjien, huippuosaajien ja pärjääjien maassa suurin pula on usein juuri niistä hyvän muodoista jotka tarvitsevat kasvualustakseen hiukan haurautta.

Sittenkin jos kävisi niin hullusti että muistoksi minusta jäisi jälkipolville vain ihmettelyä siitä miksei tuokaan parempaan pystynyt ja miten se nyt noin sähläsi, voin muistaa että olen silloinkin hyvässä seurassa, samassa kerhossa suurten filosofien ja itse Luojien kanssa. Parempi ehkä sekin kuin olla niin kova menestyjä ettei vertaisia tahdo löytyä etsimälläkään.

posted under , , |

4 kommenttia:

kaisumarjatta kirjoitti...

jep, viimeisen kappaleen yhteenvetoon yhdyn. Tulipa myös mieleen minkähänainen tämä maailma olisikaan, jos Luoja olisi luonut oikeesti täydellisen ihmisen, kaikessa virheettömän, sensijaan että olen altis kaikille heikkouksille.Hauraista haurain, jo melkolailla murentunut , reikiä ja lommoja täynnä

Zepa kirjoitti...

Onhan antiikin jumalat kans yksi hörhöparvi kun tarkemmin miettii.

Saara R kirjoitti...

kaisumarjatta: Täydellistä ihmistä ei voisi jumalakaan luoda, sillä inhimillinen täydellisyys on aina ihmisen määrittelemää. Ja mistäpä (nykypäivän) ihminen pitäisikään niin paljon kuin kanssaeläjien vikojen ja virheiden kaivelusta? Ei ehkä ole aivan sattumaa että palvotuimmat viihde- ja urheilutähdet ovat ihmisiä joita ihaillaan vain vähän aikaa, yleensä siihen asti kun ikääntymisen ensi merkit ilmaantuvat.

Zepa: Antiikin tarusto on ihan oma maailmansa ja minulle hyvin vaikeaselkoinen. Antiikin korkeakulttuurien polyteistiset uskonnothan valtiollistuivat ja tavallaan viihteellistyivät jo varhain. Mehevät jumaltarut olivat sen ajan BB-viihdettä sillä maailmankulmalla. Oma suosikkini on tarina Rooman Venus verticordia-jumalattaresta, veneralia-juhlien keskushahmosta. Tämä oikeanlaisen ja valtion kannalta suotavan seksuaalisuuden jumalatar keksittiin reippaasti valtion toimesta puunilaissotien aikaan, kun huomattiin että rouvien uskollisuus alkoi lopahtaa kun miehet viipyivät sodassa.
Menoa ei pahemmin häirinnyt se että Venus verticordian perusidea on perinteisen venuskäsityksen kanssa ristiriidassa...kaipa siihen mennessä oltiin jo totuttu siihen ettei jumalten edesottamuksista muutenkaan ota selvää. :D

hannariikka kirjoitti...

Ehkä se onkin vahva, joka pystyy myöntämään heikkoutensa ja haurautensa. Ja se, joka on päälle päin kova ja koettaa viimeiseen asti salata ja peittää heikkoutensa, onkin todellisuudessa aika heikoilla...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments