Välitän, siis en välitä

Elämäni suurimpia tragedioita on se, että vaikka olenkin kunniallinen ihminen joka on tottunut saamaan varsin säännöllisesti kiitosta milloin mistäkin, kotirintamalla peli on ollut tietyllä tavalla täysin menetetty jo vuosia. 


Se hyvien puolten lista jonka lisäksi Puoliso ei paljon muuta minusta tiennytkään, on jo kauan sitten antanut tilaa todenmukaisemmalle käsitykselle . Hän tietää, hänellä on todisteita ruusuisten harhojen sijaan. Luultavasti hän tietää minusta sellaisia huonoja puolia joita itseinhoisinkaan tutkiskelu ei ole itselleni paljastanut. Kun aidosti läheistä suhdetta on takana yli kymmenen vuotta, kuka tahansa tietää yleisesti tasapainoisena ja miellyttävänä järki-ihmisenä tunnetusta kumppanistaan yllin kyllin asioita jotka antaisivat hyvän syyn juosta karkuun täyttä vauhtia. Ei ole mikään ihme, että monet juoksevatkin.

Onni onnettomuudessa ja liiton pelastus on, että kammottava totuus ei pohjimmiltaan tunnu kiinnostavan kumpaakaan kovin suuresti. Jotenkin katse liukuu ohi kaameiden totuuksien, poimii niiden seasta hyvän muruset ja suurentelee niitä kunnes näyttää siltä kuin muu ei olisi edes mainitsemisen arvoista. Silloin tunnen olevani rakastettu. Ja kun oikein pinnistän mielikuvitustani, minunkin mieleeni tulee hänestä kaikenlaisia pikku juttuja ja historiastamme vähäisiä rakkauden ryppyjä, ei edes mainitsemisen arvoisia…paitsi että saattaa olla niin että jos ne kirjoittaisi jonoon paperille, mistään mitään ymmärtämättömillä silmillä katseleva Ulkopuolinen voisi olla toista mieltä. Saattaa olla niinkin että joskus jotkut hyvää tarkoittavat ystävät ovat jotain maininneetkin. En nyt oikein muista, sillä minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa silloin eikä minua kiinnosta nytkään.

Immanuel Kantin kuuluisan periaatteen mukaan ihmisiä tulee kohdella päämäärinä sinänsä, ei koskaan välineinä jonkin korkeamman tavoitteen saavuttamisessa. Olen tähän ikään elettyäni ja ajateltuani oppinut, että näyttäisi olevan niin että tätä periaatetta on vaikea toteuttaa tärkeimpienkään ihmisten osalta (tai ehkä pitäisi sanoa että vaikeudet ovat suurimmillaan juuri siellä), ja erityisen huonossa huudossa se tuntuu olevan rakkaudessa.

Rakkauselämääni alkoi tulla huomattavaa selkeyttä kun ymmärsin, että vaikka minun tietysti pitäisi olla sitä mieltä että tietyt asiat ovat ärsyttäviä elleivät peräti anteeksiantamattomia, en kuitenkaan tosiasiassa ole. Kilpailuttaminen sopii sähkösopimuksien ja nettioperaattorien valintaan. Jotenkin siitä on myös tullut niin olennainen osa puolisovalintaa että on hämmentävää yrittää edes ajatella, miten ilman sitä voisi tulla toimeen. Kaikkihan tietävät, että jossakin vaiheessa haasteista tulee ratkaisemattomia ongelmia, ja silloin on loppu lähellä. Mistä sen hetken tietää tulleen, jos ei jatkuvasti tarkkaile, vertaile ja analyseeraa? Sitoutumisesta tulee tässä mielenmaisemassa päätös. Oman elämänsä herra hallitsee kaiken, määrittelee kaiken, mittaa kaiken. Hitaasti unohtuu se, että rakkaudessa kaikki on toisin. 

On paljon asioita joista välittämistä voi perustella järkevyydellä, lukemattomia seikkoja jotka kannattaa nostaa kynnyskysymyksiksi sekä ennen suhteen aloittamista että sen aikana. En nyt sano etteikö järjen ääntä pitäisi yhtään kuunnella. Toki pitää. Mutta kun rakkaudesta on kyse, järki on oikealla paikalla pelkääjän paikalla ja neuvonantajana.  Järki etsii huolenaiheita, syitä hylätä ja jättää silleen. Rakkaus toteaa: ”minä hyväksyn sinut ja kaiken mitä mukanasi kannat, ja sen pituinen se.”  Muutakin on välillä hyvä miettiä, mutta perimmäinen totuus on siinä. Eikä se muuksi muutu vaikka kaikki maailman todistusaineisto osoittaisi ettei tässä ole mitään järkeä, että sovimme huonosti yhteen ja teemme toisemme vain onnettomiksi. Rakkaudessa sitoutuminen on fakta eikä päätös. Onko muka olemassa muita tapoja rakastaa aidosti kuin olla sitoutunut edistämään toisen hyvää? Siitä lähtee kaikki, ja siihen päättyy kaikki. Rakkaus on se pieni ääni joka kuuntelee kaiken kärsivällisesti ja toteaa sitten: ”Niin niin, mutta minä hyväksyn tämän. Ja minä hyväksyn sinut.” Se niistä todisteista. Selviää, että niistä on hyötyä mietittäessä, mitä pitäisi tehdä jotta sirkuksesta saisi kehiteltyä ihmissuhteen jossa on hyvä olla. Jos asiat ovat oikein pahasti pielessä, jonkinlainen itsesuojeluvaisto on hyvästä. Rakkaus ei kuitenkaan ole palkinto eikä matemaattisen pähkinän ratkaisu. Se on yksi maailman harvoista todellisista Realiteeteista joihin on parasta sopeutua. Jos näyttää siltä että näin ei ole, sitten suhteessa on kyse jostakin muusta kuin Rakkaudesta. Se ei tarkoita että se olisi arvoton tai että lopettaminen olisi paras vaihtoehto, vaan vain sitä että se nousee toisenlaisesta mielenmaisemasta. Markkinatalouden mielenmaisemasta katsottuna rakkaudessa ei ole kovin paljon järkeä. Miksi pitäisikään, onhan niitä muitakin maisemia.

Jos rakkaus ei saa päättää, siitä tulee äkkiä vain väline onnellisen elämän tavoittelijalle. Kaikki tietävät, että kun väline lakkaa olemasta hyödyllinen, se todetaan täysinpalvelleeksi ja viedään kierrätykseen. ”Ihmisen käyttäminen välineenä" kuten Kant asian muotoili, kuulostaa äkkiseltään toisen härskiltä hyväksikäytöltä, eli teolta jota ei voi ainakaan huomaamattaan tehdä. Mutta onko asia todella näin? Enkö käytä toista ihmistä välineenä, jos mietin että tämä menee nyt vähän liian hankalaksi? Jos ajattelen, että kärsivällisyys ja kiltteys ansaitsevat minulle vain pöytärätin maineen? Enkö ensimmäisessä tapauksessa harmittele nimenomaan sitä että rakkaus ei nyt toimi elämässäni niin kuin hyvän onnellisuudentavoittelutyökalun tulee toimia? Enkö jälkimmäisessä tapauksessa käytä rakastettua siveltimenä jolla maalaan kuvaani menestyksekkäästä, mielellään vähän kadehdittavastakin elämästä? Onko hän silloin mitään muuta kuin pönkkä kulissieni takana? Enkö molemmissa tapauksissa mieti vimmatusti itseäni ja vain hyvin vähän toisen hyvää ja sitä että minun oikeastaan pitäisi tarjoutua pitämään pystyssä hänen elämäänsä?

Rakkaus voi johtaa joskus siihen että huudetaan päivät ja valvotaan yöt. Järki sanoisi että sellainen on vältettävää, mutta Rakkaus sanoo että se on rajallista. Kuinka kauan jaksaa valvoa ja huutaa sen jälkeen kun on ymmärtänyt, ettei toisen edesottamuksilla ja rasittavuudella pohjimmiltaan ole väliä sen kannalta, välitänkö vaiko en? Rakkaus alkaa kun ymmärtää, että perimmäinen totuus toisesta on, että hänestä kuitenkin välittää. Se ei kutista isoja ongelmia pieniksi, mutta kärsivällisyyttä se kasvattaa, jopa niin suunnattomaksi kuin mille tarvetta on. Jos käy niin, että rakastavaiset saapuvat yhdessä tämän totuuden äärelle, ollaan yhtäkkiä hyvin turvallisessa paikassa. Se on paikka josta löytyvät pohjaton kärsivällisyys, loputon toivo, anteeksianto ja sitkeys. Siellä voidaan puhua asioista joista on ylivoimaista puhua missään muualla. Siellä ymmärtää, miten suuri todella on ero kelpaamisen ja hyväksytyksi tulemisen välillä. Eikä ihmetellä, miksi välillä on vaikeaa, sillä kaikki muistuttaa paljon enemmän kvanttiteoriaa kuin klassista fysiikkaa. Rakkaudessa ei ehkä ole klassista järkeä, mutta on parempi kulkea sen valossa syvimmässäkin suossa kuin juhlia järjen voittoa yksin pimeässä.

posted under , , |

2 kommenttia:

hannariikka kirjoitti...

Kiitos, kaunis ja tosi kirjoitus.

Saara R kirjoitti...

Mukava kuulla!

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments